Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Category

Viro

Tallinna Viro

Tallinna meitä ennen ja meidän jälkeen

15.5.2020

Palasin Tallinnaan nopeammin kuin olin ajatellut. Palasin, vaikka kurkkua kuristi ja hengittäminen oli vaikeaa. Palasin, vaikka Tallinnan jokainen kadunkulma, äänet ja tuoksut muistuttivat minua sinusta ja siitä, mitä kaikkea meillä oli ollut ja ajasta, jota emme enää koskaan saisi takaisin. Palasin, vaikka pelkäsin uusien muistojen jättävän jälkeensä meidän yhteiset hetkemme. Sillä enemmän kuin mitään, pelkäsin muistini pettävän minut. En ollut valmis unohtamaan asioita tai luopumaan tarkoista yksityiskohdista. Halusin muistaa, miten humalluimme joulutorilla liian vahvoista glögilasillisista ja miten Koplin hämärillä kujilla kerroit minun olevan sinulle enemmän kuin kukaan muu koskaan aiemmin. Halusin muistaa kuoppaisen kotikatusi, isoäitisi karheat kädet ja pikkusiskosi kanin, joka juoksi vapaana takapihan liian pitkässä heinikossa. Tai sen, miten suunnittelimme muuttavamme kesäksi vanhempiesi keittokatokseen ja miten lopulta hylkäsimme ajatuksen, sillä emme halunneet kenenkään kuulevan aamuyöhön jatkuvia keskustelujamme. Halusin vielä kerran muistoissani palata siihen hetkeen, kun pujahdimme metalliaidan kolosta sisälle kuvaamaan hylättyä vankilaa, ja miten joka hetki pelkäsimme jäävämme kiinni. Tai siihen pieneen hetkeen, kun olit juuri pelastautunut tiputtuasi jäihin Hiidenmaalla: kun adrenaliini virtasi ja tiesimme tämän olevan vasta alkua seikkailuillemme.

Muistatko, miten innoissani bongasin haikaranpesiä ja tuulimyllyjä ja miten sinä kärsivällisesti osoittelit niitä minulle? Muistatko, miten ajoimme reikäisiä hiekkateitä, koska halusit jakaa minulle lapsuutesi maisemat? Tai sen, kun käänsit minulle kerta toisensa jälkeen samoja fraaseja viroksi, koska en periaatteesta suostunut oppimaan niitä? Muistatko, miten vannoimme, ettemme enää poikkeasi reitiltä, mutta poikkesimme kuitenkin ja olimme aina myöhässä kaikkialta?

Minä muistan. Kaikki ne hetket ja paljon enemmänkin, ja juuri se tekee niin kipeää. Muistot siitä, että yhdessä pystyimme joskus mihin tahansa ja että sinun kanssasi minä uskalsin. Ehkä juuri sitä minä kaipaan. Parempaa versiota itsestäni.

Palasin Tallinnaan, vaikka tiesin, ettei mikään koskaan ollut oikeasti mennyt niin kuin minulle oli uskoteltu. Palasin, vaikka suurin osa yhteisistä muistoistamme oli perustunut valheelle. Palasin, koska lopulta Viro oli ollut se paikka, jossa olimme päässeet karkuun kaikelta ja kaikilta ja jossa olimme olleet vain me kaksi. Paikka, jossa oli leijaillut loputtomasti korulauseita. Juuri sellaisia, joita minä kipeästi tarvitsin ja joihin minun oli helppo ripustautua.

Ja kun kaikki sitten loppui, olimme Suomessa. Kulissien ja maailmani romahtaessa tajusin, ettet ollut muita parempi. Olit samanlainen kuin he, joiden tekoja olimme aiemmin halveksineet. Sellainen, jota en enää halunnut päästää lähelleni ja jollaisen vastakohdaksi olit itseäsi kuvaillut. Sinusta löytyi outoja puolia, niin vieraita, että huomasin, etten enää tunnistanut sinua.

Ja ehkä juuri siksi en enää ikävöinyt sinua Tallinnan kaduilla.

Olin Tallinnassa liikkeellä ystäväni kanssa. Ystävän, jota näen aivan liian harvoin, mutta jonka kanssa on aina yhtä helppoa olla. Puhua ja toisaalta olla myös puhumatta. Ihana ystäväni tarttui minua kädestä, kun laivamme saapui satamaan. Kysyi olenko valmis ja hymyili kannustavasti. Ja voi, mikä tunneryöppy minut valtasikaan heti, kun astuimme ulos terminaalista. Minä, joka en ollut kuukausiin tuntenut yhtään mitään, tunsin yhtäkkiä kaiken niin vahvasti, että mahaan sattui. Yhtäkkiä kaikki oli siinä edessäni ja kaiken päällä leijui tieto siitä, että kaikki se mitä oli joskus ollut oli kadonnut ikiajoiksi.

Kiersimme ystäväni kanssa kaikki samat paikat, joissa mekin olimme käyneet. Kaikki sellaiset sopet ja umpikujat, jotka olivat joskus olleet meidän. Koko päivän minulla oli valtava tarve puhua. Kertoa hassuja yksityiskohtia Tallinnasta, kääntää kylttejä suomeksi ja selittää, mitä kaikkea olin vuosien varrella kaupungissa nähnyt ja tehnyt. Kerroin kaiken parantavasta särkylääkkeestä sekä niitä myyvistä mummoista, virolaisten oudoista tavoista sekä ruuista, joiden yksinkertaisuus oli joskus sekä kiehtonut että hämmentänyt minua. Kerroin virolaisista tosi-tv-sarjoista, joille olimme nauraneet katketaksemme ja autokorjaamosta, jossa yritettiin varastaa automme. Ystäväni imi kaiken tiedon itseensä ja kysyi tarkentavia kysymyksiä sopivissa väleissä.

Vanhankaupungin jälkeen johdatin meidät Telliskiven alueelle. Kävimme F-hooneella lounaalla ja mietimme, voiko ihminen juoda elämässään liikaa mustikkalimua. Kävimme Fotografiskassa ja pohdimme liian kauan kahden norsujulisteen välillä, päätyen lopulta kuitenkin leijonaan. Lopuksi söimme vielä ihan liian tuhdit palat suklaakirsikkakakkua ja ihmettelimme ääneen, mikseivät leivonnaiset Suomessa maistuneet koskaan yhtä hyviltä.

Huomasin, että mitä pidemmälle reissumme eteni, sitä helpompi minun oli olla ja hengittää. Sen sisäistäminen, ettei Viro olisi enää meidän maamme, ei tuntunut enää pahalta, sillä tiesin, että tulisin jatkamaan seikkailujani tässä maassa. Ehkä yksin, ehkä kaksin. Mutta jatkaisin kuitenkin. Tekisin itseni näköisiä reissuja, suuntaisin kiinnostaviin paikkoihin ja ikuistaisin niitä parhaani mukaan.

Ja juuri nyt tämä mahdollisuus tekee minut todella onnelliseksi.

Ääsmäki road trip Viro

Baltian road trip: reittisuunnitelma

11.2.2020

Kyselin aiemmin tänään Instagramin puolella, kumpi seuraajia kiinnostaisi enemmän, Baltian road trip vai kootut vinkit Berliiniin.  Road trip voitti ylivoimaisesti, joten saamanne pitää! En millään saanut koko reissua mahtumaan yhteen tai edes kahteen postaukseen, joten näitä tulee nyt hieman tiputellen pitkin kuukautta.

Kesäaikaan minusta kuoriutuu aina huoleton haihattelija. Mitä pidemmiksi päivät venyvät, sitä villimmiksi ajatukseni muuttuvat. Maalaan maailmaa aina vain suuremmalla siveltimellä ja ajattelen kaiken olevan mahdollista. Tuntuu, että kaikki maailman aika on vihdoin käsissäni ja voin tehdä sillä mitä ikinä haluan.

Tämäkään kesä ei ollut poikkeus, ja kaikki lähti liikkeelle eräänä elokuisena iltapäivänä. Olimme lähdössä määrittelemättömäksi ajaksi Viroon viettämään kesälomaa, ja siinä sitten pari päivää ennen lähtöä aloimme miettiä, pitäisikö suunnistaa hieman Ääsmäkeä kauemmaksi, kun olimme kerran autolla liikenteessä. Kuten aina, ideoita oli enemmän kuin järkeä, ja niin me sitten lähdimme kohti satamaa sillä asenteella, että Baltian maat tulee tällä reissulla kierrettyä. Tarkempaa reittisuunnitelmaa tai aikataulua ei ollut, ja maailman parhaalle koiranhoitaja-siskollekin huikkasin lähtiessäni, että palaamme viimeistään silloin, kun pureva syysilma kellastuttaa lehdet ja muuttolinnut kokoontuvat parviksi lähipelloille.

Koko laivamatkan ajan vatsanpohjassani asusteli perhosia. Sen hetken, kun netti suostui tekemään yhteistyötä, yritin kuumeisesti etsiä muiden tarinoita Baltian road tripeistä. Tajusin melko pian, ettemme olleet varustautuneet yhtään niin hyvin kuin tällaisille reissuille tulisi varustautua. Emme olleet vaihtaneet öljyjä, tehneet autohuoltoa, päivittäneet ensiapulaukkua tai pakanneet edes makuupusseja mukaan. Emme tienneet, milloin lähtisimme Virosta ja miten pitkälle matka meidät lopulta veisi. Reitistä saati majoituksista ei ollut tietoakaan, sillä halusimme nuuskamuikkustella menemään ilman suunnitelmia tai velvollisuuksia. Emme halunneet olla kahlittuja tiettyyn paikkaan tai päivään, sillä kokemuksesta tiesimme, että meidän oli toisinaan vaikea pysyä paikoillamme.

Kun pääsimme Viron puolelle, teimme ostoksia, joissa ainakaan näin jälkeenpäin ajateltuna ei ollut mitään suurempaa ajatusta taustalla. Ostimme uuden vesipullon kahden muun pullon kaveriksi sekä harmaan jättipeiton, jonka alle mahtuisimme hätätapauksessa molemmat nukkumaan. Tyynyt ja oikeat peitot jätimme kuitenkin kaupan hyllylle, ja hymyilimme hiukan vaivautuneina, kun myyjä kertoi peiton olevan loistava piknik-alusta. Ostimme myös kirsikkamehua ja ison pussillisen kuivattuja valkosipulileipiä ja kuvittelimme naiivisti niiden riittävän reissuevääksi. Ehkä se, ettemme tienneet milloin lähtisimme ja minne suuntaisimme aiheutti meissä levottomuutta: emme osanneet asennoitua oikein ja tuntui helpommalta ostella turhanpäiväisyyksiä ja siirtää vaativammat mietinnät tulevaisuuteen ja siihen hetkeen, kun kaikki olisi jotenkin varmempaa.

Ne pari päivää, kun maltoimme pysyä Ääsmäellä, tuntuivat menevän hujauksessa ohi. Bongailimme haikaranpesiä, uimme soramontuissa ja tutkimme kotialbumeita. Vasta lähtöä edeltävänä iltana maltoimme istua alas, avata kartat ja Google Mapsin ja miettiä, mikä olisi järkevin reitti matkallemme. Onneksi emme olleet siinä tilanteessa yksin, vaan pöydän ääressä meitä neuvomassa istui kaksi automatkustamisen mestaria. He olivat vuosien varrella kierrelleet siellä ja täällä ympäri maailmaa, ja heidän reissutarinoistaan oli aistittavissa samanlaista paloa, jota mekin nälkäisinä metsästimme.

Ja yhtäkkiä me kaksi, joilla ei aiemmin ollut reittiä varten mitään vaatimuksia tai odotuksia, keksimme kaikkia kummallisuuksia. Emme halunneet tulla samoja reittejä takaisin emmekä ajella liiaksi isoilla teillä. Puola taas tuntui hypähtäneen puheisiimme hieman salakavalasti, emmekä lopulta kumpikaan edes yrittäneet poistaa sitä puheistamme. Mitä kauemmin lueskelin netistä erilaisia artikkeleja, sitä pidemmiksi nähtävien paikkojen lista kasvoi. Kurkkua alkoi kuristaa, sillä välimatkoja mittaillessani tajuntaani iski tieto siitä, ettei meillä ollutkaan kaikkea maailman aikaa käytössämme. Että luultavasti emme ehtisi kiertää kaikkea, vaikka kuinka yrittäisimme. Ja niin minä, jolle luopuminen on muutenkin vaikeaa, vedin yli nähtävyyksiä, jotka eivät ehkä olleet niin kiinnostavia kuin muut tai jotka poikkesivat liiaksi reitiltämme.

Ja niin elokuun pimeässä yössä sirkkojen sirittäessä ja kellon ollessa pitkälti lähtöpäivän puolella, reittisuunnitelmamme alkoi vihdoin näyttää joltakin:

Viro: Tallinna – Pärnu – Ikla
Latvia: Riika – Iecava
Liettua: Šiauliai – Vilna
Puola: Augustów – Suwałki – Bartoszyce
Liettua: Kaunas – Klaipėda
Latvia: Liepāja – Ventspils – Kolka – Roja – Jürmala – Riika
Viro: Valga – Tartto – Tallinna

Kaikesta yöllisestä työstä huolimatta aamulla tuntui oudolta lähteä liikkeelle, kun emme yhtään tienneet, missä seuraavan yönä nukkuisimme tai minne lopulta edes päätyisimme. Edellisyön piirroksista ja muistiinpanoista huolimatta kaikki oli jotenkin niin suunnittelematonta, että jopa tällaisen huolettoman heinähatun otsalle ilmestyi pari ylimääräistä ajatusryppyä.

Ilmassa oli edelleen asitittavissa tietynlaista päämäärättömyyttä. Sellaista, jonka tiesimme leijuvan mukanamme koko reissun ajan. Tiesimme, että olimme starttaamassa kohti yhtä elämämme suurimmista seikkailuista ja ettei sellaista tilaisuutta saanut päästää valumaan sormien välistä vain sen takia, että kaikesta seikkailunhalusta huolimatta hiukan pelotti. Niinpä sumuisena elokuun aamuna totesimme toisillemme, että nyt jos koskaan oli parempi nostaa tassut pystyyn ja antaa mennä.

Viro

Havaintoja Virosta

24.2.2019

_DSC4761– Viron asiakaspalvelusta olen tainnutkin mainita täällä blogin puolella jo aiemmin. Kuvailisin sitä lähinnä sanoilla olematon ja uskomaton. Monesti kassalla huomasin olevani tilanteessa, jossa jouduin lähes pyytelemään myyjältä anteeksi, että olin tullut pilaamaan hänen päivänsä. Ostoksia heiteltiin, kuitteja paiskottiin (tai jätettiin kokonaan antamatta) ja myyjä usein ehti livahtaa paikalta ennen kuin sain ensimmäisiä ostoksia laitettua kassiin…

– Suomessa lähimaksuraja taitaa olla 25 euroa. Virossa summa on huomattavasti pienempi, nimittäin 10 euroa. Monta kertaa yritin maksaa parinkymmenen euron ostokseni lähimaksulla, mutta eihän siitä mitään tullut… Ja edellistä kohtaa sivuten, kovin ymmärtäväistä asiakaspalvelua ei tietenkään ollut näissä tilanteissa odotettavissa.

_DSC4781

– Virossa juuri ajokortin saaneet joutuvat liimaamaan autoonsa (/käyttämäänsä autoon) tarran, jossa valkoisella pohjalla on vihreä vaahteranlehti. Tarra liimataan sekä auton etu- että takaosaan, ja se toimii muille autoilijoille merkkinä siitä, että ratissa on kokematon kuski. Uusien kuskien nopeusrajoitukset ovat myös 10 km/h matalammat kuin muilla: jos esimerkiksi moottoritiellä nopeusrajoituksena on 110 km/h, saa ”tarrallinen” kuski ajaa maksimissaan 100 km/h. Tarraa on pakko pitää kaksi vuotta inssin suorittamisen jälkeen.

– Jatketaan autoiluaiheella. Asvalttiin maalatut valkoiset neliöt kertovat turvallisen ja suositeltavan välimatkan suuruudesta. Välimatka edellä ajavaan autoon on siis täydellinen, kun olette molemmat omien autojenne kanssa tällaisten neliöiden päällä. Mainittakoon kuitenkin, että virolaiset itse käyttävät näitä turvavälejä hyväkseen harrastaessaan vaarallisia ohituksia. Niihin on hyvä kiilata, kun vastaan tuleva auto alkaa olla liian lähellä.

IMG_4885
IMG_4901
– Varmaan jokainen Virossa matkustava on ainakin joskus törmännyt uusiin, mahtipontisiin taloihin, joiden rakennus on kuitenkin selvästi jäänyt kesken. Virossa (ilmeisesti erityisesti venäläisten keskuudessa?) on tapana raken(nut)taa sellaisella all in -meiningillä. Yleensä jossain vaiheessa rahat kuitenkin loppuvat kesken ja rakennusvaihekin luonnollisesti stoppaa siihen. Taloja ei välttämättä koskaan saada valmiiksi…

_DSC4765

Viro

Telliskivi

22.2.2019

_DSC3886Telliskivi Loomelinnak on yksi lempparialueistani koko Tallinnassa. Pääkaupungin luova keskus, jossa on ripaus rähjäromantiikkaa ja tehdasmiljöötä… Toimii! Alueelta löytyy toinen toistaan inspiroivempia sisustusliikkeitä, trendikkäitä ravintoloita ja mielenkiintoisia baareja. Kaikkialla on niin paljon katseltavaa ja ihasteltavaa, että pää meni ihan pyörälle!
_DSC3900Kun astuimme sisään Homeart-nimiseen liikkeeseen (Telliskivi 60A), mieheni sanoi heti, että paikka muistuttaa todella paljon Turun Granitia. Ja niin kai se muistuttaakin, vienolla virolaisella vivahteella tosin.

Liikkeestä löytyy kaikkea kauniista tuoleista kynttilöihin ja vanhoista ikkunankehyksistä käsipyyhkeisiin. Hinnat ovat myös huomattavasti halvempia, jos vertaa esimerkiksi Granitiin. Ja mikäli kahvi- tai viinihammasta kolottaa, liikkeen yhteydestä löytyy myös pienen pieni kahvila, jossa on jopa näin suomalaisen mielestä todella hyvää asiakaspalvelua! Myyjä innostui (ja liikuttuikin) kovasti, kun mieheni kysyi, saisimmeko ottaa liikkeestä muutaman valokuvan blogia varten. Kerrankin näin päin, monesti nimittäin tuntuu, että myyjät vain ärsyyntyvät, kun liikkeissä heilutaan kameran kanssa._DSC3902
_DSC3888
_DSC3895
_DSC3898
_DSC3887Me olimme valitettavasti syöneet vatsamme täyteen juuri ennen Telliskiveen tuloa, joten alueen ravintolat jäivät tällä kertaa testaamatta. Telliskiven alueelta löytyy kuitenkin supersuosittu ja paljon kehuttu F-Hoonesekä gluteenitonta ruokaa ja taide-elämyksiä tarjoileva Kivi Paber Käärid (kyllä, se on suomeksi Kivi Paperi Sakset) ja viihtyisän oloinen Lendav Taldrik (ja jep, se on suomeksi Lentävä lautanen). Näistä jossain tulee varmasti käytyä seuraavalla reissulla! Erityisesti täysin gluteenittomat menut kiinnostaisivat!

Löytyykö täältä Telliskivi-kävijöitä? Mitä tykkäätte alueesta? Entä oletteko testailleet mainitsemiani ravintoloita? Mitä tykkäsitte?
_DSC3912
_DSC3906