Alanya

MAANANTAINA on matkustuspäivä. Lähdemme kotoa liikkeelle ennen kuutta. Helsinki-Vantaalla ei ole ruuhkaa, ja ehdimme hyvin käydä syömässä aamupalan. Mieheni kiikkuu keinutuolissa ja katselee lähteviä lentoja samalla, kun viimeistelen muutamat työjutut. Olen luvannut itselleni, etten tee lomalla töitä, mutta jo nyt päätös tuntuu mahdottomalta. Hiljalleen porukkaa alkaa kerääntyä lähtöportille, ja noin tunnin aikataulusta jäljessä lentokone vihdoin lähtee liikkeelle.

Saavumme Antalyaan neljän tunnin kuluttua. Minulla on kauhea pissahätä ja yritän löytää lentokentältä nopeasti vessaa. Avaan ensimmäisen oven hieman liian vauhdikkaasti ja huomaan päätyneeni naisten rukoushuoneeseen. Nolona käännyn ympäri ja suljen oven perässäni. Matka jatkuu ulos, jossa matkaoppaat jo odottavat meitä. Jonotamme lipuntarkastukseen, jossa samalla selviää, mihin bussiin menemme. Moni saa kuulla, että alun perin varattu hotelli onkin vaihdettu johonkin toiseen ja se aiheuttaa luonnollisesti hämminkiä. Kun tulee meidän vuoromme, saamme vain ihmetystä osaksemme hotellin kanssa. Se on kuulemma väärä, mutta voisimme kuitenkin hypätä bussiin. Kyllä jotain keksittäisiin.

Lähdemme liikkeelle. Turkkilainen ajokulttuuri käy nopeasti tutuksi. Siihen kuuluu äänekäs torven soitto, rivakkaliikkeiset ohitukset sekä tietynlainen, paikoin jopa ylimieliseltä tuntuva röyhkeys. Bussit ohittelevat toisiaan ja torvet soivat. Opas kiertää kertomassa retkistä ja käytännöistä. Päätämme varata heti kolme retkeä, jotta saisimme hieman ryhtiä ja sisältöä viikkoomme.

Kello on yli kahdeksan, kun saavumme vihdoin hotellille, johon meidät siirrettiin. Illallinen on loppumassa, ja tarjoilija sulkee toisen pariovista suoraan nenämme edestä. Epäilemme, olemmeko enää tervetulleita, mutta opas patistaa meidät sisälle. Kaavimme astioista viimeisiä ruokia ja istahdamme väsyneinä syömään. Opas kirjoittaa meille kuitit retkistä ja kuljetuksista, ja kaikki tuntuu olevan varsin selvää. Tarjoilija kaataa lattialle saavillisen vettä, joten päätämme loikkia pois jaloista. Saamme respasta avaimet ja pääsemme tutustumaan huoneeseemme, joka on pettymys.

TIISTAINA suuntaamme heti aamusta hamamiin. Ajoaika hotellilta oli vain noin kymmenisen minuuttia, ja perillä meitä vastassa on useita turkkilaismiehiä. Meidät johdatetaan portaita alakertaan, istutetaan sohville ja eteemme tuodaan maukasta turkkilaista omenateetä. Hetken kuluttua meidät ohjataan jonkinlaiseen pukuhuoneeseen vaihtamaan vaatteet. Pyllistellessämme huoneessa, joku seurueestamme äkkää valvontakameran katossa. Olo on yhtäkkiä todella epämukava ja alaston. Kiedomme nopeasti pyyhkeet ympärillemme ja suuntaamme pesutilaan, jossa pesijät jo odottavatkin. Huomaan miettiväni, minkä ikäisiä naiset mahtavat olla, sillä he näyttävät todella nuorilta. Siirrymme makaamaan pesukivelle, jossa pesusta nautiskelee jo muutama muukin. Alkuun tuntuu oudolta olla jonkun muun pestävänä, mutta hetken päästä tilanteesta voi jo nauttia. Avaan hetkeksi silmäni ja näen vanhan miehen kassit pääni korkeudella. Päätän pitää silmät visusti kiinni koko toimituksen ajan.

Noin kolmen tunnin, monen teekupillisen ja usean erilaisen hieronnan jälkeen olemme valmiit. Meidät ohjataan kiireellä pukuhuoneeseen. Aiemmin kovin leppoinen ja kiireetön ilmapiiri muuttuu äkisti, ja meitä hoputetaan kovaäänisesti oven läpi. Emme ilmeisesti ole tarpeeksi nopeita, sillä kohta huutokuoroon yllytetään myös miehemme. Kun tulemme ulos, meitä käsketään kiivaasti kiirehtimään autoon. Erikoinen lopetus muuten niin rentouttavalle päivälle.

Illalla suuntaamme vielä Heikin baariin, jossa jokaisen suomalaisen on kuulemma käytävä edes kerran elämässään. Olen todella ennakkoluuloinen, enkä innostu ideasta ollenkaan, mutta päätän kuitenkin lähteä mukaan. Menemme baariin yhdessä samaisen suomalaiskaksikon kanssa, joiden kanssa juttelimme hamamissa pitkät tovit aiemmin päivällä. Molempien Tinder on laulanut koko päivän, ja odotammekin innolla turkkilaismiehien saapuvan baariin. Yksi miehistä peruu tulonsa lähetettyään ensin oikeita kuvia itsestään. Ne eivät täsmää Tinder-kuviin, joten ystävämme ei usko menettäneensä mitään. Toisella käy tuuri, sillä hetken päästä baariin lompsii nuori turkkilaismies, joka hetken jutustelun jälkeen osoittautuu varsinaiseksi seuramieheksi. Keskustelu ei tunnu mitenkään oudolta tai kiusalliselta, vaan ennemminkin siltä kuin olisimme tunteneet jo vuosia.

Kello tulee 12, ja musiikki sammutetaan. Tämä on kuulemma yksi niistä harvoista koronarajoituksista, joka on jäänyt elämään. Musiikki täytyy sammuttaa, mutta muuten baarit saavat olla auki. Kävellessämme taksitolpalle törmäämme toiseen Heikin baariin. Olemme hämmentyneitä kahdesta samannimisestä paikasta, eikä asialle tunnu löytyvän järkevää selitystä: kuulemma baareilla on eri omistajat, eivätkä ne liity mitenkään toisiinsa. Toinen paikoista jopa kieltää toisen olemassaolon. Päätän olla vaivaamatta päätäni enempää asialla.

Hyppäämme taksiin ja kiiruhdamme hotellille nukkumaan muutamaksi tunniksi ennen seuraavan päivän retkeä. Hotellihuoneesta on vessapaperi loppu ja mieheni päättää lähteä kysymään respasta lisää. Hän palaa mukanaan puoliksi käytetty rulla, jonka respan työntekijä on antanut yleisestä vessasta.

KESKIVIIKKONA koettaa kauan odotettu päivä, sillä suuntaamme pois kaupungin vilinästä ylös vuoristoon ihailemaan kanjonia ja tippukiviluolaa. Hotellin edessä meitä odottaa jonkinlainen tuunattu jeeppi. Käymme aamuteellä vuoristossa, jonka jälkeen seikkailu voi alkaa. Auto ja kuski ovat molemmat parhaat päivänsä nähneet, ja jokaisessa mäessä toivonkin hiljaa mielessäni, ettei auto lahoa käsiin. Välillä moottori sammuu, mutta tottuneesti kuski saa kulkupelinsä aina lopulta toimimaan.

Kun pääsemme kanjoneille, haukomme henkeämme. Kaikkialla on hurjan kaunista. Kanjonin ilma tuntuu myös ihanan viileältä hikistä ihoa vasten. Kuvaamme todella paljon, ja lopulta uskaltaudumme vielä pulahtamaan kylmässä vuoristoaltaassa. Meinaamme myöhästyä kyydistä, joka vie meidät seuraavaksi tutustumaan tippukiviluolaan. Luola on sekin näyttävä, harmiksemme vierailuaika vaan on kovin lyhyt.

Kello on puoli kolme, kun vihdoin lähdemme ajamaan takaisin. Kotimatkalla pysähdymme kuitenkin ohjelman mukaisesti vielä syömään. Istahdamme lattialla oleville tyynyille, mutta mieheni ei tajua riisua kenkiä pois. Hän saa nopeati kiukkuista palautetta siitä, ettei pyhille tyynyille ole astelemista likaisilla kengillä. Nolona hän riisuu kenkänsä. Pian ruokailu alkaa, ja pääsemme jonottamaan kuin kouluruokalassa konsanaan. Keittäjät lappavat ruokaa lautasillemme sen kummempia kysymättä. Kun tulee meidän vuoromme, suurin osa salaateista ja raasteista on jo loppunut. Enempää ei ole, joten näillä mennään. Palaamme pöydän ääreen ja nautimme kanavartaistamme samalla, kun seuraamme kulkukissojen seikkailua ruokapöytien lomassa.

Palatessamme autolle kuski nappaa minulle appelsiinin läheisestä puusta. Hedelmä maistuu taivaalliselta, ja kiittelen kuskia vuolaasti.

Hotellilla vaihdamme vaatteet ja lähdemme sitten syömään suomalaisystäviemme ja Muhammedin kanssa. Jossain kohtaa huomaamme olevamme todella väsyneitä, ja päätämme suosiolla suunnata yöelämän sijaan suoraan yöunille. Kun lopulta pääsemme hotellille, törmäämme ensimmäisenä hissin lattialla olevaan oksennukseen. Emme jää tutkimaan toisen hissin kuntoa, vaan päätämme suosiolla siirtyä portaisiin.

TORSTAINA aamupäivä on jo pitkällä, kun vihdoin näemme siivoojan siivoamassa hissiä. Olemme päättäneet vaihtaa hotellia ja hoidamme asiat kuntoon molemmissa majapaikoissa. Ilmoitan matkaoppaalle, että olemme tehneet vaihdoksen. Varmistelen samalla seuraavan päivän Pamukkale-retken aikataulua. Hetken päästä mies soittaa ja kertoo, että retki on siirretty sunnuntaille. Emme kuitenkaan saa siirtoa, sillä päivä menee oppaan mukaan liian tiukille kotiinlähtömme kanssa ja on meille turhan raskas. Sen sijaan meitä kehotetaan suuntaamaan hetimmiten vanhalle hotellille, jotta saamme rahat takaisin ja maksukuitin tuhottua. Kun lopulta pääsemme takaisin vanhalle hotellille, respan työntekijä ihmettelee, miksi emme halua mukaan retkelle…

Päätämme suunnata Alanyan keskustaan, sillä tarkoituksena on kiertää pakolliset turistinähtävyydet. Nappaamme suomalaistuttavat taksin kyytiin heidän hotelliltaan ja jatkamme Alanyan linnoituksille. Köysiradan lähtöpisteellä tapaamme Muhammedin. Ostamme edestakaiset liput hissiin ja lähdemme nousemaan linnoitukselle. Taivas pysyy harmaana, kuten koko alkuviikon, mutta onneksi ei sentään sada. Ylhäällä kiertelemme kauniissa maisemissa, otamme toisistamme kuvia ja juttelemme niitä näitä. Bongailemme kilpaa kilpikonnia ja kissoja ja kiipeilemme hieman liian rohkeasti muurilla ihailemassa maisemia.

Päivän päätteeksi suuntaamme läheiseen ravintolaan. Aurinko on laskenut, joten Muhammedkin saa vihdoin syödä jotain. Dippaamme lavashia jogurttikastikkeeseen samalla, kun puhumme ramadanista ja siihen liittyvistä asioista. Järkytyn kuullessani, että jopa veden juonti ja purkan syöminen ovat kiellettyjä. Muhammed on tottunut, mutta vaikuttaa silti olevan tyytyväinen siitä, että ramadan on tänä vuonna osunut huhtikuulle. Kesäkuukausille ajoittuva ramadan tuntuu kuulemma aina kaikista raskaimmalta.

Tilaamme ravintolasta tonnikalapitsan, johon täytyy ostaa lisätäytteenä tonnikalaa. Ravintolan työntekijät tuovat meille erilaisia älypelejä selvitettäväksi ja naureskelevat sitten epätoivoisille yrityksillemme. Lopulta he suostuvat paljastamaan oikeat ratkaisut, mutta tuskailemme silti vieläkin liian pitkään ratkaisujen kanssa. Vielä ennen hotellille paluuta käymme Muhammedin parhaan ystävän perheen omistamassa vaatekaupassa. Saamme jokainen eteemme höyryävän teekupin ja meitä kutsutaan brotheriksi ja sistereiksi – olemmehan nyt yhtä suurta perhettä. Emme löydä liikkeestä mitään ostettavaa, mutta Muhammed haluaa muistaa meitä lahjalla. Värikäs Nike-kopio sujautetaan laukkuumme.

PERJANTAINA päätämme lähteä tutkimaan basaareja. Innokkaat myyntimiehet lähestyvät meitä joka puolelta ja osa tulee iholle. Alkuun meno tuntuu jopa ahdistavalta, mutta yllätyn, miten nopeasti siihen tottuu. Pian olemme ensimmäisessä teltassa mutustamassa myyjän tekemää pähkinäistä jälkiruokaa ja vertailemassa suomalaista ja turkkilaista kahviperinnettä. Meidän ei pitänyt ostaa mitään, mutta lähdemme liikkeestä useamman kassin kanssa. Jatkamme kulkua kapeilla käytävillä ja mietin, miten ahdasta täällä mahtaa olla kesällä pahimman turistirysän aikoihin. Lähestymme kojua, jonka miehet huutelevat rohkeasti ”suomalaista aasia” ja ”yön Timoa”.

Basaarialue on pian kierretty. Ostamme vielä kylmät juotavat ennen kuin lähdemme liikkumaan takaisin hotellille. Viereemme penkille istahtaa mies, jolla on laukku täynnä hajuvesiä. Hän suihkuttelee niitä ympärillemme saaden aikaan melkoisen hajupilven. Mies on kova tekemään kauppaa, mutta kun hän lopulta tajuaa, ettemme ole innokkaita ostajia, pettymys paistaa hänen kasvoiltaan. Kävellessämme hetken päästä taksitolpalle, törmäämme jälleen mieheen. Uudesta ja innokkaasta myyntipuheesta päättelemme, ettei hän enää muista meitä.

Hyppäämme kaikki neljä taksiin. Kaverimme jäävät taas aiemmin pois omalla hotellillaan, ja perheen tytär maksaa taksikuskille 20 liiraa. Taksamittaria ei nollata, ja palatessamme hotellille taksikuski väittää, ettei ole saanut vielä ainuttakaan liiraa. Emme jaksa alkaa väitellä aiheesta, vaan maksamme koko summan mukisematta. Lopuksi kuski vielä pyöristää maksun itselleen suotuisaksi ja ojentaa meille vajaat vaihtorahat.

Hotellilla vaihdamme vain vaatteet ja suuntaamme suorinta tietä hamamiin. Paikalla ei ole muita ja saamme nauttia pesusta ja hieronnasta kahdestaan. Pesijänaiset ihmettelevät, miten mieheni voikaan olla niin pitkä. He kiipeilevät marmoripenkkien päällä, mutta eivät siltikään meinaa ylettyä pesemään miestä. Kun kerron, että miehelläni on Suomessa kolme pidempää veljeä, alkaa tyttömäinen tirskunta. Tiistaiseen hamamiin verrattuna kuorinta on nyt jopa kovakouraista ja kuumakivet polttavia. Hieronta taas tuntuu todella hyvältä, ja ilokseni huomaan, että pahimmat jumit alaselästä ovat auenneet.

Hamamin jälkeen istumme parvekkeella ja ihailemme maisemia. Meri kuohuu ja vaahtopäät iskeytyvät rantakiviin. Päätämme lähteä kävelylle rannalle. Kisailemme nousuveden kanssa kastellen vaatteemme ja nautimme pimeyden tarjoamasta verhosta, joka kietoo meidät syliinsä.  Hetken aikaa olemme näkymättömiä, vaikka emme olekaan rannalla kaksin.

Illalla matkatoimistosta soitetaan, että pääsemme sittenkin mukaan sunnuntain retkelle. Sanon miettiväni asiaa.

LAUANTAINA otamme jälleen kerran suunnaksi keskustan. Haluamme kiertää nähtävyydet, jotka jäivät meiltä torstaina näkemättä. Aloitamme Kleopatra-rannalta, jossa jäämme pitkäksi aikaa ihailemaan kilpikonnia ja kulkukissoja. Meri myrskyää jälleen, mutta olemme päättäneet mennä uimaan. Rannalla ei ole ruuhkaa, sillä merivesi on vielä varsin kylmää. Pienen alkushokin jälkeen hyppäämme kuitenkin tyrskyihin.

Uimisen jälkeen jatkamme matkaamme Punaiselle tornille ja Alanyan majakalle, jotka sijaitsevat vanhassa satamassa. On ensimmäinen aurinkoinen päivä ja satamassa on paikoitellen jopa ruuhkaa. Ratsupoliisit vaeltavat ihmisjoukon seassa, ja minun tekisi mieli ottaa niistä kuvia. Muistan kuitenkin oppaan ohjeen siitä, että poliisien kuvaaminen on ankarasti kielletty. Sen sijaan istahdamme penkille nauttimaan meri-ilmasta, ihmisvilinästä ja jääkahvista. Muutama paikallinen lähestyy meitä myyden milloin mitäkin. Kaikki tarjolla oleva on laatutavaraa ja meille erityishalpaa – kuten täällä usein on.

Helteestä huolimatta päätämme lähteä kävelemään hotellille. Emme kuitenkaan valitse suorinta reittiä, vaan poikkeamme matkan varrella pienille sivukujille ja aina jonkun suloisen talon kohdalla mietimme ääneen, millaista täällä mahtaisi olla asua. Eräs paikallinen saa meidät houkuteltua puotiinsa, josta ostamme hieman täydennystä tuliasiin. Jäämme jälleen juomaan myyjän kanssa teetä ja keskustelemaan Suomen kesästä. Hän ei usko, että lumi ja jää koskaan sulaisivat maastamme.

Hotellille päästyämme suuntaamme heti altaalle. Vesi tuntuu ihanan kylmältä. Saksalaispariskunta kutsuu meitä hulluiksi suomalaisiksi, eikä mies suostu kanssamme uimaan, vaikka kuinka maanittelemme.

SUNNUNTAINA vaeltelemme ympäri Alanyaa, ja räpsin muistikortit täyteen kuvia. Vaikka meillä ei missään vaiheessa olekaan ollut kiire, niin yhtäkkiä tuntuu, että kaikki on vielä kesken. Harmittelemme, ettemme päässeet useammalle retkelle ja pois kaupungista, mutta toisaalta toteamme myös, ettei meistä ehkä olisi ollut pujottelemaan turkkilaisten seassa vuokra-autolla, vaikka meillä kummalla onkin varsin raskas kaasujalka.

Käymme tervehtimässä naapurikulman myyjää, jonka kanssa olemme päivittäin keskustelleet jotain. Hän lupailee tulevansa kesällä Suomeen. Samalla palautamme myös rannalle aiemmin keräämämme kivet ja simpukat, ja katsellessamme kauas horisonttiin mietimme, mahtaisimmeko enää koskaan palata näihin maisemiin. Olo on samaan aikaan haikea ja odottava. Haikea siksi, että yksi reissu on tulossa päätökseen, mutta odottava siksi, että vihdoin meilläkin alkaa olla uskoa siihen, että maailma on taas avoinna ja matkustelu mahdollista.

MAANANTAINA ollaan juuri päästy seuraavan päivän puolelle, kun kirjaamme itsemme ulos hotellista. Kiiruhdamme vanhalle hotellillemme odottamaan kyytiä, joka on lopulta lähes tunnin myöhässä. Toivoimme saavamme nukkua parin tunnin matkan lentokentälle, mutta huono jalkatila ja pitkiksi venähtäneet pysähdykset sekä avoimista ovista tunkeva tupakansavu herättävät meidät jatkuvasti horroksesta.

Lopulta saavumme lentokentälle. Lentokenttävirkailija muistuttaa meitä maskin käytöstä. Olen viikossa ehtinyt unohtaa koko koronan, sillä se ei näkynyt Turkissa mitenkään. Turvatarkastuksia on kaksi, mutta ne menevät varsin joutuisasti. Meno pysähtyy kuitenkin lähtöselvitykseen, jossa ei löydy suomalaisten tietoja ollenkaan. Tiskillä käytetään useiden turistien passeja, mutta kenenkään tietoja ei ole saatavilla. Jossain vaiheessa osan tiedot kuitenkin löytyvät, ja pääsemme jatkamaan matkaa passintarkastuksen kautta lähtöportille. Kuulutuksissa huhuillaan suomalaisen Johannan perään. Selviää, että lentokenttähenkilökunta on rikkonut hänen laukkunsa. Olemme aikataulusta jäljessä, mutta vihdoin pääsemme sisälle koneeseen. Asiat tuntuvat ensin sujuvan mallikkaasti, mutta pian selviää, ettei kaikkien matkustajien tietoja ole vieläkään löytynyt. He eivät ole saaneet omia istumapaikkoja, vaan joutuvat tyytymään niihin, joita on jäljellä. Kaaos on valmis. Aikainen aamu ja olemattomiksi jääneet yöunet alkavat painaa, ja turhautuminen purkautuu tiuskimisena henkilökunnalle.

Juttelen vierustoverini kanssa lähes koko lennon. Hän on tyytyväinen omaan matkaansa: hotelli on ollut se, minkä hän on alunperin varannut ja kaikki on muutenkin sujunut yllättävän hyvin. Ei ehkä niin mutkattomasti kuin aiempina vuosina, mutta ihan hyvin kuitenkin. Välillä keskustelumme katkaisee kuulutus, jonka englanninkielisestä versiosta emme saa mitään selvää, vaikka kuinka yritämme. Lopulta nukahdamme molemmat uupuneina aikaisesta herätyksestä.

Saavuttuamme lentokentälle hyvästelemme uudet ystävämme halauksin. Sovimme, että viimeistään kesällä treffaisimme mökkitunnelmissa Keski-Suomessa.

Cüceler-tippukiviluola ja Sapadere-kanjoni sijaitsevat lähekkäin, vain noin kymmenen minuutin ajomatkan päässä toisistaan. Luola on avattu matkailijoille vasta vuonna 2012, mutta paikallisten keskuudessa se on erikoisine tarinoineen tunnettu jo pitkään. Luolaa kutsutaan myös sateenkaariluolaksi sen värikkäiden stalaktiittimuodostelmien vuoksi. Yhdistimme vierailut kanjonissa ja tippukiviluolassa samalle päivälle, sillä olisi tuntunut oudolta seikkailla niissä erikseen.

Kuski painaa jälleen tallan lattiaan, jotta pääsemme nousemaan viimeisen nyppylän päälle. Saavumme Cüceler-tippukiviluolan parkkipaikalle, josta lähtee noin 180 metriä pitkä, kallion viertä mutkitteleva puinen kävelysilta. Odotus kutkuttaa vatsanpohjassa, kun kiiruhdamme eteenpäin sillalla. Askel on kevyt ja havupuiden tähdittämä maisema tuntuu virkistävältä vaihtelulta palmupuihin. Puiden oksilla roikkuu perhosten toukkapusseja, joita hätäisimmät luulevat hämähäkeiksi. Ennen kuin huomaammekaan, olemme jo luolan suulla.

Emme oikein tienneet, mitä odottaa, kun astelimme sisään luolaan. Yhtäkkiä edessämme kuitenkin aukeni yllättävän suuri, avoin ja valoisa tila. Jo ensi silmäykseltä pystyi sanomaan, että luola oli paljon kookkaampi kuin Damlatasin luola, jossa olimme aiemmin vierailleet. Emme kuitenkaan olleet kaksin liikkeellä, joten melko paljon saimme odotella. Harmitti, sillä luolan tutkimiseen oli varattu aikaa vain vaivaiset 20 minuuttia. Kamera lauloi, ja yritimme parhaamme mukaan rajata innokkaat turistit pois kuvista.

Noin 150 metriä pitkässä luolassa on ihanan viileää. Lämpötila pysyy vuoden ympäri noin 20 asteessa ja aivan kuten Damlataskin, myös Cüceler-luola on tunnettu terveysvaikutuksistaan. Luolailman sanotaan tekevän hyvää astmasta tai muista hengitysvaikeuksista kärsiville ihmisille. Lisäksi luolaa ympäröivä maaseutuympäristö ja vuoristonäkymät toimivat loistavina hoitokeinoina stressiin ja masennukseen. En epäile väitteitä yhtään, sillä vuoristo, lämpö ja turkkilaisten letkeä elämänasenne ovat saaneet minunkin ylikierroksilla käyneet aivoni rauhoittumaan. Pitkästä aikaa pystyn keskittymään meneillään olevaan hetkeen, enkä mieti liiaksi eteenpäin.

Teemme nopeita pistoja luolan kuuteen eri huoneeseen sitä mukaa, kun ne tyhjenevät enimmistä kävijöistä. Välillä tungemme itseämme myös pieniin koloihin, joihin ei ehkä ole tarkoitus sen kummemmin mennä. Harmiksemme emme ehdi jäädä tutkailemaan tippukivien muodostelmia tarkemmin, sillä takaraivossa jyskyttää koko ajan tieto siitä, että kohta pitäisi palata takaisin parkkipaikalle. Välillä niskaamme tippuu katosta vesipisaroita ja se saa meidät kiiruhtamaan askeleitamme entisestään.

Luolan huoneita ja nurkkia on valaistu erivärisin valoin, enkä oikein tiedä, mitä mieltä niistä olisin. Toisaalta valaistus on erittäin hyvä lisä jo ihan vaan kuvaustakin ajatellen, mutta toisaalta taas vihreät ja lilat valot sotivat luonnollisuutta ja luonnontilaisuutta vastaan. Huomaan törmääväni Turkissa jatkuvasti ristiriitaisuuksiin, ja tämä on siitä yksi esimerkki.

Viimeisessä huoneessa haisee vahvasti jokin mentholin kaltainen. Brittipariskunnan on ollut pakko polttaa sähkötupakkaa ahtaassa huoneessa, ja savu on jäänyt leijailemaan. Yksi suomalaisista yrittää antaa pariskunnalle palautetta, mutta he vain kohauttavat olkapäitään ja puhaltavat lisää savua ilmaan. Myöhemmin törmäämme vielä vauvan täyteen vaippaan, joka on hylätty erään suuaukon pieleen.

Kello kulkee armotta eteenpäin, ja meidän on aika lähteä kiiruhtamaan parkkipaikalle, jossa kuskimme jo odottaa kärsimättömänä ja tivaa, syömmekö päivällisellä kanaa vai kalaa. Kiire loppuu, kun brittien auto ei käynnisty. Kuskimme lähtee työntämään sitä, ja me istua nökötämme autossa. Kun kuski palaa, alkaa meidänkin automme temppuilla. Se ei halua pysyä käynnissä, ja sammuukin pariin kertaan ajon aikana. Kun kaikkien syke on tasaantunut ja kotimatka päässyt kunnolla vauhtiin, kuski kertoo hieman luolan historiasta välttävällä englannillaan.

Cücelerissa on piileskelty niin verottajaa kuin ilkeää veljeäkin

Luolalla on ainakin tarinoiden mukaan ollut varsin värikäs historia. Luolan virallinen nimi, Cüceler Mağarası tarkoittaa kääpiön luolaa. Yhden tarinan mukaan läheisessä kylässä olisi 1900-luvulla asunut kääpiö, jota tämän normaalikokoinen veli alituiseen kiusasi ja hakkasi. Kääpiö päätti paeta ja keksi, että lähellä sijaitseva luola voisi olla pakopaikkana sellainen, josta häntä ei ainakaan heti löydettäisi. Valitettavasti paikallinen lammaspaimen kuitenkin näki kääpiön piileskelemässä luolassa ja päätti kertoa havainnostaan pojan perheelle. Perhe haki pojan pian takaisin kotiin, mutta Kääpiön luola -nimi jäi elämään ja olemaan.

Toisen tarinan mukaan luolaa taas oltiin aikoinaan käytetty verojen kiertämiseen. Verotus on aikoinaan perustunut siihen, montako lammasta tai vuohta kukin omisti: mitä enemmän elukoita, sitä enemmän maksettavaa veroa. Niinpä, kun verontarkastajien oli määrä saapua laskemaan verotuksen suuruus, näppärät paikalliset piilottivat elukoitaan luolan uumeniin.

45 kilometrin päässä Alanyan keskustasta sijaitseva Sapaderen kanjoni on luonnonystävän ja retkeilijän ykköskohteita Alanyassa. Kanjoni on noin 800 metriä pitkä ja 400 metriä syvä veden ja jään vuosimiljoonien aikana uurtama railo, joka tarjoaa kuvankauniiden maisemien lisäksi pakopaikan porottavalta auringolta.

Lähdemme matkaan ennen yhdeksää, sillä kanjoni on kasvattanut suosiotaan ajan saatossa ja siellä saattaa olla ruuhkaa. Kuski tulee hakemaan meidät hotellilta ikivanhalla Transitilla. Auto nitisee ja natisee, epämääräisiä tahroja on siellä täällä, ja epäilen, ettei autossa ole enää ainuttakaan jousta jäljellä. Ajamme ohi banaaniviljelmien. Kuski kertoo, että turkkilaiset banaanit saavat kasvaa ulkona, mutta Chiquitan vastaavat kasvatetaan kasvihuoneissa, sillä niiden tulee olla tietyn kokoisia. ”Jos näette kaupassa pieniä banaaneja, ne ovat turkkilaisia”, opas kertoo. Tienvierustoja koristavat suuret plantaasit, mutta banaanipuut itsessään näyttävät varsin pieniltä. Ne on kuulemma vedetty alas muutamia kuukausia aiemmin, kuten oikeaoppiseen banaanin viljelyyn kuuluu. Seuraava sato on miehen mukaan valmis noin 7-8 kuukauden kuluttua.

Matka jatkuu. Ohitamme useita hienoja hotelleja, ja tuntuukin, ettei meren läheisyyteen muuta mahdukaan. Käännymme rantatieltä kohti Sapadaren kylää. Asvaltti loppuu kuin seinään ja matka jatkuu paikoin kyntöpeltomaista tietä pitkin. Pahimmat reiät pyritään kiertämään, mutta joissain kohti kuski toteaa kaasun olevan paras kaveri, ja auto saakin aikamoista kohtelua osakseen. Tiellä juoksentelevat vuoroin lapset, kanat, kissat ja koirat. Mahtuupa joukkoon yksi lehmäkin, joka on sidottu kaulasta tolppaan kiinni. Lämpötila alkaa nousta, mitä korkeammalle ja kauemmas merenrannasta ajamme.

Nousemme jyrkkää mäkeä ylöspäin. Auto tuntuu hyytyvän hetkenä minä hyvänsä. Kuski työntää jalkansa ulos ovesta ja potkii vauhtia. Jokin taika siinä on, sillä pääsemme kuin pääsemmekin mäen päälle. Yhtäkkiä edessämme keskellä tietä kököttää kilpikonna. Olen varma, että kyseessä on jonkun entinen lemmikki ja ehdin jo mielessäni kirota kaikki lemmikkinsä hylkäävät ihmiset. Kuski ehkä huomaa kiukkuni, sillä hän kiirehtii kertomaan, että täällä kilpikonniin voi törmätä käytännössä missä tahansa. Toivon, että mies pysähtyisi pelastamaan vaaravyöhykkeellä olevan otuksen, mutta sen sijaan hän polkaisee autoon enemmän vauhtia ja vain vaivoin ohittaa hitaan konnan. Jatkamme hieman liian kovalla vauhdilla jyrkkään alamäkeen, ja yhtäkkiä auto sammuu kokonaan. Vatsanpohjasta kouraisee, mutta pienen taistelun jälkeen kuski saa moottoriin eloa ja pääsemme nousemaan jälleen seuraavan mäen ylös.

Kuski vääntää musiikin kovemmalle ja pyytää meitä kaikkia nousemaan ylös ja heiluttamaan käsiämme tuulessa. Kukaan ei nouse, ja minäkin puristan auton kaiteesta entistä lujempaa. Mies sen sijaan vääntää musiikin niin kovalle kuin mahdollista ja sytyttää tupakan. Soittimesta pauhaa 80-luvun hittibiisejä, eikä mies selkeästi voi ymmärtää, miksi emme intoudu heilumaan niiden tahdissa. Yritän välttää kysyvää katsetta, ja jään sen sijaan ihailemaan havupuumetsää, joka tuntuu samaan aikaan oudolta ja todella kotoisalta. Silmä on jo tottunut sitruspuihin ja palmuihin.

Ikuisuudelta tuntuneen ajomatkan jälkeen saavumme kanjonin parkkipaikalle. Paikalla ei onneksi ole kuin muutama auto, joten toivon, että saamme olla rauhassa. Viereisen kahvilan pihassa käyskentelee kiukkuinen hanhi, joka kovaäänisesti suhisten ja siipiään räpytellen varoittaa meitä pysymään kauempana. Kahvilan takana virtaa joki, jonka vesi on niin puhdasta, että pohjaan näkee vaivatta. Haluaisin jäädä altaalle istuskelemaan, mutta mieheni kehottaa meitä jatkamaan suoraan kanjonille.

Kuljemme leveää, tiilistä tehtyä tietä pitkin eteenpäin pääsisäänkäynnille. Liput maksavat aikuiselta 15 liiraa eli vajaan euron.

Paratiisimaisen kaunis kanjoni

Korkeat vuoret kohoavat edessämme. Kanjoniin pääsee tutustumaan noin 800 metriä pitkää puista kävelysiltaa pitkin, joka kulkee kanjonin jylhien, 400 metriä korkeiden, seinämien välissä. Livahdamme kanjoniin, ja voimme heti tuntea, miten lämpötila laskee. Alkuun ilma tuntuu jopa kylmältä, mutta hetken päästä iho tottuu ja viileys tuntuukin helpottavalta helteisessä aamupäivässä. Kanjonin paratiisimainen kauneus mykistää. Pyörin ympyrää kapeahkolla sillalla, sillä haluaisin mahduttaa koko kauneuden yhteen kuvaan, siinä kuitenkaan onnistumatta. Paratiisimainen ympäristö on täynnä värejä: turkoosi vesi, vihreät kasvit, valkoiset kuohut ja jylhän harmaina nousevat kallioseinämät.

Laakson pohjalla virtaa joki, joka muodostaa matkan varrelle kaikkiaan 12 vesiputousta sekä useita upeita luonnonvesialtaita. Kirkkaan turkoosi vesi kutsuu uimaan, vaikka veden lämpötila jääkin alle viiden asteen. Kuskin mielestä meillä suomalaisilla ei pitäisi olla asian suhteen mitään ongelmaa – toista on heillä, lämpöön tottuneilla. Muutama rohkea uskaltautuu uimaan, mutta me tyydymme vain kastautumaan nopeasti. Kuski kertoo, että kanjonissa voi törmätä moniin eri lintu-, perhos- ja kasvilajeihin. Yritän bongata edes jotain, mutta ainoat eläinhavainnot jäävät kiukkuiseen hanheen, muutamaan liskoon sekä kaloihin.

Jatkamme eteenpäin ja saavumme kanjonin perälle, jossa on iso vesiputous. Paikkaan on ryhmittäytynyt turistioppaiden joukko, joka ottaa kuvia vierailijoista erillistä maksua vastaan. Haluaisin kovasti päästä itse kuvaamaan omat otokseni, mutta paikassa on ruuhkaa, kun pariskunnat ja perheet kuvauttavat itseään. Olen hieman pettynyt, sillä muuten melko rauhallinen kanjoni on hetkessä muuttunut kunnon turistirysäksi. Saan pujoteltua itseni aitiopaikalle, nappaan nopeasti pari otosta ja pyydän suomalaisparia ikuistamaan myös meidät kuvaan. On olo, että meidän pitäisi kiirehtiä pois toisten jaloista, enkä pidä tunteesta ollenkaan. Kuski yrittää lohduttaa sanomalla, ettei tätä ihmismäärää voi vielä kutsua edes ruuhkaksi. Toista on kesäkuukausina, kun sillalla mahtuu hädin tuskin kävelemään ja uimapaikat ovat täynnä ihmisiä.

Kiiruhdamme takaisin. Matkalla nappaan muutamista turistiryhmistä kuvat, kun he sitä puhelimet kädessä pyytävät. Maisemat ovat takaisin päin tullessa yhä lumoavat, mutta takaraivossa raksuttaa koko ajan pelko siitä, että kohta takaa tömistelee hurja ihmismäärä, ja koetan pitää kulkuni ripeänä. Vaikka kuinka yritämme kiiruhtaa, olemme viimeiset parkkipaikalla. Kuski on käynnistänyt auton, ja hyppäämme siihen lennosta. Penkki tuntuu polttavan kuumalta ihoa vasten. Kuski vääntää Michael Jacksonia kovemmalle ja kotimatka voi alkaa.

Helppo retkikohde Alanyasta

Sapaderen kanjoni on Alanyasta helposti saavutettava retkikohde, johon pääsee monella eri tavalla. Tarjolla on vuokra-autoja sekä yritysten tarjoamia päivän pituisia retkiä, joihin monesti sisältyy jotain muutakin, kuten ruokailu tai vierailu kanjonin lähellä sijaitsevilla luolilla. Kanjonissa ei ole aukioloaikoja, joten matkaan voi lähteä milloin tahansa. Aikaiset aamut ja myöhäiset illat lienevät paras ajankohta rauhaa rakastaville retkeilijöille, sillä mitä pidemmälle päivä eteni, sitä ruuhkaisemmaksi kanjonikin muuttui.

Reppuun kannattaa pakata pyyhe ja uimavaatteet, sillä alueella on mahdollista käydä pulahtamassa turkoosiin viileään veteen, joka on kesälläkin enimmillään noin 10-asteista. Lisäksi suosittelen juomapullon (, jos toisenkin) ostamista, sillä viimeistään siinä vaiheessa, kun viileästä kanjonista astuu takaisin paahteeseen, alkaa jano varmasti iskeä!