Kyselin aiemmin tänään Instagramin puolella, kumpi seuraajia kiinnostaisi enemmän, Baltian road trip vai kootut vinkit Berliiniin. Road trip voitti ylivoimaisesti, joten saamanne pitää! En millään saanut koko reissua mahtumaan yhteen tai edes kahteen postaukseen, joten näitä tulee nyt hieman tiputellen pitkin kuukautta.
Kesäaikaan minusta kuoriutuu aina huoleton haihattelija. Mitä pidemmiksi päivät venyvät, sitä villimmiksi ajatukseni muuttuvat. Maalaan maailmaa aina vain suuremmalla siveltimellä ja ajattelen kaiken olevan mahdollista. Tuntuu, että kaikki maailman aika on vihdoin käsissäni ja voin tehdä sillä mitä ikinä haluan.
Tämäkään kesä ei ollut poikkeus, ja kaikki lähti liikkeelle eräänä elokuisena iltapäivänä. Olimme lähdössä määrittelemättömäksi ajaksi Viroon viettämään kesälomaa, ja siinä sitten pari päivää ennen lähtöä aloimme miettiä, pitäisikö suunnistaa hieman Ääsmäkeä kauemmaksi, kun olimme kerran autolla liikenteessä. Kuten aina, ideoita oli enemmän kuin järkeä, ja niin me sitten lähdimme kohti satamaa sillä asenteella, että Baltian maat tulee tällä reissulla kierrettyä. Tarkempaa reittisuunnitelmaa tai aikataulua ei ollut, ja maailman parhaalle koiranhoitaja-siskollekin huikkasin lähtiessäni, että palaamme viimeistään silloin, kun pureva syysilma kellastuttaa lehdet ja muuttolinnut kokoontuvat parviksi lähipelloille.
Koko laivamatkan ajan vatsanpohjassani asusteli perhosia. Sen hetken, kun netti suostui tekemään yhteistyötä, yritin kuumeisesti etsiä muiden tarinoita Baltian road tripeistä. Tajusin melko pian, ettemme olleet varustautuneet yhtään niin hyvin kuin tällaisille reissuille tulisi varustautua. Emme olleet vaihtaneet öljyjä, tehneet autohuoltoa, päivittäneet ensiapulaukkua tai pakanneet edes makuupusseja mukaan. Emme tienneet, milloin lähtisimme Virosta ja miten pitkälle matka meidät lopulta veisi. Reitistä saati majoituksista ei ollut tietoakaan, sillä halusimme nuuskamuikkustella menemään ilman suunnitelmia tai velvollisuuksia. Emme halunneet olla kahlittuja tiettyyn paikkaan tai päivään, sillä kokemuksesta tiesimme, että meidän oli toisinaan vaikea pysyä paikoillamme.
Kun pääsimme Viron puolelle, teimme ostoksia, joissa ainakaan näin jälkeenpäin ajateltuna ei ollut mitään suurempaa ajatusta taustalla. Ostimme uuden vesipullon kahden muun pullon kaveriksi sekä harmaan jättipeiton, jonka alle mahtuisimme hätätapauksessa molemmat nukkumaan. Tyynyt ja oikeat peitot jätimme kuitenkin kaupan hyllylle, ja hymyilimme hiukan vaivautuneina, kun myyjä kertoi peiton olevan loistava piknik-alusta. Ostimme myös kirsikkamehua ja ison pussillisen kuivattuja valkosipulileipiä ja kuvittelimme naiivisti niiden riittävän reissuevääksi. Ehkä se, ettemme tienneet milloin lähtisimme ja minne suuntaisimme aiheutti meissä levottomuutta: emme osanneet asennoitua oikein ja tuntui helpommalta ostella turhanpäiväisyyksiä ja siirtää vaativammat mietinnät tulevaisuuteen ja siihen hetkeen, kun kaikki olisi jotenkin varmempaa.
Ne pari päivää, kun maltoimme pysyä Ääsmäellä, tuntuivat menevän hujauksessa ohi. Bongailimme haikaranpesiä, uimme soramontuissa ja tutkimme kotialbumeita. Vasta lähtöä edeltävänä iltana maltoimme istua alas, avata kartat ja Google Mapsin ja miettiä, mikä olisi järkevin reitti matkallemme. Onneksi emme olleet siinä tilanteessa yksin, vaan pöydän ääressä meitä neuvomassa istui kaksi automatkustamisen mestaria. He olivat vuosien varrella kierrelleet siellä ja täällä ympäri maailmaa, ja heidän reissutarinoistaan oli aistittavissa samanlaista paloa, jota mekin nälkäisinä metsästimme.
Ja yhtäkkiä me kaksi, joilla ei aiemmin ollut reittiä varten mitään vaatimuksia tai odotuksia, keksimme kaikkia kummallisuuksia. Emme halunneet tulla samoja reittejä takaisin emmekä ajella liiaksi isoilla teillä. Puola taas tuntui hypähtäneen puheisiimme hieman salakavalasti, emmekä lopulta kumpikaan edes yrittäneet poistaa sitä puheistamme. Mitä kauemmin lueskelin netistä erilaisia artikkeleja, sitä pidemmiksi nähtävien paikkojen lista kasvoi. Kurkkua alkoi kuristaa, sillä välimatkoja mittaillessani tajuntaani iski tieto siitä, ettei meillä ollutkaan kaikkea maailman aikaa käytössämme. Että luultavasti emme ehtisi kiertää kaikkea, vaikka kuinka yrittäisimme. Ja niin minä, jolle luopuminen on muutenkin vaikeaa, vedin yli nähtävyyksiä, jotka eivät ehkä olleet niin kiinnostavia kuin muut tai jotka poikkesivat liiaksi reitiltämme.
Ja niin elokuun pimeässä yössä sirkkojen sirittäessä ja kellon ollessa pitkälti lähtöpäivän puolella, reittisuunnitelmamme alkoi vihdoin näyttää joltakin:
Viro: Tallinna – Pärnu – Ikla
Latvia: Riika – Iecava
Liettua: Šiauliai – Vilna
Puola: Augustów – Suwałki – Bartoszyce
Liettua: Kaunas – Klaipėda
Latvia: Liepāja – Ventspils – Kolka – Roja – Jürmala – Riika
Viro: Valga – Tartto – Tallinna
Kaikesta yöllisestä työstä huolimatta aamulla tuntui oudolta lähteä liikkeelle, kun emme yhtään tienneet, missä seuraavan yönä nukkuisimme tai minne lopulta edes päätyisimme. Edellisyön piirroksista ja muistiinpanoista huolimatta kaikki oli jotenkin niin suunnittelematonta, että jopa tällaisen huolettoman heinähatun otsalle ilmestyi pari ylimääräistä ajatusryppyä.
Ilmassa oli edelleen asitittavissa tietynlaista päämäärättömyyttä. Sellaista, jonka tiesimme leijuvan mukanamme koko reissun ajan. Tiesimme, että olimme starttaamassa kohti yhtä elämämme suurimmista seikkailuista ja ettei sellaista tilaisuutta saanut päästää valumaan sormien välistä vain sen takia, että kaikesta seikkailunhalusta huolimatta hiukan pelotti. Niinpä sumuisena elokuun aamuna totesimme toisillemme, että nyt jos koskaan oli parempi nostaa tassut pystyyn ja antaa mennä.