Helsinki ja tunturimaisemako mahdoton yhdistelmä? Ei välttämättä! Kaunis syysviikonloppu houkutteli meitä tutustumaan Helsingin ulkoilutarjontaan. Halusimme päästä ihastelemaan ruskaa parhailta paikoilta, joten kohteeksemme valikoitui Vuosaarenhuippu. Ja voi juku, mitä maisemia se meille tarjoilikaan! Tuulen tarttuessa tukkaan saattoi hetken kuvitella olevansa ruskan värjäämillä Lapin tuntureilla, vaikka maisema aukeaakin merelle. Huipulta oli myös hauska bongata Helsingin maamerkkejä, kuten Linnanmäki, Johanneksen kirkon torni ja muutamat vesitornit.
Helsingin Vuosaaressa sijaitsi ennen kaatopaikka ja maanläjitysalue, joka on todella onnistuneesti muutettu ulkoilualueeksi. Vuosaarenhuippu kohoaa 65 metrin korkeuteen tarjoillen hauskoja ja jännittäviä luontopolkuja kaikenikäisille. Lisäksi sieltä on upeat ja laajat näköalat niin Helsinkiin kuin Vantaalle ja Sipooseen. Alueelle on istutettu ruohovartisia kasveja ja esimerkiksi katajia sekä tehty hienoja kivireunuksisia polkuja, jotka risteilevät ympäriinsä. Vaikka alue on periaatteessa valmis, se kuitenkin elää edelleen: viimeksi sinne on tuotu maa-ainesta Kalasataman rakentamisen alta.
Tuntuu uskomattomalta, että näin kauniin ja omaperäisen ulkoilualueen alla makaa miljoonia tonneja roskaa. Vuosien 1960-1980 välille alueen niityille kipattiin kaikkiaan noin 3,4 miljoonaa tonnia yhdyskuntajätettä. Vuosaaren kaatopaikka suljettiin yli 30 vuotta sitten, ja seuraavien vuosikymmenten aikana alueelle tuotiin viisi miljoonaa kuutiota ylijäämämaata eri puolilta Helsinkiä. 2000-luvulla kaatopaikkakaasujen talteenottoa on parannettu, ja aluetta on maisemoitu ja rakennettu uuteen uskoon. Nyt historiasta muistuttavat enää infokyltit.
Me tulimme huipulle väärää tietä – tai oikeastaan polku. Lähestyimme aluetta takakautta (koska innostuksissamme ajoimme vaan johonkin) ja jouduimmekin aikamoiseen seikkailuun heti aluksi: märkä, heinittynyt mäki laittoi jalat koville. Kaupunkilenkkarit eivät olleet paras valinta hommaan, sillä liukastelin koko matkan eteenpäin. Heinän seassa kasvoi myös nokkosia ja paikoitellen polulla oli aikamoisia monttuja ja kivenlohkareita. Jalkoihinsa sai siis katsoa, ja askeleita miettiä tarkkaan. Tuli jostain syystä Norjan reissu mieleen…
Kun pääsemme huipulle, huokailemme ääneen. Kaikkialla on hurjan kaunista ja todella ei-helsinkimäistä. Ruskaa ja kivireunuksin maisemoituja polkuja silmänkantamattomiin. Mutta mitä kauemmin maisemaa ihastelee, sitä ristiriitaisemmaksi se muuttuu: välillä näkymä on kuin Tunturi-Lapissa ja välillä kuljetaan kivikäytävien ja pähkinäpensaslehtojen keskellä. Meri ja tunturimaisema riitelevät keskenään. Samoin niityt ja täyteen rakennettu kaupunki, jonka siluetti näkyy taivaanrannassa.
Pienen tutkimustyön jälkeen löydämme pysäköintipaikan. Se sijaitsee Niinisaarentiellä, ja sieltä on noin 800 metrin mittainen viitoitus luontopolkujen alku- ja päätöspisteisiin. Siellä kohoaa luonnonkivistä ladottu keinotekoinen sola. Sola on vain ihailua varten, eivätkä sen seinämät kestä kiipeilyä. Olo oli kuin Ronja Ryövärintyttärellä, kun tukka takussa ja märkänä kylpyläreissun jälkeen hyppelin taas menemään kiveltä toiselle.
Alueen kaksi luontopolkua
Vuosaarenhuipun itäosasta löytyy kaksi luontopolkua, joilla pääsee tutustumaan alueen erityiseen luontoon. Poluilla on myös 13 opastetaulua, jotka antavat retkeilijälle lisätietoa muun muassa alueen kasvistosta ja eläimistöstä sekä alueen historiasta. Luontopolut ovat nimeltään Jukan jäljillä ja Pirjon polulla. Pienellä googlettamisella selvisi, että luontopolut on nimetty luonnontarhuri Jukka Toivosen ja maaperäasiantuntija Pirjo Laulumaan mukaan. He molemmat ovat olleet merkittävässä roolissa huippua rakentaessa sekä maiseman ja luonnon kehittämisessä. Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton IUCN:n Suomen komitea palkitsi Vuosaarenhuipun ja sen pääarkkitehti Toivosen Paras luontoteko -kilpailussa vuonna 2006.
Luontopolut alkavat ja loppuvat samaan alkupisteeseen solan alapuolella. Me lähdimme virheellisesti matkaan kesken reittien, mutta polkujen varsinainen lähtöpaikka on Niinisaarentien pääsisäänkäyntien lähellä. Sisäänkäynniltä alkaa viitoitus luontopolkujen ensimmäiselle rastille, joka sijaitsee noin 800 metrin päässä.
Jukan jäljillä, on 1,3 kilometrin pituinen luontopolku (opasteet 1-8), jossa pääsee tutustumaan alueen avariin näkymiin Vuosaarenhuipun korkeimmalta kohdalta. Sama polku johdattaa myös lehtojen varjoon. Jos luontopoluista pitäisi valita vain toinen, suosittelen tätä polkua, sillä se tarjoilee ehdottomasti alueen parhaat palat. Reitin korkeuserot ovat paikoitellen suuria ja polut osittain jyrkkiä ja kivisiä, minkä takia reitti ei sovellu kaikille.
Pirjon polulla on sekin lyhyt, 1,1 kilometrin pituinen luontopolku. Reitti kuljettaa pitkin solaa ja niittyjä, ja toiseen luontopolkuun verrattuna se on tasainen ja helppokulkuinen. Kaunista on täälläkin, mutta mielestäni Jukan jäljillä -reitti on paljon ainutlaatuisempi. Onneksi polut ovat kuitenkin lyhyitä, joten ne on helppo yhdistää. Ja ylipäätään alueella on mahdollista kulkea ristiin rastiin juuri, kuten itse haluaa. Kulkua ei siis ole rajattu mitenkään tarkasti vain luontopolkujen varaan. Vuosaarenhuipulla on monipuolinen luonto ja alueella pesii useita lintulajeja. Jotta linnut ja eläimet saisivat olla mahdollisimman rauhassa, on alueella suositeltavaa liikkua vain luontopolkuja pitkin.
Aurinko alkaa laskea ja meidän on jatkettava matkaa. Olo on jopa hieman haikea, kun lähdemme tallustamaan takaisin autolle, sillä alueella olisi mieluusti viettänyt aikaa pidempäänkin. Ihmettelimme molemmat, miten vähän porukkaa oli liikkeellä, mutta kerrankin näin päin.
Vaikka lokakuun alku leiskuvine ruskineen olikin mainio ajankohta retkelle, houkuttelisi uusintareissu kesälläkin. Huipulla on nimittäin tuoksupuutarha, jonka haluaisin ehdottomasti nähdä ja kokea.
Onko Vuosaarenhuippu sulle tuttu kohde?
Käymme kiertämässä hotellia myös ulkopuolelta. Aurinkopaneeleilla toimivat pihavalot alkavat hitaasti valaista ympäristöä pimenevässä illassa. Sisälle palattuamme käymme tutustumassa alakerrassa sijaitsevaan kuntosaliin, joogahuoneeseen ja saunaan. Hetken nostelemme myös painoja ja ihailemme, miten pieneen tilaan on saatu rakennettua varsin toimiva minisali kaikkine välttämättömyyksineen.
