Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Category

Uusimaa

Unesco Uusimaa

Suomenlinna vain hetki ennen turisteja

3.5.2022

Suomenlinna on varmasti useimmille suomalaisille tuttu – ainakin nimenä. Suomenlinnan rakentaminen alkoi jo 1750-luvulla ja se on yksi maailman suurimmista merilinnoituksista. Rakennuttamisen aloittivat ruotsalaiset, mutta 1800-luvun alussa linnoitus jäi venäläisten haltuun. Vuonna 1991 Suomenlinna liitettiin Unescon maailman­perintö­luetteloon ainutlaatuisena sotilasarkkitehtuurin muistomerkkinä.

Miksi Suomenlinnaan kannattaa suunnata? Siinäpä kysymys, jonka itsekin esitin, kun mieheni ehdotti, että lähtisimme päiväretkelle Suomenlinnaan. En ole mikään Helsinki-fani (päinvastoin!), ja edellisestä Suomenlinnan reissusta oli kulunut niin paljon aikaa, etten enää muistanut paikan kauneutta. Vaikka kuinka yritin, pystyin palauttamaan mieleeni vain äkäiset valkoposkihanhet ja hirveän ryysiksen kesäisenä päivänä. Kuitenkin mieheni mielestä jo se, että lähtisimme kerrankin jonnekin muualle kuin metsään tai suolle oli jo riittävä perustelu. Pah!

Niin me sitten kävimme Suokissa päiväreissulla ja oli ihanaa. Nyt taas muistan, miksi Suomenlinnaan rakastutaan – ja miksi sinne on kiva palata uudelleen vielä vuosien jälkeenkin. Yksi syy on ehdottomasti paikan monipuolisuus retkikohteena: Suomenlinnassa voi viettää juuri niin laiskan tai aktiivisen päivän kuin haluaa. On ihan okei istua piknikillä koko päivä ja nauttia säästä samalla, kun tuijottelee merelle ja bongailee laivoja. Ja vähintäänkin yhtä okei on seikkailla ympäriinsä ja kurkistella linnoituksiin, onkaloihin ja pieniin soppiin, joita alueella riittää vaikka kuinka paljon!

Ja mikä parasta, tähän aikaan vuodesta kaikkialla leijailee vielä erikoinen, odottava tunnelma. Koko saari ihmisiä ja eläimiä myöden tuntuu vasta valmistautuvan kesän sesonkiin ja kaikkialla on ihanan hiljaista ja rauhallista. Suomenlinnan asukkaat ulkoiluttavat koiriaan, mukulakivikaduilla törmää vain muutamiin ihmisiin, eivätkä lokitkaan ole vielä kovin röyhkeitä kerjäysyrityksissään. Suurin osa ravintoloista ei ole vielä edes avannut oviaan tälle vuodelle ja siellä täällä näkyy työmaita, jotka on tarkoitus saada valmiiksi ennen sesonkia. Tuntuu, että olisimme kurkanneet kulisseihin: päässeet näkemään jotain sellaista, mistä kesän vierailijoilla ei ole tietoakaan.

Jos sympaattisesti rapistuneita ja suloisen värisiä taloja ei lasketa, Suomenlinnan parasta antia on mielestäni Kustaanmiekka. Paikka, josta tuli hämmentävän paljon mieleen Tolkienin maailma – ainakin jos rajasi taustalla häämöttävän meren pois häiritsemästä mielikuvia. Intialaiset turistit viheltelivätkin TSH:n tunnusbiisiä kävellessään alueella. Jos olisin yhtään parempi viheltäjä, olisin liittynyt kuoroon itsekin. Vihellystä kuunnellessa melkein odotin, että joku kumpareen pienistä ovista avautuisi, ja Bilbo ystävineen kutsuisi meidät iltapäiväteelle.

Alueen valleilta avautui upeita maisemia sekä merelle että muille saarille. Isot risteilijät lipuivat ohitsemme näyttäen kovin jättiläismäisiltä. Juuri nämä maisemat muistan hämärästi lapsuudestani. Yhtäkkiä muistin myös muurin päällä nautitun jäätelötötterön ja ahtaat onkalot, joihin oli pakko päästä kurkistamaan, vaikka ehkä hieman jännittikin. Ja samanlaiset keltaiset asut, jotka meillä oli siskoni kanssa ja jotka päällä meitä aina luultiin kaksosiksi. Muistoja, joita en tiennyt enää olevan olemassakaan, mutta joista halusin pitää kiinni.

Oli hassua huomata, että Suomenlinna herättää vuosien jälkeenkin samanlaista uteliaisuutta kuin joskus lapsena. Enää en mahdu pienimpiin koloihin, mutta toisaalta en myöskään pelkää niissä asuvia kummituksia. Yhä edelleen nautin merituulesta hiuksilla ja rentoudun katsellessani aaltojen hakkaamista rantakiviin.

Miten Suomenlinnaan oikein pääsee?

Joko innostuit päiväretkestä Suomenlinnaan? Hyvä! Ja mikä parasta, Suokkiin on hurjan helppo mennä. Jotenkin muistelin, että se olisi ollut hankalaa ja kestänyt ikuisuuden, mutta ehkä se on aikoinaan ollut lapsen totuus. Näin aikuisena vartin lauttamatka ei kuitenkaan enää tunnu maailmanlopulta, enkä ehdi kyllästyä sen aikana – toisin kuin lapsena.

Suomenlinnan lautta lähtee siis Presidentinlinnan kohdalta, tien toiselta puolelta. Lipun voi ostaa kätevästi aivan lautan lähtöpaikalta, joten siitä ei tarvitse huolehtia etukäteen. Toki myös HSL:n sovellusta kannattaa hyödyntää, sillä sieltä saa liput halvemmalla. Mieheni ei uskonut, että osaisin käyttää sovellusta, joten hän kävi ostamassa (kalliimmat) liput lippuautomaatista.

Suomenlinnan suosituimmat nähtävyydet

  • Kuninkaanportti on linnoituksen tunnusmerkki. Se rakennettiin aikoinaan linnoituksen edustusportiksi, ja mm. Ruotsin kuningas Adolf Fredrik on kulkenut siitä.
  • Suuri linnanpiha, joka oli valmistuessaan 1760-luvulla linnoituksen pääaukio ja hallinnollinen keskus. Aukiolla sijaitsee Suomenlinnan perustajan, August Ehrensvärdin hautamuistomerkki sekä entisessä Komendantintalossa Ehrensvärd-museo.
  • Suomenlinnan kirkko rakennettiin alunperin sipulikupoliseksi ortodoksikirkoksi. Myöhemmin kirkon ulkoasua muutettiin ja siitä tehtiin luterilainen kirkko. Kirkon tornissa toimii yhä majakka, joka morsettaa H-kirjainta, Helsingin merkiksi.
  • Rantakasarmi, vaaleanpunaiseksi rapattu kaunis pääportti, joka hallitsee Suomenlinnan pohjoisrantaa (eli se ranta, johon HSL:n lautta tuo kävijät Kauppatorilta). Nykyään Rantakasarmissa sijaitsee matkailuneuvontapiste, Suomenlinnan oma panimo, taiteilijaseura sekä kahvila.
  • Telakka, joka on yksi maailman vanhimmista edelleen toiminnassa olevista allastelakoista. Täällä on myös toiminut aikoinaan Valtion lentokonetehdas, joka on valmistanut maamme ensimmäiset lentokoneet. Nykyään telakan isossa altaassa kunnostetaan puisia purjealuksia.

Yllä mainittujen lisäksi saarelta löytyy ruoka- ja museokauppa, useita kahviloita ja ravintoloita sekä hostelli.

kansallispuisto luontopolku talviretkeily Uusimaa

Klassarinkierros – vähemmän tunnettu reitti Nuuksiossa

10.4.2022

Se, joka on joskus vieraillut Nuuksion Haukkalammella, tietää, mitä luontoruuhka pahimmillaan tarkoittaa: täyteen ahdettu parkkipaikka, vaarallisia tulivirityksiä, äänekästä menoa aamusta iltaan… Jos olet seurannut blogiani pidempään, saatat muistaa, minkälaisen järkytyksen koin aikoinaan vieraillessani Nuuksiossa ensimmäistä kertaa. Nuuksio on kuitenkin niin paljon muutakin – ja siksi päätin antaa sille toisen mahdollisuuden.

Nuuksion kansallispuistosta löytyy monta rauhallisempaa ja vähemmän tunnettua rengasreittiä, joista yksi on 3,9 kilometrin pituinen Klassarinkierros. Kierros sijaitsee kansallispuiston länsilaidalla, ja sen lähtöpisteet sijaitsevat aivan luontohotelli Polku Nuuksion* vieressä. Meillä oli auto hotellin omalla parkkipaikalla, mutta retkeilijöille löytyy myös oma parkkipaikkansa osoitteesta Valklammentie 1. Vähän ennen perille saapumista tienviitta ilmoittaa yleisen tien päättyvän. Parkkipaikka on melko pieni, ja aurinkoisena sunnuntai-iltapäivänä sieltä löytyy useampi auto.

Klassarinkierros on avattu vuonna 2010 ja sen on ollut tarkoitus helpottaa retkeilijäruuuhkia Hauklammen ympäristössä. Reitille ei ole varsinaista kulkusuuntaa, mutta lukemani perusteella tiesin, että yleisesti suositellaan reitin kiertämistä vastapäivään. Päätin (kerrankin) noudattaa suosituksia. Jo heti alussa tuli selväksi, että reitti on merkitty maastoon violeteilla vinoneliöillä, eikä niiden kanssa ole säästelty. Vinoneliöiden lisäksi risteyskohdissa on vielä tienviitat, joten eksymisvaaraa (tai edes -mahdollisuutta) ei ole. Välillä jopa huvittaa, kun yhdellä silmäyksellä saattaa edessään nähdä jopa viisi reittimerkkiä. Ehkä vähempikin olisi riittänyt?

Reitti alkaa hiekkatietä pitkin. Maasto on alkumatkasta hämäävän tasaista ja helppokulkuista, mutta loppuosa tuntuukin sitten olevan jatkuvaa nousua tai laskua mäkisessä maastossa. Mitään erityisen rankkaa tai ei kuitenkaan tule vastaan. Välillä jyrkimmissä kohdissa joutuu kehittelemään kiertotien, sillä jäinen mäki ei houkuttele luistelemaan.

Alkumatkan polku mutkittelee kuusikossa. Pienet purot solisevat aivan polun vieressä luoden ympärilleen keväisen pulpahtelevan tunnelman. Polku on hyvin tallautunut, eikä tasamaalla tarvitse pelätä liukastelua. Muutaman sillan ja pitkospuiden kohdalla taas saa edetä kieli keskellä suuta, sillä jää on pakkautunut kasaksi keskelle. Pian saavun Saarilammen rantaan. Jään ihastelemaan maisemia ja kuuntelemaan jäiden äänekästä pauketta. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja mietin, uskaltautuisinko vielä jäälle. Juuri, kun olen astumassa jäälle, kuin tyhjästä ilmestyy lenkkeilijä koiransa kanssa. ”Ei taida olla enää hyvä idea,” mies huikkaa, ja päätän jättää testireissun tekemättä.

Klassarinkallio on reitin kohokohta

Reitin ehdoton kohokohta on Klassarinkallio, joka sijaitsee reitin loppupäässä. Odotin paikalta mielettömiä (järvi)maisemia. Nousen kalliolle, jossa reitti haarautuu. Pienen matkan päässä oikealla näkyy Klassarinkallion kyltti kaatuneena, joten päätän jatkaa sinne. Klassarinkalliolta avautuu upeat metsämaisemat. Ei ehkä ihan niin hienot kuin mitä odotin, mutta näkemisen arvoiset kuitenkin. Kalliota koristivat hienot kivirakennelmat, joista osa tosin oli hautautuneena lumeen. Muutama kelopuu toi paikkaan myös omanlaisensa tunnelman.

Klassarinkalliolta alkaa pitkähkö alamäki, jossa mutkittelee kapea polku. Jalkoihinsa saa katsoa tarkasti, sillä harha-askel tietää upotusta hankeen. Mäen jälkeen sukelletaan taas kuusikkoon, jossa pujotellaan useiden kaatuneiden puiden ali tai ympäri. Jälleen kerran kuuluu puron solinaa ja jossain kauempana kukkuu käki. Aivan liian pian saavun hiekkatielle, jonka tiedän vievän minut aivan juuri aloituspisteelle ja hotellin parkkipaikalle. Olisin mieluusti jatkanut näihin satumetsiin tutustumista ja keväisen luonnon ihastelua.

Rauhaa ja ripaus erämaahenkeä

Klassarinkierros oli minulle positiivinen yllätys ja palautti uskoni siihen, että Nuuksiossakin pääsee nauttimaan luonnosta. Metsässä oli rauhallinen tunnelma, jopa ripaus erämaahenkeä. Reitti oli mukavan mittainen, ja sen käveli kuvaustaukoineen ja liukasteluineen vajaassa parissa tunnissa.  Aurinkoisena kesäpäivänä reittiin olisi varmasti mennyt tätäkin enemmän aikaa, sillä löysin matkan varrelta useamman kivan istuskelupaikan.

Monipuolinen reitti nousuineen, laskuineen ja järvenrantoineen antoi myös mukavaa vaihtelua, ja tarjosi aitiopaikan kevään etenemisen tarkkailulle. Ja vaikka parkkipaikalla oli ollut useampia autoja ja nuotiopaikalla vilskettä, reitillä ei näkynyt kuin muutama ulkoilija. Suosittelen siis kaikkia rauhaa rakastavia ja monipuolisia maisemia ihastelevia tutustumaan tähänkin osaan kansallispuistoa. Otan mielelläni vastaan myös vinkkejä muista hieman rauhallisemmista ja ei-niin-suosituista reiteistä Nuuksiossa!

*Majoitus saatu: Polku Nuuksio

kansallispuisto kaupallinen yhteistyö Uusimaa

Polku Nuuksio – luontohotelli kansallispuiston sisällä

7.4.2022

Majoitus saatu: Polku Nuuksio

Joko olet kuullut luontohotelli Polku Nuuksiosta, joka sijaitsee Nuuksion kansallispuistossa, vain noin reilun puolen tunnin ajomatkan päästä Helsingistä? Sähköpostiin kilahti oikein miellyttävä viesti, kun Polku Nuuksion yrittäjä Saija kysyi, haluaisimmeko tulla tutustumaan uuteen hotelliin Nuuksion kansallispuiston sydämessä. Kauaa meidän ei tarvinnut vastausta pähkäillä, sillä hotelliyö luonnon helmassa yhdistettynä samoiluun kuulosti varsin houkuttelevalta.

Saavuimme Polku Nuuksioon lauantai-iltapäivänä. Hotellille vievä hiekkatie oli paikoin todella huonossa kunnossa (, kuten tähän vuodenaikaan yleensä) ja pari kertaa jouduimme pidättämään hengitystä, sillä pohja nappasi kiinni jäähän. Kilpuri selvisi kuitenkin vaurioitta, ja pian olimmekin hotellilla, joka sijaitsee kauniilla paikalla järven rannalla. Alan heti haaveilla melomisesta.

Olemme saaneet varausvahvistuksen yhteydessä koodit, joilla pääsemme sisään hotellille. Kengät riisutaan tuulikaapissa ja jätetään niille varatuille hyllyille. Mukaansa voi napata huopatossut lainaksi vierailun ajaksi. Mieheni jättiläisjalkaan ne ovat auttamatta liian pienet, mutta ajatus lämmittää. Hipsiessämme sukkasillamme tyhjään aulaan muistelemme lapsuutemme leirejä. Ne olivat kesän kohokohtia, ja yhtäkkiä muistoja alkaa tulvia hurjasti mieleen. Kurkimme ruokailutilaan, keittiöön ja oleskelutilaan, josta löytyy jättimäinen sohvaryhmä, telkkari, biljardipöytä ja shakkilauta. Katsomme toisiimme merkitsevästi. Illalla taisteltaisiin biljardimestaruudesta.

Siirrymme käytävään, jonka varrella huoneet sijaitsevat. Saija on luvannut meille huoneiston, josta löytyy makuuhuone ja keittiö. Malttamattomina näpyttelemme ovikoodin ja livahdamme sisälle. Huoneistossa kaikki tuoksuu uudelle. Katse kiertää tilan yksityiskohdissa ja ihailemme kaikkea kuvioiduista ikkunalaudoista vessan laattoihin ja hanaan. Dodokin on heti kuin kotonaan ja viipottaa takaovelle katselemaan maisemia, jotka avautuvat etupihalle. Mies sen sijaan katselee hieman haikeana tyhjiä seiniä – telkkaria ei tästä huoneistosta löydy. Ensin se tuntuu oudolta ja selkeältä puutteelta, mutta melko pian tulemme toisiin aatoksiin. Miksi täällä pitäisi olla telkkari, kun ympärillä on kaunista luontoa kilometrikaupalla ja hotellin alueella muutenkin paljon nähtävää? Ja niinhän siinä lopulta kävi, ettemme olisi edes ehtineet katsoa telkkaria – Nuuksio nimittäin tarjoilee hurjan paljon muutakin ohjelmaa.

Käymme kiertämässä hotellia myös ulkopuolelta. Aurinkopaneeleilla toimivat pihavalot alkavat hitaasti valaista ympäristöä pimenevässä illassa. Sisälle palattuamme käymme tutustumassa alakerrassa sijaitsevaan kuntosaliin, joogahuoneeseen ja saunaan. Hetken nostelemme myös painoja ja ihailemme, miten pieneen tilaan on saatu rakennettua varsin toimiva minisali kaikkine välttämättömyyksineen.

Illalla käymme vielä rantasaunassa, johon olimme aiemmin varanneet vuoron varauskalenterista. Liukastelemme mäen alas puhelimen taskulampun valossa. Saunalla olisi tilaa isommallekin porukalle. Olemme ottaneet mukaan saunajuomat ja kippistelemme ensimmäisen kerran jo tilavassa pukuhuoneessa. Oman haihattelun ja hidastelun vuoksi vuoromme jää melko lyhyeksi, ja joudumme löylyttelemään ja peseytymään melko kiireellä. Lähtiessämme eteisessä on jo seuraava pari odottamassa. Pahoittelemme viime minuuteille venynyttä vuoroamme, mutta pariskuntaa se ei tunnu haittaavan.

Siirrymme saunasta suoraan viereiselle kodalle, jota olemme ihailleet jo aiemmin päivällä. Sisältä löytyy useampi penkki, jotka on päällystetty taljoilla. Tilavaan kotaan mahtuu isompikin seurue. Mies sytyttää tulen, ja ihailemme seinillä leikkiviä varjoja. Paistamme makkarat ja kuuntelemme myrskytuulta, joka pauhaa ulkopuolella. Kodassa on yllättävän lämmin, vaikka tukka on litimärkä saunan jäljiltä.

Aamupala kruunaa kokemuksen

Hyvin nukutun yön jälkeen aamu starttaa käyntiin hotellin aamiaisella. Ensin luulemme skipanneemme koko tarjoilun, mutta pian selviää, että seisovan pöydän sijaan aamiainen tarjoillaankin suoraan pöytään. Ihanaa vaihtelua! Mieheni on hieman skeptinen kasvispainotteisesta aamiaisesta, mutta lupaa maistaa kaikkea. Huoli on kuitenkin turhaa, sillä aamiainen on mieletön. En ole ruokabloggaaja enkä osaa tai tiedä kaikkia genreen liittyviä ylistyssanoja, mutta voi jestas, mikä makujen kirjo aamupala onkaan. Aloitamme puurolla, jossa on mukana taateli-tahinikastiketta sekä paahdettua omenaa. Tämän jälkeen saamme marjaisat smoothiet, joita seuraavat croissantit ja hedelmäviipaleet sekä uunimunakas ja hapanjuurileipä, jonka päällä on maittavaa vihreää pestoa, yrttiöljyä, juustoa ja salaattia. Koko komeuden kruunaa hunajalla ja mustikoilla höystetty jogurttijälkiruoka. ”Voisin ajella tänne pelkästään ruuan takia”, lihansyöjämieheni toteaa tyytyväisenä vatsa täynnä.

Tunnelma aamiaisella on ihanan rento. Taustalla soi tunnelmallinen musiikki, vierailijat nauttivat annoksistaan ja paikalla hääräilevä yrittäjäpariskunta saa kaikilta kiitosta onnistuneesta päivän aloituksesta. Mekin ehdimme vaihtaa muutaman sanan, enkä voi hehkuttaa makuja tarpeeksi.

Sopiva sekoitus leirikoulua ja hotellia

Polku Nuuksio on oiva majoitusvaihtoehto kaikille luonnon ystäville sekä retkeilijöille, jotka liikkuvat Nuuksion satumaisen kauniissa maisemissa. Saunoineen, kotineen, maittavine ruokineen ja kauniisti sisustettuine huoneineen se tarjoaa kaivattua luksusta perinteiseen retkeilyyn. Teltan pystyttämisen sijaan on kiva pujahtaa valkoisten lakanoiden väliin ja istua rankan retkipäivän jälkeen valmiiseen ruokapöytään. Paikka sopii monelle ja vierailijoiden joukossa onkin niin eläkeläisiä, lapsiperheitä kuin nuoria pareja. Kaikkia yhdistävät ulkoiluvaatteet, ja monella on lisäksi punaiset posket ulkoilun jäljiltä.

Polku Nuuksio on sopiva sekoitus leirikoulua ja hotellia. Porukkaa tulee ja menee, eteinen on täynnä kenkiä ja aina joku on pelaamassa biljardia yhteisissä tiloissa. Naamat tulevat äkkiä tutuiksi, ja monet vierailijoista pysähtyvät vaihtamaan kuulumisia, kertomaan reittisuosituksia sekä rapsuttamaan mäyräkoiraa korvan takaa. Päivällä sisätiloissa on varsin hiljaista, kun moni on ulkoilemassa, mutta lounasta kohden väkimäärä lisääntyy. Huomaan miettiväni reissun aikana moneen kertaan, että näissä maisemissa ja puitteissa olisi ihana viettää etätyöpäivä jos toinenkin.

Hotellin sijainti ansaitsee myös kiitosta. Nuuksion luontopolut lähtevät Polku Nuuksion kulmalta ja Vihti Skin laskettelurinteet löytyvät noin 15 kilometrin päästä. Meistä kumpikaan ei ole mikään himolaskettelija, joten päätämme lähteä kiertämään Nuuksion vähemmän tunnetun helmen, Klassarinkierroksen, josta kerron lisää seuraavassa postauksessa!

Suurkiitos vielä Saijalle ja Petterille, että saimme olla vierainanne!

luontopolku talviretkeily Uusimaa

Nurmijärven Nukarinkoski on helppo päiväretkikohde

28.3.2022

Nurmijärven pohjoisosassa sijaitseva Nukarinkoski on paitsi vaikuttava luonnonnähtävyys myös Vantaanjoen pisin koskijakso. Viehättävä koskialue on todella helppo päiväretkikohde kaikenikäisille: alueella kiertää leppoisa kävelyreitti, joka mutkittelee yhtä matkaa joen kanssa. Sen varrelta löytyy myös laavu.

Sain Nurmijärven Myllykoskea käsittelevään postaukseen vinkin käydä tutustumassa myös reilun kymmenen kilometrin päässä sijaitsevaan Nukarinkoskeen. Tuumasta toimeen ja aurinkoisena lauantai-iltapäivänä auton nokka kohti Nukarin maaseutumaisemia. Ei tarvinnut olla meedio ennustaakseen, että liikkeellä oli paljon muitakin. Paikan päällä saimme tietää, että Nukarinkoskella on kaksi parkkipaikkaa. Me ajoimme sille, mikä tulee Google Mapsissa vastaan, kun kirjoittaa ”Nukarinkosken parkkipaikka”. Emme löytäneet kummankaan parkkipaikan virallista osoitetta, vaikka kuinka koetimme googletella. Parkkipaikka, jolle päädyimme, sijaitsee peltojen välissä, kosken yläpuolella. Sinne mahtuu noin kymmenen autoa, mutta kuten etukäteen arvelinkin, paikalla oli ruuhkaa ja osa autoilijoista oli tehnyt vähintäänkin mielenkiintoisia parkkiratkaisuja.

Matkamme ei alkanut kummoisesti, sillä parkkipaikalta lähtevä alamäki on umpijäässä, emmekä meinanneet millään löytää jalansijaa joka puolelle tempovien koirien kanssa. Ehdin jo kirota koko paikan sekä ikuisen huonon tuurini, sillä pelkäsin, että reissu tyssäisi heti alkuunsa. Olimme alamäessä kirjaimellisesti jumissa. Mihinkään suuntaan liikahtaminen ei tuntunut hyvältä idealta, ja jollei jään päällä olisi ollut vesikerrosta, olisimme varmaan heittäytyneet laskemaan pyllymäkeä. Pääsimme kuitenkin joten kuten kipuamaan takaisin lähtöruutuun, josta lähdimme kiertämään Nukarinkoskea toiseen suuntaan.

Emme päässeet montaakaan metriä uuteen suuntaan, kun törmäsimme kapeisiin puurappusiin, jotka olivat jäässä. Lisäksi porukkaa tuli ja meni, emmekä oikein ehtineet asettua kolmen koiran kanssa mihinkään väliin. Osa retkeilijöistä käy toteamassa portaat mahdottomiksi ja lähtee takaisin autolle, osa taas laskettelee uhkarohkeasti alas portaiden kaiteissa roikkuen. Me emme haluaisi tehdä kumpaakaan, ja joudummekin hetken aikaa hakemaan sopivinta reittiä alas. Lopulta se kuitenkin löytyy portaiden viereisestä mäestä, joka sekin on jäässä, mutta jossa sentään on jonkin verran juuria, joiden toivomme hidastavan liukastelua. Koirat eivät oikein tiedä, saavatko ne liikkua vai eivät, sillä toistelemme lähes maanisesti ”Odota, paikka! Älä liiku” -käskylitaniaa. Muutaman metrin laskeutuminen tuntuu ikuisuudelta, emmekä kumpikaan muista hengittää. Naamat punaisina roikumme pensaissa ja portaiden kaiteissa yrittäessämme selviytyä laskusta kunnialla.

Kun sitten vihdoin pääsemme alas, matka jatkuu pitkospuille, joissa niissäkin oli kuolemanvaara läsnä. Yksikin harha-askel lumen ja jään peittämiltä pitkoksilta olisi mitä luultavimmin tarkoittanut (ainakin jonkinlaista) pulahdusta. Niin märältä ja upottavalta maa lankkujen ulkopuolella näyttää.

Kahdeksan, yhdeksän, kymmenen… Jossain vaiheessa en enää jaksa laskea, montako kertaa meinaan kaatua liukkaalle polulle. Monta joen mutkaa ja luonnon yksityiskohtaa menee varmasti ohi, kun tuijotan maisemien sijaan jalkojani ja mietin, että mikäköhän järki oli taas lähteä liukastelemaan näin kauas kotoa. Mietin myös ristiriitoja, joita kevättalven retkeily on pullollaan: aurinko paistaa, linnut laulavat, polttava halu päästä nauttimaan ulkoilmasta. Toisaalta myös jäätä, liukkautta, pelkoa ja epävarmuutta sekä muutama harmaa hius ja palanut pinna. Ja vaikka sitä kuinka vannoo kiukuspäissään, ettei varmasti retkeile ennen kesää, niin kuitenkin mieli alkaa seikkailla heti kotiin päästyä ja mielessä on monta retki-ideaa ja reittiä ennen seuraavaa viikonloppua.

Pian saavumme Nukarinkosken laavulle, josta kuuluu iloinen puheensorina. Paikalla on paljon porukkaa, ja makkara tuoksuu pitkälle. Dodon askel kevenee kummasti, kun se tajuaa että retkeilijöillä on herkkuja tarjolla. Emme kuitenkaan kehtaa tunkea laavulle koirien kanssa, joten jatkamme suosiolla matkaa. Puissa ei ole vielä ole silmuja, mutta aurinko sentään jo vähän lämmittää. Tasaisin väliajoin meitä vastaan tulee muitakin ulkoilijoita, suurin osa lasten tai koiran kanssa. Hypimme kinoksiin antaaksemme tietä ja kiroamme, kun koirat ehtivät napsia kaikki syötävät roskat maasta. Ahneen labradorin kitusiin uppoaa milloin pullaa, milloin taas leipää ja voimme vain toivoa, että kyseessä on jonkun suloisen vanhuksen sorsien ruokintaan tarkoitetut käntyt, eivätkä suinkaan myrkytetyt yllätykset.

Nousemme koskelta ylös toiselle parkkipaikalle. Tämä on kahdesta parkkipaikasta suositumpi, ja paikalla on tungokseen asti autoja. Parkkipaikan vieressä on pari pöytäryhmää, mutta emme jää autotien ja sillan kupeeseen istuskelemaan. Emme ole enää ihan varmoja, olemmeko reitillä, mutta jatkamme matkaamme autotietä pitkin läheiselle asutusalueelle.

Muistan lukeneeni, että Nukarinkosken rannoilla on aikoinaan toiminut Raalan kartanon omistama saha ja mylly. Raalan kartanon rouva Matilda Adlercreutz perusti Nurmijärven ensimmäisen kansakoulun kosken länsirannalle. Vuonna 1873 perustettu kansakoulu toimii nykyään koulumuseona. Ohitamme koulun, jatkamme liukastelua ja vesilätäköiden seassa pujotellessamme toivomme, ettei tiellä liikkuisi autoja. Toive on turha, sillä saamme säännöllisesti väistellä autoja ja loskasadetta. Pariin kertaan ehdimme jo miettiä, olisiko sittenkin järkevämpää tehdä täyskäännös. Onneksi autotieosuus on kuitenkin melko lyhyt, ja pian pääsemme pujahtamaan takaisin koskelle.

Vihdoin alkaa näyttää paremmalta. Löydämme kosken ylittävät puusillat, joiden kohdilla kuohut ovat suurimmillaan. Pauhu on voimakas ja peittää puheen helposti alleen. Sielu ja mieli lepäävät kuohuja katsellessa, ja yhtäkkiä sitä taas tajuaa, miten hienoon paikkaan onkaan löytänyt ja saa hyvän muistutuksen siitä, miksi tätä oikein tekee. On etuoikeus päästä kokemaan ja näkemään näitä kauniita maisemia.

Ja juuri, kun alamme päästä kärryille siitä, missä Nukarinkoskessa on oikein kyse, saavumme takaisin lähtöpisteeseen. Hetken mietin, pitäisikö vetää lenkki uusiksi, mutta alun jäiset rappuset ja jäämäet eivät houkuttele. Sen sijaan Nukarinkoski on alkanut kiinnostaa, ja sovimmekin kaverini kanssa, että kunhan kesä taas saapuu, teemme mekin paluun. Maltan tuskin odottaa, että pääsen näkemään paikan kaikessa vehreydessään ja runsaudessaan!