Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Category

Pirkanmaa

luontopolku Pirkanmaa

Pukalan virkistysmetsää kutsutaan Etelä-Suomen Inariksi

7.12.2021

Talviretkeily on haastavaa. Aina saa olla taistelemassa kelloa ja pimeyttä vastaan, eikä koskaan oikein etukäteen tiedä, mitä uusissa kohteissa on vastassa: upottavaa mutavelliä, liukasta jäätikköä vai märkää kalliota. Lähdimme eräänä arki-iltapäivänä ajamaan Orivedellä sijaitsevaan Pukalan virkistysmetsään ristiriitaisin fiiliksin. Lukemamme ja näkemämme perusteella tiesimme, että luvassa olisi kauniita maisemia, paljon vesistöä ja hieno siltarakennelma saareen. Toisaalta taas vilkuilimme hermostuneesti kelloa ja mietimme, mahtaisimmeko ehtiä perille ennen pimeää.

Olimme myöhästyneet jo lähdössä. En jotenkin osannut päättää, miten pukeutuisin metsäretkelle. Ottaisinko mukaan toppahanskat vai riittäisivätkö sormikkaat tai vetäisinkö jalkaani vaelluskengät vai tyytyisinkö itsepintaisesti lenkkareihin? Pähkäilimme myös eväiden kanssa. Ruisleivät kuulostivat tylsiltä, joten olisi pitänyt käydä erikseen kaupassa. Päätimme lopulta lähteä reissuun ilman mitään ylimääräistä. Tuntui hassulta ja jotenkin liian kevyeltä kantaa vain kameraa mukana.

Automatka tuntui pitkältä, kuten aina, kun ollaan menossa johonkin uuteen ja entuudestaan tuntemattomaan kohteeseen. Vilkuilin vuoron perään Google Mapsia ja taivaanrantaa, joka alkoi uhkaavasti värjääntyä purppuraiseksi. Ajelimme Tampereen ohi ja vihdoin saavuimme Orivedelle. Reilut sata kilometriä jatkunut asfaltti vaihtui hiekkatieksi, ja samalla alkoi myös ajomatkan jännittävin osuus. Hiekkatie oli todella huonossa kunnossa. Reikiä oli paikoitellen jopa koko tien leveydeltä, ja kieli keskellä suuta yritin pujotella kilpurini kanssa mahdollisimman turvallisesti eteenpäin. Kaikesta kimiräikköstelystä huolimatta rengas upposi muutaman kerran pahasti monttuun ja auto päästi vähintäänkin epäilyttäviä ääniä. No, radiota kovemmalle ja matka jatkui.

Pienten sekoilujen kautta pääsimme vihdoin Roninmaan pysäköintialueelle. Tai näin päättelimme. Navigaattori olisi ohjannut meidät aivan toiseen suuntaan, mutta paikallisten asukkaiden tekemät kieltomerkit ja varsin suorat ohjeet kertoivat, ettei navigaattoriin kannattanut luottaa. Niinpä jatkoimme eteenpäin, vaikka navigaattori käski aina vaan vaativammalla äänellä tekemään u-käännöksen heti kun mahdollista. Päädyimme lopulta jonnekin, luultavasti juuri Roninmaan parkkipaikalle.

Lähdimme kävelemään reittiä, joka ohjasi laavulle. Toivoin mielessäni, että ehtisimme valoisan aikaan paikkaan, jossa sijaitsi kaunis saari ja hauskan näköinen silta (Instagram-taustatyö oli taas tehty).  En ehtinyt talsia montaakaan sataa metriä, kun mäyrinkäinen kiskaisi minut polulta mutaliejuun, jonne upposin nilkkojani myöten. Vaelluskengät pitivät kyllä hyvin kosteutta, mutta muta valui kengänsuusta sisälle… Pian tämän jälkeen meitä tuli vastaan pari virolaista retkeilijää. Heidän ilmeestään päätellen äänekäs kiroiluni sekä uhkaukset siitä, miten upotan Dodon seuraavaan suonsilmäkkeeseen olivat kaikuneet metsässä hieman pidemmällekin… Tervehdin heitä kuitenkin pikaisesti ennen kuin painoin katseen nolona alas.

Muutaman sadan metrin jälkeen päädyimme järvenrantaan. Mies oli varma, että nyt oltiin lähellä saarta, mutta itse en jaksanut enää olla kovin optimistinen. Toinen jalka oli ihan jäässä ja mieli mustaakin mustempi. Kihisin kiukusta, eikä rennosta retkeilystä ollut tietoakaan. Mies antoi minun kiukuta, mutta johdatti meitä koko ajan eteenpäin. Ja pian edessämme olikin laavupaikka, jonka takana aukesi pieni saari. Kiiruhdin äkkiä kuvailemaan, samalla kun mies jäi sytyttelemään nuotiota – ilman tulitikkuja tai muita apuvälineitä. Olen aina ihaillut hänen taitoaan saada tuli syttymään ”tyhjästä”. Tai no, ei aivan, sillä edellisten retkeilijöiden jäljiltä tulipaikassa oli pieni hiillos.

Kun ihastuttava minisaari oli kierretty, palasin laavulle kuivattamaan kenkää ja sukkaa. Onneksi paikalla ei ollut muita, sillä oksannokassa keikkuva kenkä olisi saattanut herättää kysymyksiä. Kun nuotiolla paistuivat normaalisti makkarat, niin meillä käristyivät jalkineet… Kun sukka ja kenkä oltiin saatu kuiviksi, pääsimme vihdoin aloittamaan varsinaisen patikoinnin.

Pukalan virkistysmetsän rengasreiteillä patikoidaan seitsemän veden äärellä

Pukalan virkistysmetsä on kooltaan 12 neliökilometriä, ja metsässä risteilee yhteensä 17 kilometriä merkittyjä retkeilypolkuja. Alue on paikoin mäkistä ja pienten metsälampien täplittämää, mikä tekee maastosta mielenkiintoisen vaihtelevan. Alueelta löytyy kaksi rengasreittiä, eteläinen ja pohjoinen. Pohjoisen rengasreitin pituus on 6,5 kilometriä ja eteläisen 6 kilometriä. Lisäksi rengasreitit yhdistävän polun pituus on muutama sata metriä, joten jos aikaa on, rengasreitit voi myös yhdistää.

Olimme päättäneet kiertää eteläisen reitin, joka kulkee Majalahti-Pukala-Iililammi-Iso-Musturi-Neejärvi-Majalahti -reittiä pitkin. Reitti seurailee Etelä-Suomen Inariksikin nimitetyn syvän ja kirkasvetisen Pukalajärven rantoja. Se on helppokulkuinen ja kiemurtelee kivasti niin metsän keskellä kuin järveen tippuvilla suorilla kallioilla. Kallio-osuuden voi myös halutessaan sivuuttaa kokonaan ja kulkea tasaista polkua.

Suomen luonnonsuojeluliitto valitsi Pukalajärven alueen yhdeksi Suomen 100 luontohelmeä -kohteeksi. Syvä ja kirkasvetinen järvi muistuttaa kallioisine rantoineen Inarijärven komeita rantamaisemia ja on varmasti yksi Pirkanmaan kauneimpia paikkoja.

Kukaan tuskin yllättyy, kun kerron, että itse olin intopiukeena kurkistelemassa mitä mahtavampia järvinäköaloja. Näköjään tällainen saaristolaislapsikin on oppinut pitämään järvimaisemista. Ei kai sillä niin väliä ole, kunhan on jonkinlaista vettä näköpiirissä. Ja kuten aina, vedellä oli myös tällä kertaa rauhoittava vaikutus. Vaikka alkureissu olikin ollut täynnä epäonnea ja sekoilua, olo tyyntyi heti pienen kävelyn ja maisemien ihailun ansiosta.

Lopulta pimeys saavutti meidät, ja viimeiset kilometrit suunnistimme otsalamppujen valossa. Paikoitellen se oli hieman haastavaa, mutta toisaalta juttelimme mieheni kanssa, että emme edes muista, milloin olisimme viimeksi retkeilleet oikeasti pimeässä. Kivaa vaihtelua normaaliin siis.

Autolle saavuttaessa olo oli paitsi rentoutunut myös innostunut. Tänne pitäisi päästä pian uudelleen! Sillä Pukalan virkistysmetsä on upea, siitä ei pääse mihinkään. Kotimatkalla suunnittelimme jo telttaretkeä ja pidempää, molemmat rengasreitit yhdistävää patikkaa Pukalaan. Jostain kumman syystä kotimatka (, joka meni pitkälti haaveillessa ja tulevia reissuja suunnitellessa) ei tuntunut lainkaan yhtä pitkältä kuin menomatka.

luontopolku Pirkanmaa Suomi

Rapolanharju: Hämeen Versailles ja Suomen suurin linnavuori

28.11.2021

Suomen suurimman linnavuoren jyhkeiltä valleilta Vanajavedelle tähyillessä on helppo tuntea entisaikojen kosketuksen. Harjulla sijaitsevalta muinaislinnalta avautuvat komeat näkymät 70 metriä alapuolella siintävälle Vanajavedelle. Kaikkialla huokuu muistoja menneestä, joko pienoisella mielikuvitusleikillä tai konkreettisina jäänteinä. Utelias seikkailija saattaa löytää alueelta ikivanhoja kuppikiviä, joihin koverrettiin koloja uhrilahjoille sato-onnen parantamiseksi. Vainajat taas haudattiin harjun kupeeseen kiviröykkiöihin, jotka ovat vieläkin nähtävillä. Ennen uutta tuhatlukua komean harjun laki varustettiin linnavuoreksi ja turvapaikaksi vihollisen varalta.

Saavuimme Valkeakoskella sijaitsevalle Rapolanharjulle (Sääksmäentie 770) aikaisin eräänä viikonloppuaamuna. Aamu-usva oli väistymässä, ja luonto alkoi vasta heräillä uuteen päivään. Olimme tulleet kummitusretkelle, ja jokin kartanon suurella parkkipaikalla sai ihokarvamme nousemaan pystyyn. Jylhät, historiaa huokuvat rakennukset näyttäytyivät hetken aikaa pelottavina harmaata taivasta vasten ja pihan patsaat tuijottivat meitä mykkinä, saaden koirankin hetkellisesti sekoamaan. Aina niin rauhallinen ja tasainen noutaja alkoi yhtäkkiä murista ja haukkua. Mielikuvitus lähti laukkaamaan vallattomasti, ja hetken jo mietimme, pitäisikö sittenkin kääntyä takaisin autolle…

Harju kuhisee historiaa

Rapolan muinaislinna on Suomen suurin linnavuori, ja sitä pidetäänkin Vanajaveden reitillä olevien muinaislinnojen päälinnoituksena. Linna rakennettiin viikinkiajalla (n. 1000-luvulla), jolloin harjulle kasattiin kivenmurikoista muuri, jota paranneltiin myöhemmin hirsivarustuksilla. Näistä ajoista jäljellä ovat kivivallien perustukset. Alueelta löytyy myös vanhoja hautaröykkiöitä, jotka ovat peräisin 500-luvulta eli ajalta ennen linnoituksen perustamista.

Rapolan linnavuoren jylhät maisemat ja muinaiset tarinat ovat houkutelleet matkailijoita ja taiteilijoita jo varhaisista ajoista lähtien. Muun muassa Akseli Gallen-Kallela viihtyi alueella. Rapolanharjulta on löydetty runsaasti vanhoja tulisijoja ja muita merkkejä muinaisista asumuksista. Harjun kupeessa oli myös muinainen satama. Alueella on asuttu vieläkin pitempään: jyvälöytöjen perusteella Rapolan alueella on harjoitettu maanviljelystä jo parin tuhannen vuoden ajan.

Hämeen Versailles

Vuonna 1912 valmistuneen Voipaalan kartanon puutarha edustaa Suomen oloissa harvinaista barokkivaikutteista muotopuutarhaa, jota on kutsuttu jopa Hämeen Veraillesiksi minikoossa. Puutarhan ensimmäiset omenapuut istutettiin jo 1700-luvulla, ja kun keisari Alesanteri I:n  vieraili Suomessa 1819, hän pistäytyi myös Voipaalassa. Keisarin kerrotaan maistelleen puutarhan satoa, joten tarina ”keisarin omenapuusta” levisi kulovalkean tavoin.

Silloinen puutarhojen sommittelu perustui tiukkaan nelijakoon, jossa kasvimaakorttelit rajattiin kirsikkapuilla sekä karviais- ja viinimarjapensailla, kun taas hedelmäpuut istutettiin tasavälein omiin kortteleihinsa. Puutarhat ympäröitiin suojaistutuksilla. Symmetrinen muotopuutarha liittyy tiukasti päärakennuksen keskiakseliin. Voipaalan kartanon puutarha on barokkivaikutteinen, suljettu, mutta siinä on myös kaarevia rokokootyylisiä linjoja.

Voipaalan puutarha oli harvinaisuus 1700-luvun Suomessa, kun harvassa Etelä-Suomen aateliskartanossa oli hedelmätarha tai hedelmäpuita yleensäkään. Viimeistään 1760-luvun alussa istutettiin ensimmäiset omena- ja kirsikkapuut sekä viinimarjapensaat. Kartanon eteläpuolelle levittäytyi symmetriset kasvitarhakorttelit ja laaja hedelmätarha. Kunniapiha ja sivurakennukset rytmittivät kartanon pohjoispuoleista etupihaa. Vielä nykyäänkin barokkipuutarhassa kasvaa lähes 50 omena-, päärynä-, luumu- ja kirsikkapuuta.

Kahden luontopolun kohde

Rapolan historiallisilla mailla kulkee kaksi luontopolkua: lyhyempi, puolentoista kilometrin mittainen muinaispolku sekä pidempi, kuuden kilometrin pituinen Rapolanharjun reitti, joissa molemmissa pääsee tutustumaan alueen historiaan. Aamuhämärässä päädyimme menemään lyhyemmän muinaispolun. Molempien polkujen lähtöpisteenä on Voipaalan taidekeskuksen parkkipaikka, jonka yhteydestä löytyy hyvät opastaulut.

Luontopolun alku on haastavahko. Mäki nousee kartanolta jyrkästi, ja aloituspisteestä noustaan hetkessä 35 metriä korkeammalle. Nousemme harjulle, jossa sijaitsee myös jonkinlainen näköalatasanne, josta aukeaakin maisema Vanajavedelle. Aamuhämärässä paikka ei ole parhaimmillaan, mutta voin vaan kuvitella, miten kaunista täällä on selkeänä päivänä. Matka jatkuu ja tulemme jonkinlaiseen risteykseen, josta on mahdollisuus tehdä koukkaus harjuhautaan. Kuopasta on aikoinaan löydetty kaivomaisia rakenteita, minkä vuoksi on ajateltu, että linnan kaivo olisi sijainnut juuri siellä.

Reitillä pääsee ihailemaan myös kuppikiveä, joka toimi luonnonjumaliin uskovien rautakauden suomalaisten uhripaikkana. Kiveen hakattuihin kuppeihin jätettiin uhrilahjoja, ja kuppeihin kertynyttä sadevedellä uskottiin ilmeisesti olleen parantavia vaikutuksia. Haluaisin syventyä paikkaan paremmin, mutta lyhyiksi jääneet yöunet painavat mieltä ja kehoa. Syksyisessä maisemassa, kellastuneiden lehtien joukosta on haastavaa hahmottaa maaston muotoja. Pitäisi käyttää hurjasti mielikuvitusta, mutta väsynyt mieli ei ole parhaimmillaan.

Parin kilometrin mittainen harjukierros palaa jyrkkää rinnettä pitkin lähtöpisteeseen. Korkeuseroa kertyy varsinkin alussa reilusti, mutta muuten reitti on melko helppokulkuinen. Olimme kavereideni kanssa liikkeellä aamuvarhaisella, joten alueella ei liikkunut meidän lisäksemme muita. Luin kuitenkin useammasta lähteestä, että alue olisi varsin suosittu retkipaikka, ja poluilla olisi paikoitellen jopa ruuhkaa. Vaikka ajatus ruuhkasta tuntuukin aamuvarhaisella hieman kaukaiselta, toisaalta on helppo uskoa, että linnavuoren jyhkeät vallit ja historiaa huokuva ympäristö kiehtovat muitakin.

 

erikoispostaus Pirkanmaa Suomi

Yliluonnollinen Voipaalan kartano

28.10.2021

Viikon toinen kummitustarina! Tällä kertaa vuorossa on Voipaala, joka on Valkeakoskella, Sääksmäen Rapolan harjulla sijaitseva kartano, jonka päärakennuksessa sijaitsee nykyään taidekeskus. Nykyinen kartanon päärakennus on rakennettu 1912, mutta tilan historia ulottuu vähintäänkin 1500-luvun lopulle.

Useiden lähteiden mukaan erilaisia havaintoja kummittelusta on satoja, ja niitä on raportoitu 1960-luvulta eteenpäin aina näihin päiviin saakka. Kartanon päärakennuksessa on aikojen saatossa koettu runsaasti selittämättömiä asioita, kuten poltergeist-ilmiöitä ja etiäisiä. Nykyään yleisimpiä kummitusilmiöitä ovat erilaiset elämisen sekä riitelyn äänet. Lisäksi rakennuksessa ja piha-alueella on nähty myös Harmaapukuinen nainen.

Voipaalan sotajoukko

Yksi tunnetuimmista alueella nähdyistä ilmiöistä on soturijoukko, jonka voi erityisesti sumuisina aamuöinä nähdä laahustavan pitkin puistoa. Päällään heillä on vanhat vaatteet ja muuten he näyttävät varsin surkeilta, haavoittuneilta ja väsyneiltä. Lähellä olevan asuinrakennuksen asukkaat taas ovat kertoneet joukkion kulkevan tiettyyn aikaan heidän asuntonsa lävitse. Sotilaat ovat näkymättömiä, ja ainoastaan askeleet ja heidän vaatteista tulevat äänet kuuluvat muutoin hiljaisessa talossa.

Elämään jääneen perimätiedon mukaan soturit voi saada katoamaan huutamalla heille vepsän kielellä ”Sota on ohi! Palatkaa koteihinne!” 

Kuka Harmaapukuinen nainen on?

Sotilasjoukkoakin tunnetumpi ja tutumpi näky Voipaalassa on pitkään hameeseen pukeutunut nainen, joka on ilmestynyt useampaan otteeseen keskellä kirkasta päivää Voipaalan sisätiloissa. Ensimmäinen havainto tästä naisesta on jo 1900-luvun alkupuolelta, kun Voipaalan viimeinen emäntä Helvi Ilkka oli nähnyt harmaapukuisen naisen ilmestyvän hänen taakseen. Tällöin vielä lapsi-iässä ollut Helvi oli kysynyt äidiltään, kuka nainen oli mahtanut näkyä hänen peilissään. Naisella oli tytön kertoman mukaan ollut yllään harmaa pitkä mekko ja hän oli korjannut päässään olevaa hattua sekä riisunut käsissään olevat hansikkaat. Toisen version mukaan tyttö taas olisi seurannut naista ja pelastunut tämän takia talossa samaan aikaan syttyneestä tulipalosta.

Merkittävin havainto Harmaapukuisesta naisesta on kuitenkin elokuvaohjaaja Anna Lapsuilla, joka vuonna 1995 valmisteli Voipaalaan suurta näyttelyä. Hän oli kertomuksen mukaan huomannut oviaukosta kurkistelevan vanhahkon naisen. Jälkeenpäin Lapsui oli kysellyt, kuka tämä utelias, mutta säikky nainen oikein oli, ja silloin muut yhdistivät tapauksen Harmaapukuiseen naiseen.

Harmaapukuinen nainen esiintyy Voipaalassa muutosta enteilevänä hahmona, mutta kuka hän oikeastaan on? Naista on nimitetty ainakin 1970-luvulta lähtien neiti Nervanderiksi. Kartanon omisti 1800-luvun puolessa välissä Nervanderin suku, ja naiseksi tulkittu hahmo saattaa olla joku suvun jäsenistä. Rouvasta ei kuitenkaan tiedetä juuri mitään, ja tuntuu, ettei hän oikein suoraan sovi kehenkään edesmenneeseen henkilöön. Tämän takia aaveelle on olemassa monenlaisia selityksiä ja tarinoita. Yksi näistä on varsin mielenkiintoinen: Sen mukaan Harmaapukuinen nainen olisikin talon edesmennyt isäntä, Emil Nervander. Hänen elämäkerrassaan nimittäin kerrottiin, että mies olisi tykännyt pukeutua naamiaisissa naiseksi ja naisten asuihin. Olisi siis varsin luontevaa, että hän olisi palannut taloon kummittelemaan juuri naishahmona.

Voipaalan selittämättömät tapahtumat

Sirpa ja Aaro Pappila toimivat Voipaalassa talonmiehinä vuosina 1973-98. Heidän mukaansa kartanon yläkerrasta on kerta toisensa jälkeen kuultu ikään kuin näyttelyn rakentamisen ääniä, askeleita, puhetta tai muita ihmisääniä. Lisäksi sieltä on kuultu useamman ihmisen katkeraa riitaa, jolloin koko rakennukseen on levinnyt ankea ja alakuloinen tunnelma.

Aaro joutui talonmiesvuosiensa aikana monesti käymään talossa näiden äänien takia. Varmuuden vuoksi mies otti tarkastusreissuille koiransa mukaan. Ne olivat usein käyttäytyneet oudosti kartanon alueella. Esimerkiksi kerran koirat olivat keittiövälikön oviaukon ja ruokahuoneen pöydän tienoilla vaistonneet jotakin ja jääneet herkeämättä tuijottamaan yhteen suuntaan karvat pystyssä.

Toinen tarina taas kertoo tv-ryhmästä, joka oli kuullut alueen kummittelusta ja halusi kokeeksi yöpyä kartanon päärakennuksessa. Reissu ei kuitenkaan mennyt ihan putkeen, ja yöllä seurue oli paniikissa siirtynyt piharakennukseen.

Voipaalan viimeisen omistajan Helvi Ilkan kerrotaan tosissaan pelänneen kartanon päärakennusta varsinkin öiseen aikaan. Helvin lisäksi on monia muitakin, jotka yhä tänä päivänäkin pelkäävät tilaa, ja joilla saattaa olla kokemusta kartanon selittämättömistä tapahtumista. Vielä nykyisinkin Voipaalassa työskennelleet ovat toisinaan kuulleet askeleiden ääniä tyhjistä huoneista ja kokeneet läsnäolon tunnetta, vaikka ketään ei näy. Lisäksi oudot ilmiöt pihamaalla, kuten laahustavat soturit puistossa, ovat yleisiä vielä tänä päivänäkin.

Yhtenä syynä Voipaalan aktiivisuudelle arvellaan olevan paikalla mahdollisesti sijainnut rautakautinen kalmisto, jonka jäänteitä olisi mahdollisesti löytynyt kartanon silloisen päärakennuksen kellarista. 1600-luvulta on tieto, että kartanon silloisen päärakennuksen kellarista olisi kaivettu esiin ihmisten luita, joten voisiko se olla yhtenä selityksenä yliluonnollisille tapahtumille?