Palasin Tallinnaan nopeammin kuin olin ajatellut. Palasin, vaikka kurkkua kuristi ja hengittäminen oli vaikeaa. Palasin, vaikka Tallinnan jokainen kadunkulma, äänet ja tuoksut muistuttivat minua sinusta ja siitä, mitä kaikkea meillä oli ollut ja ajasta, jota emme enää koskaan saisi takaisin. Palasin, vaikka pelkäsin uusien muistojen jättävän jälkeensä meidän yhteiset hetkemme. Sillä enemmän kuin mitään, pelkäsin muistini pettävän minut. En ollut valmis unohtamaan asioita tai luopumaan tarkoista yksityiskohdista. Halusin muistaa, miten humalluimme joulutorilla liian vahvoista glögilasillisista ja miten Koplin hämärillä kujilla kerroit minun olevan sinulle enemmän kuin kukaan muu koskaan aiemmin. Halusin muistaa kuoppaisen kotikatusi, isoäitisi karheat kädet ja pikkusiskosi kanin, joka juoksi vapaana takapihan liian pitkässä heinikossa. Tai sen, miten suunnittelimme muuttavamme kesäksi vanhempiesi keittokatokseen ja miten lopulta hylkäsimme ajatuksen, sillä emme halunneet kenenkään kuulevan aamuyöhön jatkuvia keskustelujamme. Halusin vielä kerran muistoissani palata siihen hetkeen, kun pujahdimme metalliaidan kolosta sisälle kuvaamaan hylättyä vankilaa, ja miten joka hetki pelkäsimme jäävämme kiinni. Tai siihen pieneen hetkeen, kun olit juuri pelastautunut tiputtuasi jäihin Hiidenmaalla: kun adrenaliini virtasi ja tiesimme tämän olevan vasta alkua seikkailuillemme.
Muistatko, miten innoissani bongasin haikaranpesiä ja tuulimyllyjä ja miten sinä kärsivällisesti osoittelit niitä minulle? Muistatko, miten ajoimme reikäisiä hiekkateitä, koska halusit jakaa minulle lapsuutesi maisemat? Tai sen, kun käänsit minulle kerta toisensa jälkeen samoja fraaseja viroksi, koska en periaatteesta suostunut oppimaan niitä? Muistatko, miten vannoimme, ettemme enää poikkeasi reitiltä, mutta poikkesimme kuitenkin ja olimme aina myöhässä kaikkialta?
Minä muistan. Kaikki ne hetket ja paljon enemmänkin, ja juuri se tekee niin kipeää. Muistot siitä, että yhdessä pystyimme joskus mihin tahansa ja että sinun kanssasi minä uskalsin. Ehkä juuri sitä minä kaipaan. Parempaa versiota itsestäni.
Palasin Tallinnaan, vaikka tiesin, ettei mikään koskaan ollut oikeasti mennyt niin kuin minulle oli uskoteltu. Palasin, vaikka suurin osa yhteisistä muistoistamme oli perustunut valheelle. Palasin, koska lopulta Viro oli ollut se paikka, jossa olimme päässeet karkuun kaikelta ja kaikilta ja jossa olimme olleet vain me kaksi. Paikka, jossa oli leijaillut loputtomasti korulauseita. Juuri sellaisia, joita minä kipeästi tarvitsin ja joihin minun oli helppo ripustautua.
Ja kun kaikki sitten loppui, olimme Suomessa. Kulissien ja maailmani romahtaessa tajusin, ettet ollut muita parempi. Olit samanlainen kuin he, joiden tekoja olimme aiemmin halveksineet. Sellainen, jota en enää halunnut päästää lähelleni ja jollaisen vastakohdaksi olit itseäsi kuvaillut. Sinusta löytyi outoja puolia, niin vieraita, että huomasin, etten enää tunnistanut sinua.
Ja ehkä juuri siksi en enää ikävöinyt sinua Tallinnan kaduilla.
Olin Tallinnassa liikkeellä ystäväni kanssa. Ystävän, jota näen aivan liian harvoin, mutta jonka kanssa on aina yhtä helppoa olla. Puhua ja toisaalta olla myös puhumatta. Ihana ystäväni tarttui minua kädestä, kun laivamme saapui satamaan. Kysyi olenko valmis ja hymyili kannustavasti. Ja voi, mikä tunneryöppy minut valtasikaan heti, kun astuimme ulos terminaalista. Minä, joka en ollut kuukausiin tuntenut yhtään mitään, tunsin yhtäkkiä kaiken niin vahvasti, että mahaan sattui. Yhtäkkiä kaikki oli siinä edessäni ja kaiken päällä leijui tieto siitä, että kaikki se mitä oli joskus ollut oli kadonnut ikiajoiksi.
Kiersimme ystäväni kanssa kaikki samat paikat, joissa mekin olimme käyneet. Kaikki sellaiset sopet ja umpikujat, jotka olivat joskus olleet meidän. Koko päivän minulla oli valtava tarve puhua. Kertoa hassuja yksityiskohtia Tallinnasta, kääntää kylttejä suomeksi ja selittää, mitä kaikkea olin vuosien varrella kaupungissa nähnyt ja tehnyt. Kerroin kaiken parantavasta särkylääkkeestä sekä niitä myyvistä mummoista, virolaisten oudoista tavoista sekä ruuista, joiden yksinkertaisuus oli joskus sekä kiehtonut että hämmentänyt minua. Kerroin virolaisista tosi-tv-sarjoista, joille olimme nauraneet katketaksemme ja autokorjaamosta, jossa yritettiin varastaa automme. Ystäväni imi kaiken tiedon itseensä ja kysyi tarkentavia kysymyksiä sopivissa väleissä.
Vanhankaupungin jälkeen johdatin meidät Telliskiven alueelle. Kävimme F-hooneella lounaalla ja mietimme, voiko ihminen juoda elämässään liikaa mustikkalimua. Kävimme Fotografiskassa ja pohdimme liian kauan kahden norsujulisteen välillä, päätyen lopulta kuitenkin leijonaan. Lopuksi söimme vielä ihan liian tuhdit palat suklaakirsikkakakkua ja ihmettelimme ääneen, mikseivät leivonnaiset Suomessa maistuneet koskaan yhtä hyviltä.
Huomasin, että mitä pidemmälle reissumme eteni, sitä helpompi minun oli olla ja hengittää. Sen sisäistäminen, ettei Viro olisi enää meidän maamme, ei tuntunut enää pahalta, sillä tiesin, että tulisin jatkamaan seikkailujani tässä maassa. Ehkä yksin, ehkä kaksin. Mutta jatkaisin kuitenkin. Tekisin itseni näköisiä reissuja, suuntaisin kiinnostaviin paikkoihin ja ikuistaisin niitä parhaani mukaan.
Ja juuri nyt tämä mahdollisuus tekee minut todella onnelliseksi.