Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Category

vaellus

Norja retkiruoka telttailu vaellus

Viikon ruuat Norjan vaellukselle

23.9.2021

Aika tarkalleen vuosi sitten lähdimme kaverini kanssa Norjaan. Me kaksi, jotka olimme aiemmin nukkuneet teltassa vain yksittäisiä öitä kauniilla säällä ja syöneet muutamia valmispastoja nuotiolla. Ymmärrettävästi vanhempamme ja lähipiirimme olivat huolissaan reissustamme. Kaksi suunnistustaidotonta ensimmäistä kertaa Norjassa ja muutenkin ensimmäistä kertaa kunnolla kahdestaan reissussa. Olimme muutenkin kaverini kanssa nähneet ennen reissua vain pari kertaa (ystävystyimme kunnolla vasta reissussa), mutta kun kaksi yllytyshullua saa kuningasidean, niin onhan sitä lähdettävä toteuttamaan – oli siinä järkeä tai ei.

No mutta asiaan. Kuten olen täällä aiemmin Norja-postausten yhteydessä todennut, jos muonapuoli olisi jäänyt yksin minun vastuulleni, olisimme syöneet viikon pelkkiä varrasleipiä, Koskenlaskijaa ja suklaabanaaneja. Onneksi kaverini oli huomattavasti innokkaampi kokki, ja hän suunnittelikin meille viikon menun etukäteen. Sovimme edellisistä reissuista viisastuneina, ettei rinkkaan pakattaisi yhden yhtä perus-marketista saatavaa valmispastaa: ne kun ovat usein todella suolaisia, eivätkä oikein meinaa pitää nälkää loitolla.

Ajattelin jakaa viikon menumme täällä blogin puolella. Ehkäpä siitä on apua jollekin innokkaalle vaeltajalle, joka tuskailee samojen perusasioiden kanssa kuin mekin.

Valmistelut

Kun retkellä aikoo viettää enemmän kuin yhden tai kaksi yötä ja rinkassa on tilaa rajallisesti, alkaa ruoan painolla ja säilyvyydellä olla väliä. Esimerkiksi makkarapakettia, maitopurkkia tai muuta tuoretta ja painavaa on turha kantaa montaa päivää mukana rasittamassa hartioita ja selkää. Me emme kuljettaneet koko aikaa kaikkia ruokatarvikkeita mukanamme, vaan säilöimme niitä autossa. Tämän (ja osaamattomuutemme) takia emme menneet kovinkaan tarkoilla grammamäärillä tai orjallisesti pussittaneet kaikkia aterioitamme.

Proteiinin lähteet tuottivat meille eniten päänvaivaa, ja ennen reissua luimmekin ruoan kuivaamisesta sieltä täältä ympäri nettiä. Ensin koko retkiruoka-aihe tuntui vähintäänkin ydinfysiikalta (ainakin näin kaikenlaista kokkaamista vihaavan henkilön näkökulmasta), mutta aiheeseen hieman tutustuttuamme tulimme siihen lopputulokseen, että oikeastaan kaikkea ruokaa voi kuivata, kunhan siinä ei ole rasvaa. Ainakaan kovin paljon. Ja mehän kuivasimme (tai siis kaverini kuivasi). Jauhelihaa ja Härkistä, muun muassa.

Jos jotain tästä vaiheesta opimme niin sen, ettei kuivaamisesta tai resepteistä kannata tehdä kovin suurta mörköä itselleen. Aikaa ja hermoja se kyllä vaatii, sillä esimerkiksi jauhelihapaketin kuivattamiseen menee yllättävän paljon aikaa…

Aamu- ja iltapalat

  • Teetä ja/tai pikakahvia sekä UHT- tai kauramaitoa.
  • Aamupuurot. Leaderin omena-kanelipuuro on parasta ikinä! Jopa tällainen ei-puuronystävä tykkää siitä kovasti. Meillä oli muutama valmispussi mukana, mutta rinkasta löytyi myös valmiiksi Minigrip-pusseihin pussitettuja kauraiutaleita. Vinkki! Puuroja saa tuunattua jo kotona, kun pussittaessa hiutaleiden sekaan laittaa esimerkiksi kuivattuja marjoja tai pähkinöitä.
  • Leipää. 1-2 siivua / hlö / ruokailu. Varrasleipä on mielestäni paras vaihtoehto, mutta toki matkaan voi pakata myös ruisleipää, riisikakkuja tai mikä nyt ikinä parhaiten maistuu. Viileällä säällä voi tai margariini säilyy hyvin rinkassa, ja sitä voi käyttää myös ruoanlaitossa. Lämpimällä taas sulatejuusto (esim. Koskenlaskija) on parempi vaihtoehto säilyvyytensä takia, eikä se myöskään juuri sotke. Me söimme koko reissun ajan varrasleipä + Koskenlaskija -yhdistelmää, mutta mukaan olisi toki voinut pakata myös kovaa juustoa ja meetvurstia. Koskenlaskijan ja voin/margariinin taas olisi halutessaan voinut hyvin korvata vaikkapa pestolla tai hummuksella.
  • Herkuksi suklaabanaaneja nuotiolla. Tämä on sitä ylimääräistä kantamista parhaimmillaan, mutta joskus voi (ja pitää!) myös herkutella.

Viikon menu

PÄIVÄ 1

PÄIVÄ 2

PÄIVÄ 3

PÄIVÄ 4

Päiväretkillä mukana repussa kulki myös huiputusbanaani! Se kaivettiin toisinaan jopa ennen kameraa esille, kun päästiin huipulle.

 

En yleensä ole mikään säilykekala-asioiden ystävä, mutta tämä Varustelekasta ostettu savulohirouhe oli ihan älyttömän hyvää!

PÄIVÄ 5

Viidennen päivän lounas oli ainoa ateria, jota en tekisi enää uudestaan. Kala-Kallen viljapossu-säilyke oli aikamoista kuraa, ja toi meille molemmille oksennuksen suuhun. Vaikka meillä olikin järkyttävä nälkä vaelluksen jäljiltä, emme vain saaneet ruokaa alas, vaikka miten yritimme. Sen sijaan kuivatusta jauhelihasta valmistettu chili con carne oli todella hyvää!

PÄIVÄ 6

Teimme tomaattisen savulohipastan Kala-Kallen savulohirouheesta (1 purkki rouhetta + pastaa). Edellispäivän jäljiltä suhtauduimme savulohirouheeseen kriittisesti, mutta pastasta tuli todella hyvää! Olen edelleen sitä mieltä, että ruoka oli koko reissumme paras.

PÄIVÄ 7

  • lounas: jauhelihatomaattikeitto pastalla + varrasleipää
  • päivällinen: Leaderin meksikonpataa kuivatusta jauhelihasta.

 

Suurkiitos Nealle retkiseurasta ja -ruuista! Ilman sua ei oltais selvitty!

Lofootit Norja Reinebringen vaellus

Itsensä ylittämistä Norjan Reinebringenillä

6.1.2021

Joskus sitä päätyy retkille, joilta ei usko palaavansa ehjänä (tai välttämättä edes elävänä) takaisin. Norjan Reinebringenin huiputus oli yksi tällaisista. Tai no, varsinainen huiputus jäi pelkäksi haaveeksi, sillä matkalla sattui ja tapahtui kaikenlaista…

Aloitetaan vaikkapa siitä, että jyrkät portaat tulivat meille molemmille täytenä yllätyksenä. En oikeastaan edes tiedä, mitä odotin, mutta nähdessäni epämääräiset ja eripariset kiviportaat, meinasi itku päästä. Jo ensimmäisten 50 askeleen jälkeen olin varma, ettei tästä selvitä ja että kuolen joko lämpöhalvaukseen tai sydänkohtaukseen (tai molempiin).

Vinkki vitoset muuten kaikille loppukesän helteessä patikoiville: 1) kannattaa laittaa päälle jotain muutakin kuin paksu Kilpisjärvi-turrehuppari. Lämpöhalvauksen partaalla on mukava päästä riisumaan ylimääräiset vaatekerrokset ja 2) jos aiot tehdä kevyen, 2000 portaan porrastreenin, kannattaa reppuun pakata 0,33 litran vesipullon lisäksi jotain muutakin…Reinebringenille kipuaminen oli jokaisella askeleella itseni ylittämistä. Taukoja oli pidettävä vähintään 5o portaan välein, ja vähintään yhtä usein olin valmis kääntymään takaisin ja jättämään leikin kesken. Auringon porottaessa ja reisien tärrätessä kiipeäminen tuntui mahdottomalta, mutta maailman paras reissukaverini tsemppasi minua jatkamaan. Hän ei antanut minun luovuttaa, vaan toisteli, miten hyvin olen jaksanut tähänkin asti ja että portaita olisi aina vaan vähemmän jäljellä. Välillä piti purra hammasta, etten sanonut mitään tyhmää takaisin, mutta loppupeleissä olin äärettömän kiitollinen siitä, että kaverini jaksoi paitsi kuunnella jatkuvaa läähätystäni vieläpä pysyä positiivisena.

Hien virratessa, ylipirteitä ja -energisiä norskeja pusikoihin väistellessäni kirosin, että olin jättänyt koti-Suomessa useammankin porrastreenin väliin ennen reissua. En tosin tiedä, löytyisikö Turusta tai edes koko Varsinais-Suomesta sellaista portaikkoa tai mäkeä, joka vetäisi vertoja Reinebringenille… Tässä muuten kolmas vinkkini Norjaan matkaaville: kannattaa oikeasti hieman (tai oikeastaan hieman enemmänkin) kuntoilla ennen vuorien huiputusta.Siinä missä itse taistelin kunnon kanssa, kaverillani alkoi puntti tutista sitä enemmän mitä korkeammalle pääsimme. Alkuun hän puhui pienestä huimauksesta, mutta lähes samassa tahdissa hengästymiseni kanssa kaverini vointi alkoi mennä koko ajan huonommaksi. Ensin autoin häntä kulkemalla portaiden ulkokurvissa, mutta pian siitäkään ei ollut enää apua.

Onneksemme pääsimme kuitenkin jonkinlaiselle levähdyspaikalle (, jossa oli monta muutakin suomalaista turistia). Ajattelimme pitää pienen tuumailutauon, juoda vähäiset vesivarantomme ja haukata jotain pientä syötävää. Toivoin kaverini tokenevan, sillä hän oli niin urhoollisesti jaksanut tsempata meikäläistä koko matkan ajan.
1000 porrasta. Niin pitkälle me lopulta pääsimme ja lähes saman verran meiltä jäi kapuamatta. Sitten oli pakko luovuttaa. Vaikka kuinka koitin vuorostani tsempata kaveriani, pelko oli jo ehtinyt ottaa hänestä vallan eikä järjellä ollut hommassa enää sijaa. Kaikki näytti kaverini mielestä kovin korkealta, kaukaiselta ja pelottavalta. Teki mieli käskeä toista vain unohtamaan pelkonsa ja jatkamaan eteenpäin, mutta eiväthän fobiahommat toimi niin. Kerrankin osasin siis pitää suuni kiinni oikeassa paikassa, ja niinpä lähdimme laskeutumaan takaisin parkkipaikkaa kohden. Paluumatkalla sain minipulloni vihdoin täytettyä pienessä vesiputouksessa ja voi että! Vesi ei ole varmaan koskaan maistunut yhtä hyvältä!

Ai niin! Vielä yksi vinkki portaikossa laskeutuville. Kannattaa ottaa norjalaisista mallia ja loikkia rappuset alas (tai ainakin mennä niin kovaa kuin vain ikinä uskaltaa)! Ei tunnu polvissa/reisissä/jalan muissakaan osissa juuri yhtään ja muutenkin homma hoituu mukavan vauhdikkaasti. Kaverini ei ollut tästä taktiikasta kanssani aivan samoilla linjoilla, mutta itse suosittelen lämpimästi!

Löytyykö täältä lukijoiden joukosta Reinebringenin valloittaneita? Minkälainen kiipeilyreissu teillä oli?

haaste kansallispuisto luontopolku Suomi vaellus

50 luontopolkua vuonna 2020: missä mennään?

26.7.2020

Vuodenvaihteessa asetin itselleni hurjan tavoitteen; kiertää 100 luontopolkua vuoden loppuun mennessä. Kuitenkin nyt, kun mennään jo ajallisesti yli puolenvälin, päätin muokata tavoitetta realistisempaan suuntaan ja tiputtaa luontopolkujen määrän viiteenkymmeneen. Sataan polkuun verrattuna tavoite kuulostaa tietenkin helpolta, mutta pakko myöntää, että tiukkaa tulee siltikin tekemään. Kesäloma on loppusuoralla ja syksystä on tulossa kiireinen, joten pitää vissiin ottaa useamman luontopolun pistoja viikonloppuisin – ilman sen suurempi suorituspaineita ja stressiä tietenkin.

Aloin listata tänä vuonna käytyjä luontopolkuja maakunnittain, jotta saisin jonkinlaisen kokonaiskuvan siitä, missä tällä hetkellä mennään. Kuten alta näkyy, eniten luontopolkuja on luonnollisesti tullut kierrettyä Varsinais-Suomen alueella. Raapustin aiemmin keväällä postauksen, johon linkkasin omia lempparireittejäni Turusta ja lähialueilta, mutta listaa katsellessani mietin, että kakkososa voisi ainakin jossain vaiheessa olla ajankohtainen.

Uusimaa

1. Nuuksion kansallispuisto: Punarinnankierros

Varsinais-Suomi

2. Haunisten allas
3. Häntälän notkot
4. Katariinanlaakson luontopolku
5. Kurjenrahkan kansallispuisto: Savojärven kierros
6. Kurjenrahkan kansallispuisto: Vajosuon kierros
7. Liedon Vanhalinna
8. Littoistenjärven luontopolku
9. Luolalanjärvi
10. Maalun pirunpellonpolku
11. Mustikkapolku
12. Paimion luontopolku
13. Piikkiön luontopolku
14. Pomponrahka
15. Teijon kansallispuisto: Matildajärven kierros
16. Teijon kansallispuisto: Nenustan kierros
17. Teijon kansallispuisto: Sahajärven kierros
18. Uikkupolku
19. Vaarniemen – Rauvonlahden luontopolku

Satakunta

20. Harjureitti: Isosuon pitkospuut

Kanta-Häme

21. Torronsuon kansallispuisto: kierros suon ympäri

Pirkanmaa

22. Helvetinjärven kansallispuisto: Helvetistä itään
23. Kintulammi
24. Seitsemisen kansallispuisto: Saari-Soljanen
25. Teivo

Loppuvuotta ajatellen olisi kiva saada kierrettyä luontopolkuja myös Varsinais-Suomen ulkopuolella. Ahvenanmaa, samoin kuin Lapin erämaat, houkuttelee tällä hetkellä erityisen paljon, mutta en tiedä, onko niistä järkevää haaveilla (ainakaan ääneen, haha).

Onko teillä muilla matkailuun tai retkeilyyn liittyviä tavoitteita tälle vuodelle? Olisi kiva kuulla, missä kohtaa te menette.
koiran kanssa luontopolku Suomi vaellus

Harjureitti: Isosuon pitkospuut

24.7.2020

Isosuon pitkospuut tuli testattua jo kesän alussa, mutta jostain syystä niistä kirjoittaminen on jäänyt. Vaikka retkipäivä seuroineen ja evästaukoineen olikin varsin mukava, ei alue muuten tehnyt itseeni kovin kummoista vaikutusta. Harjureitit eivät ole oikein koskaan sytyttäneet, ja huomaankin useimmiten haikailevani vesistön (ja meren!) perään reissuillani. Tämänkin uhalla olimme päättäneet lähteä kohti Säkylää, Isosuon pitkospuille. Isosuo on osa Harjureittiä, noin 28 kilometrin pituista ulkoilureitistöä, joka sijaitsee Varsinais-Suomen ja Satakunnan rajalla.

Kaverillani on paikkaan liittyviä muistoja lapsuudesta, ja tunsinkin itseni kovin otetuksi, kun hän jakoi niitä kanssani automatkalla. Itse olin Isosuolla ensimmäistä kertaa, mutta kaverini tarinoista johtuen tuntui kuin olisin käynyt siellä aiemminkin.

Ensimmäinen harmistus tuli, kun tajusimme, että seitsemän kilometrin pituiselta rengasreitiltä löytyy pitkospuita vain noin kahden kilometrin verran. Pitkospuut olivat paikoitellen huonossa kunnossa ja jalkoihinsa sai katsoa tiiviisti, mikäli mieli päästä kuivin jalkinein perille. Muuten matkaa taivallettiin nimensä mukaisesti harjumaisemissa, pitkälti myös metsäautoteitä pitkin.

Isosuon lähellä sijaitsee armeijan alue, jonka takia metsikössä on useita kielto- ja varoitusmerkkejä. Ne tuntuivat hieman kuumottavilta, ja mietimmekin ääneen, kumpi meistä mahdetaan lahdata ja upottaa suohon ensimmäisenä (koska niinhän armeijan väki toki toimii). Suolla kuului tasaisin väliajoin joko tykitystä(?) tai ammuntaa, joka kaikui suolla mukavasti. Kurkkua hieman kuristi, sillä Dodo on pahasti paukkuarka ja sekoaa raketeista ja ukkosesta. Näin jo sieluni silmin, miten könyäisin karanneen mäyrinkäisen perään ja uppoaisin lopulta kokonaan mäyräkoiran vain jatkaessa pakomatkaansa. Tällä kertaa suosukellus (Dodo ihan oikeasti tunki päätään suonsilmäkkeisiin ja puhalteli onnellisena kuplia nenästään) vei kuitenkin voiton, eikä se jaksanut reagoida paukkeeseen ollenkaan. Erittäin outoa, mutta äärettömän huojentavaa.

Muuten tylsähkön reitin varrelle mahtui sentään pari todella hienoa laavua: vuonna 2019 uusittu Näköalalaavu, joka sijaitsi loistavalla paikalla harjun laella reitin keskivaiheilla sekä reitin loppupuolella, ison tien välittömässä yhteydessä sijaitseva vuonna 2010 rakennettu jättimäinen Kantolaavu, josta löytyi tulentekopaikka sekä runsaasti istuma- ja pöytätilaa suuremmallekin seurueelle. Näköalalaavulle oli sijoitettu muutamia pitkiä penkkejä, joten sielläkin olisi mahdollista lepuuttaa jalkojaan, vaikka porukkaa olisikin samanaikaisesti reilummin liikkeellä.

Me pidimme evästauon Näköalalaavulla ja saimme olla rauhassa, vaikkemme mitään erityistä kiirettä pitäneetkään. Mussutimme eväsleipiämme, pelasimme korttia ja natustimme kilpaa pensasmustikoita ja Gifflareita. Laavulta aukesi kauniit näkymät mäntymetsän yli, ja välillä istuimme kumpikin aivan hiljaa mietteissämme ja vain tuijotimme kaukaisuuteen.

Parin tunnin tauon jälkeen totesimme, että oli jatkettava matkaa, jos mielimme päästä koteihimme vielä saman vuorokauden puolella. Kieltämättä hieman harmitti lähteä, sillä laavu oli jotenkin erityisen viihtyisä. Jollei kaverillani olisi ollut seuraavana päivänä töitä, olisimmekin varmasti ottaneet pienet nokoset laavun penkeillä ja haahuilleet sen jälkeen mäntymetsässä läpi yön.

Koska kesäyöt nyt vain mahdollistavat kaikenlaisen päämäärättömän haahuilun.

Tauon jälkeen mieli oli hieman levoton ja huomasin keskittyväni ihan liikaa kaikkeen vähemmän olennaiseen, kuten kuvaamiseen, maisemien tuijotteluun, retkikaverille naljailuun ja siihen, että saa mäyräkoiran pidettyä poissa jaloista ja unohdin täysin seurata, missä oikea polku kulkee. Ei siis mikään ihme, että onnistuimme eksymään loppureitiltä pariinkin otteeseen.

Metsässä tuntui risteilevän liian monta tietä ja polkua ja toisesta suunnasta tuli autoja ja toisesta frisbeegolfareita ja välillä tuntui, että piti vaan hypätä äkkiä pois edestä. Paikoitellen reittimerkinnöissä olisi ollut parantamisen varaa, sillä vaikkei mitään dramaattista eksymisvaaraa avaralla kankaalla ollutkaan, harhalenkkejä ja -askeleita tuli silti otettua yllättävän paljon. Seitsemän kilometrin iltalenkki vaihtui lopulta kymmenen kilometrin epätoivoon siitä, mahdammeko koskaan löytää takaisin autolle…

Tokihan me lopulta löysimme, kun kumpikin olimme ensin kironneet reitin, paikan ja seuran, haha. En ole aivan varma, eksyimmekö loppumetreilläkin oikealta reitiltä, sillä viimeinen reilu kilometri Kantolaavulta Isosuon pitkospuiden parkkipaikalle taivallettiin Säkyläntietä pitkin. Ei siis mikään kovin hehkeä lopetus reitille, mutta sopi muuten retkemme teemaan…

Oli kyllä aika voittajafiilis, kun vihdoin pääsimme autoon istumaan. Vaikkei reitti itsessään ollut mitenkään haastava tai pitkä, alkoi epätoivo kuitenkin iskeä, sillä tunnuimme koko ajan kulkevan väärää reittiä väärään suuntaan. Viimeiset kolme kilometriä kuljimmekin tiiviisti nenät kiinni Google Mapsissa, ettemme vahingossakaan enää sekoilisi yhtään lisää…

Mitenkäs teillä muilla, onko Harjureitti tai joku sen osa tuttu? Entä löytyykö muita yhtä onnettomia suunnistajia?