Browsing Category

Valokuvaus

Kuusamo Pohjois-Pohjanmaa Ruka Valokuvaus

Talvisen Rukan TOP 4 kuvauskohteet

10.2.2023

Väittäisin Rukan olevan kuvaamisen suhteen yksi mielenkiintoisimmista kotimaisista kohteista. Olitpa sitten kiinnostunut kuvankauniista maisemista, erikoisista eläimistä tai revontulista, löytyy Rukalta hyviä spotteja.

Välillä jotain kotimaistakin Venetsia-postausten väliin! Palo pohjoiseen on tällä hetkellä todella kova ja olen muistellut vuoden takaista Rukan reissuamme sekä vanhoja postauksia lukemalla että kuvia selailemalla, joten päätin vihdoin raapustaa valmiiksi postauksen, jota aloittelin jo vuosi sitten. Ideana siis esitellä muutamia talvikuvauksen helmiä:

1. Myllykoski – Kuusamon klassikko

Aloitetaan klassikosta eli Oulangan kansallispuiston Pienestä Karhunkierroksesta. 12 kilometrin pituinen maisemareitti on kuvauksellinen jokaisena vuodenaikana, ja erityisesti talvisena pakkaspäivänä valkoinen lumivaippa ja tummana pauhaava koski luovat mielenkiintoisen kontrastin.

Vinkki: Kannattaa varustautua matkaan kunnon kengillä (mieluiten nastallisilla sellaisilla) ja kiertää lenkki vastapäivään, sillä portaat saattavat olla todella liukkaat.

Lue myös: Pieni Karhunkierros talvella – haastava muttei mahdoton

2. Juhannuskallio: revontulibongarin unelma

Aivan Rukan hiihtokeskuksen vieressä sijaitseva Juhannuskallio on helposti saavutettavissa, ja se tarjoilee parhaat maisemat sekä revontulien että auringonlaskun kuvaamiselle. Toki Juhannuskallion maisemat ovat mielettömät ihan mihin vuorokaudenaikaan tahansa, sillä kallion laelta avautuu avara näkymä Kuusamon ja Venäjän suuntaan. Ja jos sopivasti kääntää selkänsä, Rukan hiihtokeskus jää piiloon, jolloin maisemaa hallitsee vain Kuusamon kaunis luonto.

Lue myös: Rukan Juhannuskalliolta on upeat näkymät jopa Venäjälle saakka

3. Konttainen – kuukkelikuvien ykkösvalinta

Talvinen Konttainen on omiaan lintujen kuvaukseen, sillä innokkaat turistit eväineen sekä parkkipaikan yhteydestä löytyvä lintujen talviruokintapaikka takaavat, että lintuja on liikkeellä hömötiaisista kuukkeleihin. Lintujen lisäksi myös Konttaisen huippu on melko helposti saavutettavissa, sillä se on vain vajaan 0,8 km päässä parkkipaikalta. Tosin nämä metrit ovat jyrkkää nousua, ja varsinkin talviaikaan meno saattaa mennä hieman hankalaksi, kun portaat hautautuvat lumen alle ja tamppautunut hanki muuttuu liukkaaksi. Huipulta avautuu kuitenkin hulppeat näkymät Konttaisenjärvelle, Valtavaaralle, Rukalle ja Pohjois-Kuusamoon, joten kiipeäminen on ehdottomasti vaivan arvoista.

Lue myös: Konttainen on paras paikka kuukkelien kuvaukseen

4. Riisitunturin tykkylumipuut

Noin 40 kilometrin päässä Rukan kylältä sijaitseva Riisitunturin kansallispuisto on kuuluisa uskomattomista tykkylumistaan. Jos tarkkoja ollaan, Riisitunturi sijaitsee Posiolla, mutta koska kyseessä on todella kaunis ja kuvauksellinen kohde, olisi suorastaan vääryys jättää se tässä listaamatta.

Riisitunturille menee talvellakin hyvä polku, eikä se varsinaisesti vaadi lumikenkiä. Parhaat kuvauspaikat kuitenkin sijaitsevat hieman kauempana polusta, jolloin lumikengät ovat tarpeelliset-

Vinkki: Riisitunturin ehdoton etu on se, että siellä on todella vähän valosaastetta. Se on siis loistava kohde kuvaajille, jotka haluavat päästä kuvaamaan öistä tähtitaivasta tai linnunrataa.

revontulet Valokuvaus vinkit

Revontulien kuvaaminen – vinkit aloittelijalle

19.1.2022

Oletko törmännyt somessa kauniisiin revontulikuviin ja haaveilet ehkä itsekin pääseväsi ikuistamaan niitä? Etkö kuitenkaan tiedä, mistä homma kannattaisi aloittaa? Mistä tietää, milloin revontulia näkyy ja missä niitä kannattaisi kuvata? Ei hätää. Kokosin tähän postaukseen vinkkejä aloittelevalle revontulibongarille: apukeinoja, joilla itse pääsin alkuun.

1. Hyödynnä erilaisia sovelluksia

Revontulien ystäville on tarjolla lukuisia eri sovelluksia, ja moni niistä helpottaa (ainakin omasta mielestäni) ihan aloittelijaakin. Itselläni on käytössä Auroras Now! -revontulihälytykset, josta tulee kerran tunnissa ilmoitus sähköpostiin, mikäli revontulien todennäköisyys on koholla. Elin noin vuoden pelkästään tämän hälyttimen varassa, mutta olen kokenut sen siinä mielessä hankalana, etten aina jaksa erikseen kirjautua sähköpostiin (varsinkaan ilta-aikaan). Toki monista sähköposteista on saatavilla erillinen sovellus, jolloin ilmoituksetkin voi ottaa eri tavalla käyttöön.

Tämän vuoden puolella latasin puhelimeeni Aurora Forecastin ja My Aurora Forecastin, joista erityisesti My Aurora Forecast on ollut kovassa käytössä. Tykkään sen helppoudesta ja selkeydestä: kaikki tarjolla olevat jutut aukeavat jopa tällaiselle aloittelijalle helposti. Sieltä näkee kätevästi sijaintitietojen avulla, miten suuri todennäköisyys (%) alueella on nähdä revontulia. Sovelluksesta pystyy hakemaan todennäköisyyksiä myös muilla sijanneilla, ja etusivulta löytyy maailmanlaajuinen listaus paikoista, joissa on paras todennäköisyys nähdä revontulia. Sovellus antaa myös pilviennusteen, joka on tässä touhussa todella tärkeää.

2. Facebook-ryhmistä lisätukea ja apua

Facebook-ryhmät toimivat hyvänä vertaistukena ja inspiraation lähteenä! Liityin viime viikolla moneen ryhmään (Revontulikyttääjät, Revontulibongarit ja Turun seudun revontulikyttääjät), sillä toivoin saavani niistä vinkkejä kuvailuun sekä hyviin kuvauspaikkoihin. Kaikista ryhmistä on ollut näihin apua, ja olen muutenkin tykännyt ryhmien yhteishengestä – mukana tuntuu olevan todella tsemppaavaa ja innostavaa porukkaa, eikä amatöörejä tai uusia tulokkaita katsota kieroon!

Vinkki uudelle ryhmäläiselle: muista lukea ryhmän säännöt ennen ensimmäistä julkaisua!

3. Mieti hyvä kuvauspaikka ennakkoon

Hyviä kuvauspaikkoja kannattaa ehdottomasti miettiä ennakkoon! Kannattaa valita paikka, jossa revontulet todennäköisimmin näkyvät esteettä, ja valosaaste häiritsee mahdollisimman vähän kuvausta. Erityisesti Etelä-Suomessa kannattaa valita paikka, josta on avoin näkymä pohjoiselle taivaalle (esim. pellon eteläinen reuna tai järven eteläinen ranta).

Ensimmäisiin kuviin suosittelen mahdollisimman ”tyhjää” tilaa, jossa taivas näkyy esteettä. Näin voi keskittyä täysillä ikuistamaan nimenomaan revontulia, eikä tarvitse miettiä mitään muuta. Jatkossa kannattaa kuitenkin miettiä, haluaako kuviin revontulien lisäksi jotain, mikä tekee kuvasta entistä mielenkiintoisemman; esimerkiksi revontulia heijastava tyyni järven pinta, avosuo käppyrämäntyineen, teltta tai laavu tunturin kupeessa, tykkylumipuita tai vaikkapa urbaanin kaupunkiympäristön. Horisontista nousevat tunturit ovat myös mielenkiintoisia ja kauniita kuvassa. Pieniä kohteita, kuten ihmisiä, voi valaista esimerkiksi otsalampulla.

4. Hyödynnä (puhelimen) kompassia

Tämä vinkki saattaa olla monelle itsestäänselvyys, mutta mainittakoon se tässä, sillä omaa kuvaamistani se helpotti huomattavasti. Oli nimittäin huomattavasti kivempaa asetella kameraa ja miettiä kuvaa valmiiksi, kun tiesi, mihin suuntaan kamera kannattaa asettaa (eli missä hitossa se pohjoinen on). Ensimmäisellä järvellä kuvasin summamutikassa, ja vaikka luulin tietäväni, missä suunnassa pohjoinen on, niin metsään mentiin ja pahasti.

5. Pue lämpimästi päälle

Tätä(kään) ei voi korostaa liikaa. Revontulijahdissa saatetaan toisinaan seistä tuntitolkulla paikallaan, ja jos auto ei ole lähettyvillä tai vaatetta tarpeeksi, kylmä saattaa iskeä nopeastikin. Olen joutunut muutaman kerran ulkona kuvaillessani palaamaan takaisin kotiin ja hakemaan lisää päällepantavaa, ja totta kai juuri näillä vaatteenhakureissuilla on sitten tapahtunut aina jotain jännittävää tai ainutlaatuista, minkä olisin mieluusti ikuistanut kameran ruudulle.

Kannattaa siis harrastaa kerrospukeutumista, ja ottaa muutama vaatekappale ekstraa vielä reppuun mukaan. Toinen vinkki liittyy käsineisiin: kannattaa pitää varapari hanskoja takin alla (esim. rintaa vasten) mukana lämpiämässä. On kiva vaihtaa uusiin ja lämpimiin hanskoihin, kun kädessä olevat alkavat tuntua liian kylmiltä – ja sormet kohmeisilta.

6. Jalustalla pääsee pitkälle

Tästä voi varmasti olla myös eri mieltä, mutta oma mielipiteeni on, että yö- ja revontulikuvauksessa kannattaa aina hyödyntää jalustaa (tai jotain siihen verrattavaa). Jalustan säädöt ja säätäminen tulisi opetella valoisalla – ja niin hyvin, että se onnistuu myös pimeässä.

7. Pakkaa valmiiksi ja ole ajoissa paikalla

Jos jotain opin ensimmäiseltä revontulikuvaukseltani niin sen, että tilanteet tulevat (ja myöskin menevät) nopeasti. Kannattaakin tehdä kaikki mahdollinen valmiiksi jo ennen iltaa: pakkaa kuvausreppu, lataa akut ja mieti pukeutuminen etukäteen. Tämän lisäksi myös kuvauspaikalla kannattaa olla ajoissa. Suosituimmissa kohteissa saattaa nimittäin olla jopa ruuhkaa. Se tuli huomattua jopa eräällä pienellä paikkakunnalla, jossa olin kuvaamassa. Toki sopu sijaa antaa, mutta onhan se eri asia kuvata ”jonkun selän takaa” kuin aitiopaikalta.

8. Vara-akut mukaan

Kylmässä akkujen kesto saattaa laskea kuin lehmän häntä. Kannattaakin pakata reppuun muutama ylimääräinen akku – ja pitää niitä mahdollisimman lämpimässä. Mikään ei ole raivostuttavampaa kuin se, että kesken parhaan leimun akku simahtaa, ja kuvaaminen jää siihen.

9. Osan revontulista ja niiden väriloistosta näkee vain kameran näytöltä

Luin tästä monta kertaa eri Facebook-ryhmistä ja ihmettelin, miten niin muka revontulet näkyisivät jotenkin kameran näytöltä paremmin. Mutta niinpä vaan jouduin todistamaan tätä itsekin. Esimerkiksi tämän postauksen kuvaustilanne oli sellainen, ettei revontulia erottanut paljain silmin ollenkaan. Välillä taivaanrannassa saattoi nähdä jotain hieman vaaleampaa, joka muistutti lähinnä auton valokeilaa. Sen sijaan kameran näytöllä tilanne oli aivan toinen: värien kirjo oli paljon kirkkaampi.

10. Opettele kameran säädöt jo kotona

Kuten kaikessa kuvaamisessa, kameraan tulisi tutustua jo kotona niin hyvin, että säätöjä on helppo tehdä vauhdilla muuttuvissa tilanteissa. Pakkasyö järven rannalla tai pellon reunalla ei ole oikea paikka alkaa miettiä, miten ISO-arvoa tai aukon kokoa muutetaan, sillä (kuten jo aiemmin kirjoitin) revontulikuvauksessa tilanteet tulevat ja menevät nopeasti.

11. Pikavinkit asetuksiin

En todellakaan ole mikään asiantuntija, mitä tulee kameran asetuksiin. Kuten kerroin, olen itsekin paitsi aloittelija revontulikuvauksen saralla myös äärettömän laiska lueskelemaan mitään liian hifisteleviä tekstejä tai ohjeita, jotka menevät jo ensimmäisten lauseiden kohdalla yli hilseen. Tässä kuitenkin muutama seikka, jotka kannattaa pitää mielessä (ja joista itse suurimman osan unohdin, kun olin niin täpinöissäni revontulista):

  • Keskity tarkennukseen. Pimeässä on vaikeaa tarkentaa automaattitarkennuksella, joten kannattaa käyttää käsintarkennusta ja säätää tarkennus äärettömään. Kannattaa pitää huolta, että tähdet (ja mahdollinen kuu) ovat kuvissa mahdollisimman tarkkoina.
  • Käytä suurta aukkoa ja pitkää valotusaikaa. Revontulia kuvatessa f-luku pidetään pienenä, sillä suurella aukolla (eli pienellä f-luvulla – tämä on aina yhtä hämmentävää) kuvaan tulee paljon valoa, jota yökuvauksessa toki tarvitaan. Valotusajan taas täytyy olla melko pitkä. Tällöin kamera on herkempi tärähdyksille, jolloin jalusta/kolmijalka viimeistään nousee tärkeään rooliin!
  • ISO-asetukset. Tällä tarkoitetaan herkkyyttä, jolla kameran kenno reagoi valoon. Mitä korkeampi ISO-luku on, sitä enemmän kennolle tulee valoa, joten revontulikuvauksessa tulee käyttää mahdollisimman suurta ISO-lukua. Jotta asia ei kuitenkaan olisi näin yksinkertainen, ISOa ei välttämättä kannata nostaa äärimmäisyyksiin, sillä suuri ISO-luku voi tehdä kuvasta rakeisen.
  • Kuvaa RAW-muodossa ja muista jälkikäsittely.

12. Ole itsellesi armollinen ja nauti – yksikään retki ei ole turha

Tämä jos mikä on itselleni ehkäpä jopa se tärkein ohje. Liian usein sitä lähtee suorittamaan kuvausreissua ja unohtaa muuten nauttia retkestä. Onneksi mieheni on loistava siinä, että hän saa aina palautettua meikäläisen maanpinnalle ja muistutettua, mikä elämässä oikeasti on tärkeintä.

Ei siis huolta, vaikket onnistuisikaan taltioimaan ainuttakaan leimua kameraasi. Kuvaa sen sijaan tähtiä ja kaunista yötaivasta, sytytä tulet, nauti eväistä – ja ulkoilmasta ylipäätään.


Siinä meikäläisen ensiohjeet revontulien bongaamiseen ja kuvaamiseen. Toivottavasti saitte tästä vinkkejä omaan tekemiseenne!

Kuusamo Pohjois-Pohjanmaa Ruka Valokuvaus

Konttainen on Rukan paras paikka kuukkelien kuvaukseen

10.1.2022

407 metriin kohoavan Konttaisen ohi ei voi ajaa ilman, että jää ihailemaan erikoisen näköistä vaarahuippua. Oudon ulkomuotonsa lisäksi (tai ehkä juuri siksi) paikka on myös suosittu retkeilykohde. Vaaran huipulta kohoaa kauniit näköalat, ja jo parkkipaikalla vierailija törmää ensimmäisiin lintuihin.

Kesyt hömötiaiset ja muutama talitiainen alkavat lennellä vaativasti vierailijoiden ympärillä heti parkkipaikalle saavuttaessa. Pienen odottelun jälkeen kuukkelitkin alkavat liikkua, mutta ne jäävät kuusien oksille tarkkailemaan tilannetta hieman kauempaa. Tuntuu hassulta, että linnut, joita yritimme vuosi sitten Saariselällä pakonomaisesti nähdä, olivat nyt siinä, aivan edessämme. Eikä niitä ollut vain yhtä tai kahta, vaan lähes jokaisen kuusen latvassa komeilee ruskeanoransseja palleroita.

Kuukkelia pidetään yleisesti metsämiehen kaverina, sillä se ilmaantuu varsin nopeasti nuotiopaikalle kerjäämään ruoantähteitä. Yleisen uskomuksen mukaan kuukkeli on onnenlintu, ja sen tappaneen ihmisen metsästysonni katoaa lopullisesti. Suomalaisessa muinaisuskossa kuukkelia kutsuttiin myös sielunlinnuksi. Uskottiin, että metsämiehen henki siirtyy kuukkeliin hänen kuoltuaan.

Jo lyhyen ajan sisällä käy selväksi, että mikäli Rukalla haluaa napata kuukkelikuvan (tai ylipäätään päästä näkemään kyseisiä lintuja), kannattaa ehdottomasti suunnata Konttaiselle. Parkkipaikka on täynnä autoja heti aamusta lähtien, sillä jokainen haluaa päästä näkemään nämä mystiset linnut lähietäisyydeltä. Yritimme päästä paikalle jo alkuviikolla, mutta emme yksinkertaisesti saaneet autoa mahdutettua parkkipaikalle. Keskiviikkona onni on kuitenkin vihdoin puolellamme ja saamme auton parkkiin.

Uteliaat hömötiaiset ottavat meidät innolla vastaan. Ne eivät turhia arastele, vaan lennähtävät ruokkijan pään päälle, kiinnittyvät lapasiin ja saattavat jopa kilpailla siitä, kuka saa parhaimmat pähkinät itselleen.

Huomaamme pian, että linnut ovat tottuneet varsin hyvään. Kuorelliset tai liian suuret pähkinät eivät kelpaa niille ollenkaan. Ojossa olevat turistien kädet mahdollistavat sen, että purtavansa voi valita melko vapaasti, ja linnut käyvätkin testaamassa useammat tarjottavat ennen kuin jäävät pidemmäksi aikaa ruokailemaan. Eräällä suomalaisperheellä on tarjolla hunajanmakuisia cashewpähkinöitä ja ne ovat selvästi tinttien mieleen.

Ihmismäärä ja meteli tuntuvat lisääntyvän, joten päätämme lähteä kapuamaan Konttaisen huipulle. Nousu on noin 400 metrin pituinen, mutta matkan ei pidä antaa hämätä: nousu on aikamoinen, eikä ketään päästetä helpolla. Tallattu luminen polku hajoaa yhä useammin jalkojen alla, ja jossain vaiheessa en enää tiedä, kumpi on pahempaa: pitkät nousut vai satunnaiset, lyhyet laskut, joissa kengät luistavat ja tasapainon kanssa on ongelmia. Jossain vaiheessa matkaa, kun hengitys on hakkaavaa puuskutusta ja jalat yhdet tärisevät möhkäleet, mietimme ääneen, mahtaako paikan nimi tulla siitä, että ylös päästäkseen on jossain vaiheessa heittäydyttävä suosiolla kontilleen…

Lumi narskuu jalkojen alla ja kaikkialla on todella kaunista. Tykkylumipuut ja paksu hanki peittävät suurimmat äänet ja kaikkialla on ihanan hiljaista. Yritämme turhaan bongata kuukkeleita puiden latvoista, sillä ne ovat jääneet helpon ruuan ja ruokinta-automaattien luo vaaran juurelle. Kiivetessä törmäämme muutamiin muihinkin retkeilijöihin, mutta huipulla saamme olla oman porukan kesken.

Maisema on niin kaunis, että henki salpautuu. Yhtäkkiä on helppo ymmärtää kaikkia niitä ylistyssanoja, joita maamme kuuluisat kirjailijat ovat vuodattaneet kuvatessaan suomalaista maisemaa. Katsoipa minne tahansa, tykkylumipuiden takaa avautuu metsäisten vaarojen loppumaton matto, jota useat järvet korostavat entisestään. En muista, että olisin muualla Suomessa kokenut vastaavaa.

Kuukkelinkuvat mielessä lähden laskeutumaan takaisin parkkipaikalle. Kamera on reagoinut kovaan pakkaseen, ja pelkään akkujen hyytyvän kokonaan ennen kuin saan ikuistettua yhtäkään lintua ruudulle (suurkiitos huipulla otetuista kuvista Riialle!). Liukastelen alas paikoin jyrkkääkin rinnettä ja mietin, olisiko sittenkin pitänyt pakata lumikengät mukaan. Joissain kohti on turvallisinta heittäytyä istualleen ja laskea pyllymäkeä alas. Yhdessä kohtaa menetän tasapainoni kokonaan, jonka seurauksena keräilen hangesta kännyköitä ja kortteja…

Kun vihdoin saavun parkkipaikalle, on siellä huomattavasti aiempaa hiljaisempaa. Kaivan taskusta muutaman pähkinän ja ennen kuin ehdin edes kunnolla kohottaa kättäni, ensimmäiset hömötiaiset lennähtävät luokseni. Tällä kertaa pieneksi murskatut pähkinät kelpaavat, ja saan linnuista innokkaita ystäviä. Hetken odottelun jälkeen kuukkelitkin lennähtävät uteliaina paikalle. Ne jäävät kuitenkin lähipuihin arvioimaan tilannetta, ja pulleasta olomuodosta päätellen edellisestä ruokailusta ei ole kauaa aikaa. Välillä kuukkelit laskeutuvat hieman lähemmäs, mutta heti, kun parkkipaikalla alkaa olla liikaa liikehdintää, ne piiloutuvat tykkylumipuiden sisälle, karkuun tuijotukselta.

Maltti on valttia tässäkin lajissa, sillä hiljaa seisoskelu samassa asennossa houkuttaa lopulta muutaman kuukkelin ruokailupuuhiin. Tuntuu hassulta, kun kädellä vihdoin käy syömässä tiaisia huomattavasti suurempi ja painavampi kuukkeli. Vierailut eivät kestää kauaa, enkä täpinöissäni ehdi keskittyä kuvaamiseen ja kuvien tarkentaminen jää puolitiehen.

Lähtiessämme parkkipaikalta, hymy on herkässä. Vihdoinkin pääsin näkemään näitä metsämiehen kavereita ja vieläpä kuvaamaan niitä. Viimevuotinen ruokintapettymys Saariselällä tuntuu kaukaiselta, ja päällimmäisenä on tunne siitä, että ehkä ensimmäisen kuukkelikohtaamisen pitikin tapahtua juuri Rukalla. Ja vaikka ympäristö ja linnut ovatkin aivan eri, saavutin hetkeksi sen saman fiiliksen kuin lapsena, kun syötin Seurasaaressa kesyjä lintuja ja oravia, enkä millään olisi halunnut lähteä kotimatkalle.

Oletteko te päässeet kuvaamaan tai ruokkimaan kuukkeleita jossain päin Pohjois-Pohjanmaata tai Lappia? Mistä löytyy niin sanotut takuuvarmat bongauspaikat?

bloggaaminen haaste Valokuvaus

Totuus blogikuvien takaa

18.10.2021

Tiesitkö, että kiiltäväpintaisten somekuvien takana on usein verta, hikeä ja kyyneleitä? Niin, ja vähintäänkin yksi koko touhuun kyllästynyt, kuvaajana toimiva puoliso.

Selailin yhtenä päivänä blogikuvia pitkälle taaksepäin ja useamman otoksen kohdalla huomasin miettiväni, että ”kunpa lukijat tietäisivät, mitä tämänkin kuvan ottaminen on vaatinut”. Siispä tuumasta toimeen, ja jakamaan ne oudoimmat tarinat ja kommellukset siloiteltujen otosten takaa!

Perheriita melontaretkellä

Ihanan värikäs melontakuva; aurinko paistaa, vesi kimmeltää sinisenä eikä taivaallakaan näy pilviä. Voisi luulla, että koko melontareissu oli yhtä hattaraa ja vaaleanpunaista unelmaa – todellista parisuhteen laatuaikaa siis. Totuus on kuitenkin ihan toinen! Kyseisenä päivänä tein juttua paikallislehteen ja jouduin sen takia kiertämään useamman luontokohteen samana päivänä. Melontareissu oli päivän viimeinen aktiviteetti, ja ilman lepoa tai kunnollista ruokataukoa olimme molemmat aivan loppu. Olen itse innokas meloja, mutta miehelleni kokemus oli ensimmäinen laatuaan. Kuvan takia minun oli pakko istua edessä, eikä aikaakaan, kun ajelehdimme päämäärättömästi vaarallisen lähellä kiviä, uppotukkeja ja rantoja. Hermoilin aikataulun, kameran ja pystyssä pysymisen puolesta samalla, kun mieheni yritti parhaansa mukaan opetella melomaan. Voin kertoa, että nautinto oli tästä reissusta kaukana, ja touhu meni lähinnä tiuskimiseksi. Lopulta pysähdyimme johonkin sopivalle metsärannalle vain todetaksemme, että maaperä muistutti lähinnä suota, ja heti noustessamme kanootista, kastelimme kenkämme läpimäriksi. Se, jos mikä kruunasi muutenkin huonosti menneen reissumme, emmekä loppumatkasta juuri puhua pukahtaneet. Tämän kyseisen reissun jälkeen en myöskään ole saanut miestäni enää ylipuhuttua melontaretkelle… Jännä juttu.

Vaatteiden vaihtoa keskellä suota

Tämä reissu oli yksi erikoisimmista aikoihin – harvoin nimittäin tulee raahattua luontoretkille mitään vettä ja kameraa kummempaa mukaan. Mutta tälle toukokuiselle suoretkelle raahasin repullisen vaatteita mukaan, sillä en osannut arvioida, mikä vaate näyttäisi kuvissa parhaimmalta. Oli varsin eksoottista vaihtaa vaatteita pitkospuilla ja toivoa, ettei suolla olisi muita lenkkeilijöitä. Yksi pyörä tuli vastaan, kun yritin vauhdissa tempoa jotain rintsikoiden peitoksi – siinä kuitenkaan onnistumatta. Toivottavasti en aiheuttanut kyseiselle fillaroijalle loppuelämän traumoja…


Paniikkia aiheuttaneet kaatuilevat puut

Onneksi tämä kuva on otettu takaapäin, etteivät meidän kauhistuneet naamat näy. Kävi nimittäin niin, että Repoveden kansallispuiston kallioilla istuessamme havahduimme ensin ihmeelliseen narinaan ja sen jälkeen kamalaan rysäykseen. Huomasimme, että takanamme oli kaatunut puu lähellä reittiä, josta ihmiset kulkivat. Kyseisenä päivänä ei ollut mitenkään järkyttävän tuulista: emme ennen puun kaatumista olleet edes kiinnittäneet tuuleen erityistä huomioita. Voin kertoa, että kyseisen rysäyksen jälkeen tuijotimme jatkuvasti puiden latvoja ja pelkäsimme liiskautuvamme seuraavan kaatuvan puun alle… Loppuretki ei siis ollut niin kovin nautinnollinen ja seesteinen, mitä kuvista olisi ehkä voinut luulla. Oikeastaan olimme todella onnellisia, kun vihdoin pääsimme autolle ja turvallisen matkan päähän huojuvista puista.

Mitä vaan Instagram-kuvan takia

Olin käymässä vanhemmillani, ja siinä sohvalla Instagramia selaillessani törmäsin muutamaan kivaan pilkkikuvaan – ja siitähän se ajatus taas lähti. Kaivoin varastosta isän vanhat pilkkivermeet ja suuntasin viereiselle järvelle kaira kainalossa. Koska tarkoitus ei suinkaan ollut saada saalista, ei koukkuun päätynyt minkäänlaista syöttiä. Pilkkireissu taisi muutenkin kokonaisuudessaan kestää maksimissaan vartin verran, sillä olin lähtenyt kiireellä aivan liian ohkaisissa vaatteissa, eivätkä kenkänikään pitäneet vettä loskaisella jäällä. Kaikessa kiireessä kuitenkin unohdin kameran kotiin, joten jouduin tyytymään kännykkälaatuun (tai oikestaan Instagram-laatuun, sillä sieltä löytyi kiva filtteri). Kuva jäi kuitenkin kovin rakeiseksi, eikä se siitä syystä koskaan päätynyt Instagramiin asti. Reissu, jossa ei taaskaan ollut mitään järkeä, mutta tulipahan testattua pilkkimistä vuosien tauon jälkeen.

Perseelleen mennyt kuukkelijahti

Uskon, että aika moni törmäsi viime talvena suloisiin kuukkelikuviin, joissa lintu söi kuvaajan kädestä. Kehitin tällaisesta(kin) kuvasta itselleni pakkomielteen, ja kun varasimme mökin Saariselältä, aloin heti selvittämään, mikä olisi paras paikka kuukkelijahtia ajatellen. Ahkera googlettelu ja Instagramin selailu tuntuivat kannattavan, sillä törmäsin päivitykseen, jossa kerrottiin takuuvarmasta kuukkelipaikasta. Tuntui olevan aivan sama, mihin kellon- tai vuodenaikaan paikalle saapuisi, niin kuukkeleita olisi jo oksilla odottamassa. Kuulostaako muidenkin mielestä liian hyvältä ollakseen totta? Kirpeänä talvipäivänä, jolloin pakkanen laski lähes kolmeenkymmeneen, lähdimme rämpimään kuukkelipaikalle. Toppautumisesta huolimatta olimme aivan jäässä ja jouduimme hyppelemään koko ajan paikallamme, ettemme olisi jäätyneet pystyyn. Ettei reissu olisi aivan turha, yritin houkutella kuukkeleita esiin monin eri keinoin: viheltelin ja koetin matkia kuukkelin ääntä (tietämättä tässä kohtaa, miltä kyseinen lintu edes kuulostaa), soitin kuukkeliääniä YouTubesta, rapistelin siemenpussia ja rämmin umpihangessa päämäärättömästi sinne tänne toivoen, että bongaisin jonkun kuusen oksalta kuukkelin. Pahimpaan ketutukseen (ja pysyäkseen lämpimänä) mieheni päätti tehdä hangesta löytyneestä risusta itselleen makkarakepin, johon kaiversi nimikirjaimensa. Koko kurjuuden kruunasi kuitenkin se, että nuotion sytytettyämme huomasin, että olin unohtanut makkarat vuokramökin pöydälle… Retken lopputulos: 0 x kuukkeli, 0 x kuukkelikuva, 0 x paistettu makkara, 1 x nälkäkiukku, 4 x jäätynyt käsi, 20 x jäätynyt varvas.

Kovia kokenut kamera

Tällä reissulla kamera koki kovia. Vaikka kuva saattaa jälleen kerran näyttää ihanan rauhalliselta ja seesteiseltä, totuus on aivan toinen. Liedon Vanhalinnan kukkulalla oli kyseisenä kesäiltana aivan järjetön ruuhka: porukkaa tuli ja meni, ja kaikki halusivat ikuistaa kauniin auringonlaskun. Hieman häpeissäni asettelin kameran ja tripodin heinikkoon ja annoin itselaukaisimen laulaa. Juuri samalla hetkellä paikalle pamahti lapsijoukkio, jotka sinkoilivat sinne tänne kukkulalla. Voitte vaan arvata, oliko kamerani myös tulilinjalla. Kauhunsekaisin tuntein katselin, kun kamera pyöri heinikossa ensimmäisten lasten jyrättyä sen jalkoihinsa. Kun sain tarkastettua, ettei kameralle ollut käynyt mitään, pyysin lapsosia hieman katsomaan jalkoihinsa. Pyyntöni kaikuivat kuitenkin kuuroille korville, joten päätin odottaa, että lapset lähtisivät. Kun kukkula jälleen hiljentyi, asettelin kameran uudestaan kuvausvalmiuteen. Juuri, kun olin rynnistänyt paikalleni istumaan, Dodo tempaisi yhtäkkiä aivan täysillä taaksepäin. Se oli löytänyt itselleen leikkikaverin suloisesta pienestä terrieristä, mutta voitte vaan arvata, missä koirakaksikko kohtasi toisensa. Kameran vieressä tietenkin. En ehtinyt tehdä tai sanoa mitään ennen kuin kamera pyöri jälleen heinikossa vaarallisen näköisesti… Tämän jälkeen sulloin kameran ja tripodin reppuun, enkä enää yrittänyt kuvata yhtään mitään. Kotona katselin hieman harmistuneena tärähtäneitä kuvia (, joista osassa kamera osotti suoraan kohti taivasta), mutta onneksi joukosta löytyi edes yksi julkaisukelpoinen otos.

Ihan muina moottorikelkkakuskeina

Jälleen kerran yksi lavastettu kuva. Vuokrasimme Saariselällä moottorikelkan, mutta kaikesta alkuinnosta huolimatta en lopulta uskaltanutkaan itse ajaa kelkalla: lunta oli monissa paikoissa niin vähän, että kivet ja kannot olivat aivan pinnassa. En uskaltanut vuokravehkeillä lähteä testaamaan ajotaitojani, vaan jätin homman suosiolla mieheni vastuulle. Halusin kuitenkin kivan kelkkakuvan, joten pysähdyimme keskelle metsää poseeraamaan. Tilanteesta hullunkurisen teki se, että juuri kun mieheni oli ottamassa kuvaa, paikalle ajoi takaapäin toinen kelkkakuski. Olin keskellä ajoväylää, enkä todellakaan osannut siirtää kelkkaa yhtään mihinkään. Menin ihan paniikkiin ja hyppäsin vain pois kelkan kyydistä – mikä ei varsinaisesti auttanut tilannetta. Onneksi kelkkakuski oli varsin ymmärtäväinen, enkä saanut raivohuutoa osakseni (, vaikka sen toki olisinkin ajattelemattomalla käytökselläni ansainnut).

Siivoustalkoot Norjan rannalla

Ensikosketuksemme Norjaan ei ollut kaikkein ruusuisin. Saapuessamme ensimmäisenä iltana rannalle, joka ainakin kauempaa näytti todella kauniilta, koimme lähemmän tarkastelun jälkeen aikamoisen järkytyksen. Kaikkialla oli roskia. Tarkemmin suomalaisten roskia, kuten Pirkan oluttölkkejä ja karjalanpiirakkapusseja, Valion jogurttipurkkeja ja Rainbown valmisaterioita. Suuttumus oli suuri, ja niinpä ensitöiksemme siivosimme koko rannan. Kuvat otettiin totta kai vasta siivoustalkoiden jälkeen (paitsi tämä yllä oleva, jossa näkyykin vielä muutamia roskia). Muistan, miten pettyneitä olimme suomalaisiin retkeilijöihin, mutta myös Norjaan: olivatko kaikki kauniit Instagram-kuvat pelkkää huijausta? Toki matkan aikana löysimme monta loistavaa ja roskatonta kohdetta, mutta tuolloin pettymys oli päällimmäisenä tunteena, ja mietimmekin jopa hetken kääntävämme auton nokan takaisin Suomeen.

Hiekat kuvaajan naamalle

Tarpoessamme Kuurinkynnään aavikkomaisissa maisemissa Liettuassa, keksin muka hienon kuvaidean. Ajatuksena oli siis taiteellisesti nostaa maximekon helmaa ja potkaista hiekkaa kauniissa kaaressa ylöspäin. Homma ei kuitenkaan mennyt suunnitellusti, sillä sen kummempia ajattelematta potkaisin hiekkaa niin vauhdikkaasti, että osansa saivat sekä kuvaaja että kamera… Hiekkakuvia ei tämän jälkeen enempää otettu, sillä jouduin nopeasti tutkimaan, minkälaisia vaurioita kamera sai… Kerrottakoon, että vieläkin kameran koloista löytyy hiekanjyviä, ja jouduin ostamaan reissun jälkeen päivittämään kuvauskalustoani, sillä en enää luottanut kovia kokeneeseen matkakaveriini. Myös kuvaaja-raukka sai osansa hiekasta, mutta onneksi hänet oli huomattavasti helpompi puhdistaa.

Ryytynyt retkikoira ja epäonnistunut teltan pystytys

Yllä oleva kuva on viimeisimmältä telttaretkeltämme. Otimme reissusta upeita ”nukuin yön teltassa järvenrannalla ja elämä on ihanaa” -kuvia, mutta totuus näkyy oikeastaan tästä kuvasta: teltta oli tungettu puiden väliin – ja kuten huomaatte, se ei oikein meinannut mahtua. Lisäksi teltan pystytys vei todella kauan aikaa, ja jouduimme turvautumaan YouTubeen ohjeita etsiessämme. Lopulta saimme teltan pystyyn, mutta kuten retkikoira Nalan ilmeestä näkee, homma ei oikein missään vaiheessa ollut hanskassa…

Sellaista tällä kertaa! Olisi kiva päästä lukemaan samanlaisia postauksia myös muista matkablogeista, joten tässäpä postausideaa muillekin! Tai jos olette jo vastaavanlaisen tehneet, niin linkatkaa postauksenne kommentteihin.