Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Category

Iisalmi & tienoot

Iisalmi & tienoot kaupallinen yhteistyö Pohjois-Savo yö ulkona

Savisaaren kalakämppä – vaihtoehto telttayölle

18.10.2022

Retkeily ei aina tarkoita telttailua – eikä toki telttailukaan aina retkeilyä. Olipa kyse sitten kummasta tahansa, hommaan sisältyy aina seikkailun mahdollisuus. Ja koska seikkailuille ei koskaan kuulu sanoa ei, päätimme lähteä tutustumaan Savisaaren kalakämppään. Aluksi tarkoituksemme oli meloa saareen, jossa kämppä sijaitsee, mutta suunnitelmat menivät viime hetkellä uusiksi.

Kaupallinen yhteistyö: Iisalmi & tienoot

Heti alkuun sanottakoon, että odotin Savisaaren kalakämppää melontavaelluksineen todella paljon. Siksi tuntuikin todella kurjalta, että jouduimme aikataulu- ja sääsyistä jättämään melonnan väliin. Hieman noloina suunnistimme kohti Ruukin tupaa, jossa paikan yrittäjä, Henkka, meitä jo odottelikin. Kahvittelun lomassa totesimme, että tuulee ihan liikaa suhteessa melontataitoihimme ja syysmyrskyn uhkakin oli todellinen. Melontamatka olisi ollut pitkä, 15 kilometriä suuntaansa, joten emme halunneet ottaa riskiä, että jäisimme myrskynsilmään tai hyytyisimme kesken reitin. Onneksi oli kuitenkin vaihtoehtoja, ja Henkka tarjosikin meille mahdollisuutta soutaa saarelle. Soutumatka olisi huomattavasti lyhyempi, vain noin 300 metriä. Siitä suoriutuisimme pahemmassakin tuulessa.

Päädyimme valitsemaan soutuveneen, mutta ennen kuin lähdimme veneelle, pääsimme tutustumaan Ruukin tupaan paremmin.

Ruukin tupa on tunnelmallinen ”monitoimikeskus” Jyrkässä, Pohjois-Savossa. Sieltä löytyy kahvila, josta voi perus kahvilatuotteiden lisäksi ostaa myös elintarvikkeita ja kalastuslupia. Me saimme loistavasti täydennettyä retkiruokavarastoamme. Tuvan sijainti on loistava myös retkeilyn kannalta, sillä sieltä on suora yhteys 30 kilometrin pituiselle Volokinpolulle sekä mahdollisuus lähteä myös eripituisille melontavaelluksille.

Itse Ruukin tupakin on ihana. Siellä viettää mielellään aikaa, ja voin kuvitella, miten ruuhkaista terassilla on kesäisin, kun porukka kerääntyy ihailemaan maisemia ja kuuntelemaan kosken pauhua. Yläkerrassa on symppis kahvila, josta saa myös lounasta. Alakerrasta taas löytyy A-oikeuksilla varusteltu pubi ja terassi. Kaksikerroksisessa museossa taas voi tutustua Ruukin historiaan sekä vaihtuvaan taidenäyttelyyn. Paikassa on mahdollista järjestää myös juhlia.

Ruukin tupa vuokraa myös kalakämppää edulliseen 35 euron vuorokausihintaan. Ruukin tuvalta voi halutessaan meloa kämpälle (kanootti- tai kajakkivuokra erikseen hinnoiteltu), tai sitten voi ajaa Rehvontien varteen, kävellä pienen pätkän metsässä ja soutaa noin 300 metriä järven yli saareen. Me olimme tosiaan suunnitelleet melontavaellusta, mutta 15 kilometrin yhdensuuntainen matka, raivokas syystuuli ja varsin tiukka aikataulu eivät oikein puoltaneet päätöstämme. Onneksi Henkka ehdotti soutuvenettä.

Ilman melontaa emme kuitenkaan jääneet, sillä saimme testata sekä kanoottia että kajakkeja tuvalla ennen lähtöä. Pitkää reissua emme kanootilla tehneet, kunhan hetken fiilistelimme. Huomioni vei koiravauva Sumu, jonka olisin mieluusti pakannut rinkan kyytiin ja vienyt kotiin. En ymmärrä, miksei Henkka innostunut ajatuksesta…

Melontakokeilun jälkeen lähdimme ajamaan Rehvontielle, jonka varrelle auto on tarkoitus jättää. Samaisen tien varressa sijaitsee myös Hankalammen lintutorni sekä Uuranholin rotko, jotka molemmat kävimme katsastamassa. Mielettömiä kohteita, joissa kannattaa ehdottomasti piipahtaa, jos alueella liikkuu! Erityisesti Uuranholi on sellainen, että joutuu hetken miettimään, missä sitä onkaan: maisema on nimittäin kuin Lapissa. Lintutornilta taas aukeaa näkymät nuolihaukan, kurjen, pikkulokkien ja laulujoutsenen kotilammelle. Ja mikäli harrastaa lintubongausta, niin vinkkinä kerrottakoon, että alueella on tavattu myös luhtahuitti!

Mutta takaisin Savisaaren kalakämppään, jota kohti olimme vauhdilla menossa. Lyhyen metsäosuuden jälkeen pääsimme soutuveneelle. Edessä oli lyhyt soutumatka, joka onnistui varsin mallikkaasti. Vesi ei onneksi ollut yhtä matalalla kuin Tiilikkajärvellä, emmekä jääneet jumiin rantakivikkoon.

Savisaari avautui edessämme. Se oli pieni ja kodikas. Juuri sellainen, johon olisi pitkän patikan jälkeen ihana pysähtyä. Ja toki se vaikutti kutsuvalta ihan ilman vaellustakin. Mökin lisäksi saaresta löytyi puucee, nuotiopaikka sekä maailman sympaattisin, kahden henkilön minisauna.

Kiiruhdimme sisälle mökkiin, tutkimme paikkoja ja mietimme, mitä kaikkea ehtisimme touhuta vielä ennen pimeän tuloa. Aloitimme tietenkin tärkeimmällä eli ruuanlaitolla. Meinasimme ensin jäädä sisälle mökkiin, mutta hiljalleen horisonttiin laskeutuva aurinko houkutteli meidät mökin portaille kokkaustouhuihin.

Ilta saarella eteni vauhdikkaasti. Koska olemme tunnetusti multitaskauksen ammattilaisia, ehdimme kalastamisen, saunomisen ja makkaranpaiston lomassa myös ottamaan mainoskuvia Nean kauniille korvakoruille. Miljöö sopi täydellisesti niiden kuvaamiseen, joten olihan mahdollisuus hyödynnettävä.

Saunan jälkeen (montako tulitikkurasiaa voikaan tarvita yhden saunan sytyttämiseen?) olo oli ihanan raukea. Kömmimmekin makuupusseihimme jo ennen yhdeksää. Ilta hämärtyi, ja me laitoimme murhapodcasit tulille. Joku voisi tietenkin ajatella, ettei vanha ja nitisevä kalastajakämppä välttämättä ole se, missä murhatarinoita kannattaa kuunnella, mutta samalla reseptillä olemme rauhoittuneet iltaunille Norjan reissusta asti.

Vaikka kuinka ajattelimme olevamme rohkeita retkeilijöitä, niin siinä kohtaa oli sydänkohtaus lähellä, kun mökin ovi yhtäkkiä avautui pimeyteen. Jälkeenpäin ajateltuna on selvää, että olimme vetäneet oven huolimattomasti kiinni, mutta siinä hetkessä olimme varmoja, että kaikki pohjoissavolaiset murhanhimoiset tyypit olivat (luonnollisesti) lähteneet peräämme saareen. Kun murhaajaa ei kuitenkaan kuulunut, uskaltauduimme puskapissalle puukot toisessa ja taskulamput toisessa kädessä. En edes halua ajatella, miten koomisilta mahdoimme näyttää varvikossa kyykätessämme…

Lopulta väsymys vei kuitenkin voiton, ja nukuimme ihan mielettömän hyvin aamuun asti. Herätessämme saari kylpi auringonvalossa ja illan kauhukuvat tuntuivat todella kaukaisilta. Nautimme rauhassa vielä aamupalan, ennen kuin lähdimme taas jatkamaan matkaa. Kieltämättä harmitti, että aika saaressa jäi kovin lyhyeksi. Siellä olisi mielellään ollut pidempäänkin. Kotimatkalla puhuimmekin siitä, että olisi hienoa päästä tekemään melontavaellus ensi keväänä tai kesänä. Sitä odotellessa!

Kiitos osasta kuvista Nea Liljalle!

Iisalmi & tienoot kaupallinen yhteistyö Pohjois-Savo

Uuranholin rotkon jylhyys pysäyttää

15.10.2022

Toisinaan mielettömiin paikkoihin eksyy ihan sattumalta ja suunnittelematta. Niin kävi Uuranholin rotkolaakson kanssa. Emme olleet koskaan lukeneet paikasta, emmekä liiemmin tienneet sen olemassaolosta. Mutta niin vain ystävällinen savolaismies vinkkasi meille kohteesta, ja uteliaina lähdimme selvittämään, mistä rotkolaaksossa oikein oli kyse.

Kaupallinen yhteistyö: Iisalmi & tienoot

Törmäsimme heti parkkipaikalla (Rehvontie) lupsakoihin savolaisvanhuksiin. Papat olivat kovasti huolissaan siitä, miten Mersun pohja oli kestänyt kivikkoisen metsäautotien. Kun kerroin, että ihan kunnossa on, nousi seuraavaksi huolenaiheeksi etelän likkojen erätaidot. Meitä varoiteltiin moneen kertaan paitsi liukkaista portaista ja pitkoksista myös siitä, ettei rotkon reunoille saanut mennä keikkumaan. Hyvä etteivät kädestä pitäen lähteneet saattamaan meitä polulle! Jotenkin sympaattista, miten paljon huolenpitoa saimme lyhyen kohtaamisen aikana osaksemme.

Lähdimme matkaan ehkä liioitellun varovaisesti, ettemme olisi herättäneet huolta vanhuksissa. Suotta he eivät kyllä olleet varoitelleet liukkaudesta, sillä jalka lipesi useammankin kerran jo alun kivikkoisessa mäessä.

Uuranholi on jyrkkäreunainen rotko, jonka pohjalla omassa rauhassaan virtaa pieni puro. Rannat ovat lohkareikkoa tai suota, Holinlammen keskellä on yksi pieni suosaarikin. Reitti laskeutuu portaita pitkin hautavajoaman pohjalle, ja siitä eteenpäin pääsee kulkemaan aivan rotkon keskiössä yhdessä puron kanssa. Ilmeisesti alueen pitkoksia on lähiaikoina uusittu, sillä paikoitellen pitkoksia meni kahdet rinnakkain.

Jälkikäteen luin, että nautiskelijat voivat kesäkuumalla riisua kengät ja sukat jalastaan ja astella osittain veden valtaamilla pitkoksilla avojaloin. Ilmeisesti erityisesti keväällä osa pitkoksista voi olla veden vallassa. Meillä kävi tuuri, sillä pitkokset olivat kuivat, tosin sitäkin liukkaammat. Eikä syyskuun kylmyydessä kyllä tullut mileenkään riisua kumisaappaita pois, mutta voin kuvitella, että kesähelteellä meno on toinen.

Uuranholi on osa Volokinpolkua. Volokinpolku on merkitty, 30 kilometriä pitkä erävaellusreitti, joka sijaitsee Itä-Sonkajärven vaihtelevassa maastossa. Reitti alkaa Jyrkän kylältä, kiemurtelee Kangaslammen särkkien ja Eräholin kautta Haajaistenjärvelle ja päätyy Uuranholin pohjan kanjonimaisemista Susi-Kerviselle aivan Rautavaaran kunnan rajalle asti. Tieltä pääsee polulle useammastakin kohdasta, joten reitillä voi halutessaan kiertää myös lyhyemmän lenkin.

Uuranholi tarjoaa mielettömiä maisemia ilman Volokinpolun kiertoa. Paikalle pääsee tosiaan autolla, ja rotkon päällä on laavu, penkki ja näköalatasanne. Kaikki ovat todella hyvässä kunnossa, ja helposti saavutettavissa. Ainoastaan pitkoksilla ja rappusissa kannattaa olla varovainen, sillä ne saattavat olla yllättävän liukkaat. Mikäli tekee vain piston Uuranholilla, kannattaa samaan reissuun yhdistää myös Hankalammen lintutorni, joka sijaitsee saman Rehvontien varrella. Tornilta on mainiot näkymät erälammelle, jossa pesii kuulemma kurkia, pikkulokkeja, laulujoutsen ja monia vesilintuja – mahdollisesti jopa metsähanhi. Myös nuolihaukka kuuluu alueen vakiolinnustoon. Lienee sanomattakin selvää, että alue on erityisesti lintubongareiden suosiossa.

Uuranholi oli yksi syksyisen ruskaretkemme mieleenpainuvimmista paikoista. Vaikka teimme paikkaan vain lyhyen visiitin, se jäi silti mieliimme paikkana, jonne haluamme varmasti palata uudelleen. Volokinpolku alkoi kiinnostaa meitä molempia, ja voikin olla, että kevään tullen innostumme kiertämään sen. Kuitenkin juuri nyt, tähän hetkeen Uuranholi itsessään oli paras mahdollinen. Oli ihana katsella ruskan värjäämiä puita, joiden värit heijastuivat myös tyynestä vedestä.

Tuntui hurjan etuoikeutetulta seistä siellä kaikessa rauhassa, luonnosta ja sen moninaisuudesta nauttien.

Suuret kiitokset osasta kuvia Nea Liljalle!

Iisalmi & tienoot kaupallinen yhteistyö Pohjois-Savo vinkit

3+1 erilaista pohjoissavolaista museota

9.10.2022

Olen jostain syystä aina yhdistänyt sadepäivät ja museovierailut toisiinsa. On ihanaa pujahtaa sateesta museon lämpöön, rauhoittua ja kierrellä siellä omaan tahtiinsa. Nähdä, kokea ja yllättyä. Olipa kyseessä sadepäivä tai ei, niin Pohjois-Savosta löytyy monta mielenkiintoista museota, joihin kannattaa poiketa. Me ehdimme käydä niistä vain osassa, mutta halusin tulla vinkkaamaan näistä helmistä teillekin.

Kaupallinen yhteistyö: Iisalmi ja tienoot

1. Panimomuseo on ainoa yleisölle avoinna oleva suomalainen panimomuseo

Iisalmessa olutta on valmistettu pian jo 145 vuotta. Olvin panimon kupeessa, Olvi-oluthallilla sijaitsee Panimomuseo, jossa voi tutustua oluen pitkään historiaan ja oluen valmistuksen eri vaiheisiin. Museo on perustettu 1988, ja sen esineistö on peräisin 1800-luvun lopulta ja 1900-luvun alkupuolelta ja sitä on kerätty Suomesta ja muualta Euroopasta. Nähtävillä on muun muassa 1900-luvun alun oluen varastotynnyrit, talouskaljan pulllotuskone sekä alkakorkkauskone, jolla tehtiin limupullojen repäistävät korkit.

Museo esittelee monipuolisesti oluen historiaa ja valmistusta vaihe vaiheelta. Vierailulla voi paneutua yli sadan vuoden takaiseen olutesineistöön, 1910-luvun laboratorio- ja konttoritiloihin sekä 1980-luvun mainosverstaaseen, jossa ideoitiin ja toteutettiin käsityönä mainoksia kauppoihin, autoihin ja lehtiin. Oman yrittäjä- ja työtaustani takia innostuin erityisesti siitä, miten paljon mainosmateriaalia museossa oli nähtävillä: printtimateriaalin lisäksi museossa pyöri televisiomainoksia usealta vuosikymmeneltä. Niitä tutkimalla huomasi paitsi aikansa trendit myös sen, miten erilaiset säädökset ja lait ovat ajan saatossa iskeneet erityisesti alkoholimainontaan. Kaksimieliset, olutta ja sen ominaisuuksia ihannoivat mainokset eivät enää tänä päivänä menisi missään kanavassa tai mistään seulasta läpi.

Tiesitkö, että Olvilla kummittelee? Saimme vierailumme aikana kuulla Olvin työntekijöiltä, miten he olivat kuulleet vanhassa päärakennuksessa korkokenkien kopinaa useamman kerran. Liekö sattumaa, että Olvin toimitusjohtaja Evert Åbergin vaimo Hedwig, joka oli tunnettu OLVI-säätiön perustamisen ohella siitä, että hän kulki ympäriinsä koroissaan? Niin tai näin, mutta mekin saimme osamme kummituksista vierailumme aikana. Vanhassa päärakennuksessa nimittäin laukesi hälyt päälle hetkeä ennen kuin olimme menossa sinne. Koko rakennus tarkastettiin, mutta ketään ei näkynyt. Liekö Hedwig käynyt tarkastamassa, ketä oikein oli tulossa vierailulle Åbergien vanhaan kotiin?

Panimomuseo sijaitsee osoitteessa Luuniemenkatu 4, 74100 Iisalmi, Olvi-oluthallilla panimon kupeessa. Museoon ei ole pääsymaksua, mutta opastettu 4-20 hengen maksuton museokierros on mahdollinen erikseen varaamalla. Kierroksen tarjoaa museon ylläpitäjä OLVI-säätiö. Olvi-oluthallilla toimii myös panimohenkeen sisustettu ravintola, jossa on tarjolla todella laadukasta ja monipuolista lounasta – lämmin suositus!

2. Taidemuseo Eemil – näköalapaikka Halosen taiteilijasuvun taiteeseen

Vuonna 1976 avattu Taidemuseo Eemil sijaitsee Lapinlahden kirkonkylässä, vajaan 30 kilometrin päässä Iisalmesta ja noin 60 kilometrin päässä Kuopiosta. Kauttaaltaan remontoitu museo toimii aitiopaikkana Halosen taiteilijasuvun taiteeseen. Siellä esitellään kuvanveistäjä Eemil Halosen sekä Halosten taiteilijasuvun monipuolista tuotantoa, joka pitää sisällään niin veistoksia kuin maalauksiakin.

Halosen taiteilijasuku -näyttely. Halosen taiteilijasuku on lähtöisin Lapinlahdelta, Pohjois-Savosta. Kymmenkunta Halosta teki elämäntyönsä maalaustaiteen, kuvanveiston, taidevalannan, käsityön, musiikin ja teatterin parissa. Halosen taiteilijasuku -kokoelmanäyttely esittelee Eemil, Antti, Arttu, Kalle, Pekka ja Heikki Halosen taidetta Halosten Museosäätiön kokoelmista. Kokoelmanäyttely on esillä noin vuoden 2025 loppuun saakka. Suvun kuuluisimmat taiteilijat ovat serkukset taidemaalari Pekka Halonen (1865–1933) ja kuvanveistäjä Eemil Halonen (1875–1950), jotka ovat maamme taidehistorian kärkinimiä. Pekka Halonen tunnetaan ennen kaikkea suomalaisen maiseman sielun, maalaiskansan ja perheidyllin ilmentäjänä, kun taas Eemil Halonen oli taitava kansankuvaaja, Kalevalan tulkitsija ja tunnustettu muotokuvien tekijä.

Aarne Paldanius -kokoelmanäyttely. Museon kokoelmanäyttelyssä esitellään Halosen taiteilijasuvun lisäksi vuosittain vaihtuvana näyttelynä yläsavolaista taidetta ja teemanäyttelyjä. Tällä hetkellä näyttelyn taiteilijana on ITE-taiteilija ja  kuvanveistäjä Aarne Paldanius, jonka töitä voi ihastella Taidemuseo Eemilissä tammikuun loppuun saakka. Aarne Paldanius (s. 1915) syntyi lapinlahtelaiseen maanviljelijäperheeseen. Kasvaessaan mies alkoi haaveilla taideopinnoista, mutta haave ei saanut kannatusta 1930-luvun maalaisyhteisössä. Osittain vanhempiensa toiveesta ja osin velvollisuudesta Paldanius jäi hoitamaan kotitilaansa. Taide ei kuitenkaan jäänyt missään vaiheessa pois kuvioista, vaan Paldanius pystyi yhdistämään työn ja harrastuksen. Kaikki kuitenkin muuttui, kun viisikymppinen Paldanius sairastui vakavasti ja häneltä kiellettiin kaikki raskaat työt. Toipilaana Paldaniuksella oli vihdoin aikaa taiteelle. Hän oli monipuolinen taiteilija, joka paitsi piirsi ja maalasi öljyväreillä, myös veisti savea, kipsiä ja puuta. Taidemuseo Eemilissä on nähtävillä useita hänen piirustuksiaan ja maalauksiaan sekä muutama puuveistos.

En tiedä miksi, mutta minulle tulee taidemuseosta heti jotenkin hurjan hyvä mieli. Kaikki on uutta ja selkeää ja teokset on laitettu kauniisti esille. Aloitamme kierroksen tutustumalla Halosen taiteilijasuvun töihin. Tunnistan Antin maalauksista heti Väisälänmäen, ja useat muutkin maalaukset vievät minut lapsuuteni kesiin, joissa kirmattiin niityillä vanhoissa kunnon Suomi-maisemissa. Sen sijaan Eemilin veistoksia katsellessa joudun myöntämään tietämättömyyteni: en muista lukeneeni taiteilijasta aiemmin, eivätkä teoksetkaan näytä tutuilta. Yllätyn myös veistosten koosta. Odotin niiden olevan huomattavasti pienempiä, mutta suurimmat niistä yltävät moneen metriin. Kun siirrymme Paldaniuksen näyttelyn puolelle, on kuin tekisimme loikan ajassa; niin erilaisia Halosten ja Paldaniuksen työt ovat. Eikä niitä kai voi edes mitenkään verrata toisiinsa. Jostain syystä Paldaniuksen työt tekevät minuun vaikutuksen. Voisin vain jäädä katselemaan niitä, sillä tuntuu, että mitä enemmän niille antaa aikaa, sitä paremmin ne aukenevat: piirustuksiin ja maalauksiin tupsahtelee koko ajan uusia kasvoja ja pienenpieniä yksityiskohtia, kun jaksaa vain etsiä. Monissa teoksissa myös tapahtuu paljon ja tunnelma on paikoitellen jopa kaoottinen. Vaikka teokset toimivatkin oman aikakautensa ilmentäjinä, en voi olla ajattelematta, että niissä on nähtävissä myös taiteilijan mielenmaisemaa. Ehkä näen maalauksissa jotain yhtäläisyyttä myös omaan hektiseen arkeeni ja siksi Paldaniuksen työt puhuttelevat?

Taidemuseo Eemil sijaitsee osoitteessa Suistamontie 3, 73100 Lapinlahti. Museovierailulle on saatavilla etukäteen tilaamalla opastus, jota suosittelen lämpimästi. Itseltä olisi jäänyt paljon tietoa saamatta ja yksityiskohtia huomaamatta, ellemme olisi saaneet opasta mukaan. Lämmin suositus Taidemuseo Eemilin oppaille, joilla on taito kertoa taideteoksista innostavasti ja kansankielisesti!Pääsymaksu aikuisilta on 10 euroa,  alle 18-vuotiaat pääsevät ilmaiseksi. Opiskelijat, eläkeläiset, työttömät, varus- ja siviilipalveluksessa olevat 8 euroa. Taidemuseo Eemil on myös museokorttikohde!

3. Rukajärvikeskus – aikamatka rintamalle

Rukajärvikeskus kertoo nimensä mukaisesti Rukajärven suunnan taisteluiden historiasta. Keskus toimii kahdessa toimipisteessä – Lieksassa ja Kiuruvedellä, ja molemmat keskukset sekä niiden näyttelyt täydentävät toisiaan. Sekä Lieksa että Kiuruvesi ovat tärkeitä Rukajärven suunnan sotahistorian kannalta. Vuosina 1941–1944 Rukajärven suunnalla taisteli jatkosodassa 35000 miestä, kun täydennysjoukot lasketaan mukaan. Hyökkäysvaiheessa sotilaita oli 25000 ja asemasotavaiheessa n. 15000. Lisäksi Rukajärven rintamalla toimi noin tuhat lottaa.

Me vierailimme Kiuruvedellä sijaitsevassa Rukajärvikeskuksessa, joka on kompakti museotila Hotelli Peltohovin yhteydessä. Keskuksesta löytyy muun muassa veteraanien rintamalla valmistamia puhdetyöesineitä ja taideteoksia. Esillä on useita video- ja ääninauhoja sekä veteraanien luovuttamia valokuvia. Jännittävä yksityiskohta on Rukajärvellä kaatuneiden 2750 sotilaan sekä vangiksi jääneiden sotilaiden yksityiskohtaiset tiedot, joita pääsi myös lukemaan

En tiedä, johtuiko se nykyisestä maailmantilanteesta vai mistä, mutta museo veti sanattomaksi. Kieltämättä mieleen nousi useamman kerran ajatus siitä, onko sota taas lähivuosina mahdollinen Suomessakin. Omassa tunnepuuskassani en voinut kuin ihailla sitä tapaa, jolla veteraanit olivat rintamalla yrittäneet saada iloa irti erilaisista veistoksista ja kuinka kaikesta kauheudesta huolimatta rintamalta lähetettyihin kirjeisiin oli yritetty sisällyttää myös jotain positiivista.

Rukajärvikeskus sijaitsee samassa rakennuksessa Hotelli Peltohovin kanssa, osoitteessa Asematie 9, 74700 Kiuruvesi. Vierailu museossa maksaa 8 euroa, jonka lisäksi on mahdollisuus myös opastettuun kierrokseen. Me piipahdimme museossa ilman opastusta, mutta uskon, että vierailusta olisi saanut paljon enemmän irti oppaan kanssa. Samalla reissulla söimme aamiaista Peltohovissa, joka oli todella monipuolinen ja kauniisti katettu. Suosittelenkin yhdistämään Peltohovin aamupalan tai lounaan museovierailuun!

Lisäsuositus: Postimerkkimuseo esittelee suomalaisen postimerkin historiaa

Samassa rakennuksessa Panimomuseon kanssa toimii myös Suomen ensimmäinen yksityinen Postimerkkimuseo, joka on avattu vuonna 2010. Museoon on helppo piipahtaa Panimomuseo-käynnin yhteydessä, eikä sinne(kään) ole erillistä pääsymaksua. Museon päänäyttely esittelee suomalaisen postimerkin historiaa itsenäistymisen ajasta 2000-luvulle, ja esillä oleva aineisto koostuu sekä omista että vierailevista yksityiskokoelmista. Postimerkkien lisäksi museossa on esillä myös muuta aiheeseen liittyvää vaihtuvaa aineistoa, kuten postikortteja, kirjeitä ja leimoja. Postimerkkinäyttelyiden ohessa museo tarjoaa myös näkökulmia postimerkkeilyyn harrastuksena sekä postimerkkeihin liityviin tarinoihin ja historiallisiin taustoihin vaihtuvien valokuva- ja esinenäyttelyiden myötä.

Mikä museoista herätti eniten kiinnostusta? Entä oletko käynyt jossain näistä? Mikäli Iisalmi & tienoot -museotarjonta kiinnostaa laajemminkin, pääset tutustumaan siihen täältä.

Iisalmi & tienoot kansallispuisto kaupallinen yhteistyö Pohjois-Savo retkeily yö ulkona

Ruskaretki Tiilikkajärven kansallispuistoon

30.9.2022

Heti, kun ilmassa alkoi tuoksua syksy ja lenkkipolulle rupesi tipahtelemaan ujon keltaisia lehtiä, ilmoitin haluavani lähteä Tiilikkajärven kansallispuistoon ruskaretkelle. Eräänä huurteisena syyskuun aamuna toiveeni toteutui, kun ajelimme ystäväni kanssa halki Pohjois-Savon kuuraisen maiseman kohti Tiilikkajärven kansallispuistoa.

Kaupallinen yhteistyö: Iisalmi & tienoot

Tiilikkajärven kansallispuistoon pääsee joko sen pohjoispään Pohjoisniemen pysäköintialueelta tai etelän suunnalta Sammakkotammen kautta. Lähdimme liikkeelle Pohjoisniemen parkkipaikalta, jossa olimme etukäteen sopineet tapaavamme HR Sportsin Riston. Hän oli luvannut vuokrata meille retkelle teltan ja retkikeittimen. Naureskelimme, että nyt jos koskaan retkeily on tehty helpoksi! Meiltä olisi löytynyt vermeet omastakin takaa, mutta kieltämättä täyteen ahdettu automme oli varmasti kiitollinen, ettemme tunkeneet sinne enää mitään ylimääräistä kotoa lähtiessämme.

Ajelimme parkkipaikalle Riston kanssa peräkanaa. Kuoppaisella hiekkatiellä murisin, miten joku ajaa ihan takapuskurissa kiinni – samaan aikaan, kun Risto kirosi, että kuka hidastelee kuoppiin noin paljon. Vaikkei ajotapamme ehkä ollutkaan kovin yhteneväistä, oli kyseessä kuitenkin huipputyyppi! Saimme nopeasti teltan ja keittimen sullottua rinkkoihin ja lähdimme liikkeelle. Palautuksen sovimme seuraavana päivänä Ruukin tuvalle, jonne olimme muutenkin menossa. Todella näppärää!

Olen tunnettu huonosta suuntavaistosta, eikä tämäkään reissu tehnyt sen suhteen poikkeusta. Tarkoitus oli kiertää Uiton kämpän ja Koirakiven kautta Venäjänhiekalle, yöpyä siellä ja jatkaa seuraavana päivänä matkaa Kosevan kautta takaisin parkkipaikalle. Koska aikataulu oli tiukahko, olisimme ehdottomasti halunneet vetää itäpuolen pidemmän osuuden ensimmäisenä päivänä, mutta kuinka ollakaan, sekoitin paikkojen nimet, ja lähdimme suunnistamaan suoraan Venäjänhiekalle. Tajusimme mokan Kosevan kohdalla, mutta siinä vaiheessa emme enää halunneet kääntyä takaisin.

Noin kolmen kilometrin pituinen Pohjoisniemi mutkittelee nousuineen ja laskuineen mäntyjen täyttämällä harjulla samaan aikaan, kun Tiilikkajärvi liplattaa hiljalleen molemmilla puolilla. Täällä on joskus kaadettu metsää, sillä alkumatkasta puusto on talousmetsämäisen tasaista. Aluksi kulkuväylä myös yllätti leveydellään, ja juuri kun pääsen sanomasta, että täällähän pystyisi kulkemaan vaikka lastenrattaiden kanssa, reitti muuttuu kapeaksi metsäpoluksi.

Harjun varrella on monta hiekkarantaa. Pää pyörii sinne tänne, rantojen kauneutta ihaillen. Valkoiset hietikot tuntuvat suorastaan vaativan retkeilijää istahtamaan alas ja nauttimaan hetkeksi maisemista. Vaikka se ei helppoa olekaan, emme anna maisemille periksi. Pidämme mielessämme kansallispuiston säännöt, joiden mukaan sulan maan aikaan on pysyttävä merkityillä poluilla, eivätkä minkäänlaiset ”harhaloikat” ole suotavia. Herkästi kuluvien harjujen kasvillisuus kestää huonosti kulutusta ja siksi Tiilikan niemillä saa kulkea vain merkittyjä polkuja pitkin.

Jatkamme matkaa, ja palaan muistoissani lapsuuden kesiin. Niihin, jolloin rantauduimme tervantuoksuisella veneellä Tiilikkajärven Venäjänhiekalle ja upotin varpaani tulikuumaan hiekkaan. Muistan paarmat, aurinkorasvan tuoksun ja hölmöt mökkihatut, joita vanhempani aina pakottivat pitämään päässä. Oli lohduttavaa, että vaikkei tervattu vene ole enää vuosiin ollutkaan meidän omaisuuttamme, Tiilikkajärvi on ja pysyy. Vielä onnellisemmaksi minut teki se, ettei kansallispuisto ollut vuosien saatossa kadottanut maagista kauneuttaan.

Syyskuiseksi arkipäiväksi puistossa on yllättävän paljon elämää. Vastaan tulee useita koirakkoja, joista osa jää juttusille. Useampi kehuu, miten tämä puoli reitistä on mukavan kumpuilevaa ja monipuolista itäpuolen lättänään suomaastoon verrattuna. Eräs nainen kertoo, että puistossa on ollut viikonloppuna ruuhkaa, ja että hän on tullut uusintakierrokselle keskellä viikkoa siinä toivossa, että tilanne olisi rauhallisempi.

Vaikka reitti on hyvin merkitty, sekoilemme Kosevalla. Kierrämme aluetta ristiin rastiin etsiessämme jatkoreittiä ja aivan liian pitkän ajan kuluttua tajuamme, että meidän pitäisi palata muutama sata metriä reittiä takaisinpäin. Saksalaiset naureskelevat meille ja olemattomalle suunnistustaidollemme. Yritämme naamioida sekoilumme pysähtymällä syömään puolukoita. Kello ei kuitenkaan anna armoa, ja meidän on pakko jatkaa matkaa, jotta ehdimme Venäjänhiekalle ennen pimeää.

Kiristämme tahtia ja saavumme Pohjoisniemen päähän, jossa meitä odottaa veden ylitys. Ennen tämä kahden harjun yhdistävä salmi on pitänyt ylittää kahlaamalla ja uimalla, mutta nykyään ylitys onnistuu huomattavasti näppärämmin veneen avulla. Molemmilla rannoilla on ylitysveneet, ja ideana tosiaan on, että pienellä kikkailulla veneet pysyvät eri rannoissa ja kummankin rannan laatikosta löytyisi yhtä monet pelastusliivit. Aiemmin tapaamamme nainen kertoi, että hänellä on pariinkin kertaan jäänyt kierros tekemättä, sillä veneet on jätetty samalle rannalle, eikä ylitys ole onnistunut. Meidän kohdallamme homma toimi muuten mainiosti, mutta matala ja kivikkoinen ranta hankaloitti hieman rantautumista…

Venäjänhiekka on Tiilikkajärven kuuluisin ranta

Aurinko alkaa jo laskea, kun saavumme kansallispuiston kuuluisimmalle rannalle, Venäjänhiekalle. Ranta on yhtä upea kuin muistinkin. Se olisi myös täydellinen auringonlaskun ihailuun, mutta harmaat pilvet roikkuvat horisontissa raskaana verhona. Alamme pystyttää telttaa samalla, kun nuoripari huhuilee, haluammeko tulla istumaan nuotion ääreen. He ovat juuri lähdössä ja miettivät, sammuttavatko tulet. Päätämme mennä hetkeksi lämmittelemään ja fiilistelemään. Kauempaa kuuluu koirien haukuntaa ja huomaamme, että rannan toisessa päässä olleet teltat saivat asukkaansa takaisin. Muuten kaikkialla on ihanan hiljaista.

Saamme teltan pystytettyä ja illallisen syötyä. Sadepilvet roikkuvat päällämme ja on vain ajan kysymys, milloin taivas repeää. Ennen sitä haluamme kuitenkin nauttia maisemista mahdollisimman pitkään. Ehkä hieman yllättäen toteamme, että retken parhaat ruskamaisemat löytyvät täältä, Venäjänhiekan tuntumasta. Lehtipuut ja rannan heinikko loistavat suorastaan häikäisevän keltaisina. Kaiken kruunaa peilityyni järvenselkä, joka heijastaa ruskaloistoa.

Venäjänhiekka on puiston upein hiekkaranta, jonka nimi ei ole sattuma. Täyssinän rauhan rajanvedosta vuonna 1595 jäi Tiilikkajärveen muistoksi kivi, johon on hakattu Ruotsin ja Venäjän tunnuksina kruunu ja risti. Kiveen hakatut merkit ovat nykyään myös Tiilikkajärven kansallispuiston tunnus. Rajakiveen tutustuminen edellyttää kesäaikaan vesikulkuneuvoa. Talvella siihen voi tutustua hiihtäen tai kävellen.

Pimeän tultua sade saavuttaa meidät. Kaivaudumme makuupusseihin ja huomaamme pian, ettei kylmyyttä tarvitse pelätä. Päinvastoin, joudumme jopa vähentämään vaatetusta. Kuuntelemme murhamysteerejä ja nautimme siitä, ettei ulkoa kuulu ylimääräisiä ääniä. Toteamme tämän olevan ensimmäinen kerta koskaan, kun saamme olla kansallispuiston teltta-alueella näin rauhassa.

Aamun sarastaessa puramme teltan ja valmistamme keittimellä aamiaista. Meillä on harmittavan kiire, sillä seuraava kohde odottaa jo. Haikeina sanomme Venäjänhiekalle hyvästit. Vielä juuri ennen lähtöämme pelastan neitoperhosen, joka värjöttelee kivellä. Vien sen halkovajaan, pois kylmästä tuulesta.

Paluumatka autolle sujuu nopeasti. Askel tuntuu yllättävän kevyeltä. Parkkipaikalle päästyämme lupaamme palata tänne vielä uudelleen. Tiilikkajärvi on tehnyt meihin molempiin vaikutuksen, ja haluamme päästä kokemaan lisää.

Tiilikkajärvi pähkinänkuoressa

Vuonna 1982 perustettu kansallispuisto juhlii tänä vuonna 40-vuotista olemassaoloaan! Luonnonsuojelualueen koko on tällä hetkellä 34 neliökilometriä, mutta Rautavaaran kunta on esittänyt ympäristöministeriölle alueen laajentamista. Alun perin kansallispuisto on perustettu säilyttämään erämaista järvi-, joki- ja harjuluontoa sekä Tiilikkajärveä ympäröiviä aapasoita. Lisäksi puiston monimuotoisuutta lisää Tiilikanaution torpan pihapiiri, jota hoidetaan niittämällä.

Mitä tulee eläimiin, saattaa Tiilikassa törmätä hyvällä tuurilla jopa kuukkeliin. Meitä ei valitettavasti onnistanut, mutta kuulimme aamutuimaan teerien kujerrusta samalla, kun heikot usvahaituvat tanssivat vielä peilityynen järven yllä. Metsien linnuista runsaimpia puistossa elelevät pajulintu, peippo, järripeippo, harmaasieppo, metsäkirvinen ja punakylkirastas, kun taas harjuilla laulelee leppälintu. Aapasoilla elää sielläkin monipuolinen linnusto, joista yleisin on keltavästäräkki. Kahlaajista soilla viihtyvät liro ja pikkukuovi. Tiilikalla saattaa myös havaita majavien rakennelma ja kulku-uria.

Runsas kaksi kolmannesta puiston maa-alasta on suota. Tiilikan seutu on suotyyppien vaihettumisvyöhykettä, jossa pohjoisten ja eteläisten soiden piirteet sekoittuvat toisiinsa. Tiilikan isot suot ovat enimmäkseen pohjoisia aapasoita, jotka ovat laajoja avosoita. Avosoiden laidoilla esiintyy rahkaisia rämeitä, joissa kasvaa saroja ja isoja varpuja.

Kiitos osasta kuvista Nea Liljalle!