Kuusamo

407 metriin kohoavan Konttaisen ohi ei voi ajaa ilman, että jää ihailemaan erikoisen näköistä vaarahuippua. Oudon ulkomuotonsa lisäksi (tai ehkä juuri siksi) paikka on myös suosittu retkeilykohde. Vaaran huipulta kohoaa kauniit näköalat, ja jo parkkipaikalla vierailija törmää ensimmäisiin lintuihin.

Kesyt hömötiaiset ja muutama talitiainen alkavat lennellä vaativasti vierailijoiden ympärillä heti parkkipaikalle saavuttaessa. Pienen odottelun jälkeen kuukkelitkin alkavat liikkua, mutta ne jäävät kuusien oksille tarkkailemaan tilannetta hieman kauempaa. Tuntuu hassulta, että linnut, joita yritimme vuosi sitten Saariselällä pakonomaisesti nähdä, olivat nyt siinä, aivan edessämme. Eikä niitä ollut vain yhtä tai kahta, vaan lähes jokaisen kuusen latvassa komeilee ruskeanoransseja palleroita.

Kuukkelia pidetään yleisesti metsämiehen kaverina, sillä se ilmaantuu varsin nopeasti nuotiopaikalle kerjäämään ruoantähteitä. Yleisen uskomuksen mukaan kuukkeli on onnenlintu, ja sen tappaneen ihmisen metsästysonni katoaa lopullisesti. Suomalaisessa muinaisuskossa kuukkelia kutsuttiin myös sielunlinnuksi. Uskottiin, että metsämiehen henki siirtyy kuukkeliin hänen kuoltuaan.

Jo lyhyen ajan sisällä käy selväksi, että mikäli Rukalla haluaa napata kuukkelikuvan (tai ylipäätään päästä näkemään kyseisiä lintuja), kannattaa ehdottomasti suunnata Konttaiselle. Parkkipaikka on täynnä autoja heti aamusta lähtien, sillä jokainen haluaa päästä näkemään nämä mystiset linnut lähietäisyydeltä. Yritimme päästä paikalle jo alkuviikolla, mutta emme yksinkertaisesti saaneet autoa mahdutettua parkkipaikalle. Keskiviikkona onni on kuitenkin vihdoin puolellamme ja saamme auton parkkiin.

Uteliaat hömötiaiset ottavat meidät innolla vastaan. Ne eivät turhia arastele, vaan lennähtävät ruokkijan pään päälle, kiinnittyvät lapasiin ja saattavat jopa kilpailla siitä, kuka saa parhaimmat pähkinät itselleen.

Huomaamme pian, että linnut ovat tottuneet varsin hyvään. Kuorelliset tai liian suuret pähkinät eivät kelpaa niille ollenkaan. Ojossa olevat turistien kädet mahdollistavat sen, että purtavansa voi valita melko vapaasti, ja linnut käyvätkin testaamassa useammat tarjottavat ennen kuin jäävät pidemmäksi aikaa ruokailemaan. Eräällä suomalaisperheellä on tarjolla hunajanmakuisia cashewpähkinöitä ja ne ovat selvästi tinttien mieleen.

Ihmismäärä ja meteli tuntuvat lisääntyvän, joten päätämme lähteä kapuamaan Konttaisen huipulle. Nousu on noin 400 metrin pituinen, mutta matkan ei pidä antaa hämätä: nousu on aikamoinen, eikä ketään päästetä helpolla. Tallattu luminen polku hajoaa yhä useammin jalkojen alla, ja jossain vaiheessa en enää tiedä, kumpi on pahempaa: pitkät nousut vai satunnaiset, lyhyet laskut, joissa kengät luistavat ja tasapainon kanssa on ongelmia. Jossain vaiheessa matkaa, kun hengitys on hakkaavaa puuskutusta ja jalat yhdet tärisevät möhkäleet, mietimme ääneen, mahtaako paikan nimi tulla siitä, että ylös päästäkseen on jossain vaiheessa heittäydyttävä suosiolla kontilleen…

Lumi narskuu jalkojen alla ja kaikkialla on todella kaunista. Tykkylumipuut ja paksu hanki peittävät suurimmat äänet ja kaikkialla on ihanan hiljaista. Yritämme turhaan bongata kuukkeleita puiden latvoista, sillä ne ovat jääneet helpon ruuan ja ruokinta-automaattien luo vaaran juurelle. Kiivetessä törmäämme muutamiin muihinkin retkeilijöihin, mutta huipulla saamme olla oman porukan kesken.

Maisema on niin kaunis, että henki salpautuu. Yhtäkkiä on helppo ymmärtää kaikkia niitä ylistyssanoja, joita maamme kuuluisat kirjailijat ovat vuodattaneet kuvatessaan suomalaista maisemaa. Katsoipa minne tahansa, tykkylumipuiden takaa avautuu metsäisten vaarojen loppumaton matto, jota useat järvet korostavat entisestään. En muista, että olisin muualla Suomessa kokenut vastaavaa.

Kuukkelinkuvat mielessä lähden laskeutumaan takaisin parkkipaikalle. Kamera on reagoinut kovaan pakkaseen, ja pelkään akkujen hyytyvän kokonaan ennen kuin saan ikuistettua yhtäkään lintua ruudulle (suurkiitos huipulla otetuista kuvista Riialle!). Liukastelen alas paikoin jyrkkääkin rinnettä ja mietin, olisiko sittenkin pitänyt pakata lumikengät mukaan. Joissain kohti on turvallisinta heittäytyä istualleen ja laskea pyllymäkeä alas. Yhdessä kohtaa menetän tasapainoni kokonaan, jonka seurauksena keräilen hangesta kännyköitä ja kortteja…

Kun vihdoin saavun parkkipaikalle, on siellä huomattavasti aiempaa hiljaisempaa. Kaivan taskusta muutaman pähkinän ja ennen kuin ehdin edes kunnolla kohottaa kättäni, ensimmäiset hömötiaiset lennähtävät luokseni. Tällä kertaa pieneksi murskatut pähkinät kelpaavat, ja saan linnuista innokkaita ystäviä. Hetken odottelun jälkeen kuukkelitkin lennähtävät uteliaina paikalle. Ne jäävät kuitenkin lähipuihin arvioimaan tilannetta, ja pulleasta olomuodosta päätellen edellisestä ruokailusta ei ole kauaa aikaa. Välillä kuukkelit laskeutuvat hieman lähemmäs, mutta heti, kun parkkipaikalla alkaa olla liikaa liikehdintää, ne piiloutuvat tykkylumipuiden sisälle, karkuun tuijotukselta.

Maltti on valttia tässäkin lajissa, sillä hiljaa seisoskelu samassa asennossa houkuttaa lopulta muutaman kuukkelin ruokailupuuhiin. Tuntuu hassulta, kun kädellä vihdoin käy syömässä tiaisia huomattavasti suurempi ja painavampi kuukkeli. Vierailut eivät kestää kauaa, enkä täpinöissäni ehdi keskittyä kuvaamiseen ja kuvien tarkentaminen jää puolitiehen.

Lähtiessämme parkkipaikalta, hymy on herkässä. Vihdoinkin pääsin näkemään näitä metsämiehen kavereita ja vieläpä kuvaamaan niitä. Viimevuotinen ruokintapettymys Saariselällä tuntuu kaukaiselta, ja päällimmäisenä on tunne siitä, että ehkä ensimmäisen kuukkelikohtaamisen pitikin tapahtua juuri Rukalla. Ja vaikka ympäristö ja linnut ovatkin aivan eri, saavutin hetkeksi sen saman fiiliksen kuin lapsena, kun syötin Seurasaaressa kesyjä lintuja ja oravia, enkä millään olisi halunnut lähteä kotimatkalle.

Oletteko te päässeet kuvaamaan tai ruokkimaan kuukkeleita jossain päin Pohjois-Pohjanmaata tai Lappia? Mistä löytyy niin sanotut takuuvarmat bongauspaikat?