Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Category

yö ulkona

Iisalmi & tienoot kaupallinen yhteistyö Pohjois-Savo yö ulkona

Savisaaren kalakämppä – vaihtoehto telttayölle

18.10.2022

Retkeily ei aina tarkoita telttailua – eikä toki telttailukaan aina retkeilyä. Olipa kyse sitten kummasta tahansa, hommaan sisältyy aina seikkailun mahdollisuus. Ja koska seikkailuille ei koskaan kuulu sanoa ei, päätimme lähteä tutustumaan Savisaaren kalakämppään. Aluksi tarkoituksemme oli meloa saareen, jossa kämppä sijaitsee, mutta suunnitelmat menivät viime hetkellä uusiksi.

Kaupallinen yhteistyö: Iisalmi & tienoot

Heti alkuun sanottakoon, että odotin Savisaaren kalakämppää melontavaelluksineen todella paljon. Siksi tuntuikin todella kurjalta, että jouduimme aikataulu- ja sääsyistä jättämään melonnan väliin. Hieman noloina suunnistimme kohti Ruukin tupaa, jossa paikan yrittäjä, Henkka, meitä jo odottelikin. Kahvittelun lomassa totesimme, että tuulee ihan liikaa suhteessa melontataitoihimme ja syysmyrskyn uhkakin oli todellinen. Melontamatka olisi ollut pitkä, 15 kilometriä suuntaansa, joten emme halunneet ottaa riskiä, että jäisimme myrskynsilmään tai hyytyisimme kesken reitin. Onneksi oli kuitenkin vaihtoehtoja, ja Henkka tarjosikin meille mahdollisuutta soutaa saarelle. Soutumatka olisi huomattavasti lyhyempi, vain noin 300 metriä. Siitä suoriutuisimme pahemmassakin tuulessa.

Päädyimme valitsemaan soutuveneen, mutta ennen kuin lähdimme veneelle, pääsimme tutustumaan Ruukin tupaan paremmin.

Ruukin tupa on tunnelmallinen ”monitoimikeskus” Jyrkässä, Pohjois-Savossa. Sieltä löytyy kahvila, josta voi perus kahvilatuotteiden lisäksi ostaa myös elintarvikkeita ja kalastuslupia. Me saimme loistavasti täydennettyä retkiruokavarastoamme. Tuvan sijainti on loistava myös retkeilyn kannalta, sillä sieltä on suora yhteys 30 kilometrin pituiselle Volokinpolulle sekä mahdollisuus lähteä myös eripituisille melontavaelluksille.

Itse Ruukin tupakin on ihana. Siellä viettää mielellään aikaa, ja voin kuvitella, miten ruuhkaista terassilla on kesäisin, kun porukka kerääntyy ihailemaan maisemia ja kuuntelemaan kosken pauhua. Yläkerrassa on symppis kahvila, josta saa myös lounasta. Alakerrasta taas löytyy A-oikeuksilla varusteltu pubi ja terassi. Kaksikerroksisessa museossa taas voi tutustua Ruukin historiaan sekä vaihtuvaan taidenäyttelyyn. Paikassa on mahdollista järjestää myös juhlia.

Ruukin tupa vuokraa myös kalakämppää edulliseen 35 euron vuorokausihintaan. Ruukin tuvalta voi halutessaan meloa kämpälle (kanootti- tai kajakkivuokra erikseen hinnoiteltu), tai sitten voi ajaa Rehvontien varteen, kävellä pienen pätkän metsässä ja soutaa noin 300 metriä järven yli saareen. Me olimme tosiaan suunnitelleet melontavaellusta, mutta 15 kilometrin yhdensuuntainen matka, raivokas syystuuli ja varsin tiukka aikataulu eivät oikein puoltaneet päätöstämme. Onneksi Henkka ehdotti soutuvenettä.

Ilman melontaa emme kuitenkaan jääneet, sillä saimme testata sekä kanoottia että kajakkeja tuvalla ennen lähtöä. Pitkää reissua emme kanootilla tehneet, kunhan hetken fiilistelimme. Huomioni vei koiravauva Sumu, jonka olisin mieluusti pakannut rinkan kyytiin ja vienyt kotiin. En ymmärrä, miksei Henkka innostunut ajatuksesta…

Melontakokeilun jälkeen lähdimme ajamaan Rehvontielle, jonka varrelle auto on tarkoitus jättää. Samaisen tien varressa sijaitsee myös Hankalammen lintutorni sekä Uuranholin rotko, jotka molemmat kävimme katsastamassa. Mielettömiä kohteita, joissa kannattaa ehdottomasti piipahtaa, jos alueella liikkuu! Erityisesti Uuranholi on sellainen, että joutuu hetken miettimään, missä sitä onkaan: maisema on nimittäin kuin Lapissa. Lintutornilta taas aukeaa näkymät nuolihaukan, kurjen, pikkulokkien ja laulujoutsenen kotilammelle. Ja mikäli harrastaa lintubongausta, niin vinkkinä kerrottakoon, että alueella on tavattu myös luhtahuitti!

Mutta takaisin Savisaaren kalakämppään, jota kohti olimme vauhdilla menossa. Lyhyen metsäosuuden jälkeen pääsimme soutuveneelle. Edessä oli lyhyt soutumatka, joka onnistui varsin mallikkaasti. Vesi ei onneksi ollut yhtä matalalla kuin Tiilikkajärvellä, emmekä jääneet jumiin rantakivikkoon.

Savisaari avautui edessämme. Se oli pieni ja kodikas. Juuri sellainen, johon olisi pitkän patikan jälkeen ihana pysähtyä. Ja toki se vaikutti kutsuvalta ihan ilman vaellustakin. Mökin lisäksi saaresta löytyi puucee, nuotiopaikka sekä maailman sympaattisin, kahden henkilön minisauna.

Kiiruhdimme sisälle mökkiin, tutkimme paikkoja ja mietimme, mitä kaikkea ehtisimme touhuta vielä ennen pimeän tuloa. Aloitimme tietenkin tärkeimmällä eli ruuanlaitolla. Meinasimme ensin jäädä sisälle mökkiin, mutta hiljalleen horisonttiin laskeutuva aurinko houkutteli meidät mökin portaille kokkaustouhuihin.

Ilta saarella eteni vauhdikkaasti. Koska olemme tunnetusti multitaskauksen ammattilaisia, ehdimme kalastamisen, saunomisen ja makkaranpaiston lomassa myös ottamaan mainoskuvia Nean kauniille korvakoruille. Miljöö sopi täydellisesti niiden kuvaamiseen, joten olihan mahdollisuus hyödynnettävä.

Saunan jälkeen (montako tulitikkurasiaa voikaan tarvita yhden saunan sytyttämiseen?) olo oli ihanan raukea. Kömmimmekin makuupusseihimme jo ennen yhdeksää. Ilta hämärtyi, ja me laitoimme murhapodcasit tulille. Joku voisi tietenkin ajatella, ettei vanha ja nitisevä kalastajakämppä välttämättä ole se, missä murhatarinoita kannattaa kuunnella, mutta samalla reseptillä olemme rauhoittuneet iltaunille Norjan reissusta asti.

Vaikka kuinka ajattelimme olevamme rohkeita retkeilijöitä, niin siinä kohtaa oli sydänkohtaus lähellä, kun mökin ovi yhtäkkiä avautui pimeyteen. Jälkeenpäin ajateltuna on selvää, että olimme vetäneet oven huolimattomasti kiinni, mutta siinä hetkessä olimme varmoja, että kaikki pohjoissavolaiset murhanhimoiset tyypit olivat (luonnollisesti) lähteneet peräämme saareen. Kun murhaajaa ei kuitenkaan kuulunut, uskaltauduimme puskapissalle puukot toisessa ja taskulamput toisessa kädessä. En edes halua ajatella, miten koomisilta mahdoimme näyttää varvikossa kyykätessämme…

Lopulta väsymys vei kuitenkin voiton, ja nukuimme ihan mielettömän hyvin aamuun asti. Herätessämme saari kylpi auringonvalossa ja illan kauhukuvat tuntuivat todella kaukaisilta. Nautimme rauhassa vielä aamupalan, ennen kuin lähdimme taas jatkamaan matkaa. Kieltämättä harmitti, että aika saaressa jäi kovin lyhyeksi. Siellä olisi mielellään ollut pidempäänkin. Kotimatkalla puhuimmekin siitä, että olisi hienoa päästä tekemään melontavaellus ensi keväänä tai kesänä. Sitä odotellessa!

Kiitos osasta kuvista Nea Liljalle!

Iisalmi & tienoot kansallispuisto kaupallinen yhteistyö Pohjois-Savo retkeily yö ulkona

Ruskaretki Tiilikkajärven kansallispuistoon

30.9.2022

Heti, kun ilmassa alkoi tuoksua syksy ja lenkkipolulle rupesi tipahtelemaan ujon keltaisia lehtiä, ilmoitin haluavani lähteä Tiilikkajärven kansallispuistoon ruskaretkelle. Eräänä huurteisena syyskuun aamuna toiveeni toteutui, kun ajelimme ystäväni kanssa halki Pohjois-Savon kuuraisen maiseman kohti Tiilikkajärven kansallispuistoa.

Kaupallinen yhteistyö: Iisalmi & tienoot

Tiilikkajärven kansallispuistoon pääsee joko sen pohjoispään Pohjoisniemen pysäköintialueelta tai etelän suunnalta Sammakkotammen kautta. Lähdimme liikkeelle Pohjoisniemen parkkipaikalta, jossa olimme etukäteen sopineet tapaavamme HR Sportsin Riston. Hän oli luvannut vuokrata meille retkelle teltan ja retkikeittimen. Naureskelimme, että nyt jos koskaan retkeily on tehty helpoksi! Meiltä olisi löytynyt vermeet omastakin takaa, mutta kieltämättä täyteen ahdettu automme oli varmasti kiitollinen, ettemme tunkeneet sinne enää mitään ylimääräistä kotoa lähtiessämme.

Ajelimme parkkipaikalle Riston kanssa peräkanaa. Kuoppaisella hiekkatiellä murisin, miten joku ajaa ihan takapuskurissa kiinni – samaan aikaan, kun Risto kirosi, että kuka hidastelee kuoppiin noin paljon. Vaikkei ajotapamme ehkä ollutkaan kovin yhteneväistä, oli kyseessä kuitenkin huipputyyppi! Saimme nopeasti teltan ja keittimen sullottua rinkkoihin ja lähdimme liikkeelle. Palautuksen sovimme seuraavana päivänä Ruukin tuvalle, jonne olimme muutenkin menossa. Todella näppärää!

Olen tunnettu huonosta suuntavaistosta, eikä tämäkään reissu tehnyt sen suhteen poikkeusta. Tarkoitus oli kiertää Uiton kämpän ja Koirakiven kautta Venäjänhiekalle, yöpyä siellä ja jatkaa seuraavana päivänä matkaa Kosevan kautta takaisin parkkipaikalle. Koska aikataulu oli tiukahko, olisimme ehdottomasti halunneet vetää itäpuolen pidemmän osuuden ensimmäisenä päivänä, mutta kuinka ollakaan, sekoitin paikkojen nimet, ja lähdimme suunnistamaan suoraan Venäjänhiekalle. Tajusimme mokan Kosevan kohdalla, mutta siinä vaiheessa emme enää halunneet kääntyä takaisin.

Noin kolmen kilometrin pituinen Pohjoisniemi mutkittelee nousuineen ja laskuineen mäntyjen täyttämällä harjulla samaan aikaan, kun Tiilikkajärvi liplattaa hiljalleen molemmilla puolilla. Täällä on joskus kaadettu metsää, sillä alkumatkasta puusto on talousmetsämäisen tasaista. Aluksi kulkuväylä myös yllätti leveydellään, ja juuri kun pääsen sanomasta, että täällähän pystyisi kulkemaan vaikka lastenrattaiden kanssa, reitti muuttuu kapeaksi metsäpoluksi.

Harjun varrella on monta hiekkarantaa. Pää pyörii sinne tänne, rantojen kauneutta ihaillen. Valkoiset hietikot tuntuvat suorastaan vaativan retkeilijää istahtamaan alas ja nauttimaan hetkeksi maisemista. Vaikka se ei helppoa olekaan, emme anna maisemille periksi. Pidämme mielessämme kansallispuiston säännöt, joiden mukaan sulan maan aikaan on pysyttävä merkityillä poluilla, eivätkä minkäänlaiset ”harhaloikat” ole suotavia. Herkästi kuluvien harjujen kasvillisuus kestää huonosti kulutusta ja siksi Tiilikan niemillä saa kulkea vain merkittyjä polkuja pitkin.

Jatkamme matkaa, ja palaan muistoissani lapsuuden kesiin. Niihin, jolloin rantauduimme tervantuoksuisella veneellä Tiilikkajärven Venäjänhiekalle ja upotin varpaani tulikuumaan hiekkaan. Muistan paarmat, aurinkorasvan tuoksun ja hölmöt mökkihatut, joita vanhempani aina pakottivat pitämään päässä. Oli lohduttavaa, että vaikkei tervattu vene ole enää vuosiin ollutkaan meidän omaisuuttamme, Tiilikkajärvi on ja pysyy. Vielä onnellisemmaksi minut teki se, ettei kansallispuisto ollut vuosien saatossa kadottanut maagista kauneuttaan.

Syyskuiseksi arkipäiväksi puistossa on yllättävän paljon elämää. Vastaan tulee useita koirakkoja, joista osa jää juttusille. Useampi kehuu, miten tämä puoli reitistä on mukavan kumpuilevaa ja monipuolista itäpuolen lättänään suomaastoon verrattuna. Eräs nainen kertoo, että puistossa on ollut viikonloppuna ruuhkaa, ja että hän on tullut uusintakierrokselle keskellä viikkoa siinä toivossa, että tilanne olisi rauhallisempi.

Vaikka reitti on hyvin merkitty, sekoilemme Kosevalla. Kierrämme aluetta ristiin rastiin etsiessämme jatkoreittiä ja aivan liian pitkän ajan kuluttua tajuamme, että meidän pitäisi palata muutama sata metriä reittiä takaisinpäin. Saksalaiset naureskelevat meille ja olemattomalle suunnistustaidollemme. Yritämme naamioida sekoilumme pysähtymällä syömään puolukoita. Kello ei kuitenkaan anna armoa, ja meidän on pakko jatkaa matkaa, jotta ehdimme Venäjänhiekalle ennen pimeää.

Kiristämme tahtia ja saavumme Pohjoisniemen päähän, jossa meitä odottaa veden ylitys. Ennen tämä kahden harjun yhdistävä salmi on pitänyt ylittää kahlaamalla ja uimalla, mutta nykyään ylitys onnistuu huomattavasti näppärämmin veneen avulla. Molemmilla rannoilla on ylitysveneet, ja ideana tosiaan on, että pienellä kikkailulla veneet pysyvät eri rannoissa ja kummankin rannan laatikosta löytyisi yhtä monet pelastusliivit. Aiemmin tapaamamme nainen kertoi, että hänellä on pariinkin kertaan jäänyt kierros tekemättä, sillä veneet on jätetty samalle rannalle, eikä ylitys ole onnistunut. Meidän kohdallamme homma toimi muuten mainiosti, mutta matala ja kivikkoinen ranta hankaloitti hieman rantautumista…

Venäjänhiekka on Tiilikkajärven kuuluisin ranta

Aurinko alkaa jo laskea, kun saavumme kansallispuiston kuuluisimmalle rannalle, Venäjänhiekalle. Ranta on yhtä upea kuin muistinkin. Se olisi myös täydellinen auringonlaskun ihailuun, mutta harmaat pilvet roikkuvat horisontissa raskaana verhona. Alamme pystyttää telttaa samalla, kun nuoripari huhuilee, haluammeko tulla istumaan nuotion ääreen. He ovat juuri lähdössä ja miettivät, sammuttavatko tulet. Päätämme mennä hetkeksi lämmittelemään ja fiilistelemään. Kauempaa kuuluu koirien haukuntaa ja huomaamme, että rannan toisessa päässä olleet teltat saivat asukkaansa takaisin. Muuten kaikkialla on ihanan hiljaista.

Saamme teltan pystytettyä ja illallisen syötyä. Sadepilvet roikkuvat päällämme ja on vain ajan kysymys, milloin taivas repeää. Ennen sitä haluamme kuitenkin nauttia maisemista mahdollisimman pitkään. Ehkä hieman yllättäen toteamme, että retken parhaat ruskamaisemat löytyvät täältä, Venäjänhiekan tuntumasta. Lehtipuut ja rannan heinikko loistavat suorastaan häikäisevän keltaisina. Kaiken kruunaa peilityyni järvenselkä, joka heijastaa ruskaloistoa.

Venäjänhiekka on puiston upein hiekkaranta, jonka nimi ei ole sattuma. Täyssinän rauhan rajanvedosta vuonna 1595 jäi Tiilikkajärveen muistoksi kivi, johon on hakattu Ruotsin ja Venäjän tunnuksina kruunu ja risti. Kiveen hakatut merkit ovat nykyään myös Tiilikkajärven kansallispuiston tunnus. Rajakiveen tutustuminen edellyttää kesäaikaan vesikulkuneuvoa. Talvella siihen voi tutustua hiihtäen tai kävellen.

Pimeän tultua sade saavuttaa meidät. Kaivaudumme makuupusseihin ja huomaamme pian, ettei kylmyyttä tarvitse pelätä. Päinvastoin, joudumme jopa vähentämään vaatetusta. Kuuntelemme murhamysteerejä ja nautimme siitä, ettei ulkoa kuulu ylimääräisiä ääniä. Toteamme tämän olevan ensimmäinen kerta koskaan, kun saamme olla kansallispuiston teltta-alueella näin rauhassa.

Aamun sarastaessa puramme teltan ja valmistamme keittimellä aamiaista. Meillä on harmittavan kiire, sillä seuraava kohde odottaa jo. Haikeina sanomme Venäjänhiekalle hyvästit. Vielä juuri ennen lähtöämme pelastan neitoperhosen, joka värjöttelee kivellä. Vien sen halkovajaan, pois kylmästä tuulesta.

Paluumatka autolle sujuu nopeasti. Askel tuntuu yllättävän kevyeltä. Parkkipaikalle päästyämme lupaamme palata tänne vielä uudelleen. Tiilikkajärvi on tehnyt meihin molempiin vaikutuksen, ja haluamme päästä kokemaan lisää.

Tiilikkajärvi pähkinänkuoressa

Vuonna 1982 perustettu kansallispuisto juhlii tänä vuonna 40-vuotista olemassaoloaan! Luonnonsuojelualueen koko on tällä hetkellä 34 neliökilometriä, mutta Rautavaaran kunta on esittänyt ympäristöministeriölle alueen laajentamista. Alun perin kansallispuisto on perustettu säilyttämään erämaista järvi-, joki- ja harjuluontoa sekä Tiilikkajärveä ympäröiviä aapasoita. Lisäksi puiston monimuotoisuutta lisää Tiilikanaution torpan pihapiiri, jota hoidetaan niittämällä.

Mitä tulee eläimiin, saattaa Tiilikassa törmätä hyvällä tuurilla jopa kuukkeliin. Meitä ei valitettavasti onnistanut, mutta kuulimme aamutuimaan teerien kujerrusta samalla, kun heikot usvahaituvat tanssivat vielä peilityynen järven yllä. Metsien linnuista runsaimpia puistossa elelevät pajulintu, peippo, järripeippo, harmaasieppo, metsäkirvinen ja punakylkirastas, kun taas harjuilla laulelee leppälintu. Aapasoilla elää sielläkin monipuolinen linnusto, joista yleisin on keltavästäräkki. Kahlaajista soilla viihtyvät liro ja pikkukuovi. Tiilikalla saattaa myös havaita majavien rakennelma ja kulku-uria.

Runsas kaksi kolmannesta puiston maa-alasta on suota. Tiilikan seutu on suotyyppien vaihettumisvyöhykettä, jossa pohjoisten ja eteläisten soiden piirteet sekoittuvat toisiinsa. Tiilikan isot suot ovat enimmäkseen pohjoisia aapasoita, jotka ovat laajoja avosoita. Avosoiden laidoilla esiintyy rahkaisia rämeitä, joissa kasvaa saroja ja isoja varpuja.

Kiitos osasta kuvista Nea Liljalle!

telttailu vinkit yö ulkona

Ensimmäistä kertaa telttaretkelle? Pakkaa ainakin nämä mukaan!

10.8.2022

Tarvitseeko ensimmäiselle telttaretkelle oman teltan? Entä mitä kaikkea ihan oikeasti kannattaa pakata mukaan? Mihin retkeilyvarusteisiin kannattaa panostaa jo ensimmäisellä reissulla ja minkä varusteiden ostoa taas voi lykätä myöhemmäksi? Kokosin tähän postaukseen omat vinkkini (ensimmäistä) yön yli reissua varten.

*Postaus sisältää mainoslinkkejä.

Pakkaa ainakin nämä

Alla oma varustelistani, jota soveltamalla ja tuunaamalla pääsee aika lähellä varsin toimivaa kokonaisuutta. Yritin listata vain (oman kokemukseni mukaan) välttämättömimmät jutut ja näyttää, että retkeilemään voi lähteä ihan perusvermeilläkin. Myöskään telttaa tai rinkkaa ei tarvitse erikseen ostaa, vaan retkivarusteliikkeiltä saattaa löytyä vuokrauspalvelu, joka mahdollistaa paitsi edullisemman retkeilyn myös mahdollisuuden kokeilla useita erilaisia vaihtoehtoja ennen omien varusteiden hankkimista.

Toki listalta löytyy varmasti jonkun mielestä ylimääräisiäkin juttuja, ja soveltaminen (sekä järjen käyttö) onkin sallittua: jos esimerkiksi haluat tehdä kaikki ruuat avotulella (, mikä on muuten todella hidasta puuhaa!), et tietenkään tarvitse retkikeitintä ja kaasua tai jos telttailet kesähelteillä, kannattaa taukotakki ja pipo jättää kotiin – vastaavasti sydäntalvella ei ehkä tee mieli käydä pulahtamassa, joten uimapukua on turha pakata mukaan. Jos taas olet lähdössä telttaretkelle kaverin tai puolison kanssa, kannattaa lista käydä yhdessä läpi. Näin vältytään siltä, ettei kaikkia tavaroita tule turhaan otettua tuplana. Samalla kannattaa myös miettiä, miten tavarat jaetaan järkevästi niin, että rinkoista tulee suunnilleen samanpainoisia.

KANTOVÄLINE

  • Rinkka tai reppu. Olipa valintasi kumpi tahansa, muista pakata ja säätää kantovälineesi oikein. Näin säästyt ylimääräisiltä hiertymiltä ja hermojen menetykseltä.

  • Rinkan sadesuoja. Varsin tarpeellinen kapine Suomen epämääräisissä sääolosuhteissa. Jos et omista sadesuojaa, saumoista avattu ja rinkan päälle levitetty jätesäkki ajaa saman asian.

MAJOITTUMINEN

  • Teltta. Ehkäpä se telttaretken olennaisin juttu. Teltan valinnassa kannattaa tietenkin huomioida yöpyjien määrä sekä teltan paino. Voi kuulostaa kivalta nukkua leveästi, mutta ylimääräistä kantamista kannattaa karsia varsinkin pidemmillä patikoilla. Entä tarvitseeko reissuille omaa telttaa? Ei oikeastaan, sillä esimerkiksi Partioaitta ja Scandinavian Outdoor vuokraavat telttoja. Kätevä ja suhteellisen edullinen tapa tutustua telttailuun (ja etsiä sitä omaan käyttöön ja tarpeisiin täydellisesti sopivaa telttaa). Ostin Erämessuilta *Haltin kolmen hengen ja kolmen vuodenajan teltan, sillä kaipasin kevyempää ja simppelimpää versiota vanhan tilalle. Päädyin kupolitelttaan, koska sen saa pystytettyä millaiselle alustalle tahansa.

  • Makuualusta. Ensimmäisellä telttaretkellä pärjää loistavasti muutaman euron retkipatjalla, mutta jos telttailu tuntuu yhtään omalta jutulta, kannattaa (parempien yöunien toivossa) melko aikaisessa vaiheessa panostaa kunnon makuualustaan. Liputan itse itsetäyttyvän, kolmen vuodenajan alustan puolesta. Se ei vie rinkasta juurikaan tilaa ja on sopivan lämmin syysreissuillekin. Alustan läpi eivät myöskään ihan kaikki kävyt tai juuret tunnu. Meillä on ollut käytössä nämä kaksi alustaa (*1 ja *2), joista Thermarest on noussut omaksi suosikikseni. Se on Robensia leveämpi, joten tällainen meritähti-asennossa nukkujakin saa siinä hyvät unet.

  • Makuupussi. Ennen ajattelin ehkä hieman naiivisti, ettei makuupussilla juurikaan ole väliä. Että samaa tavaraa ne ovat, hinnasta riippumatta. Voin kertoa, että muutaman Norjassa vietetyn jääkylmän myrsky-yön jälkeen tulin kuitenkin äkkiä toisiin aatoksiin. Makuupusseja on tarkoituksella eri lämpötiloihin ja vuodenaikoihin. Minulta löytyy niin *kesämakuupussi (, joka on lähinnä Dodon käytössä), kolmen vuodenajan makuupussi (kevät-syksy) kuin talvimakuupussikin. Näistä talvimakuupussille on ollut heittämällä eniten käyttöä, ja suosittelenkin hankkimaan sellaisen, mikäli haluat telttailla myöhemmin syksyllä ja mahdollisesti myös talvella. Partioaitan sivuilta löytyy kattava opas makuupussin valintaan.

  • Retkityyny. Tämänkin vermeen tärkeyden olen oikeastaan oppinut vasta kantapään (tai tarkemmin kipeytyneen niska-hartiaseudun) kautta. Vaatekasa tai rullattu toppatakki ei aja tyynyn asemaa, vaikka mitä muuta väitettäisiin, ja suosittelenkin lämpimästi investoimaan retkityynyyn (itseltäni löytyy *tämä). Alkuaikoina raahasin mukana normityynyäkin, mutta melko pian aloin arvostaa retkeilytarvikkeita, jotka veivät rinkasta mahdollisimman vähän tilaa… Ai niin! Ei muuten kannata puhaltaa retkityynyä täyteen: silloin sen kanssa ei ole ollenkaan hyvä nukkua. Parhaat unet tulee hieman löysällä tyynyllä. Tämäkin on tullut opittua…

VAATTEET

  • Vaelluskengät tai muut varrelliset jalkineet. Tämä on ollut yksi suurimmista ahaa-elämyksistäni retkeilyyn liittyen. Painavaa rinkkaa on nimittäin sata kertaa helpompaa kantaa, kun nilkat eivät pyöri jalkineissa ja askellus on muutenkin vakaampaa. En haluaisi kuulostaa mummolta, mutta hyviin kenkiin kannattaa oikeasti panostaa. Mulla on ollut nyt reilun vuoden (ei kovin aktiivisessa) käytössä *nämä kengät, ja olen tykännyt kovasti. Sopivan tukevat, mutta kuitenkin kevyet!

  • Sukat ja vaihtosukat. Muistan miten lapsena aina ärsyynnyin, kun vanhemmat vaahtosivat kuivien sukkien tärkeydestä. En tiedä, onko minusta tullut virallisesti vanhus, mutta nyt minäkin liputan kuivien sukkien ja myös vaihtoparin puolesta! On oikeasti aika kurjaa (ja kylmää!) retkeillä märissä sukissa…

  • Alusvaatteet. Näihin pätee sama kuin sukkiin. Ei ole kivaa hengailla hikisissä alusvaatteissa, ja onhan se muutenkin ihan jees vaihtaa kerran päivässä uutta ja raikasta päälle.

  • Aluskerrasto.

  • Vaellushousut ja -takki (tai ylipäätään ulkoiluun sopiva vedenpitävä takki ja housut). Kesällä voi ehkä vielä retkeillä ohuissa urheilutrikoissa, mutta varsinkin ilmojen vähän viilennyttyä on kiva vetää jotain hieman paksumpaa ja paremmin kosteutta hylkivää päälle. Vaellusvermeissä on usein myös mukavasti taskuja, joita oppii ajan saatossa arvostamaan. Ylipäätään veden- ja tuulenkestäviin varusteisiin kannattaa panostaa: alkuun tosin pääsee jo ihan perus tuulipuvullakin.

  • Pitkähihainen ja/tai t-paita. Riippuu tietenkin hieman retkeilyajankohdasta. Retkeillessä kannattaa kuitenkin aina suosia kerrospukeutumista: on kivaa, kun vaatetusta saa helposti lisättyä tai vähennettyä säähän sopivaksi ilman ylimääräisiä ponnisteluja tai rinkankaiveluita.

  • Taukotakki. Loistava keksintö, jota ei turhaan hehkuteta! Patikoidessa tulee helposti lämmin, mutta tulta tehdessä tai retkiruokaa kokatessa saattaa vilu iskeä. Kannattaakin viileämmillä säillä kiskaista taukotakki heti niskaan, kun riisuu rinkan selästään, niin säästyy ylimääräisiltä vilunväristyksiltä. Kevytuntuvatakki on varsin passeli tähän hommaan!

  • Pipo. Suosittelen lämpimästi syksystä kevääseen! Opin Norjassa nukkumaan pipo päässä, ja vaikka kuinka alkuun oudoksuinkin sitä, niin nykyään en osaisi nukkua ilman. Pipo on lämmin, tuntuu mukavan pehmeältä ja tuo muutenkin jonkinlaista turvan tunnetta pimeässä metsässä. Tunnustan olevani melkoinen pipohamstraaja ja minulta löytyykin mm. *tämä, *tämä ja *tämä pipo.

  • Käsineet. Suosittelen käsineitä, mikäli on yhtään taipumusta vilukissailuun. Esimerkiksi *sormikkaita tuskin edes huomaa kädessä ja lisäksi ne on helppo kantaa mukana.

  • Villasukat. Jos et mitään muuta rinkkaasi pakkaa, niin ota ainakin *villasukat! Nämä on kiva vetää jalkaan taukopaikalla ja makuupussiin kömpiessä.

  • Uimapuku. Jos suuntaat retkelle sulan maan aikaan ja tiedät, että lähistöllä on uintimahdollisuus, kannattaa mukaan pakata myös uikkarit (ellet sitten halua nakkeilla). On oikeasti aika kiva pulahtaa veteen hikisen patikan jälkeen.

RUOKAILU

  • Ruokaa. Suosittelen aloittelijoille (ja miksei toki muillekin) retkitarvikekaupoissa myytäviä pussiretkiruokia. Näin vältyt myös kattiloiden raahaamiselta. Retkiruuat ovat myös runsasenergisiä, joten niitä ei tarvitse kantaa mukana älyttömiä määriä saadakseen vatsansa täyteen. Ne eivät myöskään ole niin suolaisia kuin perus-marketien vastaavat pussiruuat. Omat lempparini ovat ehdottomasti *tämä ja *tämä – eikä *tätä puuroa voita mikään!

  • Vettä. Veden kanssa kannattaa olla realisti ja miettiä, paljonko sitä reissussa kuluu. Huomioi juomisen lisäksi myös ruuanlaittoon käytettävä vesimäärä. Mieti myös, millaisiin astioihin veden pakkaat ja selvitä sekin, onko retkipaikkasi lähistöllä kaivoa, jota voisit hyödyntää. Olen ainakin itse kokenut veden hieman hankalaksi, sillä se vie rinkasta paljon tilaa (ihan sama, miten se on pakattu), mutta on kuitenkin todella tärkeä monessakin suhteessa. Toisaalta olen myös huomannut, että tarve tulee helposti yliarvioitua, ja monesti lähtöpäivänä kaadankin ylimääräiset vedet maahan. Myös vedenpuhdistin voi olla kätevä, jos puhdasta vettä ei ole saatavilla.

  • Ruokailuvälineet (lautanen, muki, lusikka, veitsi). Mikäli syöt pussiretkiruokia, voit jättää lautasen kotiin. Muki, lusikka ja veitsi kannattaa kuitenkin pakata mukaan rinkkaan, sillä niille on (ainakin kokemukseni mukaan) usein käyttöä – haarukka taas ei ole välttämätön, sillä lusikka ajaa usein saman asian. Olen itse tykännyt Kupilkan *ruokakulhosta sekä *luhasta.

  • Retkikeitin & polttoainetta. Tähän suosittelen lämpimästi panostamaan! Retkikeittimellä on tuhat kertaa nopeampaa ja helpompaa valmistaa ruokaa kuin avotulella. Näitäkin saa vuokrattua, joten ensimmäiselle retkelle settiä ei ehkä vielä kannata ostaa. Toki nuotiossa on oma tunnelmansa, mutta pahimmassa nälkäkiukussa sitä usein arvostaa nopeutta ja helppoutta, jota retkikeitin tarjoilee. Lisäksi keitintä on turvallista käyttää myös metsäpalovaroituksen aikana. Itse ostin tällaisen setin, enkä voi kuin ylistää sitä!

  • Tulitikut. Jos kuitenkin päätät sytyttää nuotion…

  • Pesuaine & tiskiharja. Nämä eivät oikeasti ole mitenkään ”pakollisia” yhden yön reissulle, sillä likaiset astiat voi myös heittää pussiin ja pestä vasta kotona (tai vaihtoehtoisesti syödä pelkkiä pussiruokia). Jos kuitenkin päätät ottaa pesuainetta mukaan, varmista että se on biohajoavaa – äläkä siltikään pese mitään suoraan järvessä.

MUUT

  • Henkilökohtaiset lääkkeet ja hygieniatarvikkeet. Näitä tuskin tarvitsee sen kummemmin perustella?

  • Kamera, muistikortti ja varalaturi. Varalaturi saattaa olla liioittelua yhden yön retkellä, mutta kaikkeen kannattaa varautua.

  • Kännykkä ja powerbank. Retkilläkin tulee käytettyä yllättävän paljon puhelinta (lähinnä Instagram Storyjen päivittämiseen), joten varavirtalähde on minulle yksi tärkeimmistä teknisistä varusteista reissussa.

  • Otsa- tai taskulamppu. Otsalamppu pesee taskulampun siinä, että se jättää kädet vapaiksi kaikkeen muuhun. Molemmat ovat kuitenkin varsin passeleita metsään ja telttaan.

  • Puukko. Mukaan kannattaa pakata puukko tai joku muu terävä veitsi. Olen huomannut, että sellaiselle on useimmiten käyttöä: olipa kyseessä sitten makkarapaketin avaaminen tai kiehisten vuolu.

  • Rakkolaastareita ja laastareita. Näille on löytynyt käyttöä jokaisella reissulla.

  • Retkipyyhe. Tämä menee myös siihen ”kannattaa ostaa, vaikka epäilyttäisi” -listaan, sillä investointina se on ollut jokaisen, eli noin kahdeksan euron arvoinen. *Retkipyyhe menee normipyyhettä huomattavasti paljon pienempään tilaan, se kuivuu ja sillä myös kuivaa itsensä nopeasti.

  • Roskapusseja. Kaiken, mitä jaksat metsään viedä, jaksat myös kantaa pois. Roskat ovat usein väistämättömiä, joten reissuun kannattaa varautua muutamalla roskapussilla. Roskapussit vievät rinkasta vähän tilaa, mutta ne ovat korvaamaton apu paitsi itse roskien myös märkien vaatteiden kuljetuksessa.

  • (Vastamelu)kuulokkeet. Jos olet yhtään herkkä äänille (tai yö metsässä tuntuu kaikesta innokkuudesta huolimatta pelottavalta), kannattaa rinkkaan pakata myös kuulokkeet. Itse saatan yön pimeinä tunteina kuunnella esimerkiksi podcastia, jos uni ei tule, enkä halua herättää tai häiritä matkaseuraa kännykän valolla tai turhanpäiväisellä höpinällä.

  • Vessapaperia. Huom! Vessapaperiakaan ei tarvitse ottaa mukaan koko rullallista, vaan Minigrip-pussiin (tms.) kannattaa taitella arviolta sopiva määrä paperia. Menee pienempään tilaan, ja pussia on helppo kuljettaa esimerkiksi taskussa matkalla teltalta vessaan. Kannattaa myös huomioida, että vaikka retkialueelta löytyisikin huussi, ei siellä välttämättä ole vessapaperia tarjolla.

koiran kanssa retkeily yö ulkona

Ensimmäistä kertaa yötä vuokratuvassa

14.2.2022

On ideoita ja sitten on tyhmiä ideoita. Valtteri-myrskyssä vuokratuvalle lähteminen kuuluu ehdottomasti niihin ei-niin-järkeviin ideoihin. Olin vuokrannut ensimmäistä kertaa ikinä vuokratuvan. Paikaksi valikoitui Liesjärven kansallispuisto, sillä kaverini kaveri oli vieraillut siellä muutama viikko aiemmin, ja mökki näytti Insta-Storyissa varsin viihtyisältä. Tein varauksen, maksoin vuokran ja odotin innolla. Ja sitten iski Valtteri.

Lunta tuli aivan älyttömästi. Mies lähti edeltä vuokratuvalle, koska minulla oli vielä töitä tehtävänä. Vaikka kuinka yritin olla tehokas ja nopea, ilta alkoi jo hämärtyä, kun vihdoin sain itseni pihalle. Muutaman sadan metrin matka autolle tuntui varsinaiselta urheilusuoritukselta rinkka selässä, mäyräkoiraa perässä raahaten. Sitten alkoi kilpurin kaivaminen lumikinosten keskeltä.

”Koko kylän reissu”

Olen todennut tämän usein, mutta totean taas: kyllä se niin on, että kun meikäläinen lähtee reissuun, niin siihen osallistuu koko kylä.

Ai miten niin? No ensinnäkin, autoa peruuttaessa jäin jumiin kinokseen. Ja koska en ole mikään oikea rallikuski (eli pääsen kyllä kovaa eteenpäin, mutta siihen se sitten jääkin), niin en oikein osannut toimia. Huudatin kaasua ja kytkintä, ja auto kaivautui syvemmälle kuoppaan. Kiltit naapurit tulivat onneksi apuun, ja yhteistuumin saimme auton liikkeelle. Mietin hiljaa mielessäni, ettei koko touhussa ole järjen hiventäkään ja viisainta olisi jäädä kotiin, mutta kun eräs naapureista kysäisi, meinaanko ihan oikeasti lähteä tässä kelissä ajelemaan, nyökkäsin hetkeäkään epäröimättä.

Seuraava vastoinkäyminen koettiin kylmäasemalla, jonne minun oli pakko kaartaa, sillä bensavalo oli jo uhkaavan pitkään palanut punaisella. Autoni on kokenut kylmiä talvia ennenkin, eikä koskaan ole ollut minkäänlaista ongelmaa. Kuitenkin nyt Valtteri oli kurittanut kilpuriani sen verran rajusti, ettei bensaluukku auennut millään. Painoin avausnappia, raavin jäätä, hakkasin (nyrkein) ja potkin (nastakengin), mutta luukku pysyi visusti kiinni. Seurauksena tästä riehumisesta käsistäni alkoi vuotata verta. Ja ne ketkä tuntevat minua yhtään paremmin tietävät, että veri on meikäläiselle aikamoinen no-go. Tai siis vain silloin, jos se tulee itsestäni. Kaverilta saa kyllä irrota vaikka pää, ja pysyn silti rauhallisena. Toista se on kuitenkin silloin, kun omista sormista vuotaa verta (taustatietona, että olen pyörtymisvaarassa jokaisesta viiltohaavasta tai kynsinauhasta, josta näkyy hiemankaan punaista).

No, siinä minä nyyhkin bensa-asemalla sormet veressä ja yritin potkia bensaluukkua auki, kun paikalle kaartoi prinssi valkoisella pakettiautollaan. Katseli hetken touhuani ja kysyi sitten hämäläiseen tyyliin hyvin varovasti ja hitaasti, tarvitsisinko kenties apua. Alahuuli vapisten sain nyökättyä, ja mies kiiruhti apuun. Hän tutkaili bensaluukkua, pyysi välillä painamaan nappia ja tutkaili taas lisää. Ja hetken päästä kuului naps, ja luukku aukesi. Siinä vaiheessa itkin ehkä jo hieman enemmän onnesta kuin paniikista. Mies varmisteli, olinko varmasti kunnossa ja kyseli varovasti, onko mitään järkeä lähteä tuossa mielentilassa ja säässä yhtään minnekään. Nyökkäsin taas vähän liian itsevarmasti. Kiittelin miestä vuolaasti ja lähdin sitten kiireesti metsästämään laastareita. Ei sekään pysähdys ihan nappiin mennyt, sillä parkkipaikalla osuin johonkin, mikä ei auton pohjasta kuuluneesta äänestä päätellen ollut ihan mikään pieni.

Ajomatkaa en edes ala (tai halua) sen kummemmin kuvailla. Riittänee, jos kerron, että matkaan meni melkein triplasti normaalia enemmän aikaa, auto juuttui jopa tiellä hankeen ja matka sisälsi liian monta läheltä piti -tilannetta, kun viime hetkellä tajusinkin, että nyt ei ollakaan enää tiellä, vaan vaarallisen lähellä ojaa…

Perillä

Mutta niin siinä kävi, että kaikesta sekoilusta ja huono-onnisuudesta huolimatta pääsin vihdoin perille Liesjärven kansallispuistoon, jonka parkkipaikalla mies oli minua vastassa. Matka tuvalle ei ollut pitkä, vain muutamia satoja metrejä, mikä olisi normaalioloissa ehkä ärsyttänyt, mutta tässä tilanteessa tuntui enemmänkin pelastukselta. Päätie oli aurattu samana päivänä, joten kulku oli varsin kevyttä, vaikka uutta lunta olikin satanut tielle jo useita senttejä. Sen sijaan mökille vievä polku oli tietenkin paksun hangen peitossa. Tai no, oli mies siitä ehtinyt harppomaan reitin pariin kertaan, mutta näillä töppöjaloilla sai kyllä tehdä aikamoisia loikkia perässä. Ja jos minulla oli vaikeuksia hangessa, niin voitte vaan kuvitella, mitä mieltä seniorimäyrä oli tästä ideasta. Onneksi mies on vahva (ja huomattavasti pidempijalkaisempi kuin kumpikaan meistä), ja hän kaappasikin rimpuilevan mäyrinkäisen kainaloonsa.

Ja vihdoin, ikuisuudelta tuntuneen matkan jälkeen olimme perillä Peukaloisen vuokratuvalla. Ja se oli juuri niin söpö kuin olin storyjen perusteella ajatellutkin. Kompakti, muttei lainkaan pieni tai ahdas. Sellainen mummonmökki, jossa olo oli heti kovin kotoisa. Edelliset vuokralaiset olivat tehneet jättimäisen kasan halkoja valmiiksi, joten niistä ei tarvinnut huolehtia missään vaiheessa. Oli kivaa vain istuskella, katsella liekkejä ja nauttia siitä, ettei ollut saavutettavissa. Kännykkä ei siis toiminut, ja siinä hetkessä se tuntui todella hyvältä. Oli kiva päästä kunnolla rauhoittumaan.

Kiersimme mökkipihaa otsalamppujen valossa, löysimme lammelle ja tamppasimme huvin vuoksi polkuja pihapiiriin. Lumisade alkoi hiljalleen hellittää, taivas kirkastui ja yhtäkkiä taivas oli täynnä tähtiä.

Palasimme mökkiin, paistoimme leipää ja juhlimme pienimuotoisesti mäyrinkäisen synttäreitä. 11 vuotta. Toisaalta se tuntuu ihan järjettömän pitkältä ajalta – enhän ole vanha vielä itsekään. Mutta silti pelottaa, että matkamme loppuu pian, ihan alkumetreille. Ei kuitenkaan ollut oikea paikka tai aika synkistelylle, sillä mäyrinkäistä hemmoteltiin: se sai sujahtaa talvimakuupussiini (, vaikka olin raahannut mukaan myös Dodon oman kesämakuupussin) ja sille syötettiin ihan liikaa lihapullia. Homma kostautui yöllä muutamalla ylimääräisellä ulkoilureissulla, mutta eipä se haitannut. Kivikova laveri ja hieman liian kuumaksi lämmitetty mökki eivät muutenkaan tarjoilleet kovin hyviä yöunia – päinvastoin. Aamulla olo oli jotenkin sekava: toisaalta levännyt, mutta samaan aikaan kuin jyrän alle jäänyt.

Kahden luontopolun taktiikalla

Kun olimme siivonneet tuvan ja tehneet polttopuut seuraaville vierailijoille valmiiksi, lähdimme vielä koluamaan kansallispuistoa tarkemmin. Päädyimme kiertämään sekä Peukalolammi-Kaksvetisen esteettömän reitin että Hyypiön reitin, josta poikkesimme myös Kyynäränharjulle. Paikka on varmasti yksi Liesjärven suosituimmista – tai ainakin kuvatuimmista kohteista. En ole aiemmin käynyt Kyynäränharjulla ja odotinkin innolla, miltä paikka näyttäisi talviasussa. Ja noh, pakko sanoa, ettei kovinkaan kummoiselta. Ehkä dronella olisi voinut saada hienompia otoksia kuin mitä nyt tuli napsittua. Muutenkin korkeassa hangessa kahlaaminen huonosti nukutun yön jälkeen vei paikasta ehkä suurimman hehkun.

Hassua muuten, miten aina talviaikaan lähden hieman liian positiivisin mielin retkeilemään. Vaikka tiedän (ja järkikin sen sanoo), ettei polkuja ole aurattu eikä teitä hiekotettu, niin silti aina yllätyn talvisten reittien liukkaudesta ja vaikeakulkuisuudesta. Liesjärvi ei ollut poikkeus. Kahlasimme hangessa välillä mäyräkoiraa sylissä kantaen. Vähäuninen yö kuului pienenä kiukkuisena puhinana ja äksyilynä. Jo ties kuinka monennetta kertaa pitkospuulta harhaan astuttuani aloin taas miettiä, oliko hommassa mitään järkeä. Sukat olivat vaelluskengistä huolimatta läpimärät ja selkä litimärkä hiestä, sillä vauhdista päälle heitetty laskettelutakki oli ihan liikaa moiseen kuntoiluun.

Huhhei, voin kertoa, että oma sänky  ja lämmin sauna tuntuivat erityisen hyviltä tämän seikkailun jälkeen! Kaikesta ulinasta huolimatta vuokratupakokemus oli varsin onnistunut, ja mielelläni testaan niitä jatkossakin! Varsinkin näin talviaikaan mökkiasumus kaminalla tuntuu kunnon luksukselta. Tulevia seikkailuja varten täytyy vain hieman paremmin suunnitella reittejä tuvan ympärille. Nyt kun tuntui vähän hölmöltä vain marssia rinkka selässä muutaman sadan metrin matka parkkipaikalta tuvalle.

Mitenkäs te muut, ovatko vuokra-, päivä- tai autiotuvat tuttuja?