Monthly Archives

maaliskuu 2019

Hierve el agua

Noin 80 kilometrin päässä Oaxacan kaupungista löytyy luonnonmuodostelma Hierve el Agua. Espanjaksi hierve tarkoittaa ’kiehua’, joka on paikannimenä kuitenkin hieman harhaanjohtava. Oikeasti Hierve el Agua on kallion reunalla oleva kalkki
/mineraalikivimuodostelma. Se on muodostunut kun mineraalivesi on aikojen saatossa suodattunut huokoisen kalkkikiven läpi, jolloin kallion reunaan on muodostunut vesiputousta muistuttava muodostelma.

Kaukaa katsottuna se näyttää kyllä erehdyttävästi vedeltä, vaikka onkin valkoista. Itse kallion päällys on kokonaan tällaista kalkkikiveä, ja siihen on muodostunut erikokoisia altaita, joihin sitten tämä mineraalivesi sekä sadevesi kerääntyy. Osa näistä altaista on louhittu syvemmiksi, jotta niissä pystyy uimaan. Pienemmissä altaissa myös tuon ”kiehumisen” pystyi kylläkin silmin huomaamaan. Oikeastikaan vesi ei siis kiehu, vaan jostain kallion uumenista kumpuavat kaasut saavat veden kuplimaan.

Oppaanani oli tälläkin kertaa ystäväni Jorge, sekä hänen tätinsä, tädin mies ja 4-vuotias Jesús-serkku! Kyseisenä lauantaina kun Hierve el agualla vierailin olikin paikka ammutun täynnä. Eritoten tänään paikallisia, koska kaikilla oli viikonloppuna kolmen päivän vapaat. Maanantaina 18.3. oli Benito Juarezin syntymäpäivä, joka on siis yksi meksikolaisten entisistä presidenteistä. Hän on täällä erittäin suuren kansallissankarin asemassa. Juarez uudisti yhteiskuntaa tuomalla myös intiaaniväestölle samoja oikeuksia kuin muulle kansalle, kuten demokratian ja tasa-arvon. Hän myös vähensi katolisen kirkon valtaa täällä Meksikossa. Benito Juarez on toistaiseksi myös ainut puhdasverinen intiaani (zapoteekki), joka on hallinnut Meksikoa (lähteenä ammattimaisesti wikipedia). Hänen tärkeytensä huomaa kyllä hyvin tässä maassa, koska erittäin monet paikat on nimetty hänen mukaansa; on lentokenttää, katua, aukiota, patsasta jne.

Hierve el Agua oli kyllä ehdottomasti kokemisen arvoinen paikka! Patikoimme ensin muutaman kilometrin mittaisen polun, joka vei kallioiden alapuolelle. Joissain kohdissa pystyi myös käymään kalkkikiven muodostamassa luolissa. Täällä pystyi näkemään tuon veden jatkuvan tippumisen, joka sitten koko ajan muokkaa paikkaa.

Patikoimisen jälkeen olikin mukava pulahtaa raikkaaseen veteen. Vaikka paikka olikin täynnä ihmisiä, ei se silti poistanut tuon paikan mielettömyyttä. Altaita on louhittu syvemmiksi jotta ne paremmin sopivat uimiseen, mutta muuten ovat kokonaan luonnollisesti muotoutuneet. Vähän niinkuin luonnon infinity-pool hauskoine koukeroihin reunakoristeineen. Kyllä tuolla kelpasi auringosta nautiskella! Vesi oli tosiaan mukavan lämmintä mutta virkistävää, noin 25-26 astetta sanoisin.

Illalla pääsin vielä maistelemaan mezcalia pieneen paikalliseen kylätislaamoon, kun meidän isäntä halusi paluumatkalla siellä pysähtyä. Hänen mukaansa lähtikin ruhtinaalliset kuusi pulloa mezcalia! En oikeastaan ole mezcalin ystävä, mutta ystävällisesti maistoin kun eteeni kaadettiin pieneen kookospähkinäkuppiin ”loraus” (ainakin puoli desiä…) mezcalia. Mezcal on kyllä paljon parempaa kuin odotin, mutta ei nuo väkiviinat silti oikein uppoa meikäläiseen. Tyydyin erittäin herkulliseen kanelilla maustettuun kahviin. Muu perhe myös ruokaili, oli sympaattista seurata kahden vanhan mummelin kokkailua avotulella. Aika näpsäkästi siinä tortillat syntyy.

De un verano eterno me enamoré

 

 

Tänään on järjettömän kuuma. Istun ravintolassa myöhäisellä lounaalla(minulle, täällä monet ravintolat avaavat ovensa vasta yhdeltä) ja takapuoli sulaa kiinni penkkiin. Ulkona ei oikein voi olla, on liian kuuma. Fiksuna tyttönä istuin talomme kattoterassilla 15 minuuttia ilman aurinkorasvaa. Paloin komeasti. Nyt edesäni on Casa Tavichen tacos dorados con pollo, ja makuhermojani hivelee kanelin ja ehkä kaardemumman vieno maku. Lisään annokseen chiliä, siihen täällä on jo niin tottunut että jos jossain ruuassa ei sitä ole, on lisättävä. Onneksi joka ravintolassa on vähintään yhtä salsaa aina pöydällä tarjolla. Aina tulista.

 

 

 

Kävelen takaisin asunnolle päin. Joka päivä kotimatkalla poikkean jollekin kadulle jolla en ole vielä käynyt. Ennen auringonlaskua valo ja lämpö on pehmeää. Rakastan tätä hetkeä. Kuin enkelit vienosti puhaltelisivat kasvoille ja lankeaisivat pyhää valoa kaikkialle. Hymyilen vastaantulijoille ja hymyyni vastataan. Se tekee aina iloiseksi. Joku viheltää auton ikkunasta. Aurinko maalaa kauniita valoja talojen värikkäisiin seiniin. Olo on onnellinen.

 

 

 

Tällä hetkellä erityisen onnelliseksi tekee se, että ei ole kiire minnekään. Melkein kuusi kuukautta aikaa, joten ei tarvitse hoppuilla yhtään minnekään. Ei tarvitse suorittaa, ei tarvitse koko ajan nähdä ja kokea. Aikaa on kyllä. Voin aamupäivällä koulun jälkeen tulla asunnolle ja ottaa vaikka päiväunet, kuten tänään. Siestahan kuuluu paikallisiin tapoihinkin. Voi opiskella itsenäisesti lisää verbien taivutuksia, käydä pitkällä lounaalla, haahuilla pitkin katuja, turista kierrätyksestä ja tanssimisesta airbnb-hostini kanssa ja käydä ruokakaupassa. Elää ihan tavallista elämää. Paitsi ettei se ole kovin tavallista, minulle. Mutta se on minun elämää nyt. Ja sekös vasta tekee iloiseksi. Terveisin yksi ikuisesta kesästä päihtynyt reissupirkko.

 

Bienvenidos a Oaxaca!

Vihdoinkin perillä. Heti lentokoneesta astuttua Oaxaca tuntui hyvälle, kodikkaalle. Värikkäät talot, pienet kujat, tacokojut ja autojen suuri määrä värittävät maisemaa taksin ikkunasta. Aamulla on vielä raikkaan viileää ennen iltapäivän paahtavaa aurinkoa. Oaxaca on erityisen tunnettu käsitöistään, taiteesta ja herkullisesta keittiöstään. Nämä tulivat kyllä heti ensimmäisenä päivänä selväksi kävellessäni kaupungilla; joka kadulla on pieniä käsityöpuoteja ja gallerioita, sekä kaupungista löytyy lukuisia markkinoita joissa voi syödä ja tehdä paikallisia ostoksia. Tunnelma kaupungissa on eloisa ja iloinen.

Zocalo, ei kaupungin keskellä oleva suuri aukio.

 

Ensimmäiset päivät ovat siis lähinnä kuluneet kävellessä ympäriinsä ja tutustuessa kaupunkiin. Olen matkustellessa löytänyt Couchsurfingin hienouden, en majoittunismielessä vaan tutustuessa uusiin paikkoihin. Couchsurfingissa on helppo löytää toisia matkailijoita tai paikallisia, jotka haluavat näyttää paikkoja ja toimia oppaana. Voin suositella lämmöllä kaikille! Vaikka matkustaa yksin, ei todellakaan tarvitse olla yksin.

Lauantain ja sunnuntain vietinkin kokonaan erään tyypin kanssa Couchsurfingista. Lauantaina pyörimme ympäri Oaxacaa paikoissa jonne en olisi ikinä itse löytänyt! Kävimme muun muassa vanhalla hylätylle juna-asemalla, nuorten kirjastossa, seurasimme paikallisia häitä, maistoimme paikallista jäätelöä ja Jorge kertoi minulle Oaxacan alkuperäiskansoista ja historiasta. Illalla nappasimme hänen siskonsa mukaan ja ajoimme kaupungin pohjospuolelle syömään järjettömän hyviä grillattuja tacoja!

Paikallista ”jäätelöä” eli nieves. Makuna kaktushedelmä ja maissimaito!

 

Taustalla näkyy kaupungin suurin kirkko, Santo Domingo.

 

Sunnuntaiksi Jorge oli pyytänyt setänsä auton meille lainaan, jotta pääsisimme pienelle roadtripille lähikyliin ja kokeilemaan paikallista saunaa, temascalia. Olimme sopineet lähtöajaksi 7:30, joten menin ulos reilu viisi minuuttia sovitusta myöhemmin. Jorge saapui 25 minuuttia myöhemmin ja pahoitteli kovasti. Osasin jo odottaa täällä latinalaisessa Amerikassa, että aika ei ole ihan niin kiveen kirjoitettua kuin meillä Suomessa. Mikä on sinänsä ihan ok juttu kun sen tietää. Haasteellisinta on osata adaptoitua itse tähän kulttuuriin ja arvioida kuinka paljon myöhässä pitäisi saapua sovitusta ajasta! Ehkäpä sitä senkin kerkeää puolessa vuodessa oppia.

Matkaa Capulalpam-nimiseen kylään ei ole kuin noin 50 kilometriä, mutta koska tiet menevät vuoristoa ylös ja alas kului aikaa noin kaksi tuntia. Enpä olisi uskonut näin reissuni alussa lähteväni roadtripille! Maisemat olivat todella jylhiä, vaikka nyt talven jälkeen värit ovat melkein pelkkää ruskeaa koska on niin kuivaa. Tavallaan vähän kuin aavikkoa, mutta vuoristossa. Perillä meille sanottiin että joudumme odottamaan puolitoista tuntia ennenkuin pääsemme temascaliin. Mikäs siinä, Capulalpam on mielettömän kaunis pieni kylä vuoren rinteellä, joten menimme kahville ja kävelimme pitkin kylää. Täällä kaikkialla kasvaa erilaisia kaktuksia ja kukkia, joten maisemat ovat erilaiset koti-Suomeen verrattuna!

Kaktushedelmiä, paikallisittain ”tuna”.

Temascal on siis muinaisten meksikolaisten keksimä sauna. Sitä on käytetty parannuskeinona sielun, ruumiin ja mielen erilaisille vaivoille. Meksikolaiset toki eivät sitä saunaksi kutsu, joskin rakenteeltaan se oli hyvin saman tyylinen kuin suomalainen sauna. Pieni huone, jonka nurkassa oli kasa kiviä, jonne heitettiin vettä. Tosin temascal on vahvasti rituaalisempi kuin suomalainen sauna. Siellä lattialla on lakana jonka päällä erilaisia kukkien lehtiä, ja ensimmäisenä kouraani iskettiin kimppu yrttejä. Rituaaliin kuului vuorotellen vastominen yrteillä ja meditointi. Vastominen oli yllättävä juttu, melkein kuin olisi juhannussaunassa ollut. Saunassa oli mukavan kosteat löylyt, ei ollenkaan huonompi kokemus! Hassuin juttu oli saunan jälkeen, kun minut kiedottiin kahden eri villapyyhkeen sisälle ja laitettiin makaamaan sänkyyn. Pyyhkeissä kiedottuna olemisen idea on pidentää yrttien vaikutusaikaa iholla. Suomessa kun yleensä saunan jälkeen haluaa heti jonnekin viilentymään, oli tämä aika erikoinen kokemus. Erikoisin juttu oli kuitenkin se, että kaiken tämän jälkeen ei myöskään menty suihkuun, että yrtit jäävät vaikuttamaan pidemmäksi aikaa. Noh, kuuma tuolla ulkona oli kuitenkin että kerrankos sitä yhden päivän hikisenä kulkee. Olo ei kuitenkaan ollut likainen vaan oikein puhdistautunut tämän elämyksen jälkeen.

Temascalin jälkeen hyppäsimme autoon, nyt suuntana suuret sunnuntaimarkkinat nimeltä Tlacolula. Sinne joka sunnuntai lähikylien kaikki eri kansalaisuudet kerääntyvät myymään tuotteitaan. Markkinoilla vallitsikin suuri värien kirjo juuri kaikkien eri alkuperäisväestöjen pukujen, vihannesten, hedelmien ja kukkien ansiosta. Markkinoilta voit ostaa käytännössä mitä vain elävistä kaneista hevosten suitsiin ja kuivattuihin kaloihin. Rakastan matkustellessa käydä markkinoilla, joten ihastuin paikkaan todella! Koska reissuni on niin alussa, ei paljon ostoksia voi tehdä, joten päivän käytännölliset ostokseni olivat pussillinen vihreitä papuja ja kilo mangoja hahhaa. Päivämme lopuksi ajoimme vielä katsomaan paikallisia villasta kudottuja mattoja. Täällä käsintehdystä- ja kuvotusta villasta tehty iso matto maksoi vain noin 200 euroa. Ja värejä ja kokoja on kaikkia kuviteltavia mahdollisia.

Chiles!

 

 

Maanantaina alkoikin sitten minulla se eniten odotettu juttu eli kielikoulu! Saavuin paikalle aamulla ennen yhdeksää tekemään tasokokeen. Tuijotin edessäni olevaa lappua osaamatta vastata juuri mitään. Yllättäen tasoni oli beginner 1, eli ihan perusjutuista lähdettiin liikkeelle. Opettelemme ensimmäiset kaksi tuntia kielioppia ja sen jälkeen oli yksi tunti ’conversational’ espanjaa eli käytännössä opettaja kyseli yksinkertaisia kysymyksiä kerraten asioita kieliopista, ja minä vastailin. Olin ainut tyyppi omalla tasollani joten saan yksityisopetusta vaikka en siitä erikseen maksa. Sopii minulle! Tästä se alkaa, hauskaa (ja haastavaa) pitkästä aikaa opetella jotain kokonaan uutta.

Seuraavan kerran taidankin vähän kertoa Oaxacasta kaupunkina ja ekoja fiiliksiä Meksikosta ja meksikolaisista. Kaikki on täällä siis oikein hyvin, tosin rinkkani ei ole vieläkään löytänyt perille. Toivotaan että se tämän viikon aikana saapuisi!

Melkoinen matkapäiväkirja

Huhheijaa. Ja vihdoinkin terveiset Oaxacasta! Saavuin tänne eilen torstaina klo kahdeksan aikaan aamulla. Matkani alkutaipaleet eivät todellakaan olleet sieltä helpoimmasta päästä. Tässäpä pääsette nyt aina hetkessä kirjoitettuun, piiiitkään vuodatukseen matkaani kuluneista 48 tunnista…

München, 5.3. noin 17 illalla
Olo on yksinäinen. Tunnen itseni tyhmäksi ja yksinäiseksi. Unelmareissu vaihtui hetkeksi epätoivoon ja epäuskoon. Istun Münchenin lentokentän lattialla liukuportaiden edessä, jotta saan ladattua puhelimeni. Ohi kulkevat ihmiset tuijottavat. Yritin sinisilmäisenä ja optimistisena lähteä Meksikoon pelkällä menolipulla. Ei onnistunut. Vanhemmat ja ystävät on infottu takaiskusta. Olo on oikeasti todella typerä tällä hetkellä.

Oikeasti tässä on taas itselle aika kova opin paikka. Harmi että oppirahat tulivat tällä kertaa aika kalliiksi. Onneksi kyseessä on kuitenkin vain raha, kun toinen vaihtoehto olisi vaikka oma terveys. Pitää vain yrittää ajatella, että rahaa tulee ja menee, sitä varten tässä on taas töitä painettu. Olin liikaa oman suuren seikkailuni pauloissa, enkä tosissani ottanut tarpeeksi selvää siitä, pääsenkö varmasti maihin pelkällä menolipulla. Kyllä tästä asiasta on vitsiä heitetty, mutta en ollut oikeasti kyseenalaistanut lähtöäni pelkällä menolipulla. Ei siinä, kyllä se jonnekin päin maailmaa onnistuu. Vaan ei näköjään ainakaan kyseisen lentoyhtiön lennolla. Hieman katkerana voi nyt tuota huoletonta ”ostan sitten vaikka bussiliput Guatemalaan”-heittoa mietiskellä. Eli vinkkinä kaikille, jos lennätte Condor Airlinesilla amerikkoihin, hommatkaa myös paluulippu.

Rinkka on vielä jossain teillä tietymättömillä, onneksi ystävällinen mies lost and found-pisteellä lupasi soittaa kun se mahdollisesti saapuu. Muuten asiakaspalvelu asian suhteen täällä kentällä onkin ollu puhdasta scheisseä. Väsyttää helvetisti, kun viime yönä unta tuli vain se nelisen tuntia. Sen jälkeen lennolla ja kentällä satunnaisesti pieniä torkkuja. Olo on ihan tokkurainen, ajatus ei oikein kulje ja itkettää. Nyt todella toivoisi, että olisi se matkatoveri jonka kanssa jakaa tämä takaisku.

Nyt on vain odotettava, että saan laukkuni takaisin jotta uskallan ostaa uudet lennot. Ne on sitten ostettava takaisinpäin myös, uusiin mokiin ei ole enää varaa heh. Sivu suun meni nyt myös lentoni Cancunista Oaxacaaan, joten täytyy katsoa täytyykö jäädä halpojen lentojen toivossa Cancuniin muutamaksi yöksi. Bussilla säästäisi muutaman kympin, mutta jotenkin tuo kaksikymmentä kahdeksan tuntia bussissa ei houkuttele silti.

Ohikiitävän hetken onnistuin kaivamaan pienen hymynkareen naamalle. Ei näin voi käydä kenellekään muulle…

———
München, 6.3. noin kello 6:30
Seuraava aamu. Eilisen illan kulku meni lopulta niin, että he totesivat laukkujeni lähteneen Cancuniin. Tämä oli toki oletettavaa, sillä pääsyni evättiin aivan viime hetkellä joten eivät he olisi mitenkään kerenneet saada laukkuani ruumasta. Vaihtoehtoni siis olivat jäädä Müncheniin odottamaan laukkuani tai ostaa uudet lennot Cancuniin, jolloin Condor toimittaa laukkuni perille majapaikkaani. Koska laukun palautumisesta Müncheniin ei ollut mitään tietoa ja laukkuni oli joka tapauksesa Meksikossa ja minä Saksassa, päätin lähteä laukkuni perään. Oli ostettava uudet lentoliput. Jos joku miettii miksen vain ostanut paluulippua silloin kun pääsyni evättiin, on tähän yksinkertaisesti syynä paniikki. En kuullut kuulutuksia jossa kehotettiin ottamaan myös paluulentoliput esiin, ja tyylilleni uskollisesti en lähtenyt ensimmäisten ihmisten joukossa rynnimään koneeseen. Kun paluulippu-kulutuksen viimein kuulin, oltiin koneeseen laittamassa viimeisiä kymmeniä ihmisiä. Sitten iski tietenkin paniikki, joka johti lopulta siihen että en paluulippua älynnyt ostaa ja näin ollen en päässyt koneeseen.

Kaikki seuraavan päivän lennot olivat Kanadan kautta, joten ensin oli hankittava eTa viisumi, jonka onneksi sai heti sähköpostiin ja se kustansi vain seitsemän dollaria. Onneksi muuten kaikki sujui hyvin ja enää ei auta kuin toivoa että laukkuni löytää perille Oaxacaan. Nyt lost & found osastolla oli töissä mitä avuliain nuori mies, joka tulosti kaikki tarvittavat dokumentit minulle ja vastaili kaikkiin kysymyksiini. Sanoi myös että normaalisti tällaisessa tilanteessa laukkujen toimittaminen ei olisi ilmaista, mutta hän ei veloita nyt mitään. Taisi sääliä vähän yhtä itkusta ja väsynyttä matkaajaa.
Vastoinkäymisten takia en uskalla ostaa vielä lento- tai bussilippua Cancunista Oaxacaan. Onneksi maailman ihanin airbnb-hostini laittoi minulle niin sympaattisen viestin, että se hieman helpotti tuskaani. Lupasi ottaa laukut vastaan ja kehoitti yrittää olla huolehtimatta ja lähetti haleja. Maailmassa on ehkä myös vähän hyvää.

 

Reissupirkon evoluutio innostuksesta epätoivon kautta uuteen nousuun!

 

Yö meni siis penkillä nukkuen täällä Münchenin kentällä. Olin kyllä niin väsynyt, että taisin nukkua melkein seitsemän tuntia, toki parin tunnin välein heräillen. Aamulla joku oli jättänyt viereeni penkille vaaleanpunaisen ruusun. Fiilikset on aika ristiriitaiset, juuri nyt päällimmäisenä ajatus että haluan vain kotiin. Mutta minähän en ole mikään luovuttaja vaan reissunainen! Nyt siis aion ensiksi hankkiutua Meksikon kamaralle ja sen jälkeen miettiä tieni Oaxacaan. Ja pistää sormet ja varpaat ristiin, että laukkuni löytää sinne myös. Tällä hetkellä mukanani ole muuta kuin matkustusvaatteet ja hygieniavälineet, joten sinänsäkin ensimmäisistä päivistä tulee mielenkiintoisia…onneksi materia ei maailmasta lopu joten enköhän tässä jotain päälle pantavaa löydä jahka perille pääsen.

 

Jossain Meksikonlahden päällä klo 18:20 paikallista aikaa

Tällä hetkellä olen Air Canadan lennolla matkalla kohti Cancunia – vihdoin! Kun olin varma Toronton kentällä siitä, että tulen Meksikon lennolle pääsemään, ostin vielä vihoviimeiset lennot Oaxacaan. Jos kaikki menee niin kuin pitää, olen perillä Oaxacassa huomenna torstaina klo 7:55 aamulla. Se oli lopuin viimein helpoin, nopein ja todennäköisesti halvin vaihtoehto. Tässä vaiheessa enää oikeastaan edes rahanmeno ei niinkään kiinnosta, vaan se että pääsisi vihdoinkin perille. Tällä kertaa kukaan ei kysynyt paluulippujeni perään. Vaikka olinkin suhtautunut niin että lähtee seikkailemaan pelkällä menolipulla, oikeastaan tilanne ei harmita. Onpahan nekin nyt plakkarissa. Tähän tilanteeseen täytyy nyt suhtautua niinkuin se on. Ehkä nämä alun vaikeudet opettaa taas laittamaan asiat perspektiiviin. Onneksi paluulippu on sinne elokuulle, joten mikäs tässä. Sen verran uskon universumiin, että eiköhän tällä kaikella ollut vielä tarkoitus! Rinkkani olinpaikasta en tosin vielä tiedä mitään, mutta onneksi olen tulevassa majapaikassani melkein kaksi viikkoa joten toivotaan että ne siihen mennessä perille löytyy. Saksan lentokentältä ostin halpaa aurinkorasvaa ja aurinkolasit sattui olemaan käsimatkatavaroissa, eikös siinä ole tärkeimmät.

Onneksi ei nälkäisenä tarvinnut matkustaa.

Tällä hetkellä kuulokkeissa soi JVGn Miami. Taisimme juuri lentää jenkkien rajan yli merelle. Münchenin lentokentältä ostin hätäpäissäni lennon Miamiin, joka ei lopuin viimein auttanut koska ilman viisumia eivät sitä kelpuuttaneet sopivaksi lipuksi koneeseen pääsyä varten. Vähän harmi, mutta eihän sitä koskaan tiedä, jos mieleni tekee mieli ottaa loma lomasta, pitänee lähteä kesäkuussa Miamiin. Mutta katsotaan sitä sitten!

Siellä jossain siintää Toronto…tulipahan käytyä Canadankin maankamaralla!

Cancunin lentokenttä, 6.3. klo 21

Istun Cancunin lentokentällä Guacamole-nimisessä ravintolassa. Kohta edessäni pitäisi höyrytä meksikolainen kanakeitto avocadolla ryyditettynä. Olen näyttänyt varmaan joka toinen minuutti aivan idiootilta, kun naamalleni on kohonnut epätoivoisen riemastunut hymy ja ilo. Olen vihdoin Meksikossa!!! Ja kourassa liput Oaxacaan. En voisi olla onnellisempi just nyt. Oli tällä kertaa onnea matkassa, että ostin jatkolentoni Toronton kentältä. Mexicon päässä en nimittäin vielä ole Wi-Fi-yhteyteen päässyt, joten hankalaksi olisi mennyt jos en olisi lentoja ostanut.

Benito Juarez lentokenttä, Mexico City 7.3. klo 4:11

Aikavyöhykkeillä hyppiminen on kyllä vähän koetellut tässä reissulaista, ja vintti pimeni saman tien kun kone nousi ilmaan. Heräsin kuulutuksiin pilkkopimeässä koneessa ja katsoin ulos ikkunasta. Alla loisti kaupungin valoja silmänkantamattomiin jokaiseen ilmansuuntaan. Tuijotin lumoutuneena ulos. Mexico city on valtava. Valtava! En vielä ole varma tulenko käymään täällä reissuni aikana. Tuo suuruus samalla kiehtoo ja samalla pelottaa.

Passintarkastaja kysyi olenko menossa tapaamaan perhettäni Oaxacaan. Löysin porttini ja sopivan penkin johon oikaista taas itseni hetkeksi. Kuluisipa aika mahdollisimman pian, että pääsisi jo viimeiselle lennolle…Olo on likainen ja väsynyt, mutta onnellinen.

Oaxacan osavaltiota koneesta katseltuna

Klo 7:55 astun viimein koneesta ulos Oaxacaan, jossa aamuinen raikas vuoristo-ilma henkäilee kasvoilleni. Selviän huonolla espanjallani collectivoon (ns. kimppataksi) ja perille majapaikkaani. Viimein perillä!