talviretkeily

Nurmijärven pohjoisosassa sijaitseva Nukarinkoski on paitsi vaikuttava luonnonnähtävyys myös Vantaanjoen pisin koskijakso. Viehättävä koskialue on todella helppo päiväretkikohde kaikenikäisille: alueella kiertää leppoisa kävelyreitti, joka mutkittelee yhtä matkaa joen kanssa. Sen varrelta löytyy myös laavu.

Sain Nurmijärven Myllykoskea käsittelevään postaukseen vinkin käydä tutustumassa myös reilun kymmenen kilometrin päässä sijaitsevaan Nukarinkoskeen. Tuumasta toimeen ja aurinkoisena lauantai-iltapäivänä auton nokka kohti Nukarin maaseutumaisemia. Ei tarvinnut olla meedio ennustaakseen, että liikkeellä oli paljon muitakin. Paikan päällä saimme tietää, että Nukarinkoskella on kaksi parkkipaikkaa. Me ajoimme sille, mikä tulee Google Mapsissa vastaan, kun kirjoittaa ”Nukarinkosken parkkipaikka”. Emme löytäneet kummankaan parkkipaikan virallista osoitetta, vaikka kuinka koetimme googletella. Parkkipaikka, jolle päädyimme, sijaitsee peltojen välissä, kosken yläpuolella. Sinne mahtuu noin kymmenen autoa, mutta kuten etukäteen arvelinkin, paikalla oli ruuhkaa ja osa autoilijoista oli tehnyt vähintäänkin mielenkiintoisia parkkiratkaisuja.

Matkamme ei alkanut kummoisesti, sillä parkkipaikalta lähtevä alamäki on umpijäässä, emmekä meinanneet millään löytää jalansijaa joka puolelle tempovien koirien kanssa. Ehdin jo kirota koko paikan sekä ikuisen huonon tuurini, sillä pelkäsin, että reissu tyssäisi heti alkuunsa. Olimme alamäessä kirjaimellisesti jumissa. Mihinkään suuntaan liikahtaminen ei tuntunut hyvältä idealta, ja jollei jään päällä olisi ollut vesikerrosta, olisimme varmaan heittäytyneet laskemaan pyllymäkeä. Pääsimme kuitenkin joten kuten kipuamaan takaisin lähtöruutuun, josta lähdimme kiertämään Nukarinkoskea toiseen suuntaan.

Emme päässeet montaakaan metriä uuteen suuntaan, kun törmäsimme kapeisiin puurappusiin, jotka olivat jäässä. Lisäksi porukkaa tuli ja meni, emmekä oikein ehtineet asettua kolmen koiran kanssa mihinkään väliin. Osa retkeilijöistä käy toteamassa portaat mahdottomiksi ja lähtee takaisin autolle, osa taas laskettelee uhkarohkeasti alas portaiden kaiteissa roikkuen. Me emme haluaisi tehdä kumpaakaan, ja joudummekin hetken aikaa hakemaan sopivinta reittiä alas. Lopulta se kuitenkin löytyy portaiden viereisestä mäestä, joka sekin on jäässä, mutta jossa sentään on jonkin verran juuria, joiden toivomme hidastavan liukastelua. Koirat eivät oikein tiedä, saavatko ne liikkua vai eivät, sillä toistelemme lähes maanisesti ”Odota, paikka! Älä liiku” -käskylitaniaa. Muutaman metrin laskeutuminen tuntuu ikuisuudelta, emmekä kumpikaan muista hengittää. Naamat punaisina roikumme pensaissa ja portaiden kaiteissa yrittäessämme selviytyä laskusta kunnialla.

Kun sitten vihdoin pääsemme alas, matka jatkuu pitkospuille, joissa niissäkin oli kuolemanvaara läsnä. Yksikin harha-askel lumen ja jään peittämiltä pitkoksilta olisi mitä luultavimmin tarkoittanut (ainakin jonkinlaista) pulahdusta. Niin märältä ja upottavalta maa lankkujen ulkopuolella näyttää.

Kahdeksan, yhdeksän, kymmenen… Jossain vaiheessa en enää jaksa laskea, montako kertaa meinaan kaatua liukkaalle polulle. Monta joen mutkaa ja luonnon yksityiskohtaa menee varmasti ohi, kun tuijotan maisemien sijaan jalkojani ja mietin, että mikäköhän järki oli taas lähteä liukastelemaan näin kauas kotoa. Mietin myös ristiriitoja, joita kevättalven retkeily on pullollaan: aurinko paistaa, linnut laulavat, polttava halu päästä nauttimaan ulkoilmasta. Toisaalta myös jäätä, liukkautta, pelkoa ja epävarmuutta sekä muutama harmaa hius ja palanut pinna. Ja vaikka sitä kuinka vannoo kiukuspäissään, ettei varmasti retkeile ennen kesää, niin kuitenkin mieli alkaa seikkailla heti kotiin päästyä ja mielessä on monta retki-ideaa ja reittiä ennen seuraavaa viikonloppua.

Pian saavumme Nukarinkosken laavulle, josta kuuluu iloinen puheensorina. Paikalla on paljon porukkaa, ja makkara tuoksuu pitkälle. Dodon askel kevenee kummasti, kun se tajuaa että retkeilijöillä on herkkuja tarjolla. Emme kuitenkaan kehtaa tunkea laavulle koirien kanssa, joten jatkamme suosiolla matkaa. Puissa ei ole vielä ole silmuja, mutta aurinko sentään jo vähän lämmittää. Tasaisin väliajoin meitä vastaan tulee muitakin ulkoilijoita, suurin osa lasten tai koiran kanssa. Hypimme kinoksiin antaaksemme tietä ja kiroamme, kun koirat ehtivät napsia kaikki syötävät roskat maasta. Ahneen labradorin kitusiin uppoaa milloin pullaa, milloin taas leipää ja voimme vain toivoa, että kyseessä on jonkun suloisen vanhuksen sorsien ruokintaan tarkoitetut käntyt, eivätkä suinkaan myrkytetyt yllätykset.

Nousemme koskelta ylös toiselle parkkipaikalle. Tämä on kahdesta parkkipaikasta suositumpi, ja paikalla on tungokseen asti autoja. Parkkipaikan vieressä on pari pöytäryhmää, mutta emme jää autotien ja sillan kupeeseen istuskelemaan. Emme ole enää ihan varmoja, olemmeko reitillä, mutta jatkamme matkaamme autotietä pitkin läheiselle asutusalueelle.

Muistan lukeneeni, että Nukarinkosken rannoilla on aikoinaan toiminut Raalan kartanon omistama saha ja mylly. Raalan kartanon rouva Matilda Adlercreutz perusti Nurmijärven ensimmäisen kansakoulun kosken länsirannalle. Vuonna 1873 perustettu kansakoulu toimii nykyään koulumuseona. Ohitamme koulun, jatkamme liukastelua ja vesilätäköiden seassa pujotellessamme toivomme, ettei tiellä liikkuisi autoja. Toive on turha, sillä saamme säännöllisesti väistellä autoja ja loskasadetta. Pariin kertaan ehdimme jo miettiä, olisiko sittenkin järkevämpää tehdä täyskäännös. Onneksi autotieosuus on kuitenkin melko lyhyt, ja pian pääsemme pujahtamaan takaisin koskelle.

Vihdoin alkaa näyttää paremmalta. Löydämme kosken ylittävät puusillat, joiden kohdilla kuohut ovat suurimmillaan. Pauhu on voimakas ja peittää puheen helposti alleen. Sielu ja mieli lepäävät kuohuja katsellessa, ja yhtäkkiä sitä taas tajuaa, miten hienoon paikkaan onkaan löytänyt ja saa hyvän muistutuksen siitä, miksi tätä oikein tekee. On etuoikeus päästä kokemaan ja näkemään näitä kauniita maisemia.

Ja juuri, kun alamme päästä kärryille siitä, missä Nukarinkoskessa on oikein kyse, saavumme takaisin lähtöpisteeseen. Hetken mietin, pitäisikö vetää lenkki uusiksi, mutta alun jäiset rappuset ja jäämäet eivät houkuttele. Sen sijaan Nukarinkoski on alkanut kiinnostaa, ja sovimmekin kaverini kanssa, että kunhan kesä taas saapuu, teemme mekin paluun. Maltan tuskin odottaa, että pääsen näkemään paikan kaikessa vehreydessään ja runsaudessaan!

Nurmijärvellä sijaitseva Myllykoski on paitsi vaikuttava näky myös erinomainen päiväretkikohde mihin vuodenaikaan tahansa. Kosken pituus on noin 400 metriä ja pudotusta matkalla on 11 metriä. Mielettömien maisemien lisäksi Myllykosken suosioon vaikuttaa ehdottomasti myös helppo saavutettavuus. Kohde nimittäin sijaitsee loistavien liikenneyhteyksien päässä aivan moottoritien varrella. Ja jos omaa autoa ei omista, paikalle pääsee näppärästi myös julkisilla: sekä Helsingistä että Hämeenlinnasta bussilla saapuvat jäävät Nurmijärven th:n pysäkillä pois ja kävelevät noin 300 metriä Myllykoskelle.

Olemme ajelleet Myllykosken ohi useita kertoja viimeisen vuoden aikana, mutta emme ole koskaan päässeet tutustumaan paikkaan tarkemmin, sillä parkkipaikka ja tien vierustat ovat aina olleet täyteen ahdettuja. Jopa maaliskuisena lauantaiaamuna parkkipaikka on varsin ruuhkainen. Useampi auto odottaa pienehkön parkkipaikan suulla, että autojensa luona parveilevat ihmiset lähtisivät ja vapauttaisivat tilaa parkkipaikalta. Vaihtuvuus onkin suurta ja parkkipaikalla tuntuu käyvän taukoamatta melkoinen kuhina. Joukossa on paljon lapsiperheitä – rattailla ja ilman, ja se antaa toivoa siitä, että paikka soveltuu loistavasti myös tappijalkaisen Dodon kanssa tallattavaksi.

Myllykosken lyhyt historia

Myllykoski on aikoinaan ollut Nurmijärven parhaita myllypaikkoja. Kosken partaalla on 1500-luvulta lähtien komeillut useita myllyjä ja niiden jäänteitä on edelleen koskessa nähtävissä. 1700-luvulta lähtien Vantaanjoki on toiminut erittäin tärkeänä uittoväylänä, ja puutavaraa kuljetettiin joen varrella oleville sahoille. Talvisin kosken rannalle kuljetettiin tukkeja lähialueen metsistä, ja varsinainen uitto alkoi keväällä heti jäiden lähdettyä.

Vielä 1910-luvulla Vantaan vesi oli niin hyvälaatuista, että myllärin perhe pystyi ottamaan siitä talvisin talousvetensä. Lähialueen talolliset taas varustautuivat kesän helteisiin varastoimalla jäätä koskesta. Jäät varastoitiin esimerkiksi maakellariin tai sahanpurujen alle ja niitä käytettiin kesäisin voin kuljetukseen Helsingin torille.

Aikaa kului ja tekniikka kehittyi suurin harppauksin. Monen vuoden valmistelun jälkeen Palojoen puoleiselle rannalle rakennettiin tiilinen voimalaitos vuonna 1920, ja Nurmijärven sähköistäminen pääsi vihdoin käyntiin. Voima-aseman yläpuolinen pato oli putouskorkeudeltaan aluksi noin 11 metriä, mutta muutaman vuoden kuluttua se korotettiin 13 metriin. Nykyään padon päällä on kävelysilta. Voimalaitos lopetti kannattamattomana toimintansa 1970, ja vuonna 1982 se purettiin, mutta laitoksen rakenteet näkyvät yhä selvästi maastossa.

1920-luvulta lähtien Myllykosken ranta on toiminut myös kesäjuhlien viettopaikkana. Myllykoskelle veti aluksi erityisesti musiikki, kun torvisoittokunta kokoontui 1920-luvulla voimalaitokselle harjoittelemaan. Soitto kuului kauas, ja nuorisoa kerääntyi sillalle kuuntelemaan harjoituksia. Parhaimmillaan Myllykosken juhlat olivat kuitenkin 1940-50-luvuilla. Silloin ohjelmaan kuului yleensä puhe, musiikkia, tarjoilua, pelejä ja leikkejä. Juhannusjuhlat näytelmineen olivat myös joka kesäinen ohjelma Myllykoskella.

En tiedä, järjestetäänkö Myllykoskella vielä nykyäänkin juhannusjuhlia, mutta olen varma, että se on säilynyt mieluisana ajanviettopaikkana päiviin saakka. Varsinkin kesällä joen rannoilla saattaa olla jopa ruuhkaa, kun kalastajat ja eväsretkeilijät ovat siellä nauttimassa päivästä.

Kaksi luontopolkua

Palataanpa kuitenkin takaisin nykypäivään. Parkkipaikan yhteydestä löytyy hyvä ja selkeä infotaulu, jossa kerrotaan alueen reiteistä. Myllykoskella kulkee kaksi 1,5 km pituista luontopolkua, joista Koskikaran luontopolulla on opasteita ranta-alueen linnuista ja Myllykosken puulajipolulla taas pääsee nimensä mukaisesti tutustumaan alueen puustoon. Polkujen varrella on useita tulistelupaikkoja (, joista osa oli melko hyvin hautautunut hankeen), joten alue sopii loistavasti koko perheen retkikohteeksi.

Päätin kävellä luontopolun ympäri ja lähdin kulkemaan Koskikaran luontopolkua myötäpäivään, sillä halusin päästä heti ihailemaan kosken kuohuja. Polku oli juuri sellainen kuin tällaisessa suositussa ja helposti saavutettavissa olevassa paikassa voi odottaakin, eli hyvin tamppautunut. Ainoastaan siltojen alla ja kaikkein jyrkimmissä rinteissä sai olla liukkauden kanssa tarkkana. Omissa kengissäni on nastat, mutta silti jouduin välillä ottamaan polun varrella kasvavista puista tukea, jotta pysyin pystyssä. Sykkeen sai nopeasti kohoamaan korkealle, kun stressasin kaatumisen ja kaulassa killuvan kameran puolesta. Olen todella laiska käyttämään kameralaukkua ja lähes jokaisella retkellä pelkään, että se kostautuu… Onni on kuitenkin koiruus, joka on opetettu pysähtymään ja odottamaan vaikka maailman tappiin asti, joten sain rauhassa liukastella perässä.

Saavuin Myllykoskelle muutamassa minuutissa. Näky oli vaikuttava ja jotenkin kotoinen. Ja kaikesta mahtipontisuudesta ja suuruudesta huolimatta jotenkin todella rauhoittava. Parhaimmillaan kosken kuohut olisivat varmaankin olleet keväämmällä, mutta eivätpä ne nytkään huonoilta näyttäneet valkoista lumi- ja jääpeitettä vasten. Käyskentelin silloilla, kävin ottamassa kuvia ja nautin siitä, että kosken pauhu peitti muiden retkeilijöiden äänet alleen. Yritin myös tiirailla alas siinä toivossa, että onnistuisin bongaamaan saukon. Muutamat ”luistelujäljet” olin näkevinäni sulapaikkojen liepeillä, mutta voi olla, että mielikuvitus ja turha optimistisuus tekivät tepposet.

Jatkoin koskelta hieman takaisinpäin ja lähdin laskeutumaan joen varteen. Portaat ja pitkospuut vievät rinnettä ylös, kunnes saavuin mäen päälle, jossa polku jälleen haarautui. Käännyin ensimmäisestä oikealle, joka vei lepakoiden saalistusalueelle. Kyseessä oli puolentoista kilometrin luontopolun kääntöpaikka, joten kun parkkipaikka alkoi näkyä, palasin takaisin haarakohtaan ja jatkoin Koskikaran luontopolun loppuun päätyen lopulta takaisin parkkipaikalle.