Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Category

Uusimaa

koiran kanssa telttailu Uusimaa yö ulkona

”Tytöt lähti telttailee”

15.9.2021

Kun alkuvuodesta muutin uudelle paikkakunnalle, josta en tuntenut entuudestaan juuri ketään, olin varma, että retkeilyharrastukseni kokisi kovan kolauksen. Että joutuisin ikuisuuteen asti vaeltelemaan luontopoluilla yksikseni, ja etten koskaan enää pääsisi yhtä helposti tyttöjen reissuille metsään kuin mihin olin Turussa asuessani tottunut.

Joskus on kuitenkin kiva olla väärässä, sillä Kanta-Hämeen (joskus raivostuttavankin) leppoisa ja hidastempoinen elämä on vienyt mennessään. Toisinaan tuntuu, että aika täällä olisi pysähtynyt: talojen ovet eivät ole koskaan lukossa, porukkaa tulee ja menee ja yllätysvieraita on lähes päivittäin oven takana pullapitkon tai omatekoisen omenapiirakan kanssa. On jotenkin hurjan helppoa olla ihan vaan oma itsensä ja tuudittautua maailmaan, jossa kellonajoilla ei ole kovinkaan suurta merkitystä, eikä pitkälle tulevaisuuteen aikataulutettu kalenteri automaattisesti teekään sinusta parempaa ihmistä. Ja kun elämä on sopivan leppoisaa ja kalenterissa on tilaa seikkailuille, sitä tulee tehtyä ja nähtyäkin maailmaa ihan eri lailla sekä sanottua useammin kyllä, kun joku ehdottaa jotain uutta.

Joissain porukoissa huomaan yhä hieman peitteleväni metsäläisyyttäni ja intohimoani luontoon: ehkä siksi, että koen, ettei minua ole oikein koskaan otettu vakavasti sillä saralla. Aina on pitänyt hirveästi selitellä, että kyllä minäkin tunnistan lintuja pelkästä laulusta tai että osaan käyttää kirvestä ja pystyttää teltan. Tai että osaan tehdä tuohisia ja lukea karttaa ja olen varsin pätevä sienestäjä. Niinpä olinkin hieman ihmeissäni siitä, miten helppoa retkiseuran löytäminen täällä on ollutkaan ja miten vaivatonta (lähes) tyhjiä kalentereita on ollut sovittaa yhteen. Olen vain avannut suuni oikeassa paikassa oikeaan aikaan, ja kappas! On tullut retkiaiheisia WhatsApp-ryhmiä ja telttailuehdotuksia. Ja mikä parasta, olen saanut muutamia uusia tyyppejä houkuteltua retkeilyn pariin!

Yksi näistä uusista telttailijoista on hyvä ystäväni, johon tutustuin alun perin mieheni kautta. Ensin meillä oli epämääräistä haaveilua reissuista sinne ja tänne, mutta pikkuhiljaa haihattelut alkoivat muuttua suunnitelmiksi, ja lopulta löimme lukkoon syyskuun ensimmäisen viikonlopun ja päätimme lähteä teltan kanssa metsään.

Vuokrateltta Partioaitasta

Teltan päädyimme vuokraamaan Partioaitasta. Kyselin Instagramin puolella, onko Partioaitan vuokrauspalvelu tuttu, mutta yllättävän harva siitä oli kuitenkaan kuullut. Olen aiemminkin hyödyntänyt vuokrauspalvelua muun muassa rinkan vuokraukseen, kun päätimme Tampereella lähteä ex tempore retkeilemään. Oma teltta on ollut jo pidemmän aikaa ostoslistalla, mutten usean lainateltassa vietetyn yön jälkeen vieläkään osaa sanoa, millaista telttaa oikein olen hakemassa. Unelmieni teltta olisi kevyt kantaa, mutta riittävän tilava vaikka neljälle retkeilijälle ja yhtä monelle koiralle. Mahdoton tehtävä, ja koska en oikeasti tiedä, mitkä kriteereistäni ovat oikeasti pakollisia, mitkä taas haihattelua, olen suosiolla lykännyt teltan ostoa tulevaisuuteen. Lisäksi odotan, että pääsisin pitkästä aikaa testaamaan vanhempieni kupoliteltan, johon liittyy monia muistoja lapsuudenkodin takapihalla vietetyistä öistä. Ehkäpä siitä voisi tulla luottokumppani reissuille?

Päädyimme kaverini kanssa vuokraamaan Fjällrävenin Abisko Shape 3 Unisex -teltan, johon koirakaverikin oli tervetullut. Jätin Dodon tällä kertaa kotiin, sillä yöstä oli luvattu kylmää, ja olen nykyään melko varovainen mummokoiran selän kanssa. Onneksi kaverillani on kultainennoutaja, joten täysin koiratta ei tälläkään reissulla tarvinnut olla.

Fjellun teltta oli ihan okei, muttei kuitenkaan se etsimäni täydellinen yksilö. Huomasin, etteivät suorakaiteen muotoiset teltat oikein ole juttuni, vaan (jostain syystä) neliö pohjaratkaisu sopii minulle paremmin. Meillä oli myös hitusen ahdasta rinkkoinemme, vaikka teltta olikin mitoitettu kolmelle henkilölle. Kyllä siellä nyt yhden yön nukkui, ja kasaus ja purku (tai ainakin purku) olivat helppoja, mutta silti ei tullut sitä kuuluisaa fiilistä ja täydellisen teltan metsästys jatkuu.

Iso-Melkutin on matalan kynnyksen retkikohde

Lyhyen pohdinnan jälkeen retkikohteeksi valikoitui Lopen Iso-Melkutin. Kohteen helppous viehätti, sillä käytännössä koko alue mäntykankaineen sopii loistavasti telttailuun. Ei siis tarvinnut varautua kilometrien patikointiin eikä myöskään stressata sitä, löytäisimmekö telttapaikkaa. Kaverille telttayö oli ensimmäinen laatuaan, joten jo ihan senkin huomioiden halusin mahdollisimman helpon ja riskittömän retkipaikan.

Yön yli retkemme ajoittui viikonloppuun, joten emme tietenkään olleet kaksin liikenteessä. Saavuimme Melkuttimelle noin seitsemän aikaan lauantai-iltana, joten parhaimmat telttapaikat oli luonnollisesti jo varattu. Jouduimme etsimään omaa paikkaamme yllättävän pitkään, sillä halusimme pystyttää teltan mahdollisimman lähelle vettä (täydellisen Instagram-kuvan toivossa). Lopulta sopiva slotti löytyi – tosin aivan päinvastaisesta suunnasta kuin mitä olimme alkuun ajatelleet. Saimme kuitenkin rauhallisen nimennokan itsellemme, joten kaikki meni lopulta vallan mainiosti.

Täysin kivuttomasti emme telttaa saaneet ahtaalle, puiden täyttämälle alueelle sullottua. En edes muista, milloin olisin viimeksi nauranut niin paljon kuin tällä reissulla. Oli kyse sitten teltan pystytyksestä, makuupussiin ahtautumisesta, yöllisistä pissakäynneistä tai halonhakkuusta, saimme joka käänteessä nauraa katketaksemme. Ja se jos mikä teki kaoottisen arjen ja raskaan työviikon jälkeen erittäin hyvää.

Totean tämän aina, mutta pitäisi telttailla useammin.

Pimeän tultua ja hiljaisuuden laskeuduttua paikan ylle, sytytimme vihdoin nuotion tulipaikalle. Kuikka ja härkälintu huutelivat jossain kauempaa. Hetken päästä järven yli vastarannalle tuijoteltuamme huomasimme, että monessa muussakin kohdassa alkoi näkyä leirinuotion kajastusta. Tunnelma oli samaan aikaan todella rauhallinen ja jännittävä: toisaalta tuntui hyvältä tietää, ettemme olleet metsässä yksin, toisaalta taas sen tiedostaminen teki olon hieman levottomaksi. Onneksi meillä oli kuitenkin vahtikoira mukana, joka olisi bongannut mahdolliset tunkeilijat meitä aiemmin.

Kun sitten lopulta kömmimme telttaan nukkumaan, alkoivat hampaat kalista kylmästä. Vitsailinkin kaverilleni, ettemme välttämättä jäisi henkiin ja että aamulla meistä olisi jäljellä vain kylmästä kangistuneet ruumiit. En nimittäin jaksanut uskoa, että lämpiäisimme missään vaiheessa yötä ja skeptisesti seurasin sääennustetta, jonka mukaan yö kylmenisi tunti tunnilta. Uutisotsikoissa puhuttiin myös syksyn kylmimmästä yöstä, joten odotukset nukkumisen suhteen eivät olleet kovin korkealla…

Mutta kuten aina ennenkin, makuupussi teki tehtävänsä, ja saimme kuin saimmekin unen päästä kiinni. Lopulta nukuimme niin hyvin, että suunnittelemamme aamu-usvan kuvailu ja aikaiset nuotiokahvit jäivät kokonaan välistä, sillä heräilimme vasta kymmenen aikoihin. Mutta pitkä, hyvin nukuttu yö teki kyllä hyvää, enkä muista, milloin viimeksi olisin nukkunut yhtä makoisasti. Kaverini oli samoilla linjoilla, ja nyt odotammekin seuraavaa yhteistä teltta- tai laavuyötä innolla. Jälleen yksi uusi ”uhri” saatu koukutettua retkeilyyn…

 

luontopolku Uusimaa

Köyhän Koli: Piilolammin luontopolku Hyvinkäällä

12.9.2021

Ei liene salaisuus kellekään, että kyllästyn helposti. Kaipaan jatkuvasti uutta nähtävää ja koettavaa, eivätkä luontopolut ja metsäretket tee siihen poikkeusta. Toisinaan näenkin hurjasti vaivaa, jotta löytäisin uusia polkuja tallailtavaksi tai bongaisin kivoja kuvauskohteita kaikkien tarjolla olevien luontokohteiden joukosta. Ja kun lähtökohdat ovat nämä, saattaa tuntua pienoiselta maailmanlopulta, jos kesken reissun kamerasta loppuu akku.

Näin minulle kävi Piilolammin luontopolulla Hyvinkäällä, jonne suuntasin komeiden maisemien perässä. Alueen kalliota kutsutaan muun muassa köyhän Koliksi, ja sen minä halusin ikuistaa kameraani. Huikeiden kallioiden lisäksi odotin reittikuvausten perusteella kiehtovaa metsää, lammenrantapolkuja, pitkospuupätkiä ja jopa reitille kiinnitettyjä köysiä. Mutta kun kiireessä lähtee, saattaa käydä niin, että kameran akku loppuu heti alkumetreillä ja koko reissusta jää fiilis, että hukkaan meni, kun ei saanut kuvia. Siksi taistelinkin pitkään tämän postauksen kanssa ja pähkäilin, voinko kirjoittaa jostain sellaisesta, josta ei ole kuvia todisteena. En tiedä, rikonko nyt jotain retkibloggauksen kirjoittamatonta sääntöä, mutta (lähes) kuvattomuudesta huolimatta päätin raapustaa kohteesta.

Sitten itse kohteeseen. Piilolammi sijaitsee Hyvinkäällä, hyvien kulkuyhteyksien päässä monesta suunnasta lähestyttäessä. Kohteeseen oli jopa naurettavan helppoa ajaa, ja reitti oli alusta loppuun loistavassa kunnossa. Luksusta kaikkien kuoppaisten hiekkateiden ja epämääräisten reittiohjeiden jälkeen…

Piilolammin etelärantaan, noin 500 metrin päähän parkkipaikalta, on avattu kesällä 2018 uusi esteetön tulipaikka, jonne pääsee helposti myös lastenrattailla ja pyörätuolilla. Tilavalta pysäköintipaikalta kuljetaan ensin pätkä hiekkatietä ja sen jälkeen helppokulkuista sorareittiä pitkin. Matkan varrelta löytyy myös puuvaja, josta voi napata mukaan halkoja tulentekoa varten. Tulipaikan yhteydessä rannalla on uudehko laituri, josta on helppo pulahtaa viilentävälle uinnille puhdasvetiseen ja syvään lampeen.

Jäimme hetkeksi istuskelemaan tulipaikalle (ja onnistuimme kuluttamaan kameran akun loppuun), ennen kuin lähdimme luontopolulle. 2,3 kilometrin mittainen Piilololammin luontopolku kiertää metsälammen ympäri ja sen aikana pääsee tutustumaan niin kuiviin kalliometsiin, kosteaan rantarämeeseen kuin 1800-luvulla perustettuun gabrolouhokseenkin.

Luontopolku on luokiteltu vaativaksi suurista korkeuseroista ja osin epätasaisesta maapohjasta johtuen. Kirjaimellisesti hengästyttävät nousut palkittiin kuitenkin mielettömän upeilla näköaloilla, enkä yhtään ihmettele, miksi paikkaa on luonnehdittu köyhän miehen Koliksi: männikköisessä kalliomaastossa on kieltämättä paljon samaa.

Kytäjä-Usmi on yksi Suomen 100 luontohelmeä -kohteista

Yli 20 neliökilometrin kokoiselta Kytäjä-Usmin retkeilyalueelta (, jolla Piilolammikin sijaitsee) löytyy monipuolisia ulkoilureittejä ja tulentekopaikkoja, ja alue tarjoaakin hyvät mahdollisuudet luonnossa liikkumiseen ja retkeilyyn. Lyhyehköjen luontopolkujen lisäksi alueelta löytyy useita pidempiä patikointireittejä.

Kytäjä-Usmi valittiin vuonna 2017 Suomen 100 luontohelmeä -kohteeksi. Poikkeuksellisen suuren eteläsuomalaisen metsäalueen puronvarsilehdoissa kasvaa useita harvinaisia ja etenkin Uudellamaalla uhanalaisia kasvilajeja: hirvenkello, kynäjalava, lehtoneidonvaippa ja kullero. Alueesta mielenkiintoisen tekee myös se, että se sijoittuu muinaisen tulivuoren kraateriin. Tästä muistona on alueelle tyypillinen gabro-kivilaji eli musta kraniitti, jota käytetään etenkin rakennuksissa ja hautakivissä. Gabroa on aikoinaan nostettu alueen monista louhoksista, joista yksi sijaitsee Piilolammin itärannalla.

100 luontohelmeä ovat luontokohteita, jotka valittiin alun perin Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuoden 2017 kunniaksi järjestettyyn kampanjaan. Luontohelmet edustavat niin maantieteellisesti kuin luonnoltaankin mahdollisimman hyvin koko Suomea. Iso osa luontohelmistä on suomalaisille tuntemattomia uusia elämyksiä. Helmien joukossa on myös tuttuja luontokohteita, mutta niiden olemassaoloa ja luonnontilaa uhkaa muutos. – 100luontohelmea.fi

luontopolku Suomi Uusimaa

Jylhä erämaa ja pähkinälehto kohtaavat Ikkalan luontopolulla Lohjalla

2.8.2021

Olen tiiraillut Ikkalan luontopolun kylttiä muutamat kerrat ajaessani sen ohi. Kun sitten viikonloppuna vapautui aikaa ylimääräiseen retkeilyyn, päätin vihdoin lähteä tutkailemaan, minkälaisen luontopolun Ikkalan kyläyhdistys oikein oli saanut talkoovoimin aikaan.

Lohjan Ikkalassa sijaitseva luontopolku on melko uusi, kesäkuussa 2020 valmistunut reitti, ja erittäin tervetullut lisä Lohjan (ja erityisesti Nummi-Pusulan alueen) muuten hieman vähäiseen luontopolkutarjontaan. Vajaan kolmen kilometrin pituinen polku kiertää Kotojärven ympäri, ja sen luvataan sisältävän monipuolisesti sekä jylhää kallioista erämaata että sakeaa pähkinälehtoa, sekametsää ja peltoa. Odotukset olivat siis korkealla sekä maisemien että luonnon monimuotoisuuden osalta!

Kierros Kotojärven ympäri

Lähdin matkaan lauantaiaamuna. Hieman jännitti, millaisessa kunnossa polku olisi, sillä edellisyönä oli satanut kaatamalla. Luonto oli vasta heräilemässä uuteen päivään, kun kaarsin autolla Kotojärven uimarannalle, joka toimii reitin aloituspisteenä. Myöhemmin luin, että auton olisi voinut jättää myös Nurmi Hydron vieraspaikoille (Pusulantie 1080), jolloin olisin päässyt lähtemään luontopolun viralliselta aloituspaikalta.

Ensimmäinen puinen suuntakyltti löytyy rannan läheisyydestä. Polku lähtee kohoamaan heti kallioille, jotka tarjoilevatkin koko reissun parhaimmat näkymät. Oikein harmitti, että olin taas ehtinyt aikatauluttaa päivän ihan täyteen, sillä muuten olisin ehdottomasti halunnut jäädä nauttimaan aamuteet järvimaisemaa tuijotellen. Itärannan pystysuoran kallionseinämän korkeus on vedenpinnasta mitattuna noin 30 metriä – ja näköalat ovat sen mukaiset. Sieltä voikin hyvin nähdä koko 1o hehtaarisen Kotojärven kokonaisuudessaan.

Kallio-osuuden jyrkimpiin kohtiin on tehty retkeilijöiden avuksi portaita, ja alueelta löytyy yksi kallioon kiinnitetty kaidekin. Heti alkuun todettakoon, että Ikkalan luontopolku sisältää melko paljon nousuja, joista osa on melko jyrkkiä. Oma sykkeeni ainakin nousi mukavasti, kun tasapainoilin liukkailla kallioilla ja koetin etsiä sopivaa jalansijaa. Nousua on kallioiden lisäksi muuallakin, joten jos kaipaa tasaista matalan sykkeen luontopolkua, tämä ei välttämättä ole paras valinta.

Rannasta, samoin kuin luontopolun alkuosasta löytyy muutama roskis. Niille on selkeästi ollut tarvetta, sillä kallioilla oli harmittavasti roskia ja rikottuja pulloja. Jalkoihinsa sai siis katsoa ja kiinnittää erityistä huomiota myös koiruuden liikkeisiin. Kovasti yritin koota lasinsiruja yhteen kasaan, mutta tehtävää hankaloitti huomattavasti flexin päässä tempoileva mäyrinkäinen, joka oli koko ajan vaarassa astella sirpaleisiin itsekin… Harmillista, miten useissa luontokohteissa tuntuu olevan luvattomia nuotiopaikkoja sekä ongelmia roskien kanssa – eikä Ikkala valitettavasti tehnyt tässä poikkeusta. Oli kuitenkin kiva huomata, että roskausongelmaa oli pyritty estämään nimenomaan roskisten sijoittelun avulla. Nyt täytyy enää toivoa, että alueella liikkuvat tajuaisivat nakata roskansa oikeaan osoitteeseen (tai kantaa ne mukanaan pois).

Kallioiden jälkeen polku jatkuu kuusimetsään järven rantaan. Polkuja menee jonkin verran ristiin rastiin, enkä aina ollut ihan varma siitä, olinko oikealla reitillä. Jossain kohtaa huomasin puihin maalatut kellertävän vihreät ympyrät, joiden toivoin olevan luontopolkuun liittyviä merkkauksia. Melko pian alkavat myös pitkospuut, jotka ovat paikoitellen piilossa kasvillisuuden alla. Jouduin välillä potkimaan oksia pois, jotta näin, minne uskaltaisin seuraavaksi laittaa jalkani. Dodo ei ollut touhusta yhtään vakuuttunut, eikä siksi suostunut kulkemaan edellä, vaan raahautui takanani. Saniaisten ja muun aluskasvillisuuden seassa taistellessani en välttämättä uskoisi, että kyseessä on niinkin uusi (ja ilmeisen suosittu) luontopolku. Sen verran umpeenkasvaneelta ja unohdetulta paikka paikoitellen vaikuttaa. Toisaalta se luo kaikkeen lisää seikkailun tuntua, kun kallioilla kiipeilyn jälkeen saa edelleen varoa askeleitaan, eikä aina tiedä, mitä seuraavan oksan takaa paljastuu.

Löysinkin pitkospuiden loppupäästä hajonneen mehiläispesän, joka kuhisi asukkaita. Askel nousi yllättävän helposti ja nopeasti, kun yritin pelastaa itseni ja mäyrinkäisen kiukkuisilta siivekkäiltä. Tällä kertaa vältyimme pistoilta, mutta läheskään aina emme ole olleet niin onnekkaita.

Puutteelliset opasteet vai umpisurkea suunnistaja?

Eihän se ole reissu eikä mikään, jos ei kerran (tai useamman) eksy! Niin kävi Ikkalassakin, sillä pitkospuiden jälkeen, hetken niityillä ja metsäautotiellä vaellettuani törmäsin useampaan t-risteykseen, joissa ei ollut kovin selkeitä opasteita. Tai olisi ollut, jos olisin tullut toisesta suunnasta, mutta kulkemastani suunnasta tarkasteltuna viitat jättivät tulkinnanvaraa. Pari kertaa lähdinkin väärään suuntaan ja löysin itseni harhailemasta milloin minkäkin mökin takapihalta (pahoittelut tästä!).

Jossain vaiheessa menin sen verran pahasti harhaan, että koin parhaimmaksi käpytellä loppumatkan autoteitä pitkin. Eihän se ehkä ollut mikään mielekkäin tapa lopettaa muuten niin mielenkiintoista reittiä, mutta minkäs teet. Minulla oli taas vaihteeksi hieman kiire, eikä muihin eksymisiin ollut enää varaa. Onneksi tietä pitkin pääsi varsin helposti takaisin lähtöpisteeseen.

Kun jälkeenpäin tutkailin karttaa tajusin, että minun olisi pitänyt ilmeisesti jossain kohtaa siirtyä koulun taakse ja jatkaa sitä pitkin. En kyllä kuollaksenikaan muista törmänneeni sinne ohjaaviin kyltteihin. Juuri ennen kuin käännyin takaisin rantaan menevälle tielle, huomasin opasteet loppupään luontopolulle. Reitti näytti kuitenkin pelkältä heinikolta, jossa kulki kapea polku, joten päätin pysyä asfaltoidulla tiellä. Polku nimittäin näytti sellaiselta, että siellä saattaisi törmätä käärmeisiin. En halunnut enää lähteä testaamaan, olisiko minulla ja Dodolla jälleen yhtä hyvä tuuri kuin aikaisemmin mehiläisten kanssa ja selviäisimme pistoitta.

Uutta: Kissanhännänmäen luontopolku

Ikkalan luontopolun yhteyteen on tehty myös oma uusi (2021) luontopolkunsa, joka kantaa nimeä Kissanhännänmäen luontopolku. Luin jostain, että luontopolun rakentaminen alkoi huhtikuun lopulla ja se, kuten toinenkin luontopolku, on tehty yhteistalkoilla ikkalalaisten voimin.

Lenkin pituus on pari kilometriä ja se on Kotojärven kierrosta helppokulkuisempi ja hieman lyhyempi. Uusi ja vanha reitti on myös mahdollista yhdistää samalla reissulla, sillä Kissanhännänmäen reitti lähtee Kotojärveä kiertävän luontopolun varrelta. Luontopolut ovat keränneet paljon kiinnostusta, ja mikäli polkujen yhtymäkohdassa sijaitsevaan vieraskirjaan on uskominen, polkuja myös tallataan ahkerasti.

Valitettavasti en itse ehtinyt tällä kerralla kiertämään Kissanhännänmäen osuutta, mutta aion sen varmasti tulevaisuudessa tehdä.

Suomi Uusimaa

Muumipapan majakka: päiväretki Söderskäriin

8.6.2021

Jos jotain tässä maailmassa rakastan, niin merta. Sen salamyhkäisyyttä, tietynlaista arvaamattomuutta, loputtomuutta ja ajatusta siitä, että se on ollut täällä vuosituhansia ennen meitä. Merelle lähtemiseen liittyy myös jotakin outoa vapauden tunnetta: kaikki, jopa hengittäminen, tuntuu kevyemmältä ja helpommalta. En tiedä mitään parempaa kuin merituulen pöllyttämän tukan, lokkien kirkunan ja tunteen siitä, että merillä koko maailma on minulle avoin ja mahdollisuuksia täynnä.

Ja vaikken itseäni miksikään kovin suureksi muumifaniksi laskekaan, tuntui erityisen mielenkiintoiselta matkata aurinkoisena toukokuun päivänä meriteitse juuri Muumipapan majakalle.

Mistä, miten ja mihin hintaan?

Olin varannut liput Söderskärin omilta sivuilta vain muutamaa päivää aiemmin, ja silloin olimme vielä olleet ainoat ilmoittautuneet. Olin lukenut, että majakkasaari olisi todella suosittu retkikohde, mutta ainakaan meidän lähdöllämme ei tuntunut olevan ruuhkaa. En tiedä, oliko syynä korona vai säätiedotteen ennustama, auringonpaisteesta huolimatta viileähkö päivä.

Aikuisten lipusta saa vuonna 2021 maksaa 52-72 euroa henkilöltä – lähtösatamasta riippuen. Matkaa varatessa piti päättää kolmesta eri lähtöpaikkavaihtoehdosta: Helsingin päässä valittavina olivat Kauppatori ja Aurinkorannan venesatama, Sipoossa taas Kalkkirannan satama. Lähdimme matkaan Kalkkirannasta, joka sijaitsee lähimpänä Söderskäriä. Sieltä lähdettäessä liput olivat (luonnollisesti) halvimmat ja lisäksi sataman yhteydessä oli iloksemme paljon parkkitilaa tarjolla. Parkkia varten kannattaa kirjoittaa navigaattoriin osoitteeksi Kalkkirannantie 542, sillä varsinaisessa satamaparkissa ei ole tarjolla kuin kolmen tunnin pysäköintipaikkoja. P1- ja P2-parkkipaikoilta, jonne auton voi jättää haluamakseen ajaksi, on noin parinsadan metrin matka alas satamaan.

Menomatkalla oli hieman epäselvyyttä laivojen kanssa. Pikkuisessa laiturissa oli kiinni useampi samanlainen vene, ja saimme vasta viime minuuteilla tietää, mikä paateista olisi oikea. Tai no, oikea ja oikea. Päädyimme nimittäin lopulta neljän muun majakalle matkaavan kanssa jonkinlaisen postiveneen kyytiin. Sellaisen, missä ei ollut (varauksessa luvattuja) vessaa tai kahvilaa tarjolla. Meidän olisi myös pitänyt mennä suorinta reittiä Söderskäriin, mutta jostain syystä pujottelimme siellä täällä saaristossa ja kävimme heittämässä Höbliä ja polkupyöriä laitureille. Eipä tuo auringonpaisteessa varsinaisesti haitannut, mutta herätti meissä matkaajissa paljon kysymyksiä ja epäselvyyttä. Ohjeet olivat melko vajavaiset, ja miehistön ja matkustajien välinen kielimuuri haittasi paikoin kommunikointia. Selvisimme kuitenkin lopulta perille, ja ystävällinen miehistö tuli avaamaan meille saaressa sijaitsevan huussin oven, jotta pääsimme vihdoin pissalle.


Saaren nähtävyydet ja historian havinaa

Maissaoloaikaa oli tunti ja vartti. Kuulosti omaan korvaan ensin varsin lyhyeltä ajalta, mutta pienen saaren kiertää nopeasti, joten loppujen lopuksi aika oli varsin passeli. Ainakin nyt, kun meitä oli vain kuusi innokasta saaren koluajaa paikalla. Ehdimme rauhassa kiivetä majakkaan, tutustua siellä oleviin opastauluihin sekä ihailla maisemia huipulta. Myös riippusillalla, joka erottaa Mattlandetin ja Bastulandetin toisistaan, tuli pööpöiltyä. Eväät nautimme pienehköllä eväspaikalla merituulen hulmutessa hiuksissa ja lintujen lennellessä ohitsemme. Omat eväät kannattaa tosiaan ottaa mukaan, sillä majakkasaarella (tai kaikilla laivoilla) ei ole minkäänlaista ravintola- tai kahvilamahdollisuutta. Tämä tuli ainakin osalle seurueestamme yllätyksenä, joten mainittakoon asiasta tässä vielä erikseen.

Söderskärin majakka on upea ilmestys. Alunperin majakka on ollut puuvalmisteinen, mutta se tuhoutui myrskyssä vuonna 1847. Puisen majakan tilalle rakennettiin nykyinen kahdeksankulmainen, noin 40 metriä korkea tiilimajakka. Luin, että kun uuden majakan valo sytytettiin vuonna 1862, valo oli niin kirkas, että lähistön kalastajat pelkäsivät sen karkottavan kalat kokonaan. Valo ei ollut majakan ainoa ongelma, sillä pian valmistumisen jälkeen korkean tornin huomattiin huojuvan kovassa tuulessa, ja sitä jouduttiin vahvistamaan betonikuorella 1900-luvun alussa. Majakan valo automatisointiin vuonna 1957, ja saari hiljeni majakan henkilökunnan muuttaessa pois. Luotsiaseman toiminta lopetettiin neljä vuotta myöhemmin ja lopullisesti majakan valo sammutettiin vuonna 1989.

Nykyään majakan sisällä toimii saaren historiasta kertova näyttely.  Eri kerroksissa voi lukea majakanvartijoiden ja luotsien elämästä, jonka lisäksi yhdessä kerroksessa pääsee tutustumaan Tove Janssonin kuvituksiin ja valokuviin saaristoarjesta.

Majakassa on kaikkiaan kuusi kerrosta, ja kierreportaita pitkin pääsee kiipeämään huipulle saakka. Noin 140 porrasta ei tunnu missään, vaikka muutamassa kohdassa olikin hieman haastavaa kulkea reppu selässä, sillä askelmat olivat jyrkkiä ja kulkuväylä paikoitellen todella matala. Onneksi saarella ei kuitenkaan ollut ruuhkaa ja kaikki saivat tutustua majakkaan rauhassa omaan tahtiinsa. Emme siis joutuneet väistelemään ketään ahtaassa portaikossa, mutta voin kuvitella, että loppukesän lämpiminä päivinä tilanne on toinen.

Tove Janssonin jalanjäljissä

Söderskar sijaitsee karuilla kallioluodoilla Porvoon ulkosaaristossa. Jossain lähimain sijaitsee myös pieni kallioinen luoto Haru, joka oli Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän pitkäaikainen kesäpaikka. Tarina kertoo, että Tove Jansson käytti Söderskäriä esikuvanaan kuvaillessaan Muumipappa ja meri -kirjan majakkasaarta. Tässä lienee enemmän tarua kuin totta, sillä kirjassa kerrotut koordinaatit eivät osu Söderskäriin vaan vievät parikymmentä kilometriä idemmäksi.

Kirja on ilmestynyt vuonna 1965 ja siinä kuvataan muumiperheen matkaa ja eloa saarella. Muumiperhe muuttaa syrjäiselle majakkasaarelle, ja Muumipappa ryhtyy hylätyn majakan vartijaksi. Syrjäinen sijainti ei kuitenkaan ennakkoajatuksista huolimatta yhdistä perhettä vaan erottaa, ja tarina kasvaakin vahvaksi yksinäisyyden kuvaukseksi, jossa jokainen tarinan hahmo kokee majakkasaaren omalla tavallaan. Kieltämättä majakalla onkin hyvin tovejanssonmainen tunnelma, ja monet pienet yksityiskohdat, kuten öljylamput, kirjoituspöydät ja simpukankuoret tuovat mieleen muumien maailman. Katsoipa majakkasaarella minne tahansa, on helppo nähdä, mistä Jansson on ammentanut inspiraationsa.

Jansson rakasti merta ja majakoita, ja tämä rakkaus näkyi useimmissa hänen teoksissaan. Erityisesti myrskyt innostivat ja inspiroivat häntä, mutta suhde mereen muuttui vanhetessa: ”Ja viimeisenä kesänä tapahtui jotain anteeksiantamatonta; minä aloin pelätä merta. Suuret aallot eivät enää merkinneetkään seikkailua, vaan pelkkää pelkoa ja huolta veneen takia ja kaikkien muidenkin veneiden, jotka liikkuivat vesillä huonolla säällä.” Janssonin ajatuksia on helppo ymmärtää, kun kalliosaarella katseli rantakallioihin murskautuvia aaltoja ja laineiden välissä pilkottavia karikkoja. Luin, että moni alus on tullut tiensä päähän ajaessaan karille juuri Söderskärin majakkasaaren edustalla. Mutta vaikka ihmismieltä saattaakin pelottaa ja ahdistaa, majakat seisovat vuosikymmenestä toiseen jämäkästi paikoillaan ja uhmaavat myrskyjä sammutettuinakin. Ties mitä kaikkea ne ovat vuosien aikana nähneet ja kuulleet, ja minkälaisia salaisuuksia niiden seinät kätkevätkään sisälleen.

Totta kai Toven ja majakkaluodon yhteydestä on yritetty saada myös markkinointivalttia, jolla erityisesti japanilaisia muumituristeja houkuteltaisiin Porvoon saaristoon. Tähän saakka matkailun lisääntymistä on kuitenkin (lintujen kannalta onneksi) hillinnyt luotojen asema luonnonsuojelualueena.

Saaren ainutlaatuinen luonto lumoaa

Söderskär on luonnonsuojelualue ja kuuluu myös Natura 2000 -alueeseen. Paikka on tärkeä merilinnuston suojelu- ja tutkimusalue, valtakunnallisesti arvokas kulttuurimaisema sekä ainutlaatuinen matkailukohde. Majakkasaaren ympäristö on ulkosaariston lintujen suosimaa pesimäaluetta ja sen vuoksi vierailut saarella ovat rajattuja. Maihinnousu omalla veneellä on kielletty 1.5.-31.7. välisenä aikana lintujen pesimisajan takia. Yleisöristeilyt (, jollaisella mekin olimme) ovat kuitenkin sallittuja Ympäristöministeriön erikoisluvalla myös rauhoitusaikana. Tosin tällöin saarta on rajattu köysin, jotta innokkaat vierailijat eivät kulkisi liian lähellä hautovia lintuja. Yleisöristeilyt ovat myös ajallisesti rajattuja, jotta linnuille pystytään takaamaan mahdollisimman paljon täysin häiriötöntä pesimisaikaa.

Minkälaisia tirppoja saarelta sitten oikein löytyy? Söderskärillä voikin bongata haahkoja, meriharakoita, kala- ja lapintiiroja, riskilöitä, tyllejä, pilkkasiipiä sekä uhanalaisia räyskiä, joiden pesimistä varten saari on rauhoitettu luonnonsuojelualueena. Tällä hetkellä minkit ovat saariston lintujen suurin uhka – pesimäaikaan maihin nousevien ihmisten ohella. Ja kyllä, tunsin piston sydämessäni käyskennellessäni saarella. Yritin kuitenkin pysyä mahdollisimman kaukana hautovista linnuista sekä katsoa jalkoihini, etten vahingossakaan astunut kallioille maastoutuneen haahkan päälle. Kiukkuiset valkoposkihanhet pitivät meidät kaksijalkaiset onneksi hyvässä kurissa, ja pari kertaa sainkin pistää juoksuksi, kun ärhäkkä emolintu yritti napata hameenhelmasta kiinni.

Kotiinlähdön aika

Saarelle kaartaa toinen laiva mukanaan uusi lastillinen innokkaita seikkailijoita. On meidän aikamme lähteä. Aurinko on alkanut paistaa täydeltä terältä, ja pieni aallokko tekee matkanteosta entistä unettavampaa. Käytän kameran objektiivia kiikarina ja tiirailen kauempana häämöttäviä saaria. Osa niistä on selkeästi merimetsojen valtakuntaa, sillä aavemaisista kummituspuista ei voi erehtyä.

Kotimatkalla emme enää puikkelehdi pikkusaarten lomassa, vaan kuljemme enemmän avomerta pitkin. Seuraan purjeveneiden pujottelua ja saan itseni kiinni haaveilemasta sellaisen ostosta. Huomaan myös ikävöiväni Turkua ja saariston kesää. Meren tuoksua, auringonpaisteessa kimaltelevaa merivettä ja sitä onnellista väsymystä, mikä seuraa pitkän merilläolon jälkeen. Kurkkua kuristaa ajatus siitä, että tämä kesä tulee olemaan kaikkinensa niin kovin erilainen. Tiedossa ei ole lossiajeluita tai aamuyöhön venähtäneitä veneretkiä. En ehkä pääse enää toista kertaa tänä kesänä nauttimaan Turun saariston kauneudesta tai istuskelemaan Hovirinnan rannan laiturilla Kaarinassa. Mutta tulee muita kivoja asioita ja unohtumattomia hetkiä. Ja ehkä taas ensi kesänä saan nauttia merestä ja sen tarjoamista mahdollisuuksista kuten aiemminkin. Sen ajatteleminen helpottaa.

Eräältä saarelta veneeseen hyppää joukko telttailijoita. Yhtäkkiä vene on aivan täynnä ääntä, eivätkä istumapaikat meinaa riittää kaikille. Moni vetää takinkauluksia ylemmäs naamansa peitoksi, sillä maskit ovat jääneet kotiin. Huomaan, miten matkustajat yrittävät saada katsekontaktin hytissä istuviin miehistön jäseniin. Eikö meitä ole täällä hieman liikaa? Mites ne koronarajoitukset? Matka kuitenkin jatkuu, ja matkustajat tuijottelevat joko kauas merelle tai jalkoihinsa välttäen ottamasta minkäänlaista kontaktia muihin.

Noin puolen tunnin kuluttua saavumme Kalkkirantaan. Vene tyhjenee vauhdilla, ja lähdemme tallustamaan ylämäkeen kohti parkkipaikkoja muiden jäädessä rantaan odottamaan omia kyytejään. Olo on samaan aikaan hurjan onnellinen, mutta jotenkin haikea. Tuntuu hieman tylsältä istahtaa kuumaan autoon ja jättää meri taakseen. Hypätä muumien satumaailmasta takaisin oikeaan elämään.