Browsing Category

Tanska

Färsaaret vaellus

Trælanípan, Bøsdalafossur & Färsaarten suurin järvi

10.7.2023

Lentokentän lähellä sijaitsevat Trælanípan jyrkänne sekä Bøsdalafossurin vesiputous ovat taatusti yksi Färsaarten suosituimmista retkikohteista. Noin kahdeksan kilometrin pituisella edestakaisella reitillä pääsee kulkemaan Färsaarten suurimman järven rantoja sekä todistamaan, miten se ja Atlantin valtameri kohtaavat. Yksi syy reitin suosittuuteen on se, että kun järveä katsoo tietystä kulmasta, se näyttää kelluvan ilmassa.

Heti Färsaarille päästyämme ja vuokra-auton alle saatuamme suuntasimme Elinan kanssa noin kymmenen minuutin ajomatkan päässä sijaitsevalle retkikohteelle. Nousimme innoissamme autosta, ja sitten se iski. Niin kova tuuli, että tukka meinasi lähteä päästä – ja auton ovet autosta. Oma tuulitakkini lepatti niin rajusti, etten millään meinannut saada sitä kiinni. Silmät vuotivat vettä, eikä niitä meinannut saada pidettyä auki.

Siristelin Elinaan päin. Tätäkö Färsaaret on?

Ruuhkaa ja patikkamaksua

Färsaarilla ei ole jokamiehenoikeuksia (eli nyk. jokaisenoikeuksia), eli kaikki maa on yksityisomaisuutta. Tästä ja kunnostus- sekä ylläpitotöistä johtuen osa Färsaarten suosituimmista reiteistä on maksullisia, ja tämä reitti on yksi niistä. 200 DKK:n eli noin 25 euron maksu suoritettiin reitin aloituspisteessä olevaan pieneen mökkiin. Hinta on melko kallis, mutta toivomme maisemien olevan sen arvoiset. Meidät rahastanut mies kertoi reitin parhaat kuvauspaikat, suositellun kulkusuunnan sekä näytti vielä ilmakuvien avulla, miltä reitti tulisi näyttämään.

Aloituspisteellä oli vielä hiljaista, ja lähdimmekin innoissamme matkaan. Alkuun reitti mutkittelee järven rantaa pitkin nousten maltillisesti. Vastaan tulee rykelmittäin muita turisteja, ja mitä lähemmäs määränpäätä saavumme, sitä useammin kuuluu dronen ääni. Rauhallisten saaripäivien jälkeen tuntuu oudolta, että jossain on niin paljon ihmisiä.

Neljän kilometrin jälkeen olemme perillä ja eteemme aukeaa välittömästi uskomattomat maisemat. Trælanípan valtava jyrkänne nousee viistosti merestä ja jyrkänteeltä katsottuna maisemat ovat uskomattomat. Niin kauniit, ettei niitä edes ymmärrä. Tuntuu, että on tipahtanut yhtäkkiä keskelle Avara luonnon dokumenttia.

Laskeudumme alas jyrkänteeltä ja lähdemme etsimään paikkaa, josta Bøsdalafossurin vesiputous näkyisi. Jouduimme kiertämään kivikossa aika pitkään ennen kuin löysimme etsimämme. Olin jo monta kertaa luovuttamassa, mutta onneksi Elina oli sinnikäs. Itselläni oli jo mennyt hermot suureen turistijoukkoon, jotka juoksentelivat kallioilla ja kivikossa muista välittämättä ja lennättivät dronea holtittomasti…

Mikään kovin kummoinen (ainakaan Färsaarten mittapuulla) vesiputous ei kuitenkaan ollut. Sellainen pieni liru, jonka nähdessämme ihmettelimme molemmat ääneen, että siinäkö se nyt oli. En näköjään edes ottanut siitä kuvaa, joten sekin kertoo jo paljon. En tiedä, onko vesiputous koskaan tuon suurempi tai näyttävämpi, mutta tuollaisenaan se ei saanut meissä aikaan mitään kovin suuria reaktioita.

Tappava tuuli – varoitukset on otettava tosissaan

Reitti on helppo. Polku on leveä ja helposti seurattava. Vain muutamassa kohdassa vesisateet olivat muuttaneet polun velliksi, jolloin sai hieman katsoa jalkoihinsa ja varoa liukastumista. Vaikka muta ja lampaankakat ovat toki huomioitavia seikkoja, reitillä on kuitenkin jotain muuta, jonka takia tulee olla varuillaan.

Nimittäin tuuli.

Äkkiseltään voisi ihmetellä, mitä varottavaa tuulessa muka on. Jälleen kerran, ei ehkä Suomessa, mutta Färsaarilla vaara on todellinen. Tuuli on todella kovaa ja puuskittaista, ja usein mennään jopa myrskyrajoilla asti. Tämä yhdistettynä kiehtoviin, mutta äkkijyrkkiin kielekkeisiin sekä innokkaisiin turisteihin saattaa kuitenkin olla tappava yhdistelmä. Ilmeisesti juuri tällä reissulla on tippunut useita retkeilijöitä kuolemaansa, kun he ovat kiipeilleet jyrkänteiden reunalla ja äkillinen raju tuulenpuuska on horjuttanut tasapainoa.


Leitisvatn vai Sørvágsvatn? Erimielisyyttä järven nimestä

Googletellessani Färsaarten suurimman järven nimeä huomasin, että siitä käytetään kahta nimitystä: Sørvágsvatn ja Leitisvatn. Mielenkiintoista onkin, että paikalliset ovat asuinpaikastaan riippuen eri mieltä järven oikeasta nimestä. Lännessä Sørvágurin asukkaat kutsuvat järveä Sørvágsvatniksi, joka tarkoittaa ”Sørvágurin järveä”, kun taas idässä sijaitsevien Miðvágurin ja Sandavágurin asukkaat kutsuvat sitä Leitisvatniksi, joka tarkoittaa ”Leitin järveä”, viitaten sen itäpuolella olevaan alueeseen.

Maantieteellisesti Miðvágurin kylä sijaitsee lähempänä järveä kuin Sørvágur, mutta Sørvágurissa taas on ollut aiemmin asutusta. Sørváguria – Bøurin ja Sandavágurin lisäksi – pidetään yhtenä Vágarin kolmesta alkuperäisestä alueesta. Nämä kolme jakoivat Vágar-saaren maan kolmeen yhtä suureen alueeseen, jolloin järvi sijoittui Sørvágurin alueelle. Silti kukin alue halusi pitää ”oman nimensä” järvelle, eikä yksimielisyyteen päästy.

Paikalliset kutsuvat järveä enimmäkseen pelkäksi Vatniðiksi (”järveksi”), ja useimmiten värikästäkin keskustelua aletaan käymään, kun muut kuin paikalliset viittaavat järveen jommallakummalla nimellä.

7 Kommenttia
Färsaaret

Lunniretki Färsaarilla säätä uhmaten

3.7.2023

Päivä alkoi huonosti. Saimme Elinan kanssa sähköpostiin tiedon, että lunniretkemme Mykinesin saarelle oli peruttu huonon sään takia. Elättelimme vielä toiveita, että pääsisimme sinne jollain toisella keinolla, mutta vuokraemäntä sanoi, ettei toivoa olisi: tuuli oli myrskylukemissa, joten saarireissusta olisi turha haaveilla. Pettymys oli suuri, sillä lunnit olivat meille molemmille se juttu Färsaarilla.

Emme antaneet vuokraemännän sanojen lannistaa, vaan lähdimme pakonomaisesti etsimään vaihtoehtoja. Oli oltava joku keino päästä saarelle. Halusimme niin palavasti päästä näkemään ja kuvaamaan lunneja, ettei järjellä ollut mitään sijaa touhuissamme. Googlettelimme ja teimme sormet sauhuten hirmuista taustatyötä etsiessämme vaihtoehtoja lunnien näkemiselle. Ja pian löysimmekin veneen, jonka kyydissä pääsisimme ihailemaan lintuja mereltä. Ei aivan sitä, mitä olimme alun perin suunnitelleet, mutta pääsisimme kuitenkin yhdistämään sekä meren että lunnit.

Heti alkuun todettakoon, että oli äärettömän typerä päätös lähteä uhmaamaan luontoa. Ehkä vielä jossain sisä-Suomessa voikin lähteä myrskysäällä ihmettelemään ja pällistelemään raivoavaa luontoa, mutta Färsaarilla homma on ihan toinen – ja tulimme huomaamaan sen päivän aikana.

Olimme ajoissa Tórshavnissa. Kävelimme pientä satamaa edestakaisin, mutta yksikään vene ei näyttänyt siltä, että se olisi lähdössä minnekään. Kello tuntui loikkivan hurjaa vauhtia eteenpäin, ja hieman epäuskoisina katselimme ympärillemme. Juuri kun Elina alkoi kaivaa puhelimestaan varausvahvistusta, viereisestä veneestä nousi mies leveä hymy kasvoillaan ja alkoi huitoa meille: ”Tekö halusitte nähdä lunneja?”

Astuessamme laivaan, Flosi piti meille nopean koulutuksen, jossa käytiin tärkeimpiä turvallisuusasioita läpi: mitä tehdään, jos joku tippuu mereen tai vene hajoaa ja kuinka meidän tulisi toimia, mikäli Flosi menettää tajunnan tai saa sairaskohtauksen… Noin kolmen minuutin koulutus oli äkkiä ohi, ja jännittynein tunnelmin lähdimme liikkeelle.

Satama-alueella kaikki oli vielä hyvin. Meri näytti tyyneltä ja ihmettelimme ääneen, miksi aamuinen reissumme oli mahdettu perua. Aamun lumi- ja räntäsade oli vielä kirkkaana mielessä, mutta emme silti täysin ymmärtäneet perumisen syytä. Säähän oli nyt taas ihan hyvä.  Mutta eipä ollut kauaa. Heti satama-alueelta päästyämme aallokko tuntui kasvavan silmissä. Vene keikkui niin, että välillä ikkunoista ei näkynyt kuin taivasta, välillä taas pelkkää merta. Teekuppiemme sisältö oli lentänyt jo ensimmäisten aaltojen aikana pitkin venettä, ja nyt puristimme kaksin käsin kuppeja, etteivät ne lentäisi seuraavassa keikautuksessa.

Jossain vaiheessa tajusimme, ettei vene suoristunut enää ollenkaan, vaan jäi keikkumaan toinen sivu alhaalla. Flosi huomasi huolestuneet ilmeemme ja kiiruhti selittämään, että tämä kaikki oli tarkoituksellista ja hallittua: ”Aallot eivät pääse iskemään niin kovaa, kun kantataan toinen puoli alhaalla”.

Nolsoyn saari lähestyi. Flosi hiljensi vauhtia ja kehotti meitä siirtymään kannelle. ”Sieltä on paljon parempi kuvata lunneja!” Emme epäilleet sitä hetkeäkään, mutta todennäköisyys tippua mereen kasvaisi samalla huomattavasti. Päätimme kuitenkin noudattaa Flosin neuvoa ja siirryimme veneen takaosaan. Tarjolla olisi ollut muutama kiikkerä puutarhatuoli, mutta emme jostain kumman syystä lähteneet kiipeämään niille. Aallot hakkasivat veneen kylkiin, ja yritimme vain pysyä kyydisä samalla, kun räpsimme kuvia saaresta. 

Flosi väitti nähneensä kaksi lunnia meressä kellumassa, ja me innostuimme! En kuitenkaan itse ehtinyt nähdä kuin toisen, ja sekin viipyi pinnalla vain muutaman sekunnin ennen kuin sukelsi ja katosi näköpiiristä. Kameraan siitä ei jäänyt muistoksi kuin epämääräinen tumma mytty, sillä keikkuvassa veneessä oli mahdotonta saada tarkennusta kohdilleen. Lisäksi zoomi ei millään riittänyt tällaiseen lintukuvaukseen. 

Matka jatkui ja koetimme Elinan kanssa tiirailla lunneja – tuloksetta. Lokkiyhdyskunta näytti valloittaneen koko saaren ja osa niistä seurasi venettä herkeämättä äänekkäästi kiljuen. Vitsailimme, että lunnien sijaan olimme tulleet lokkisafarille.

Kiersimme saaren, mutta kauniita maisemia (ja lokkeja) kummempaa emme nähneet. Yhtäkkiä tuulet myös vaihtoivat suuntaa ja melko tyyni meri alkoi taas velloa. Flosi kertoi, että oli harvinaista, että saaren tällä puolella oli näin aallokkoista. Hän sanoi, että meidän pitäisi kiirehtiä, sillä sää muuttuisi varmasti vielä huonommaksi. Aallokko tuntuikin kasvavan silmissä, ja meidän oli pakko mennä sisälle, sillä emme taatusti olisi kauaa pysyneet paatin kyydissä. Aallot löivät nyt päällemme koko laivan korkeudelta, ja kiitin mielessäni kelluntapukua, jonka olimme vetäneet päällemme satamassa. Kamera sen sijaan oli kastunut pahasti jo muutamassa edellisessä jättiaallossa ja saatoin vain toivoa, että se osoittaisi vielä elonmerkkejä.

Päästyämme turvallisesti sisälle, Flosi lisäsi vauhtia. Tavarat sinkoilivat sinne tänne, ja pidimme kaksin käsin kiinni kaikesta kiinteästä, ettemme olisi lentäneet perässä. Tässä kohtaa alkoi jo tuntua siltä, että retki saisi loppua nopeasti. Olimme nähneet vain yhden lunnin (ja senkin pikaisesti), aallokko oli suurta, eikä sää ollut paranemassa – päinvastoin. Vatsanpohjassa myllersi ja olinkin varma, että tulen kaiken kukkuraksi vielä merisairaaksi. Ensimmäistä kertaa elämässäni.

Ilmainen vinkki kaikille lunnifaneille: Lunneja ei kannata lähteä bongailemaan merelle. Ne ovat erinomaisia uimareita ja vikkeliä sukeltajia, joten niitä näkee vain lyhyesti ennen kuin ne katoavat taas pitkiksi ajoiksi pinnan alle. Pienet kömpelöt poikaset ovat tietenkin asia erikseen, mutta niitä ei toukokuun alussa luonnollisestikaan vielä ollut.

Lähellä satamaa oli jälleen tyynempi poukama, ja yhtäkkiä Flosi alkoi viittoa merelle. ”Lunneja, lunneja!” Ja toden totta, aallokossa keikkui muutama koukkunokkainen lintu. Syöksyimme kameroinemme ulos ja yritimme saada lunneista kuvia – heikoin tuloksin. Ne pirulaiset tuntuivat kujeilevan kustannuksellamme sukeltelemalla vähän väliä ja nousemalla sitten jostain ihan muualta takaisin pinnalle. Pari sellaista kuvaa, joista lintulajin voi tunnistaa, sain otettua. Mutta eiväthän ne mitään mestariteoksia ole:

Päätin lopettaa kuvaamisen ja kerrankin vain tyytyä katselemaan menoa merellä. Lunneja tuli ja meni, lokit kirkuivat ympärillä ja jossain kauempana lensi merimetso. Satama häämötti jo horisontissa, joten saatoimme huokaista syvään – olimme selvinneet hengissä. 

Färsaarelaisten merimiestaitoja on kehuttu maailman parhaimmiksi, ja tuona päivänä olimme siitä kyllä erittäin kiitollisia.

 

14 Kommenttia
Färsaaret vaellus

Lumihuippuinen Klakkur palkitsee näkymillään

21.6.2023

Palataanpa jälleen Färsaarten postausten pariin. Niitä on vielä muutama jonossa, ja ajattelinkin nyt jatkaa minipatikkamme kanssa. Suuntasimme Elinan kanssa Klakkurille vuokraemäntämme suosittelun perusteella. Hän vinkkasi aamiaispöydässä, että meidän kannattaisi ehdottomasti lähteä valloittamaan Klakkur, joka sijaitsi alle vartin ajomatkan päässä. Olimme viettäneet edellisen päivän lähes kokonaan autossa nähtävyyksien perässä ajellen, joten kävely kuulosti hyvältä.

Lähdimme liikkeelle heti aamupalan syötyämme. Vaikka reitti tuntui selkeältä ja selvältä, meillä oli silti hieman haasteita löytää lähtöpaikalle. Ensimmäisellä kerralla navigaattori ohjasi meidät jonkinlaisen kaatopaikan ja rakennustyömaan risteytykselle. Nousimme autosta ja ihmettelimme, miksi vuokraemäntä oli halunnut ohjata meidät tänne. Maassa lojui paljon puutarhajätettä, ja tie loppui epämääräiseen romukasaan. Katselimme ympärillemme ja totesimme maiseman olevan ihan kiva, mutta ei ehkä kuitenkaan ajomatkan arvoinen.

Olin jo lähdössä pois, kun Elina pyysi, että ajaisimme vielä korkeammalle. Töyssyinen ja kapea hiekkatie ei varsinaisesti innosta, mutta päätimme kuitenkin jatkaa matkaa ylöspäin.

Kannatti, sillä muutaman epämääräisen kolauksen, kirosanan ja töyssyyn ajon jälkeen pääsimme vihdoin Klakkurin parkkipaikalle.

Helposti saavutettava nähtävyys

Yksi asia, josta pidän Färsaarilla, on se, että useimpiin nähtävyyksiin on suhteellisen helppo päästä. Ei tarvitse herätä kello kolmelta aamulla päästäkseen ajamaan huonokuntoisilla sorateillä tai vaeltaakseen tuntitolkulla päästäkseen jollekin hienolle luonnonkohteelle.

Ja jos joku, niin Klakkur on todellinen luonnon ihme tarjoillessaan panoramanäkymiä luonnon keskellä paraatipaikalla. Vaikka vuori onkin helposti saavutettava, ei se tarkoita, että sinne pääsisi ilman hikeä ja huohotusta. Kirosin paikan pariin otteeseen alimpaan maanrakoon, mutta Elina käski vain ottamaan askeleen kerrallaan. Ja niinhän se oli, että kun vain malttoi ylös asti, niin maisema palkitsi heti.

Kaikkialla oli hurjan kaunista ja rauhallista. 

Vaellus Klakkurin huipulle

Hálsurin parkkipaikalta on noin 30-45 minuutin vaellus Klakkurin huipulle. Jos ei ole pilvistä, huipun näkee jo parkkipaikalta.

Reitti alkaa portilta, jonka läpi tulee kävellä. Sen jälkeen tulee pieni lampi, jonka pinta heijastaa tyynellä säällä Klakkurin huipun. Vielä tässä vaiheessa huippu näyttää kaukaiselta ja vaikeasti saavutettavalta. Jatkamme oikealle hiekkatietä pitkin, ja pian edessämme on ensimmäiset pienet portaat.

Ylämäki alkaa lammelta ja jatkuu aina Klakkurin huipulle saakka. Polkua ei ole merkattu mitenkään, mutta seuraamalla maahan tallottuja reittejä on helppo pysyä kartalla. Nousu on hämäävä. Aina kun tuntuu siltä, että noustavaa on vain tuo nyppylä, niin sen takaa aukeaa lisää kavuttavaa.

Vaellukseen meni yhteen suuntaan noin 45 minuuttia pitkine kuvaus- ja hengentasaustaukoineen. Vaikkei nousu ole jyrkkä, syke nousee silti. Paluumatkalla olemme huomattavasti reippaampia ja olemmekin takaisin autolla noin 20 minuutissa.

Huipulla

Klakkurin huippu on paikoitellen jopa todella kapeaa tasankoa. Askeleitaan saa varoa, sillä molemmin puolin on äkkijyrkkä pudotus suoraan mereen. Ihmettelemme ääneen, miten reittikuvauksessa paikkaa on kuvailtu koko perheen reitiksi. Hiki nousee otsalle pelkästä ajatuksesta, että pitäisi paimentaa pikkuihmisiä pysymään polulla…

Nousemme huipulle eteläpäästä ja jatkamme polkua pohjoispäähän, josta aukeaa paras näkymä, joka sisältää useita saaria, vuoria ja kaupunkeja: Klaksvík’n, Kunoyn, Eysturoyn ja Kalsoyn. Kalsoyn saaren lempinimi on muuten huilu, sillä pitkällä kapealla muodollaan ja kahdeksalla vuoristossa olevalla tietunnelin aukolla, jotka näyttävät huilun sormenrei’iltä se kieltämättä muistuttaa hieman huilua.

Me istumme huipulla ja otamme kuvia. Muutama pikkukivi tippuu alas mereen. Konttaamme jyrkimmiltä kohdin pois, ettemme vahingossakaan tippuisi alas. Meitä ennen tulleet kaksi miestä ovat päättäneet uhkarohkeina lähteä laskeutumaan kivikkoa alas merelle. Henkeä pidätellen seuraamme heidän menoaan ja toivomme, etteivät he tipahda alas.

Tutut Timberlandit jalassa

Palatessamme takaisin, rinne on muuttunut liukkaaksi mutavelliksi. Aurinko on ehtinyt retkemme aikana nousta korkealle ja sen säteet lämmittävät maata saaden ohuen lumikerroksen sekoittumaan maahan. Liukastelemme alas.

Jalassa oli muuten taas Timberlandin surullisen kuuluisat kengät, sillä toisen Haltin vaelluskenkäni tikkaukset päättivät revetä vain muutamaa päivää ennen reissua. Oikeastaan tajusin reiän suuruuden vasta lähtöaamuna, kun kävellessäni piharuohikon kautta autolle onnistuin kastelemaan sukkani. Pakko oli siis tehdä lennosta vaihto, ja kaivaa Timberlandit kaapista.

Jos huonoa kenkävalintaa (ne eivät tue nilkkaa ollenkaan ja alamäessä olivat varsinaiset ku*iluistimet) ei lasketa, reissu oli varsin onnistunut. Päivä oli sään puolesta yksi reissumme kauneimmista: auringonvalo lisääntyi sitä mukaa, kun taitoimme matkaa eteenpäin, ja paikoitellen oli jopa kuuma. Vesisateesta tai lumipyrystä ei ollut tietoakaan.

Paitsi maisemiensa myös helpon saavutettavuutensa takia lisäisin Klakkurin ehdottomasti Färsaarten must see -listaan. Lumihuippuiset vuoret ja lähes musta merivesi luovat pysäyttävän kontrastin, ja Klakkur kyllä palkitsee mielettömillä maisemillaan jokaisen kulkijan.

Kiitos osasta kuvia Elinan matkalaukussa!

7 Kommenttia
Färsaaret Tanska vinkit

Färsaarten nähtävyydet ja tarinat niiden takaa

29.5.2023

Satumaiset Färsaaret on täynnä toinen toistaan upeampia maisemia ja käyntikohteita. Lukuisat vesiputoukset, jyrkät kallionkielekkeet, jylhänä pauhaava meri ja veikeännäköiset lunnit lumoavat takuuvarmasti jokaisen kävijän. Saarilla saisi kulutettua viikkoja, kuukausiakin, helposti. Koetin kuitenkin koota postaukseen omat lempparikohteeni saarilta, vaikka vaikeaa se olikin.

Olisi ollut helpompaa todeta, että Färsaaret pitää päästä kokemaan ja koluamaan kaikkialta, eikä yksittäisiä kohdenostoja voi oikein tehdä. Turisteilla aika on kuitenkin rajallinen, joten koetin koostaa tähän postaukseen helposti saavutettavia kohteita, jotka on mahdollista käydä katsastamassa lyhyemmälläkin visiitillä.

Vieraile vesiputouksilla

Sateisia päiviä (ja hetkiä) on Färsaarilla paljon, mutta se ei onneksi haittaa – päinvastoin: sillä mitä sateisempi keli, sitä enemmän näkyy vuolaina kohisevia vesiputouksia! Jos Färsaarten lukuisasta valikoimasta pitäisi mainita pari must see -vesiputousta, olisivat ne varmasti Fossá ja Múlafossur.

Färsaarten komein ja varmasti myös vierailluin putous on vuoristojärvestä vetensä saava Fossá. Se sijaitsee pääsaari Streymoyn pohjoispuolella ja pauhaa 140 metrin matkalla kahdessa osassa. Alempi putous on helposti saavutettavissa, sillä se sijaitsee heti ajotien vieressä, mutta yläputoukselle joutuu hieman kiipeämään.

Toinen suosittu putous on Múlafossur, joka löytyy noin kymmenen kilometrin päässä lentokentältä. Múlafossur on sekin helposti saavutettavissa muutaman sadan metrin päässä parkkipaikalta, ja reissun tälle vesiputoukselle voi helposti yhdistää tulo- tai lähtöpäivään. Putousta kannattaa ihastella näköalapaikalta, joka sijaitsee lähellä parkkipaikkaa, sillä silloin se näyttäytyy koko komeudessaan. Putous itsessään on (ainakin Färsaarten mittapuulla) melko vaatimaton, mutta yhdistettynä turkoosiin mereen, rosoisiin kallioihin ja muuhun ympärillä avautuvaan maisemaan sen kauneus ja ainutlaatuisuus alkaa paljastua.

Tórshavn – sympaattinen pääkaupunki

Färsaarten pääkaupunki Tórshavn on mainio tukikohta niin majoitusten kuin ruokailujenkin suhteen. Lisäksi sieltä on helppo tehdä päiväretkiä muille saarille. Kyseessä on myös Färsaarten ainoa paikka, jossa on edes jonkinlaista valikoimaa kahviloiden, ravintoloiden ja kauppojen osalta; ainakin turistikrääsää sekä villa- ja ulkoiluvaatteita on jonkin verran saatavilla.

Vinkki: Ihastuimme Tórshavnissa Panama Cafe -nimiseen kahvilaan, joka sijaitsee ydinkeskustassa vanhassa puutalossa. Kahvilassa on ihana sisustus ja tunnelma sekä erittäin maittava valikoima pikkusuolaista ja -makeaa sekä erikoiskahveja.

Ja vaikkei pääkaupungissa majoittuisikaan, kannattaa Tórshavniin suunnata jo pelkästään kaupungin söpöyden ja eriväristen, ruohokattoisten pikkutalojen takia. Vanhastakaupungista löytyy herttainen puutaloalue, joka muuten sijaitsee tismalleen samalla paikalla, jossa viikingit kokoontuivat muinoin käräjöimään. Saimme myös selville, että punaisissa taloissa, jotka ovat ennen toimineet varastoina, työskentelee nykyään Färsaarten hallinnollisten toimistojen ja virastojen väkeä. Mustiksi tervatuissa taloissa taas asuu paikallisia ja ruskeista taloista löytyy laadukkaita ravintoloita.

Vestmannan lintukalliot

Vestmannan lintukallioille ei nimestään huolimatta kannata lähteä lunniretkelle. Kahden tunnin veneretkellä lintuja kyllä näkyy, mutta niin kaukana, ettei niitä voi tarkkailla ilman kunnollisia kiikareita. Myös kuvaaminen aallokossa on hankalaa, ja mukana pitäisi olla oikeasti ammattilaisvehkeet.

Se, miksi reissu Vestmannan lintukallioille kuitenkin kannattaa, on upeat maisemat komeine ja pystysuorine rantajyrkänteineen, joista korkeimmat nousevat yli 600 metrin korkeuteen. Hieman loivemmat rinteet ovat nurmen peittämiä – ja totta kai nurmilänteillä taituroi myös lampaita.

Kelluva järvi Leitisvatn

Yksi Färsaarten helpoimmista kävelyreiteistä löytyy muutaman minuutin ajomatkan päässä lentokentältä! Vajaan neljän kilometrin pituinen reitti mukailee kirkasvetisen Leitisvatn-järven rantamia ja nousee hiljalleen ylös mereen viettävälle jylhälle kallionkielekkeelle. Kerrotaan, että juuri tämä kallionkieleke on ollut paikka, jossa viikingit työnsivät orjansa alas mereen.

Huipulta näkee yhdellä silmäyksellä sekä meren että jyrkänteiden päällä lepäävän järven. Jos katsoo järveä tietystä kulmasta, näyttää siltä kuin se leijuisi ilmassa. Kuten kuvitella saattaa, paikka on somettajien suosikkikohde Färsaarilla. Täydellinen kuvakulma vaatii kuitenkin aikamoista taiteilua vaarallisen jyrkänteen reunalla (jossa on muuten tuulivaroituskin!), joten jos ei halua leikkiä hengellään, kannattaa suosiolla tyytyä hieman ”arkisempaan” kuvaan.

Saksun

Saapuessa pieneen Saksun-kylään tuntuu kuin olisi matkustanut ajassa taaksepäin. Kauniilla paikalla, syvällä vuonossa löytyy rykelmä pukkuruisia kivitaloja, joiden katolla kasvaa ruohoa. Laskuveden aikaan rannalla voi kävellä lahtea pitkin aina merelle asti!

Saksunin kauneus ja sympaattisuus ovat tehneet siitä erittäin suositun matkailukohteen, ja tämä näkyy kylässä hieman negatiivisella tavalla. Kylästä löytyy useita kovasanaisia kieltokylttejä (joihin emme törmänneet missään muualla), jotka käskevät pysymään poissa milloin mistäkin. Myös autoilua ja dronen lennätystä on rajoitettu kieltokyltein.

Luimme myös Saksunissa asuvasta erakosta, jonka kerrotaan vihaavan turisteja ja ajavan heitä pois milloin minkäkinlaisin keinoin. Onneksi emme itse törmänneet häneen.

Tjørnuvík: jättiläisen ja noidan kivipatsaat

Tjørnuvíkin edustalla on mustahiekkainen ranta, josta on näkymät naapurisaari Eysturoyn edustalla sijaitseville Risin og Kellingin -nimiselle (suom. Jättiläinen ja Noita-akka), noin 70 metriä korkeille kivipatsaille. Legendan mukaan Islannin jättiläiset olivat mustasukkaisia ​​Färsaarten kauneudelle ja siksi he päättivätkin lähettää kaksi jättiläistä, Risinin ja Kellinginin, vetämään saaren lähemmäs Islantia.

Noita-akka oli jo ehtinyt sitoa köyden saaren ympärille, ja olivat juuri aikeissa nostaa Eysturoyn jättiläisen selkään, kun aurinko alkoi nousta. Jättiläinen tai noita eivät kumpikaan huomanneet aamunkoittoa ajoissa, joten auringon säteet muuttivat heidät kiveksi.

Juuri ennen kuin saavut Tjørnuvíkin kaupunkiin, voit nähdä saaren korkeimman vesiputouksen tien varressa. Sitä kutsutaan Fóssaksi, joka kirjaimellisesti tarkoittaa Färsaarten vesiputousta.

Luonnonsatama Gjógv ja Färsaarten korkein vuori

Automatka Gjógvin kylään on yksi Färsaarten kauneimmista. Kun kaikki kiharistakin kiharimmat korkkiruuvimutkat on selätetty, on aika laskeutua itse kylään, värikkäiden pikkutalojen sekaan.

Gjógv tarkoittaa fääriksi rotkoa. Alle 50 asukkaan kylä on saanut nimensä mereen syntyneestä 200 metriä pitkästä rotkomaisesta luonnonsatamasta. Kalastusveneet voidaan ajaa alas rotkon pohjalle, josta ne vedetään liuskaa pitkin tyrskyiltä suojaan.

Kylän luonnonsatama on uskomattoman kaunis, ja sitä voi ihailla paitsi maantasalta myös hieman korkeammalta, sillä satamasta nousee polku näköalapaikalle, josta voi ihailla myös Kalsoyn saarta. Kun James Bond -elokuva ”No Time to Die” ilmestyi, Kalsoyn matkailu lisääntyi huomattavasti, sillä saari on elokuvan yhden keskeisen kohtauksen kuvauspaikka. Kylän lounaispuolella sijaitsee Färsaarten korkein kohta, 882-metrinen Slættaratindur.

Upean luonnonsataman ja Färsaarten korkeimman vuoren lisäksi Gjógvista löytyy myös valkoiseksi ja vihreäksi maalattu kirkko, jolla on tärkeä paikka saaren asukkaiden historiassa. Se on nimittäin Färsaarten ensimmäinen kirkko, jossa alettiin pitää kirkollisia toimituksia fäärin kielellä. Tämä oli huikea askel fäärin hyväksymisessä saariryhmän kansalliskieleksi tanskan sijaan. Kirkon takana on pieni puutarha-alue, josta löytyy äitiä ja tämän kahta lasta esittävä veistos, joka tuijottaa merelle. Veistoksen yhteydessä olevassa laatassa on kaiverrettuna kaikkien niiden kalastajien nimet, jotka menettivät merellä henkensä. Esimerkiksi vuonna 1870 puolet Gjógvin aikuisikäisestä miesväestöstä hukkui, kun kaksi kahdeksan hengen venettä kaatui.

Kalsoyn hyljenainen

Färsaarilla on sanonta, että mikäli ei ole käynyt Färsaarten pohjoissaarilla (Norđoyggjar), ei ole nähnyt koko saarten monimuotoisuutta. Siinä jo yksi syy, miksi kannattaa suunnata Kalsoyn saarelle, jonka Mikladalur-nimisen kylän rannalta löytyy hylkeennahkapukuisen naisen patsas.

Kaikki färsaarelaiset tuntevat hyljenaisen tarinan. Vaikka hyljenaisen patsaalla on ikää vasta muutama vuosi, legenda neidosta on elänyt jo satoja vuosia. Tarinan mukaan hylkeiden kerrotaan nousevan rannalle ”kahdentenatoista yönä”, täydenkuun valossa ja riisuvan nahkansa, jolloin he muuttuvat ihmisiksi. Ne tanssivat täydenkuun valossa läpi yön ja aamun valjetessa pukeutuvat jälleen nahkoihinsa palatakseen takaisin mereen.

Eräänä kohtalokkaana iltana paikallinen maanviljelijä sattui huomaamaan hyljeihmisten tanssin ja varasti hyljeneidon nahan. Neito ei pystynyt enää palaamaan mereen muiden hylkeiden kanssa, vaan jäi vuosiksi vangiksi maan päälle. Hyljenainen joutui maanviljelijän vaimoksi ja sai myös lapsia tämän kanssa. Varmuuden vuoksi mies vielä lukitsi naisen hylkeennahan suureen kirstuun ja piti avainta aina ketjussa mukanaan varmistaakseen, ettei nainen pääse pakenemaan takaisin mereen.

Vuosien vankina olon jälkeen maanviljelijä lähti jälleen eräänä iltana kalastamaan. Tällä kertaa hän kuitenkin unohti kirstun avaimen kotiin. Hyljenainen näki tilaisuutensa tulleen, varasti nahkansa ja hyppäsi takaisin mereen. Varmuuden vuoksi nainen sammutti talosta tulet ja piilotti kaikki veitset, jotta lapset olisivat turvassa ennen miehen paluuta.

Aikaa kului, ja pian oli käsillä perinteinen hylkeiden metsästysilta, jossa saaren asukkaat lähtivät merelle ja kallioille tarkoituksenaan surmata mahdollisimman monta hyljettä. Metsästysiltaa edeltävänä yönä hyljenainen tuli miehen uneen ja pyysi, ettei tämä surmaisi hyljekallion suojelijahyljettä, joka on naisen aviomies, ja kallioilla leikkiviä pikkuhylkeitä, jotka ovat hänen lapsiaan. Katkera mies ei kuitenkaan raivoltaan suostunut kuuntelemaan hyljenaista, vaan toimi vasten hänen tahtoaan. Seuraavana päivänä surmansa saivat niin suojelijahylje kuin pikkuhylkeetkin.

Hyljenaisen kosto oli hurja: kesken peijaisten hirviö saapui kertomaan maanviljelijälle, että lintukalliolta oli pudonnut mereen niin monta miestä, että jos he pitäisivät toisiaan kädestä, ketju ylettyisi koko Kalsoyn saaren ympäri.

Kiitos osasta kuvia reissukaveri Elina!

8 Kommenttia