Tallinna

Vanhakaupunki, Telliskiven hipsterialue, Toompea näköalapaikkoineen, Rotermannin kortteli, Kiek in de Kök, Bastionin tunnelit… Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Sen lisäksi, että Tallinnasta löytyy Vanhakaupunki mukulakivikatuineen, pastellinsävyisine pikkurakennuksineen ja viihtyisine ravintoloineen, on kaupunki paljon muutakin. Minulla on kymmeniä ja taas kymmeniä kuvia Vanhastakaupungista kaikkina vuodenaikoina: olen nautiskellut lukemattomia jääkahveja Telliskiven persoonallisissa kahviloissa, kävellyt jalkani rakoille historiallisilla mukulakivikaduilla, ihaillut Tallinnan kirsikkapuita monena keväänä ja puikkelehtinut kapeilla kujilla vailla päämäärää. Ja vaikka edellisestä Tallinnan vierailusta olikin vierähtänyt tovi, huomasin kipeästi kaipaavani jotain uutta. Jotain sellaista, mitä en ollut siellä aiemmin kokenut. Jotain yllättävää – ja ehkä outoakin.

Keskiviikko oli Tallinnassa kovin kylmä ja sateinen. Juuri sellainen, ettei huvittanut olla ulkona yhtään kauempaa kuin oli pakko. Reput painoivat selässä, eikä kameraa tehnyt mieli kaivaa esiin. Istuimme suloisessa pienessä kahvilassa posliisine kahvi- ja teekuppeinemme ja mietimme, mitä oikein tekisimme viimeisenä Tallinna-päivänämme. ”Mitä sä et koskaan tekisi Tallinnassa?” mieheni kysyi äkisti. Ei mikään helpoin kysymys, varsinkin kun olen iän myötä oppinut, että harvoin kannattaa olla vastauksissaan kovin jyrkkä tai mustavalkoinen. Niinpä hieman kieli keskellä suuta mietin, mitä oikein vastaisin.

Vallitsevasta maailmantilanteesta johtuen mieleeni tulivat sotajutut. Olimme edellisenä iltana nähneet Vanhassakaupungissa paljon puhuttelevia, Venäjä-vastaisia plakaatteja ja katsoneet toki aamun uutiset ennen uloskirjautumista hotellista. Mietimme, voisiko siinä olla vastaus aktiviteettiongelmaamme ja aloimme molemmat hieman hämmentyneinä selailla Tripadvisorin suosituksia aiheeseen liittyen. Oliko tämä sopivaa?

Päädyimme lopulta kahteen aktiviteettiin, joissa on paitsi paljon samaa myös sopivasti eroavaisuuksia:

Play VR

Mikä? Virtuaalipelipaikka, josta löytyy jopa 50 erilaista peliä pelattavaksi. Paikalle voi tulla yksin, kaksin tai vaikkapa kaveriporukan kanssa: valikoimassa on paljon erilaisia pelejä, jotka soveltuvat monenlaisille pelaajaporukoille. Me pelasimme ensin kahdestaan toisiamme vastaan, mutta koska olemme niin eritasoisia pelaajia (toinen pelaa usein, toinen ei koskaan), päätimme jatkaa peleihin, joissa taistelimme kaksin ”koko muuta maailmaa” vastaan. Valittavana on erilaisia sota-, pala- ja seikkailupelejä sekä jonkinlaisia älypelejä. Jokaiselle löytyy siis varmasti jotakin! Myös lapsille löytyy oma tarjontansa.

Missä? Pelipaikka sijaitsee loistopaikalla (Liivalaia 40, Tallinn), vain lyhyen kävelymatkan päässä keskustasta ja satamasta. Mikäli majoittuu keskustan tuntumassa, paikalle on helpointa tulla kävellen.

Miten? Pelin pääsee varaamaan helposti netistä. Me saimme varattua pelin parin tunnin päähän varauksesta, ja peliaikoja tuntui muutenkin olevan hyvin tarjolla. Vaatetukseksi suositeltiin jotain mukavaa ja joustavaa, sillä pelatessa saa kyllä hien hyvin pintaan.

Hinta? Viikolla pelaaminen on halvempaa, ja tunnin sessio meiltä kahdelta maksoi yhteensä 30 euroa (viikonloppuisin 45 euroa). Paikassa suositaan korttimaksua.

Oma arvio: Super hauskaa ja hikistä hommaa! En normiarjessa ole minkäänlaisten konsoli- tai videopelien ystävä, ja olen kerran elämässäni testannut pleikkaria. Olinkin todella skeptinen tämän aktiviteetin suhteen, mutta yllätyin positiivisesti! Ellei meillä olisi ollut kiire ammuntaan, olisimme varmasti ottaneet toisenkin tunnin heti perään. Jos sinusta löytyy sopivasti heittäytyjää, eikä lattialla könyäminen tai hikoilu haittaa, niin voin suositella tätä lämpimästi! Täytyy kuitenkin sen verran varoittaa, että rakennus ja rappukäytävä saattavat näyttää hieman… noh, parhaat päivänsä nähneiltä, mutta ei kannata antaa alkujärkytyksen vaikuttaa liiaksi. Itse pelitilat ovat todella siistit ja modernit, ja palvelu mainiota.

Lue lisää: https://playvr.ee/eng/main

Ghost Tactics – Tondi Shooting Range

Mikä? Tondi Shooting Rangesta löytyy (ainakin omien nettisivujensa mukaan) sekä Baltian suurin ampumarata että laajin asevalikoima. Ampumapaketit on tarkoitettu kaikille kiinnostuneille ja kaikki yli 12-vuotiaat ovat tervetulleita kokeilemaan. Aiempaa kokemusta tai aselupaa ei tarvita, sillä paikalta löytyy opettaja, joka opettaa tarvittavat turvallisuutta ja aseenkäsittelyä koskevat periaatteet lyhyesti ja ytimekkäästi.

Missä? Nimensä mukaisesti ampumarata sijaitsee Tondin kaupunginosassa, osoitteessa Pärnu mnt 142/4. Paikalle pääsee näppärästi ratikalla. Linjat 3 ja 4 vievät Tondin pysäkille, josta on vain muutaman kymmenen metrin kävely radalle. Me kuljimme mennen tullen ratikalla, mutta myös bussilla pääsee paikalle: linjat 5, 18 ja 36 pysähtyvät Kalevissa, joka on lähin ampumapaikkaa sijaitseva pysäkki.

Miten? Ajanvaraukset ja tiedustelut tehdään puhelimitse. Me saimme viikolla varattua ammunnan samalle päivälle, muutaman tunnin päähän soitosta. Henkilökunta puhuu viron lisäksi erinomaista englantia, mutta suomea he eivät puhu lainkaan. Suosittelenkin, että ampumaan lähtee vain, mikäli vähintään toinen kielistä on hyvin hallinnassa. Paikassa kuitenkin käsitellään aseita, joten on todella tärkeää, että esimerkiksi turvallisuusohjeet ymmärtää varmasti. Mitä taas tulee vaatetukseen tai kenkiin, ei niiden suhteen ole minkäänlaisia toiveita tai rajoituksia; nettisivuillakin sanotaan, että ampumaan pääsee vaikka korkokengissä ja leningissä.

Hinta? Hinta määräytyy täysin sen mukaan, minkälaisen ampumapaketin itselleen haluaa. Halvimmillaan hommasta selviää 5 eurolla (revolveri + 1 patruuna), mutta listaan on mahdollista lisätä useita aseita erilaisilla panosmäärillä. Myös muutamia valmiita paketteja on tarjolla, mutta yleisimmin asiakkaat haluavat itse päättää, millä aseilla ja miten paljon ampuvat. Me ammuimme yhteensä 7 eri aseella, ja hintaa koko setille kertyi hieman vajaa 150 euroa. Hintaan sisältyi aseiden ja panosten lisäksi myös vakuutus ja opettaja. Kannattaa huomioida, että paikassa käy vain käteinen!

Oma arvio: Hauskaa hommaa! Vaikken olekaan mikään asefanaatikko tai ylipäätään ymmärrä niistä mitään, kilpailu käy aina (ja kerrottakoon, että olen aina osunut melko hyvin maalitauluun)! Tämäkin paikka saattaa aluksi näyttää hieman epäilyttävältä ulospäin, mutta sisätilat ovat todella siistit, modernit ja asialliset. Työntekijät olivat mukavia, ja saimme radalle myös todella hyvän opettajan, jonka rauhallisuus tarttui meihinkin.

Lue lisää: https://laskmine.ee/fi/

---

Vaikka meillä olikin hurjan kivaa, tuntui silti jollain tapaa pahalta ”leikkiä” samoilla välineillä, joilla muualla maailmassa päätetään toisten hengistä. Ja epäreilulta siksi, että me pystyimme itse valitsemaan tämän aktiviteetin. Meidän ei ollut pakko tarttua aseisiin.

Mitä ”outoa” tai vähemmän tunnettua aktiviteettia itse suosittelisit Tallinnaan matkaavalle?

Palasin Tallinnaan nopeammin kuin olin ajatellut. Palasin, vaikka kurkkua kuristi ja hengittäminen oli vaikeaa. Palasin, vaikka Tallinnan jokainen kadunkulma, äänet ja tuoksut muistuttivat minua sinusta ja siitä, mitä kaikkea meillä oli ollut ja ajasta, jota emme enää koskaan saisi takaisin. Palasin, vaikka pelkäsin uusien muistojen jättävän jälkeensä meidän yhteiset hetkemme. Sillä enemmän kuin mitään, pelkäsin muistini pettävän minut. En ollut valmis unohtamaan asioita tai luopumaan tarkoista yksityiskohdista. Halusin muistaa, miten humalluimme joulutorilla liian vahvoista glögilasillisista ja miten Koplin hämärillä kujilla kerroit minun olevan sinulle enemmän kuin kukaan muu koskaan aiemmin. Halusin muistaa kuoppaisen kotikatusi, isoäitisi karheat kädet ja pikkusiskosi kanin, joka juoksi vapaana takapihan liian pitkässä heinikossa. Tai sen, miten suunnittelimme muuttavamme kesäksi vanhempiesi keittokatokseen ja miten lopulta hylkäsimme ajatuksen, sillä emme halunneet kenenkään kuulevan aamuyöhön jatkuvia keskustelujamme. Halusin vielä kerran muistoissani palata siihen hetkeen, kun pujahdimme metalliaidan kolosta sisälle kuvaamaan hylättyä vankilaa, ja miten joka hetki pelkäsimme jäävämme kiinni. Tai siihen pieneen hetkeen, kun olit juuri pelastautunut tiputtuasi jäihin Hiidenmaalla: kun adrenaliini virtasi ja tiesimme tämän olevan vasta alkua seikkailuillemme.

Muistatko, miten innoissani bongasin haikaranpesiä ja tuulimyllyjä ja miten sinä kärsivällisesti osoittelit niitä minulle? Muistatko, miten ajoimme reikäisiä hiekkateitä, koska halusit jakaa minulle lapsuutesi maisemat? Tai sen, kun käänsit minulle kerta toisensa jälkeen samoja fraaseja viroksi, koska en periaatteesta suostunut oppimaan niitä? Muistatko, miten vannoimme, ettemme enää poikkeasi reitiltä, mutta poikkesimme kuitenkin ja olimme aina myöhässä kaikkialta?

Minä muistan. Kaikki ne hetket ja paljon enemmänkin, ja juuri se tekee niin kipeää. Muistot siitä, että yhdessä pystyimme joskus mihin tahansa ja että sinun kanssasi minä uskalsin. Ehkä juuri sitä minä kaipaan. Parempaa versiota itsestäni.

Palasin Tallinnaan, vaikka tiesin, ettei mikään koskaan ollut oikeasti mennyt niin kuin minulle oli uskoteltu. Palasin, vaikka suurin osa yhteisistä muistoistamme oli perustunut valheelle. Palasin, koska lopulta Viro oli ollut se paikka, jossa olimme päässeet karkuun kaikelta ja kaikilta ja jossa olimme olleet vain me kaksi. Paikka, jossa oli leijaillut loputtomasti korulauseita. Juuri sellaisia, joita minä kipeästi tarvitsin ja joihin minun oli helppo ripustautua.

Ja kun kaikki sitten loppui, olimme Suomessa. Kulissien ja maailmani romahtaessa tajusin, ettet ollut muita parempi. Olit samanlainen kuin he, joiden tekoja olimme aiemmin halveksineet. Sellainen, jota en enää halunnut päästää lähelleni ja jollaisen vastakohdaksi olit itseäsi kuvaillut. Sinusta löytyi outoja puolia, niin vieraita, että huomasin, etten enää tunnistanut sinua.

Ja ehkä juuri siksi en enää ikävöinyt sinua Tallinnan kaduilla.

Olin Tallinnassa liikkeellä ystäväni kanssa. Ystävän, jota näen aivan liian harvoin, mutta jonka kanssa on aina yhtä helppoa olla. Puhua ja toisaalta olla myös puhumatta. Ihana ystäväni tarttui minua kädestä, kun laivamme saapui satamaan. Kysyi olenko valmis ja hymyili kannustavasti. Ja voi, mikä tunneryöppy minut valtasikaan heti, kun astuimme ulos terminaalista. Minä, joka en ollut kuukausiin tuntenut yhtään mitään, tunsin yhtäkkiä kaiken niin vahvasti, että mahaan sattui. Yhtäkkiä kaikki oli siinä edessäni ja kaiken päällä leijui tieto siitä, että kaikki se mitä oli joskus ollut oli kadonnut ikiajoiksi.

Kiersimme ystäväni kanssa kaikki samat paikat, joissa mekin olimme käyneet. Kaikki sellaiset sopet ja umpikujat, jotka olivat joskus olleet meidän. Koko päivän minulla oli valtava tarve puhua. Kertoa hassuja yksityiskohtia Tallinnasta, kääntää kylttejä suomeksi ja selittää, mitä kaikkea olin vuosien varrella kaupungissa nähnyt ja tehnyt. Kerroin kaiken parantavasta särkylääkkeestä sekä niitä myyvistä mummoista, virolaisten oudoista tavoista sekä ruuista, joiden yksinkertaisuus oli joskus sekä kiehtonut että hämmentänyt minua. Kerroin virolaisista tosi-tv-sarjoista, joille olimme nauraneet katketaksemme ja autokorjaamosta, jossa yritettiin varastaa automme. Ystäväni imi kaiken tiedon itseensä ja kysyi tarkentavia kysymyksiä sopivissa väleissä.

Vanhankaupungin jälkeen johdatin meidät Telliskiven alueelle. Kävimme F-hooneella lounaalla ja mietimme, voiko ihminen juoda elämässään liikaa mustikkalimua. Kävimme Fotografiskassa ja pohdimme liian kauan kahden norsujulisteen välillä, päätyen lopulta kuitenkin leijonaan. Lopuksi söimme vielä ihan liian tuhdit palat suklaakirsikkakakkua ja ihmettelimme ääneen, mikseivät leivonnaiset Suomessa maistuneet koskaan yhtä hyviltä.

Huomasin, että mitä pidemmälle reissumme eteni, sitä helpompi minun oli olla ja hengittää. Sen sisäistäminen, ettei Viro olisi enää meidän maamme, ei tuntunut enää pahalta, sillä tiesin, että tulisin jatkamaan seikkailujani tässä maassa. Ehkä yksin, ehkä kaksin. Mutta jatkaisin kuitenkin. Tekisin itseni näköisiä reissuja, suuntaisin kiinnostaviin paikkoihin ja ikuistaisin niitä parhaani mukaan.

Ja juuri nyt tämä mahdollisuus tekee minut todella onnelliseksi.