Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Category

vaellus

Lofootit Norja Reinebringen vaellus

Itsensä ylittämistä Norjan Reinebringenillä

6.1.2021

Joskus sitä päätyy retkille, joilta ei usko palaavansa ehjänä (tai välttämättä edes elävänä) takaisin. Norjan Reinebringenin huiputus oli yksi tällaisista. Tai no, varsinainen huiputus jäi pelkäksi haaveeksi, sillä matkalla sattui ja tapahtui kaikenlaista…

Aloitetaan vaikkapa siitä, että jyrkät portaat tulivat meille molemmille täytenä yllätyksenä. En oikeastaan edes tiedä, mitä odotin, mutta nähdessäni epämääräiset ja eripariset kiviportaat, meinasi itku päästä. Jo ensimmäisten 50 askeleen jälkeen olin varma, ettei tästä selvitä ja että kuolen joko lämpöhalvaukseen tai sydänkohtaukseen (tai molempiin).

Vinkki vitoset muuten kaikille loppukesän helteessä patikoiville: 1) kannattaa laittaa päälle jotain muutakin kuin paksu Kilpisjärvi-turrehuppari. Lämpöhalvauksen partaalla on mukava päästä riisumaan ylimääräiset vaatekerrokset ja 2) jos aiot tehdä kevyen, 2000 portaan porrastreenin, kannattaa reppuun pakata 0,33 litran vesipullon lisäksi jotain muutakin…Reinebringenille kipuaminen oli jokaisella askeleella itseni ylittämistä. Taukoja oli pidettävä vähintään 5o portaan välein, ja vähintään yhtä usein olin valmis kääntymään takaisin ja jättämään leikin kesken. Auringon porottaessa ja reisien tärrätessä kiipeäminen tuntui mahdottomalta, mutta maailman paras reissukaverini tsemppasi minua jatkamaan. Hän ei antanut minun luovuttaa, vaan toisteli, miten hyvin olen jaksanut tähänkin asti ja että portaita olisi aina vaan vähemmän jäljellä. Välillä piti purra hammasta, etten sanonut mitään tyhmää takaisin, mutta loppupeleissä olin äärettömän kiitollinen siitä, että kaverini jaksoi paitsi kuunnella jatkuvaa läähätystäni vieläpä pysyä positiivisena.

Hien virratessa, ylipirteitä ja -energisiä norskeja pusikoihin väistellessäni kirosin, että olin jättänyt koti-Suomessa useammankin porrastreenin väliin ennen reissua. En tosin tiedä, löytyisikö Turusta tai edes koko Varsinais-Suomesta sellaista portaikkoa tai mäkeä, joka vetäisi vertoja Reinebringenille… Tässä muuten kolmas vinkkini Norjaan matkaaville: kannattaa oikeasti hieman (tai oikeastaan hieman enemmänkin) kuntoilla ennen vuorien huiputusta.Siinä missä itse taistelin kunnon kanssa, kaverillani alkoi puntti tutista sitä enemmän mitä korkeammalle pääsimme. Alkuun hän puhui pienestä huimauksesta, mutta lähes samassa tahdissa hengästymiseni kanssa kaverini vointi alkoi mennä koko ajan huonommaksi. Ensin autoin häntä kulkemalla portaiden ulkokurvissa, mutta pian siitäkään ei ollut enää apua.

Onneksemme pääsimme kuitenkin jonkinlaiselle levähdyspaikalle (, jossa oli monta muutakin suomalaista turistia). Ajattelimme pitää pienen tuumailutauon, juoda vähäiset vesivarantomme ja haukata jotain pientä syötävää. Toivoin kaverini tokenevan, sillä hän oli niin urhoollisesti jaksanut tsempata meikäläistä koko matkan ajan.
1000 porrasta. Niin pitkälle me lopulta pääsimme ja lähes saman verran meiltä jäi kapuamatta. Sitten oli pakko luovuttaa. Vaikka kuinka koitin vuorostani tsempata kaveriani, pelko oli jo ehtinyt ottaa hänestä vallan eikä järjellä ollut hommassa enää sijaa. Kaikki näytti kaverini mielestä kovin korkealta, kaukaiselta ja pelottavalta. Teki mieli käskeä toista vain unohtamaan pelkonsa ja jatkamaan eteenpäin, mutta eiväthän fobiahommat toimi niin. Kerrankin osasin siis pitää suuni kiinni oikeassa paikassa, ja niinpä lähdimme laskeutumaan takaisin parkkipaikkaa kohden. Paluumatkalla sain minipulloni vihdoin täytettyä pienessä vesiputouksessa ja voi että! Vesi ei ole varmaan koskaan maistunut yhtä hyvältä!

Ai niin! Vielä yksi vinkki portaikossa laskeutuville. Kannattaa ottaa norjalaisista mallia ja loikkia rappuset alas (tai ainakin mennä niin kovaa kuin vain ikinä uskaltaa)! Ei tunnu polvissa/reisissä/jalan muissakaan osissa juuri yhtään ja muutenkin homma hoituu mukavan vauhdikkaasti. Kaverini ei ollut tästä taktiikasta kanssani aivan samoilla linjoilla, mutta itse suosittelen lämpimästi!

Löytyykö täältä lukijoiden joukosta Reinebringenin valloittaneita? Minkälainen kiipeilyreissu teillä oli?

kansallispuisto luontopolku Norja Suomi vaellus

Vuoden 2020 matka-aakkoset

30.12.2020

Olen törmännyt joulukuun aikana useassa matkailublogissa matka-aakkosiin. Innostun aina kaikesta tällaisesta, mutta jouduin miettimään pitkään, saisinko koko aakkosrivistön täytettyä. Tämä vuosi kun ei varsinaisesti ollut mitään matkailun kulta-aikaa, vaikka kotimaassa tulikin reissattua aiempia vuosia enemmän. Vuoden ainoa ulkomaanmatka suuntautui Norjaan, jossa olimme kaverini kanssa kymmenen päivän road tripillä. Matka oli ikimuistoinen, ja alan julkaista reissupostauksia pikimmiten.

Mutta, sen pidemmittä jaaritteluitta siirrytään aakkosten pariin!

A hvenanmaa. Paikka, jossa tuli nuorena vietettyä todella paljon aikaa ja jonne tunsin erityisesti tänä kesänä suurta kaipuuta takaisin. Kesä oli kuitenkin hurjan kiireinen ja täynnä täyteen ahdettuja päiviä ja äärimmilleen venytettyjä aikatauluja. Ahvenanmaan reissu jäi siis tekemättä, mutta toivon kovasti pääseväni sinne ensi vuonna. Toisaalta haaveilen kevään kauniista päivistä, toisaalta taas haluaisin venyttää reissua elokuulle, jolloin illat jo pimenevät.

B låvatnet. Norjan reissumme viimeinen, mutta ehdottomasti mieleenpainuvin päiväretkikohde. Turkoosi vesi, lumihuippuiset vuoret, auringonpaiste… Mitä muuta ihminen voi toivoa?

C ovid-19. Tätä tuskin tarvinnee sen enempää avata? Oli kuitenkin pakko mainita, sillä se vaikutti matkailuvuoteen p-a-l-j-o-n.

D oris, Dodo, Dobster. Ra(s/k)kain reissukaverini, maailman rakkain ja kovapäisin mäyrinkäinen, joka aina varastaa parhaimman makuupussin ja syö retkieväät ennenaikaisesti – niin tänäkin vuonna. Dodon lähes kymmenen vuoden kunnioitettava ikä alkaa näkyä harmaina karvoina kuonolla, viipyilevinä askelina ja syventyneenä katseena. Silti häntä viuhtoo aina vimmatusti, kun se tajuaa pääsevänsä metsään tai uusiin paikkoihin. Nuotipaikalla neiti on aina ensimmäisenä ja pitää taatusti huolen, että saa vähintään yhtä paljon retkimakkaraa kuin kaksijalkaisetkin.

E spoo. Hahhah, mietin vaikka miten pitkään, mitä laittaisin tähän kohtaan. En yksinkertaisesti keksinyt mitään muuta kuin Espoon. Siellä (tarkemmin Nuuksiossa) tuli käytyä tasan kerran kesän aikana. Ei siis hurraa-huutoja tässä(kään) kohtaa.

F iskars. Ihana kesäretkikohde, jossa oli kiva vierailla pitkästä aikaa! Kammottavat leirikoulumuistot ovat hiljalleen jääneet historiaan, joten oli aika tehdä uusioretki kyseiseen paikkaan.

G ullesfjorden Camping. Ainoa mökkiyömme Norjassa oli Gullesfjordenissa. Olimme Holandsmedelin huiputuksen (ja eksymisen) jälkeen niin loppu, että halusimme päästä lämmittelemään ja nukkumaan sisätiloihin. Mökki oli todella suloinen ja sen takapihalla kiemurteli joki, jonka kohinaan oli ihana nukahtaa raskaan päivän päätteeksi.

H olandsmelen. Yksi Norjan reissumme huiputuksista. Tähänkin voi vaan todeta, että olipahan reissu! Muutaman tunnin pituiseksi kaavailtu vaelluksemme kesti lopulta puoli päivää, sillä eksyimme pahasti tunturimaisemiin. Rämmimme suossa, kaatuilimme juurakossa, söimme lakkoja ja kuuntelimme Ricky Martinia (, jonka toivoimme pelottavan mahdolliset pedot tiehensä).

I sosuo. Säkylän Isosuo ei suurista odotuksista huolimatta (tai ehkä juuri niistä johtuen) tehnyt itseeni kummoista vaikutusta. Tajusin harjureittiä talsiessani, että tylsän hiekkamaiseman sijaan kaipaan retkilläni vettä – ja mieluiten vieläpä merta.

J anakkala. Janakkalassa tuli vietettyä tänä vuonna todella paljon aikaa. Janakkalan lisäksi myös lähialueen (, kuten Hämeenlinnan) luontopolut tulivat tutuiksi. Kanta-Häme oli vielä alkuvuodesta itselleni täysin vierasta aluetta, joten on ollut kiva päästä laajentamaan reviiriä.

K ansallispuistot. Tämä vuosi piti sisällään Nuuksion, Helvetinjärven, Seitsemisen ja Teijon kansallispuistot. Näistä vain Teijo oli entuudestaan tuttu.

L ofootit. Vuoden odotetuin ja jännitetyin reissu. Koronan lisäksi hommaan toi oman lisänsä se, että matkaseuranani oli kaverini, jonka kanssa olimme nähneet vain pari kertaa aiemmin ja jonka kanssa meillä on lähes kymmenen vuoden ikäero. Kauhulla mietimme molemmat tahoillamme, mikä kaikki voisi mennä pieleen. Mutta mitä vielä – reissu oli valehtelematta yksi elämäni parhaimmista! Lofooteille jäi kova kaipuu, joten sinne tulee varmasti palattua vielä uudestaankin, ja mitä luultavimmin samassa seurassa.

M elonta. En tiedä, johtuiko se koronasta vai mistä, mutta kesän aikana tuli melottua ennätysmäärä. Oli ihana rentoutua Aurajoella lämpiminä kesäpäivinä.

N uuksion kansallispuisto. Täällä koin retkivuoden karvaimman pettymyksen, sillä Nuuksio ei ollut yhtään sitä, mitä olin etukäteen ajatellut. Reissusta olivat rentoutuminen ja luonnonrauha kaukana. Kirjoitin reissusta tänne blogiinkin, ja se herätti kiinnostusta aina Hesarin toimituksessa asti! En ilmeisesti ollut ainoa, jolle Nuuksio oli tuottanut suuren pettymyksen.

O rinoron rotkot. Valitettavasti tämä reissu siirtyi hyvistä suunnitelmista huolimatta  ensi vuoden puolelle.

P ääskülan suon luontopolku. Muun muassa täällä oli tarkoitus vierailla, mikäli matka Viroon olisi vuoden aikana onnistunut. Tähänkin voi vaan todeta, että korona pilasi kaiken.

Q ?

R einebringen. Vieläkin tulee vähän huono olo, kun muistelen Reinebringenin kammottavia portaita! Matkaan ei todellakaan kannata lähteä pienen 0,3 litran vesipullon ja hupparin kanssa – varsinkaan, jos aurinko porottaa pilvettömältä taivaalta. Tästä on tulossa vielä oma postauksensa, mutta voin kertoa, että reissu sisälsi kirjaimellisesti verta, hikeä ja kyyneliä!

S eilin saari. Teimme kavereideni kanssa eräänä lämpimänä heinäkuisena päivänä retkein Seiliin. Reissu oli erittäin onnistunut, ja vieläkin ihmettelen, miten jollain noin kauniilla paikalla voi olla niin hurjan synkkä historia.

T elttailu. Telttailua tuli vuoden aikana harrastettua niin koti-Suomessa kuin Norjassakin (ja välillä ihan omalla pihallakin, haha)! Kaverillani on kunnon ”ammattilaisteltta” käytössä, joten halusin kokeilla, huomaanko eroa sen ja Tokmannin viidenkympin teltan välillä. Kyllä huomasin. Tokmannin teltta sai onneksi uuden elämän muualla.

U ikkupolku. Tänä vuonna tuli koluttua luontopolkuja vähintäänkin kiitettävästi, ja Raision Uikkupolku oli yksi vakiokohteista. Sääli, miten lähellä olevat paikat ja niiden hienouden helposti unohtaa: Uikkupolulla tuli käytyä ensimmäisen kerran nelisen vuotta sitten, mutta vasta tänä vuonna muistin sen olemassaolon…

V aarniemen – Rauvonlahden luontopolku. Tätä lenkkiä tuli tarvottua vuoden aikana ylivoimaisesti eniten. Syynä tähän saattaa loistavan sijainnin lisäksi olla se, että luontopolulla pääsi joka kerralla bongaamaan eläimiä. Yleisimpiä lenkkikavereita olivat peurat ja kauriit, mutta törmäsinpä reissuillani myös kettuun, pöllöön, oraviin ja jopa mäyrään.

W ien (ja Donnersbachwald)Uskokaa tai älkää, mutta Itävaltaankin oli tarkoitus palata tänä vuonna monen vuoden tauon jälkeen. Suunnitelmissa oli vierailla samoissa paikoissa, joissa vietimme lapsuuden kesiä: kuljeksia pitkin Wienin katuja, nauttia vilinästä ja vilskeestä ja palata viikonlopuiksi takaisin vuorille. Olisin myös ehdottomasti halunnut käydä tarkistamassa, vieläkö Tabaluga-tarra on paikoillaan kerrossängyn ylimmän sängyn päädyssä.

X ?

Y yteri. Yyterin hiekkasärkiltä yritin epätoivoisesti käydä hakemassa ”ulkomaan tuntua”. Eihän se ihan putkeen mennyt, mutta reissu oli silti hauska.

Z akynthos. Elokuussa oli tarkoitus lähteä Kreikkaan juhlistamaan synttäreitä. Mutta eipäs sitten lähdetykään…

Å i Lofoten. Ihanaihanaihana pikkukylä Lofoottien eteläkärjessä! Maisemat ovat kuin suoraan postikortista, ja ainakin itselläni oli vaikeuksia rauhoittua, kun kaikkialla olisi ollut niin paljon katseltavaa ja ihmeteltävää. Olimme myös kerrankin liikkeellä oikeaan aikaan, sillä kylässä ei ollut lainkaan tungosta ja parkkitilaa riitti hyvin.

Ä iti. Kai tähän saa sen kirjoittaa? Tai oikeastaan koko perheen? He kun mahdollistavat matkani tarjoamalla mäyrinkäiselle parhaan hoitopaikan aina reissujeni ajaksi.

Ö hm? Mielikuvitus ei enää riitä!

kansallispuisto luontopolku Suomi vaellus

50 luontopolkua vuonna 2020: missä mennään?

26.7.2020

Vuodenvaihteessa asetin itselleni hurjan tavoitteen; kiertää 100 luontopolkua vuoden loppuun mennessä. Kuitenkin nyt, kun mennään jo ajallisesti yli puolenvälin, päätin muokata tavoitetta realistisempaan suuntaan ja tiputtaa luontopolkujen määrän viiteenkymmeneen. Sataan polkuun verrattuna tavoite kuulostaa tietenkin helpolta, mutta pakko myöntää, että tiukkaa tulee siltikin tekemään. Kesäloma on loppusuoralla ja syksystä on tulossa kiireinen, joten pitää vissiin ottaa useamman luontopolun pistoja viikonloppuisin – ilman sen suurempi suorituspaineita ja stressiä tietenkin.

Aloin listata tänä vuonna käytyjä luontopolkuja maakunnittain, jotta saisin jonkinlaisen kokonaiskuvan siitä, missä tällä hetkellä mennään. Kuten alta näkyy, eniten luontopolkuja on luonnollisesti tullut kierrettyä Varsinais-Suomen alueella. Raapustin aiemmin keväällä postauksen, johon linkkasin omia lempparireittejäni Turusta ja lähialueilta, mutta listaa katsellessani mietin, että kakkososa voisi ainakin jossain vaiheessa olla ajankohtainen.

Uusimaa

1. Nuuksion kansallispuisto: Punarinnankierros

Varsinais-Suomi

2. Haunisten allas
3. Häntälän notkot
4. Katariinanlaakson luontopolku
5. Kurjenrahkan kansallispuisto: Savojärven kierros
6. Kurjenrahkan kansallispuisto: Vajosuon kierros
7. Liedon Vanhalinna
8. Littoistenjärven luontopolku
9. Luolalanjärvi
10. Maalun pirunpellonpolku
11. Mustikkapolku
12. Paimion luontopolku
13. Piikkiön luontopolku
14. Pomponrahka
15. Teijon kansallispuisto: Matildajärven kierros
16. Teijon kansallispuisto: Nenustan kierros
17. Teijon kansallispuisto: Sahajärven kierros
18. Uikkupolku
19. Vaarniemen – Rauvonlahden luontopolku

Satakunta

20. Harjureitti: Isosuon pitkospuut

Kanta-Häme

21. Torronsuon kansallispuisto: kierros suon ympäri

Pirkanmaa

22. Helvetinjärven kansallispuisto: Helvetistä itään
23. Kintulammi
24. Seitsemisen kansallispuisto: Saari-Soljanen
25. Teivo

Loppuvuotta ajatellen olisi kiva saada kierrettyä luontopolkuja myös Varsinais-Suomen ulkopuolella. Ahvenanmaa, samoin kuin Lapin erämaat, houkuttelee tällä hetkellä erityisen paljon, mutta en tiedä, onko niistä järkevää haaveilla (ainakaan ääneen, haha).

Onko teillä muilla matkailuun tai retkeilyyn liittyviä tavoitteita tälle vuodelle? Olisi kiva kuulla, missä kohtaa te menette.
koiran kanssa luontopolku Suomi vaellus

Harjureitti: Isosuon pitkospuut

24.7.2020

Isosuon pitkospuut tuli testattua jo kesän alussa, mutta jostain syystä niistä kirjoittaminen on jäänyt. Vaikka retkipäivä seuroineen ja evästaukoineen olikin varsin mukava, ei alue muuten tehnyt itseeni kovin kummoista vaikutusta. Harjureitit eivät ole oikein koskaan sytyttäneet, ja huomaankin useimmiten haikailevani vesistön (ja meren!) perään reissuillani. Tämänkin uhalla olimme päättäneet lähteä kohti Säkylää, Isosuon pitkospuille. Isosuo on osa Harjureittiä, noin 28 kilometrin pituista ulkoilureitistöä, joka sijaitsee Varsinais-Suomen ja Satakunnan rajalla.

Kaverillani on paikkaan liittyviä muistoja lapsuudesta, ja tunsinkin itseni kovin otetuksi, kun hän jakoi niitä kanssani automatkalla. Itse olin Isosuolla ensimmäistä kertaa, mutta kaverini tarinoista johtuen tuntui kuin olisin käynyt siellä aiemminkin.

Ensimmäinen harmistus tuli, kun tajusimme, että seitsemän kilometrin pituiselta rengasreitiltä löytyy pitkospuita vain noin kahden kilometrin verran. Pitkospuut olivat paikoitellen huonossa kunnossa ja jalkoihinsa sai katsoa tiiviisti, mikäli mieli päästä kuivin jalkinein perille. Muuten matkaa taivallettiin nimensä mukaisesti harjumaisemissa, pitkälti myös metsäautoteitä pitkin.

Isosuon lähellä sijaitsee armeijan alue, jonka takia metsikössä on useita kielto- ja varoitusmerkkejä. Ne tuntuivat hieman kuumottavilta, ja mietimmekin ääneen, kumpi meistä mahdetaan lahdata ja upottaa suohon ensimmäisenä (koska niinhän armeijan väki toki toimii). Suolla kuului tasaisin väliajoin joko tykitystä(?) tai ammuntaa, joka kaikui suolla mukavasti. Kurkkua hieman kuristi, sillä Dodo on pahasti paukkuarka ja sekoaa raketeista ja ukkosesta. Näin jo sieluni silmin, miten könyäisin karanneen mäyrinkäisen perään ja uppoaisin lopulta kokonaan mäyräkoiran vain jatkaessa pakomatkaansa. Tällä kertaa suosukellus (Dodo ihan oikeasti tunki päätään suonsilmäkkeisiin ja puhalteli onnellisena kuplia nenästään) vei kuitenkin voiton, eikä se jaksanut reagoida paukkeeseen ollenkaan. Erittäin outoa, mutta äärettömän huojentavaa.

Muuten tylsähkön reitin varrelle mahtui sentään pari todella hienoa laavua: vuonna 2019 uusittu Näköalalaavu, joka sijaitsi loistavalla paikalla harjun laella reitin keskivaiheilla sekä reitin loppupuolella, ison tien välittömässä yhteydessä sijaitseva vuonna 2010 rakennettu jättimäinen Kantolaavu, josta löytyi tulentekopaikka sekä runsaasti istuma- ja pöytätilaa suuremmallekin seurueelle. Näköalalaavulle oli sijoitettu muutamia pitkiä penkkejä, joten sielläkin olisi mahdollista lepuuttaa jalkojaan, vaikka porukkaa olisikin samanaikaisesti reilummin liikkeellä.

Me pidimme evästauon Näköalalaavulla ja saimme olla rauhassa, vaikkemme mitään erityistä kiirettä pitäneetkään. Mussutimme eväsleipiämme, pelasimme korttia ja natustimme kilpaa pensasmustikoita ja Gifflareita. Laavulta aukesi kauniit näkymät mäntymetsän yli, ja välillä istuimme kumpikin aivan hiljaa mietteissämme ja vain tuijotimme kaukaisuuteen.

Parin tunnin tauon jälkeen totesimme, että oli jatkettava matkaa, jos mielimme päästä koteihimme vielä saman vuorokauden puolella. Kieltämättä hieman harmitti lähteä, sillä laavu oli jotenkin erityisen viihtyisä. Jollei kaverillani olisi ollut seuraavana päivänä töitä, olisimmekin varmasti ottaneet pienet nokoset laavun penkeillä ja haahuilleet sen jälkeen mäntymetsässä läpi yön.

Koska kesäyöt nyt vain mahdollistavat kaikenlaisen päämäärättömän haahuilun.

Tauon jälkeen mieli oli hieman levoton ja huomasin keskittyväni ihan liikaa kaikkeen vähemmän olennaiseen, kuten kuvaamiseen, maisemien tuijotteluun, retkikaverille naljailuun ja siihen, että saa mäyräkoiran pidettyä poissa jaloista ja unohdin täysin seurata, missä oikea polku kulkee. Ei siis mikään ihme, että onnistuimme eksymään loppureitiltä pariinkin otteeseen.

Metsässä tuntui risteilevän liian monta tietä ja polkua ja toisesta suunnasta tuli autoja ja toisesta frisbeegolfareita ja välillä tuntui, että piti vaan hypätä äkkiä pois edestä. Paikoitellen reittimerkinnöissä olisi ollut parantamisen varaa, sillä vaikkei mitään dramaattista eksymisvaaraa avaralla kankaalla ollutkaan, harhalenkkejä ja -askeleita tuli silti otettua yllättävän paljon. Seitsemän kilometrin iltalenkki vaihtui lopulta kymmenen kilometrin epätoivoon siitä, mahdammeko koskaan löytää takaisin autolle…

Tokihan me lopulta löysimme, kun kumpikin olimme ensin kironneet reitin, paikan ja seuran, haha. En ole aivan varma, eksyimmekö loppumetreilläkin oikealta reitiltä, sillä viimeinen reilu kilometri Kantolaavulta Isosuon pitkospuiden parkkipaikalle taivallettiin Säkyläntietä pitkin. Ei siis mikään kovin hehkeä lopetus reitille, mutta sopi muuten retkemme teemaan…

Oli kyllä aika voittajafiilis, kun vihdoin pääsimme autoon istumaan. Vaikkei reitti itsessään ollut mitenkään haastava tai pitkä, alkoi epätoivo kuitenkin iskeä, sillä tunnuimme koko ajan kulkevan väärää reittiä väärään suuntaan. Viimeiset kolme kilometriä kuljimmekin tiiviisti nenät kiinni Google Mapsissa, ettemme vahingossakaan enää sekoilisi yhtään lisää…

Mitenkäs teillä muilla, onko Harjureitti tai joku sen osa tuttu? Entä löytyykö muita yhtä onnettomia suunnistajia?