Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Category

Valokuvaus

bloggaaminen haaste Valokuvaus

Totuus blogikuvien takaa

18.10.2021

Tiesitkö, että kiiltäväpintaisten somekuvien takana on usein verta, hikeä ja kyyneleitä? Niin, ja vähintäänkin yksi koko touhuun kyllästynyt, kuvaajana toimiva puoliso.

Selailin yhtenä päivänä blogikuvia pitkälle taaksepäin ja useamman otoksen kohdalla huomasin miettiväni, että ”kunpa lukijat tietäisivät, mitä tämänkin kuvan ottaminen on vaatinut”. Siispä tuumasta toimeen, ja jakamaan ne oudoimmat tarinat ja kommellukset siloiteltujen otosten takaa!

Perheriita melontaretkellä

Ihanan värikäs melontakuva; aurinko paistaa, vesi kimmeltää sinisenä eikä taivaallakaan näy pilviä. Voisi luulla, että koko melontareissu oli yhtä hattaraa ja vaaleanpunaista unelmaa – todellista parisuhteen laatuaikaa siis. Totuus on kuitenkin ihan toinen! Kyseisenä päivänä tein juttua paikallislehteen ja jouduin sen takia kiertämään useamman luontokohteen samana päivänä. Melontareissu oli päivän viimeinen aktiviteetti, ja ilman lepoa tai kunnollista ruokataukoa olimme molemmat aivan loppu. Olen itse innokas meloja, mutta miehelleni kokemus oli ensimmäinen laatuaan. Kuvan takia minun oli pakko istua edessä, eikä aikaakaan, kun ajelehdimme päämäärättömästi vaarallisen lähellä kiviä, uppotukkeja ja rantoja. Hermoilin aikataulun, kameran ja pystyssä pysymisen puolesta samalla, kun mieheni yritti parhaansa mukaan opetella melomaan. Voin kertoa, että nautinto oli tästä reissusta kaukana, ja touhu meni lähinnä tiuskimiseksi. Lopulta pysähdyimme johonkin sopivalle metsärannalle vain todetaksemme, että maaperä muistutti lähinnä suota, ja heti noustessamme kanootista, kastelimme kenkämme läpimäriksi. Se, jos mikä kruunasi muutenkin huonosti menneen reissumme, emmekä loppumatkasta juuri puhua pukahtaneet. Tämän kyseisen reissun jälkeen en myöskään ole saanut miestäni enää ylipuhuttua melontaretkelle… Jännä juttu.

Vaatteiden vaihtoa keskellä suota

Tämä reissu oli yksi erikoisimmista aikoihin – harvoin nimittäin tulee raahattua luontoretkille mitään vettä ja kameraa kummempaa mukaan. Mutta tälle toukokuiselle suoretkelle raahasin repullisen vaatteita mukaan, sillä en osannut arvioida, mikä vaate näyttäisi kuvissa parhaimmalta. Oli varsin eksoottista vaihtaa vaatteita pitkospuilla ja toivoa, ettei suolla olisi muita lenkkeilijöitä. Yksi pyörä tuli vastaan, kun yritin vauhdissa tempoa jotain rintsikoiden peitoksi – siinä kuitenkaan onnistumatta. Toivottavasti en aiheuttanut kyseiselle fillaroijalle loppuelämän traumoja…


Paniikkia aiheuttaneet kaatuilevat puut

Onneksi tämä kuva on otettu takaapäin, etteivät meidän kauhistuneet naamat näy. Kävi nimittäin niin, että Repoveden kansallispuiston kallioilla istuessamme havahduimme ensin ihmeelliseen narinaan ja sen jälkeen kamalaan rysäykseen. Huomasimme, että takanamme oli kaatunut puu lähellä reittiä, josta ihmiset kulkivat. Kyseisenä päivänä ei ollut mitenkään järkyttävän tuulista: emme ennen puun kaatumista olleet edes kiinnittäneet tuuleen erityistä huomioita. Voin kertoa, että kyseisen rysäyksen jälkeen tuijotimme jatkuvasti puiden latvoja ja pelkäsimme liiskautuvamme seuraavan kaatuvan puun alle… Loppuretki ei siis ollut niin kovin nautinnollinen ja seesteinen, mitä kuvista olisi ehkä voinut luulla. Oikeastaan olimme todella onnellisia, kun vihdoin pääsimme autolle ja turvallisen matkan päähän huojuvista puista.

Mitä vaan Instagram-kuvan takia

Olin käymässä vanhemmillani, ja siinä sohvalla Instagramia selaillessani törmäsin muutamaan kivaan pilkkikuvaan – ja siitähän se ajatus taas lähti. Kaivoin varastosta isän vanhat pilkkivermeet ja suuntasin viereiselle järvelle kaira kainalossa. Koska tarkoitus ei suinkaan ollut saada saalista, ei koukkuun päätynyt minkäänlaista syöttiä. Pilkkireissu taisi muutenkin kokonaisuudessaan kestää maksimissaan vartin verran, sillä olin lähtenyt kiireellä aivan liian ohkaisissa vaatteissa, eivätkä kenkänikään pitäneet vettä loskaisella jäällä. Kaikessa kiireessä kuitenkin unohdin kameran kotiin, joten jouduin tyytymään kännykkälaatuun (tai oikestaan Instagram-laatuun, sillä sieltä löytyi kiva filtteri). Kuva jäi kuitenkin kovin rakeiseksi, eikä se siitä syystä koskaan päätynyt Instagramiin asti. Reissu, jossa ei taaskaan ollut mitään järkeä, mutta tulipahan testattua pilkkimistä vuosien tauon jälkeen.

Perseelleen mennyt kuukkelijahti

Uskon, että aika moni törmäsi viime talvena suloisiin kuukkelikuviin, joissa lintu söi kuvaajan kädestä. Kehitin tällaisesta(kin) kuvasta itselleni pakkomielteen, ja kun varasimme mökin Saariselältä, aloin heti selvittämään, mikä olisi paras paikka kuukkelijahtia ajatellen. Ahkera googlettelu ja Instagramin selailu tuntuivat kannattavan, sillä törmäsin päivitykseen, jossa kerrottiin takuuvarmasta kuukkelipaikasta. Tuntui olevan aivan sama, mihin kellon- tai vuodenaikaan paikalle saapuisi, niin kuukkeleita olisi jo oksilla odottamassa. Kuulostaako muidenkin mielestä liian hyvältä ollakseen totta? Kirpeänä talvipäivänä, jolloin pakkanen laski lähes kolmeenkymmeneen, lähdimme rämpimään kuukkelipaikalle. Toppautumisesta huolimatta olimme aivan jäässä ja jouduimme hyppelemään koko ajan paikallamme, ettemme olisi jäätyneet pystyyn. Ettei reissu olisi aivan turha, yritin houkutella kuukkeleita esiin monin eri keinoin: viheltelin ja koetin matkia kuukkelin ääntä (tietämättä tässä kohtaa, miltä kyseinen lintu edes kuulostaa), soitin kuukkeliääniä YouTubesta, rapistelin siemenpussia ja rämmin umpihangessa päämäärättömästi sinne tänne toivoen, että bongaisin jonkun kuusen oksalta kuukkelin. Pahimpaan ketutukseen (ja pysyäkseen lämpimänä) mieheni päätti tehdä hangesta löytyneestä risusta itselleen makkarakepin, johon kaiversi nimikirjaimensa. Koko kurjuuden kruunasi kuitenkin se, että nuotion sytytettyämme huomasin, että olin unohtanut makkarat vuokramökin pöydälle… Retken lopputulos: 0 x kuukkeli, 0 x kuukkelikuva, 0 x paistettu makkara, 1 x nälkäkiukku, 4 x jäätynyt käsi, 20 x jäätynyt varvas.

Kovia kokenut kamera

Tällä reissulla kamera koki kovia. Vaikka kuva saattaa jälleen kerran näyttää ihanan rauhalliselta ja seesteiseltä, totuus on aivan toinen. Liedon Vanhalinnan kukkulalla oli kyseisenä kesäiltana aivan järjetön ruuhka: porukkaa tuli ja meni, ja kaikki halusivat ikuistaa kauniin auringonlaskun. Hieman häpeissäni asettelin kameran ja tripodin heinikkoon ja annoin itselaukaisimen laulaa. Juuri samalla hetkellä paikalle pamahti lapsijoukkio, jotka sinkoilivat sinne tänne kukkulalla. Voitte vaan arvata, oliko kamerani myös tulilinjalla. Kauhunsekaisin tuntein katselin, kun kamera pyöri heinikossa ensimmäisten lasten jyrättyä sen jalkoihinsa. Kun sain tarkastettua, ettei kameralle ollut käynyt mitään, pyysin lapsosia hieman katsomaan jalkoihinsa. Pyyntöni kaikuivat kuitenkin kuuroille korville, joten päätin odottaa, että lapset lähtisivät. Kun kukkula jälleen hiljentyi, asettelin kameran uudestaan kuvausvalmiuteen. Juuri, kun olin rynnistänyt paikalleni istumaan, Dodo tempaisi yhtäkkiä aivan täysillä taaksepäin. Se oli löytänyt itselleen leikkikaverin suloisesta pienestä terrieristä, mutta voitte vaan arvata, missä koirakaksikko kohtasi toisensa. Kameran vieressä tietenkin. En ehtinyt tehdä tai sanoa mitään ennen kuin kamera pyöri jälleen heinikossa vaarallisen näköisesti… Tämän jälkeen sulloin kameran ja tripodin reppuun, enkä enää yrittänyt kuvata yhtään mitään. Kotona katselin hieman harmistuneena tärähtäneitä kuvia (, joista osassa kamera osotti suoraan kohti taivasta), mutta onneksi joukosta löytyi edes yksi julkaisukelpoinen otos.

Ihan muina moottorikelkkakuskeina

Jälleen kerran yksi lavastettu kuva. Vuokrasimme Saariselällä moottorikelkan, mutta kaikesta alkuinnosta huolimatta en lopulta uskaltanutkaan itse ajaa kelkalla: lunta oli monissa paikoissa niin vähän, että kivet ja kannot olivat aivan pinnassa. En uskaltanut vuokravehkeillä lähteä testaamaan ajotaitojani, vaan jätin homman suosiolla mieheni vastuulle. Halusin kuitenkin kivan kelkkakuvan, joten pysähdyimme keskelle metsää poseeraamaan. Tilanteesta hullunkurisen teki se, että juuri kun mieheni oli ottamassa kuvaa, paikalle ajoi takaapäin toinen kelkkakuski. Olin keskellä ajoväylää, enkä todellakaan osannut siirtää kelkkaa yhtään mihinkään. Menin ihan paniikkiin ja hyppäsin vain pois kelkan kyydistä – mikä ei varsinaisesti auttanut tilannetta. Onneksi kelkkakuski oli varsin ymmärtäväinen, enkä saanut raivohuutoa osakseni (, vaikka sen toki olisinkin ajattelemattomalla käytökselläni ansainnut).

Siivoustalkoot Norjan rannalla

Ensikosketuksemme Norjaan ei ollut kaikkein ruusuisin. Saapuessamme ensimmäisenä iltana rannalle, joka ainakin kauempaa näytti todella kauniilta, koimme lähemmän tarkastelun jälkeen aikamoisen järkytyksen. Kaikkialla oli roskia. Tarkemmin suomalaisten roskia, kuten Pirkan oluttölkkejä ja karjalanpiirakkapusseja, Valion jogurttipurkkeja ja Rainbown valmisaterioita. Suuttumus oli suuri, ja niinpä ensitöiksemme siivosimme koko rannan. Kuvat otettiin totta kai vasta siivoustalkoiden jälkeen (paitsi tämä yllä oleva, jossa näkyykin vielä muutamia roskia). Muistan, miten pettyneitä olimme suomalaisiin retkeilijöihin, mutta myös Norjaan: olivatko kaikki kauniit Instagram-kuvat pelkkää huijausta? Toki matkan aikana löysimme monta loistavaa ja roskatonta kohdetta, mutta tuolloin pettymys oli päällimmäisenä tunteena, ja mietimmekin jopa hetken kääntävämme auton nokan takaisin Suomeen.

Hiekat kuvaajan naamalle

Tarpoessamme Kuurinkynnään aavikkomaisissa maisemissa Liettuassa, keksin muka hienon kuvaidean. Ajatuksena oli siis taiteellisesti nostaa maximekon helmaa ja potkaista hiekkaa kauniissa kaaressa ylöspäin. Homma ei kuitenkaan mennyt suunnitellusti, sillä sen kummempia ajattelematta potkaisin hiekkaa niin vauhdikkaasti, että osansa saivat sekä kuvaaja että kamera… Hiekkakuvia ei tämän jälkeen enempää otettu, sillä jouduin nopeasti tutkimaan, minkälaisia vaurioita kamera sai… Kerrottakoon, että vieläkin kameran koloista löytyy hiekanjyviä, ja jouduin ostamaan reissun jälkeen päivittämään kuvauskalustoani, sillä en enää luottanut kovia kokeneeseen matkakaveriini. Myös kuvaaja-raukka sai osansa hiekasta, mutta onneksi hänet oli huomattavasti helpompi puhdistaa.

Ryytynyt retkikoira ja epäonnistunut teltan pystytys

Yllä oleva kuva on viimeisimmältä telttaretkeltämme. Otimme reissusta upeita ”nukuin yön teltassa järvenrannalla ja elämä on ihanaa” -kuvia, mutta totuus näkyy oikeastaan tästä kuvasta: teltta oli tungettu puiden väliin – ja kuten huomaatte, se ei oikein meinannut mahtua. Lisäksi teltan pystytys vei todella kauan aikaa, ja jouduimme turvautumaan YouTubeen ohjeita etsiessämme. Lopulta saimme teltan pystyyn, mutta kuten retkikoira Nalan ilmeestä näkee, homma ei oikein missään vaiheessa ollut hanskassa…

Sellaista tällä kertaa! Olisi kiva päästä lukemaan samanlaisia postauksia myös muista matkablogeista, joten tässäpä postausideaa muillekin! Tai jos olette jo vastaavanlaisen tehneet, niin linkatkaa postauksenne kommentteihin.

Valokuvaus

Etsintäkuulutetaan reissukamera!

7.2.2020

Monen vuoden jälkeen huomaan olevani siinä tilanteessa, että etsin itselleni pelkkien objektiivien sijaan täysin uutta kameraa. Rakkaat Canonin ja Nikonin järjestelmäkamerat tuntuvat auttamatta liian isoilta ja painavilta möhkäleiltä, eikä niitä todellakaan tee enää mieli raahata reissuissa mukana. En tiedä, muistaako joku, miten kamerattomuus aiheutti stressiä Prahassa vuosi sitten? Kyseisen reissun jälkeen olen raahannut selkä mutkalla järkkäreitä mukana, mutta innostunut kuvaamaan myös ihan vaan puhelimella. Haluaisin kuitenkin löytää välimuodon, joka mahdollistaa paremmat kuvat ja videot kuin kännykkä, mutta joka kulkisi järkkäriä helpommin ja huomaamattomammin matkassa mukana.

Tällä hetkellä pallottelen kahden kameran välillä. Koska Canon tuntuu aina vetävän minua oudolla tavalla puoleensa, niin pohdintalistalta löytyvät sekä Canon PowerShot G7 X Mark II sekä uudempi Canon PowerShot G7 X Mark III. Laadukkaan kuvanlaadun lisäksi kääntyvä näyttö sekä mikrofoniliitäntä ovat asioita, jotka kiinnostelevat erityisesti. Sekä tietenkin WiFi-yhteys puhelimeen – jospa vihdoin saisin reissukuvia reaaliajassa (tai ainakin melkein reaaliajassa) myös Instagramin puolelle. Lisäksi bongasin Canon EOS 200M:n, mutta mietin, että onko tämä jo liian pilipali omiin tarkoituksiini nähden?

Koska valinnanvaikeus on suuri (ja tietämättömyys sitäkin suurempi) ongelma, ajattelin kääntyä teidän puoleen. Etsintäkuulutan siis kompaktin reissukameran, joka soveltuu myös videokuvaukseen. Minkälainen kuvausarsenaali teillä kulkee matkoilla mukana? Nyt saa kehua ja haukkua – sana on vapaa!

P.S. oikeasti olen avoin muillekin kuin Canonin kameroille, haha!

Matkustaminen Tšekki Valokuvaus

Kameraton loma = stressitön loma?

27.1.2019

Ennen kuin aloitan Praha-postausten tykityksen täällä blogin puolella, haluaisin omistaa yhden postauksen ajatusleikille siitä, voiko matkabloggaaja olla matkabloggaaja ilman kunnollista kameraa – ja samalla varoitella tulevien postausten huonosta kuvanlaadusta. Meidän Prahan reissumme ei nimittäin alkanut mitenkään kummoisesti järjestelmäkameramme lopetettua yhtäkkiä toimimisen kokonaan… Ehdimme ottaa hotellihuoneesta tasan kaksi kuvaa ennen kuin kamera sanoi yhteistyönsä irti. Se ei enää käynnistynyt. Irrotimme akun, latasimme sitä, annoimme sen olla, mutta mikään ei tuntunut toimivan. Kamera ei osoittanut enää ainoatakaan elonmerkkiä koko viikonlopun aikana.

Arvatkaapa vaan, olenko minä ollut juuri se tyyppi, joka epäuskoisena pyörittelee päätään, kun joku sosiaalisen median vaikuttaja on kertonut omassa blogissaan kameran hajonneen tai tubettaja surkutellut sitä, että videokamera lahosi juuri, kun olisi pitänyt kuvata jotain uutta ja jännää. Jep, tunnustan. Mutta nyt, kun itse koin sen, että kamera voi vaan hajota ilman mitään sen kummempaa ulkoista tekijää, en enää ikinäkoskaanmilloinkaan epäile, jos joku kertoo kameransa hajonneen. Koska niin voi (näköjään) ihan oikeasti tapahtua. Tuosta noin vain.

Niin hölmöltä kuin se tuntuukin, huomasin heti tapauksen jälkeen ajattelevani, että loma on pilalla. Että kun ei kerran saada järkkäritasoisia kuvia otettua, lomassa ei ole mitään järkeä. Seuraavaksi murehdin jo siitä, uskooko kukaan meidän edes olevan reissussa, jos en päivitä someen kivoja kuvia. Nyt nämä pohdinnat lähinnä naurattavat (ja nolostuttavat!), mutta silloin kyseiset ajatukset täyttivät pääni ja tuntuivat äärettömän vakavilta. Yhtäkkiä ei ollutkaan enää väliä, kävisimmekö katsomassa nähtävyyksiä vai makaisimmeko vain hotellihuoneessa noutopitsaa syöden. Kameran hajottua en kokenutkaan enää niin palavaa tarvetta päästä seikkailemaan Prahan lisäksi myös Kutná Horassa. Tässä kohtaa mieheni sitten palautti minut takaisin maanpinnalle pohtimaan sitä, miksi ja ketä varten oikein matkustan. Eikö tärkeintä ole kuitenkin itse nähdä ja kokea? Eikö matkan tarkoituksena ollutkin viettää laatuaikaa pariskuntana ja seikkailla yhdessä uudessa maassa? Eikö se, että voi jakaa otoksiaan sosiaaliseen mediaan ole vain kivaa plussaa, muttei missään nimessä pääasia?

Ensin mieheni kysymykset lähinnä ärsyttivät, mutta kun pahin kiukkupuuska oli mennyt ohi ymmärsin niiden pointin. Mehän olimme lomalla kahdestaan, meitä varten. Että me saisimme uusia kokemuksia. Että me voisimme kävellä pitkin Kaarlensiltaa käsi kädessä ja naureskella epätoivoisille yrityksillemme sanoa jotain tšekiksi. Oikeasti kameroilla ei ollut siinä mitään sijaa tai väliä. Me olimme halunneet lähteä muuttostressiä pakoon, me halusimme olla Prahassa. Me halusimme nähdä ja kokea. Ja kun sain käännettyä ajatukseni näyttäjästä näkijäksi ja kokemusten jakajasta kokijaksi ei enää kiukuttanut.

Miltä kameraton loma sitten tuntui? Ensin vaikealta ja lopulta äärettömän stressittömältä ja helpolta. Aluksi tosiaan surkuttelin sitä, etten saisi kännykällä tarpeeksi laadukasta materiaalia blogiin tai Instagramiin. Ihan kuin sillä olisi mitään väliä. Kun sitten lopulta pääsin tästä asiasta yli, aloin nähdä tilanteessa hyviäkin puolia: Kummankaan meistä ei tarvinnut kantaa painavaa kamerakassia tai vaihdella kohmeisin sormin zoomeja. Emme ehkä saaneet niin kivoja kuvia otettua kuin olisin halunnut, mutta näin itse enemmän. Ja olin enemmän läsnä, kun en katsellut maisemia koko ajan kameran linssin läpi. Puhelinkuvaus tuntui ihanan helpolta ja huolettomalta. En jäänyt viilailemaan kuvia, vaan räpsin niitä lennosta. Vähän sinnepäin. En myöskään ärsyyntynyt nähtävyyksillä pörräävistä turisteista, sillä minulla ei ollut tarvetta saada napattua täydellistä kuvaa. Tuntui niin helpolta räpsiä kuvia samalla, kun katsoi Google Mapsista oikeaa suuntaa. Kumpikaan meistä ei myöskään joutunut kaivelemaan kameraa täydestä laukusta keskellä pahinta ryysistä eikä meidän tarvinnut palata hotellihuoneeseen vain sitä varten, että saisimme kameran akun ladattua.

Ja kun sitten katselin kuvia kotona koneelta, voin sanoa olevani ihan tyytyväinen. Eivät ne millään mittapuulla ole laatuotoksia, mutta niissä on omanlaisensa tunnelma. Ja kyllä niitä katsellessa tietää, että Prahassa ollaan oltu, haha. Oikeasti ainoa juttu, mitä jäin kaipaamaan, oli tunnelmalliset iltakuvat Prahan vanhastakaupungista ja Kaarlensillalta. Pakko myöntää, että ne jäivät hieman hiertämään… Mutta onpahan mainio syy palata Prahaan vielä toistekin!

Summa summarum. Se, että kamera hajoaa tai lakkaa toimimasta kesken reissun, ei oikeasti ole maailmanloppu. Ja se, että välillä jättää kamerat hotellihuoneeseen ja keskittyy vain siihen hetkeen, on ihan parasta. Tällaiset hetket muistaa myös usein paremmin kuin ne, jotka vietti kameran takana. Tai näin minä ainakin uskon.

Entä mitä kameralle kuuluu nyt? Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin (tiedän, että sieltä ruudun toiselta puolelta löytyy nyt myös muutama päänpyörittäjä), kamera heräsi henkiin heti koto-Suomeen päästyään. Tai ei ihan heti, mutta seuraavana päivänä kuitenkin. Otimme jälleen kerran akun irti ja päätimme seuraavana päivänä kokeilla vielä kerran ennen kun veisimme sen huoltoon. Mutta niin vain laite napsahti päälle, ja me huokaisimme helpotuksesta. Säästyipähän taas muutama euro tuleviin seikkailuihin…

Minkälaisia kameroita teillä muuten on käytössä matkoilla? Plussia ja miinuksia? Hakusessa olisi pienempi kamera, jota olisi helppoa ja vaivatonta kantaa reissuilla mukana.