Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Category

Kanta-Häme

Hämeenlinna Kanta-Häme

Suoraan vankilaan kulkematta lähtöruudun kautta

19.12.2021

Kun lähtee Hämeenlinnassa Tuomaan markkinoille, saattaa vahingossa päätyä vankilaan. Meille kävi näin eilen, ja voin vaan todeta, että olipa mielenkiintoinen reissu!

Vankilamuseo on Hämeenlinnassa sijaitseva museo, joka esittelee Suomen vankeinhoidon ja vankilaelämän historiaa. Se sijaitsee vanhassa lääninvankilassa, josta viimeiset vangit siirrettiin uusiin tiloihin Kylmäkosken vankilaan vuonna 1993.

Museoon saavutaan samaa reittiä kuin vangit aikoinaan. Ensimmäisestä asuinkerroksesta aukeaa komea keskushalli, jossa äänet ja askeleet kaikuvat aavemaisesti. Joulutunnelman lisäämiseksi kaiteisiin on kiedottu valonauhaa ja tarkkasilmäisimmät saattavat huomata pieniä tonttuovia siellä täällä museota. Ylemmissä kerroksissa taas sijaitsevat sairaanhoitajan ja lääkärin vastaanottohuoneet sekä kirjasto ja koululuokat, jotka on entisöity vanhaa aikaa kunnioittaen.

Suomen ensimmäinen sellivankila

Hämeen linnan alueella on virunut vankeja jo keskiajasta lähtien, sillä vanhaa linnaa alettiin käyttää vankien säilytyspaikkana jo 1300-luvulla. Mahtiaikoinaan vankila-alueeseen kuului lähes neljäkymmentä rakennusta.

Valmistumisvuonnaan (1871) rakennus oli Suomen ensimmäinen sellivankila. Hämeenlinnan kuritushuoneeksikin kutsun Vankilan esikuvana olivat amerikkalaisvankilat, joissa sellit ryhmiteltiin keskikäytävän molemmin puolin. Aiemmin suomalaisissa vankiloissa oli ollut niin sanottuja yhteismakuusaleja, joissa kaikki vangit nukkuivat samassa tilassa. Aluksi sellivankila toimi miesten kuritushuoneena, mutta myöhemmin viereisessä linnassa sijainnut lääninvankila laajeni rakennukseen.

Uuden vankilafilosofian mukaan rangaistukset kärsittiin yhteiskammioiden sijasta pienissä selleissä.

Ajateltiin, että yhteiskunnasta eritäminen, opetus, kuri ja työ olisivat parhaita keinoja, kun rikollisia yritettiin saada pois pahoilta tavoilta. Yksinäisyydessä vanki katuisi ja pääsisi irti huonoista tavoistaan, kun hänelle tarjottaisiin sopivasti opetusta, hengellistä kasvatusta ja työtä. Vangit myös jaettiin luokkiin, jolloin vankiin kohdistetiin alemmissa luokissa ankarampia kasvatuskeinoja ja hänen osoittaessaan edistystä, hän saattoi edetä ylempiin luokkiin, jolloin kuria lievennettiin ja vangille annettiin enemmän vapauksia.

Vanhaan linnaan oli rakennettu naisvangeille erillinen sellivankila ja ”ojennuslaitos”, joka toimi vuodesta 1883 aina vuoteen 1972 asti. 1920-luvulla alueen vankilat yhdistettiin hallinnollisesti Hämeenlinnan keskus- ja lääninvankilaksi. Viimeiset vangit lähtivät linnasta 1950-luvulla, ja tämän jälkeen vanhaa linnaa ryhdyttiin muuttamaan museoksi.

Ankeista oloista edistykselliseen vankeinhoitoon

Vuosisatojen kuluessa vankeinhoito on kokenut todellisia mullistuksia, ja alun epäinhimillisistä oloista on siirrytty koko ajan parempaan.

Vuoden 1734 rikoslain mukaan vankilan tehtävänä oli lähinnä säilyttää vankeja. 1700-1800-luvuilla annettiin raipparangaistuksia, joiden aikana vankia roikotettiin niin sanotussa kaakinpuussa. ”Raipparallin” tarkoitus oli pelotella rötöstelyyn taipuvaisia kansalaisia ja nolata varkaat yhteiskunnan edessä. Tämä rangaistustapa poistui käytöstä vuonna 1870.

Kuolemanrangaistuksesta luovuttiin vuonna 1826. 1800-luvun lopun lainsäädännön muutokset asettivat vapausrangaistuksen ensisijaiseksi rangaistusmuodoksi. Vapausrangaistus jaettiin edelleen kuritushuonevankeuteen, normaaliin vankeuteen ja vesileipärangaistukseen. Rangaistusten täytäntöönpanouudistusten myötä vuonna 1975 siirryttiin yksilajiseen vapausrangaistukseen.

Ajanjaksosta riippumatta vankilan tarkoitus on ollut edistää vangin palaamista yhteiskuntaan. Keinot ovat kuitenkin olleet monet ja vaihdelleet suuresti eri aikoina.

Perusnäyttely

Museossa on pääsee tutustumaan Suomen vankeinhoidon vaiheisiin. Näyttely kertoo vankilan arjesta esineiden ja kuvien avulla, joiden lisäksi vankilaan on mahdollista tutustua myös äänitteitä kuunnellen. Alkuperäiskuntoon entisöidyt sellit, vankien tekemät seinäkirjoitukset ja työtoiminnan tuotokset tarjoavat kurkistusikkunan suljettuun ja paikoin myös salattuun maailmaan.

Museossa on myös muutamia sellejä jätetty siihen kuntoon, kuin ne olivat viimeisten vankien aikana vuonna 1993. Lisäksi esillä on myös sellit vuosilta 1871, 1910 ja 1955, ja niissä kaikissa on nähtävillä aito ja alkuperäinen sisustus. Esimerkkiselleihin ostettiin niissä pitkään istuneiden vankien irtaimisto. Vanhimmassa sellissä on kalustuksena puupalli, pöytä ja öljylamppu. Moniin muihin selleihin verrattuna se näyttää todella karulta. Sänky oli kääntyvää mallia ja se nostettiin päivisin ylös seinään kiinni, ettei vanki pääsisi laiskottelemaan. Vessanpöntön virkaa selleissä taas toimitti pienehkö potta, joka oli sijoitettu kaappiin.

Matkaselleissä, joissa vangit yöpyivät vankilaan tullessa ja sieltä lähtiessä, on säilytettynä vankien tekemiä seinäpiirroksia ja mietelauseita, jotka ovat paikoin melko karuakin luettavaa. Näyttelyssä esitellään myös entisiä rangaistusmenetelmiä, ja näytteillä on myös karut eristyssellit sekä yksi pelkääjän selli, jollainen on kaikissa vankiloissa.

Pelkääjien selli ja eristysselli

Pelkääjien selli on muista erillään oleva selli, johon voidaan sijoittaa vankeja, jotka pelkäävät oman turvallisuutensa puolesta. Pelkääjien selliin saattoi päästä paitsi omasta tahdosta myös henkilökunnan arvioinnin perusteella. Tällaisia syitä saattoivat olla esimerkiksi etnisyys tai jengiriidat. Lisäksi erityisvaarassa vankilassa olivat usein seksuaalirikolliset, vasikat ja huumehommissa velkaantuneet.

Mikäli vanki ilmoittautui tai joutui pelkääjäksi, ei hän sen jälkeen enää saanut mainettaan puhdistettua vaan leima oli ikuinen. Pelkääjiä nimitettiinkin vankien keskuudessa yleisesti sisiliskoiksi, jotka vaaran uhatessa luikkivat piiloon koloihinsa. Jotain maineen menetyksen merkityksestä kertonee se, että joissain tapauksissa vangit jopa mieluummin anoivat siirtoa toiseen vankilaan kuin ottivat pelkääjän leiman.

Eristysselliin taas saattoi joutua, mikäli rikkoi vankilan tiukkoja sääntöjä. Vankilanjohtaja pystyi määräämään eristysselliin enimmillään seitsemäksi päiväksi ja vankilan johtokunta jopa kahdeksikymmeneksi päiväksi. Yleisimmät sääntörikkomukset liittyivät usein lomilta palaamiseen: mikäli vanki saapui myöhässä tai humalassa, oli seurauksena usein kolme vuorokautta eristystä.

Yösellit olivat kooltaan n. 4m2. Vangit työskentelivät päivät työhuoneilla ja palasivat selliin nukkumaan. Yösellit jäivät käytöstä 1970-luvulla.

Kahleita ja haureutta

Museossa on näytillä erilaisia kahleita, jotka nähdessään mielikuvitus alkaa laukata villisti. Ennen 1890-lukua miesvangeilla käytettiin usein jalkarautoja, joiden kanssa he saattoivat jopa työskennellä. Useimmiten kahleita kuitenkin käytettiin kuljetuksissa, jolloin kädet, jalat, kaula ja vyötärö oli yhdistetty toisiinsa paksulla ketjulla. Painavimmat kahleet eli niin sanotut liiviraudat painoivat jopa 31 kiloa. Siinä, missä miesten kahlitseminen oli arkipäivää, naisia kahlittiin vain erikoistapauksissa. Jalkakahleiden käyttö lopetettiin vuonna 1981, ja tämän jälkeen kahlehtimiseen on saanut käyttää vain käsirautoja.

Kuritusvälineiden lisäksi museossa pääsee myös lukemaan muutamien vankien tarinat. Yhdessä sellissä oli esimerkiksi majaillut henkilö, joka oli tuomittu samansukupuolisesta haureudesta. Se oli rikosnimikkeenä Suomen ensimmäisessä rikoslaissa vuodesta 1894 vuoteen 1971. Noina vuosina Suomessa tuomittiin haureuspykälän nojalla 1074 ihmistä seksuaalisista teoista samaa sukupuolta olevan kanssa. Tuomituista 1034 kappaletta oli miehiä. Rangaistus oli korkeintaan kaksi vuotta vankeutta.

Toisessa sellissä pääsee taas kurkistamaan niin sanotun ”vakioasukkaan” selliin: 29-vuotiaalla vangilla oli taustallaan pitkä rikoshistoria, joka sisälsi muun muassa ryöstöjä, pahoinpitelyjä ja liikenne rikkomuksia. Seinällä olevista korttien ja kirjeiden määrästä voi päätellä, että sellissä on vietetty aikaa jo pidempään – ja että muurien toisella puolella oli joku tai jotkut, jotka selvästi odottivat vangin vapautumista.

Kuuluisia vankeja

Keitä Hämeenlinnan vankilassa on sitten lusinut? Varmasti monia vähemmän tunnettuja rikollisia, mutta myös useita tunnettuja murhamiehiä ja taitavia karkureita:

  • Uskonnollisen liikkeen johtaja Maria Åkerblom on yksi tunnetuimmista mestaripakenijoista. Hänen kissa ja hiiri -leikki viranomaisten kanssa herätti suurta huomiota julkisuudessa. Hämeenkoskella on edelleen silta, jota kutsutaan Maria Åkerblomin sillaksi sen muistoksi, että eräs naisen pakomatkoista Hämeenlinnan naisvankilasta katkesi, kun häntä kuljettanut auto törmäsi sillan kaiteeseen.
  • Vankilan tunnetuin murhamies lienee Matti Haapoja, josta tuli jo 1870-luvulla legenda. Hän oli eteläpohjalainen murhaaja ja puukkojunkkari, jonka tiedetään varmasti tehneen kolme murhaa. Niitä on kuitenkin väitetty olleen jopa 22-25, ja Haapoja saikin aikoinaan paljon palstatilaa lehdistä.
  • Lisäksi kuuluisat puukkojunkkarit ja häjyt Iso-Antti ja Rannanjärvi ovat myös lusineet Hämeenlinnassa. He johtivat Isoo-joukko-nimistä puukkojunkkarijoukkoa vuosina 1856–1867. Iso-Anttia on usein pidetty koko Härmän seudun puukkojunkkareiden kiistattomana johtajana, niin sanottuna rosvopäällikkönä, joka oli myös todennäköisesti aikansa tunnetuin eteläpohjalainen.

Hurjasti nähtävää ja koettavaa

Vankilakierros oli hurjan kiinnostava. Oli hauskaa päästä hetkeksi tirkistelemään paikkaan, joka muuten on usein kovin suljettu ja salainenkin. Vankiloihin ja vankilaoloihin liittyy paljon tarinoita, joista ainakin jotkut paljastuivat todeksi. Vankien välinen hierarkia, erilaiset kirjoitukset ja vaikkapa tatuointeihin liittyvät kirjoittamattomat säännöt tulivat ainakin osittain yllätyksenä.

Vietimme omatoimikierroksella aikaa reilun tunnin verran. Olisin varmasti viihtynyt paikassa pidempään, mutta väkimäärä alkoi puolenpäivän aikoihin kasvaa sen verran suureksi, että halusimme antaa uusille tulijoille tilaa. Itsehän olisin voinut jäädä tutkailemaan yksityiskohtia (ja bongailemaan tonttuovia) vaikka koko päiväksi, mutta näinkin oli hyvä. Jäin kuitenkin haaveilemaan vielä opastetusta kierroksesta, joka varmasti avaisi enemmän vankilamaailmaa ja vankien oloja. Ehkäpä suuntaan sellaiselle kesällä?

Onko Hämeenlinnan vankilamuseo teille tuttu paikka? Entä oletteko käyneet muualla tutustumassa entisiin vankiloihin? Mitä tykkäsitte?

Kanta-Häme luontopolku Suomi

Hatlamminsuo on Riihimäen arvokkain luontokohde

24.11.2021

Riihimäeltä löytyvä Hatlamminsuo on yksi Kanta-Hämeen arvokkaimmista luontokohteista. Noin 60 hehtaarin kokoiselta suojelualueelta löytyy vajaan 1,5 km pituinen luontopolku, joka etenee suurimmalta osin pitkospuita pitkin luonnontilaisella keidassuolla.

Ajellessani Hatlamminsuolle aloin epäillä, olinko syöttänyt navigaattoriin oikean osoitteen. Matkaa ei ollut enää pitkälti, mutta olin edelleen keskellä asutusaluetta. Tien molemmin puolin oli omakotitaloja, joiden läpi asfaltoitu tie mutkitteli, ja tuntui absurdilta, että jostain lähialueelta löytyisi ainutlaatuinen suoalue. Mieleen nousi alkuvuoden reissu Käräjäkoskelle, joka sekin sijaitsee Riihimäellä. Ehkä luontokohteet sijaitsevat täällä vain todella lähellä asutusta?

Kannatti kuitenkin ajella Hiihtomajantie loppuun (Hiihtomajantie 105), sillä sieltä löytyi Kiskon maja, tilava parkkipaikka, laavu ja uuden näköinen Hatlamminsuosta kertova opaste. Luontopolun lähtöpiste löytyi opastetaulun vasemmalta puolelta kuusikosta. Reitin alku kuljettiin kivikkoisessa ja juurakkoisessa kuusimetsässä. Useamman päivän jatkunut vesisateen ja pakkasöiden vuorottelu oli tehnyt tehtävänsä, ja polun pohja oli paikoitellen todella liukas.

Noin kolmensadan metrin jälkeen saavun varsinaisen suon tai paremminkin rämeen laidalle. Suuret puut väistyvät, ja tilalle tulee pieniä mäntyjä sekä hyvin vetisen näköinen suo. Jo muutaman sadan metrin jälkeen voi todeta, että mikäli pitää pitkospuista, Hatlamminsuo on kiemurtelevine ja leveine pitkospuineen oikea kohde. 1,5 kilometrin pituisella luontopolulla pääsee nimittäin kulkemaan peräti kilometrin verran pitkospuita pitkin.

Vuonna 2018 uusitut pitkokset tuntuivat hyviltä ja vakailta askelten alla. En tiedä, miksei Dodo innostunut niistä yhtä paljon kuin minä, vaan jostain kumman syystä neiti viihtyi paremmin suolla. En tiedä johtuiko se pakkasen kovettamasta pinnasta vai suotyypistä yleensä, mutta ainakaan tällä reissulla mäyrinkäinen ei kastellut kertaakaan tassujaan (tarmokkaista yrityksistä huolimatta). Päinvastoin, se olisi viilettänyt suota pitkin pidemmällekin.

Hatlamminsuo on syntynyt järven umpeenkasvusta, ja alueella on vieläkin jäljellä joitakin vesialueita eli allikoita. Muutamalle allikolle on tehty pitkospuista omat kulkunsa, joiden ääressä pysähdyin hetkeksi ihailemaan avautuvia maisemia. Kosteikot olivat riiteessä, ja uinuva luonto näytti muutenkin jo valmistautuneen talveen. En voinut olla ajattelematta, että mikäli olisin ollut liikkeellä lämpimämpään vuodenaikaan, olisin mieluusti pysähtynyt penkille nauttimaan eväitä.

Hatlamminsuon luonto on hyvin rikas ja sieltä löytyy kymmeniä suokasvillisuustyyppejä. Suo on monipuolinen keidassuo, jossa laiteet ja keskusta erottuvat selvästi.  Toisin kuin voisi ehkä luulla, suo ei kuulu valtakunnallisiin suojeluohjelmiin tai Natura-verkostoon, mutta on maakuntakaavassa ja Riihimäen yleiskaavassa luonnonsuojelulainsäädännön nojalla merkitty suojeltavaksi SL-alueeksi. Hatlamminsuon luonnonsuojelullinen arvo perustuu moniin eri suotyyppeihin, joita on kaikkiaan 40. Pääosa suosta onkin säilynyt lähes luonnontilaisena.

Hatlamminsuon pinta-ala on kaikkiaan noin 60 hehtaaria, josta ojittamatonta aluetta on 47 hehtaaria. Suon luonnontilan säilymiseksi on tärkeää, että vesiolot ja puusto säilyvät ennallaan, joten suolla ei enää tehdä ojitus- tai puunkorjuutoimia.

Hatlamminsuota reunustavat kuusivaltaiset korvet, jotka luovat alueelle oman tunnelmansa. Muuten alueen valtavarpuina ovat kanerva, variksenmarja, juolukka ja suokukka, jotka eivät tietenkään tähän aikaan vuodesta pääse oikeuksiinsa. Vallitsevina kasvillisuustyyppeinä Hatlamminsuolla taas ovat isovarpuräme ja tupasvillaräme, vaikka arvokkaimmat kasvillisuustyypit ovatkin lyhytkorsinevalaikut, allikot ja suon reunoilla olevat mustikka-, ruoho- ja heinäkorvet. Hatlamminsuolta voi myös allikoiden reunoilta ja nevalaikuilta löytää runsaasti valkopiirtoheinää ja leväkköä, jotka molemmat ovat Etelä-Suomessa harvinaisia.

Tämän luettuaan on helppo ymmärtää, miksi juuri Hatlamminsuo on Riihimäen arvokkain luontokohde. Ja tuskinpa sitäkään voi liikaa toistella, että suo kasvistoineen on erityislaatuinen ja ehdottomasti käymisen arvoinen. Ja vaikken kasveista juuri mitään perusta, tuntuu silti siltä, että tänne on tultava uudestaan keväällä, jolloin kasvit ja koko suota ympäröivä luonto pääsevät paremmin oikeuksiinsa.

Lähtiessäni polulle, parkkipaikalla oli useampia autoja. Niinpä automaattisesti pälyilin välillä olkani yli, sillä pelkäsin kameroineni jääväni tientukoksi. Lähellä olevan autotien liikenne kuului suolle yllättävän hyvin, mutta muuten paikka oli todella rauhallinen. Saimme Dodon kanssa kulkea reitin ihan kahdestaan alusta loppuun, emmekä törmänneet muihin kulkijoihin. Se tuntui todelliselta luksukselta, sillä viime aikoina olen kaikissa käymissäni luontokohteissa törmännyt vähintäänkin pienoiseen ruuhkaan – joko parkkipaikalla tai polulla. Tuntui kuin ajassa olisi tehnyt heiton pari vuotta taaksepäin, jolloin (ainakaan vähemmän suosituilla) luontopoluilla harvemmin törmäsi muihin.

Kilometrin pitkospuuosuus on pian talsittu, ja reitti jatkoi takaisin metsään. Kuusikossa kulki jälleen useampia polkuja siellä täällä, mutta onneksi punaiset opasteet neuvoivat suorimman tien takaisin Kiskon majan pihalle.

Vaikka luontopolku olikin lyhyt, toimi se kivana irtiottona palaveriputken välissä keskellä päivää. Kun ajelin Riihimäeltä takaisin kotiin, kirosin mielessäni lähestyvän talven. En lämpötilan, vaan pimeyden takia. Nytkin tuntui, että taistelin Hatlamminsuolla kelloa ja lähestyvää pimeyttä vastaan. Tätä se sitten taas on seuraavat kuukaudet…

Kanta-Häme luontopolku

Ruuhkainen Heinisuo Hämeenlinnassa

3.11.2021

Törmäsin Heinisuohon ensimmäisen kerran vasta muutama viikko sitten Instagramissa, kun joku oli napsinut sieltä kivoja kuvia. Jälleen kerran olin varma, että paikka sijaitsisi jossain kaukana, mutta yllätys oli melkoinen, kun suo löytyikin kohtuullisen matkan päästä kotoa! Siispä mäyrä ja kamera kainaloon ja kohti Heinisuota!

Heinisuon sijainti on ainakin näin autollisen näkövinkkelistä varsin mainio, sillä isoa tietä pitkin pääsee melkein perille asti. Hämeenlinnasta lähdetään ajamaan Renkoon ja kymppitieltä käännytään Suvipielisentielle (risteyksestä löytyy myös Heinisuo-viitta), jota kuljetaan noin puolitoista kilometriä, jonka jälkeen käännytään vasemmalle Pillisuontielle. Tätä tietä ajetaan vajaa kilometri, kunnes tien oikealla puolella näkyy opastetaulu – ja luultavasti myös useita autoja. Luin jostain, että alueella pitäisi olla myös parkkipaikka, mutta jätin oman autoni muiden seuraan tien viereen. 

Heinisuota kiertää noin kolmen kilometrin pituinen rengasreitti, joten lenkin voi aloittaa parkkipaikan molemmin puolin. Kiersin reitin vastapäivään, mutta näin jälkeenpäin todettakoon, että seuraavilla reissuilla kiertäisin lenkin mieluummin myötäpäivään: tällöin luontopolun paras kohta eli pitkospuut jäävät reitin loppupuolelle ja pidempi metsäosuus sijoittuu heti reitin alkuun.

Alueella on jonkin verran polkuja, joten kannattaa pysyä hereillä ja seurata Heinisuon opasteita, ettei eksy väärille teille. Alkuosuus matkasta on kivikkoista ja juurakkoista polkua kuusimetsässä, joten askeleitaan saa vahtia melko tarkasti. Vajaan kilometrin jälkeen päästään vihdoin suo-osuudelle, joka on reitin kiistaton kohokohta. Harmillisesti pitkospuita ei kuitenkaan ole kovin pitkälti – vain muutamia satoja metrejä, ja huomasin pian ihmetteleväni, että tässäkö se nyt oli…

Heinisuota on joissain mahtipontisimmissa lehtiartikkeleissa nimitetty jopa hämäläisten Lapiksi, joten odotukset olivat olleet korkealla. Itse en ehkä allekirjoittaisi väitettä. Onhan paikka ihan kaunis ja kiva, mutta suon osuus koko luontopolusta on minimaalinen, ja suurin osa reitistä kuljetaan ihan tavallisessa kuusimetsässä. Välillä pitkospuillakin unohti olevansa suolla, sillä heinikko toi mieleen lähinnä umpeenkasvaneen rannan tai epämääräisen kaislikon. En lyhyellä pitkososuudella päässyt sisälle siitä, miksi Heinisuota oli hehkutettu niin paljon eri somekanavissa.

Suo-osuuden jälkeen tuli matkan ainoa ylämäki. Se ei ollut mitenkään vaativa, mutta olisi tarjonnut loistavan eväspaikan, mikäli olisin sellaisen tarpeessa ollut. Kalliolla, samoin kuin pitkoksilla, oli sunnuntaipäivänä jonkin verran ruuhkaa. Pitkospuilla osa ihmisistä jäi kuvaamaan, osa taas poimimaan karpaloita, joten suma oli äkkiä valmis. Etenimme todella hitaasti, sillä vähän väliä koko jono pysähtyi. Ohituspaikkoja ei myöskään juuri ollut, joten vauhti oli juuri niin lujaa (tai hidasta) kuin millaiseksi ensimmäisen kulkija sen määritti.

Vaikka rakastankin jutella ihmisten kanssa ja kysellä ventovierailta heidän elämästään, huomaan hakevani luonnosta rauhaa ja hiljaisuutta. Mielestäni onnistuneimmat retket ovat niitä, kun et törmää yhtään kehenkään ja voit hetken kuvitella olevasi maailman viimeisin kaksijalkainen. Heinisuolla se oli kuitenkin mahdotonta, sillä porukkaa tuli ja meni. Kuten aiemmin mainitsin, suo-osuus ja kalliot olivat täynnä ulkoilijoita. Myös muualta metsästä pilkisteli marjastajia ja sienestäjiä, joten varsinaisesta omasta rauhasta ei ollut tietoakaan.

Ehkä se oli juuri ruuhkaisuus, joka laski Heinisuon pisteitä silmissäni.

Lyhyen nousun jälkeen matka jatkui jälleen kuusikkoon. Vaikka suo-osuus jäikin lyhyeksi, lumosivat sammalpeitteiset kivet ja satumetsämäinen tunnelma minut hetkeksi. Kunnes jostain pamahti taas äänekäs retkiporukka, jolle vartijamäyräni päätti pari kertaa murahdella. Sillä on siis tapana tervehtiä ihmisiä äänekkäästi muristen. Reppana oppi pentuna, että murina on hyvä juttu.

Matka jatkuu syvemmälle metsään. Sieltä täältä löytyy kaatuneita puita, jotka muodostavat oikean esteradan. Mäyrinkäinen pujottelee juuri sieltä, mistä ei pitäisi, ja yritän puikkelehtia flexin kanssa perässä. Talutin jumittuu vähän väliä, eikä suostu keräämään remmiä sisäänsä. Mäyrä, jonka pitäisi osata kiertää erinäisiä esteitä käskystä, heittäytyykin täysin kuuroksi ja korvattomaksi. Tällä kertaa otsalle kohoavat hikikarpalot eivät suinkaan johdu säästä.

Ja juuri kun mietin, mahtaako luontopolulle mahtua vielä jotain muutakin nähtävää, polku yhdistyy hiekkatiehen, jolla autoni on. Kuusien lomasta näenkin tienvarteen parkkeeratut autot, enkä hetkeen ole varma, olenko ennemminkin helpottunut vai pettynyt. Ehkä jopa molempia: helpottunut siitä, että puuduttava metsäosuus on ohi, mutta pettynyt siitä, että lenkki tuntui jäävän kovin lyhyeksi ja jotenkin vajaaksi…

Parkkipaikalla sekoilen vielä auton kanssa, enkä meinaa saada sitä millään käännettyä kapealla hiekkatiellä. Onneksi paikalle saapuu pariskunta, jotka ovat selvästi parempia kuskeja. Mies peruuttaa oman autonsa niin vakuuttavasti, että päätän pyytää apua – niin nololta kuin se tuntuukin. Mutta jälleen kerran kannatti avata suu, sillä niin vain kilpurinkin nokka saatiin osoittamaan taas menosuuntaan.

Ehkä oli sittenkin ihan hyvä, että Heinisuo oli niin suosittu. Vai kukas auton muuten olisi peruuttanut?

erikoispostaus Kanta-Häme Suomi

Lepaan Anna – selkäpiitä karmiva rakkaustarina

25.10.2021

Halloween näkyy tänä vuonna myös täällä blogin puolella erilaisten kummitustarinoiden muodossa. On ollut hurjan mielenkiintoista tutustua lokakuun aikana muutamaan vanhaan, historiaa huokuvaan paikkaan, joissa huhutaan vielä tänä päivänäkin kummittelevan. Olen käynyt kuvailemassa ja tutkimassa paikkoja kavereideni kanssa, ja pakko myöntää, että näillä reissuilla (ja erityisesti niiden jälkeen!) on sattunut ja tapahtunut kaikenlaista… Mutta niistä lisää myöhemmin!

Aloitetaan tämä minisarja kuitenkin yhdellä Suomen ehkä vanhimmista ja tunnetuimmista kummitustarinoista, jonka alku vie 1400-luvun Hattulaan. Kyseessä on kuuluisa Lepaan Anna ja hänen selkäpiitä karmiva rakkaustarinansa, ja sijaintina mikäs muukaan kuin Lepaan kartano. Tarinasta on useita versioita, ja kerron niistä muutaman. Yhteistä kaikille on kuitenkin kielletty rakkaus ja Annan surkea loppu.

Mainittakoon heti alkuun, että vaikka tapahtumista onkin kulunut aikaa, voi rauhattoman Annan vielä nykyäänkin nähdä kirkkaina kuutamoöinä vaeltelemassa ja etsimässä kadotettua rakkauttaan Lepaan kartanon alueella…

Kellariin muurattu tai teljetty rakkauden uhri

Tarina sijoittuu 1400-luvulle, jolloin Lepaan kartanon Anna-tyttärelle etsittiin puolisoa. Ehdokkaita oli ilmeisesti muutamia, mutta kesäksi kartanolle päädyttiin kutsumaan Hämeen linnanherra Niilo Olavinpoika. Tarkoituksena oli, että kesän aikana Niilo pääsisi rauhassa tutustumaan Annaan paremmin. Ujona persoonana Niilo ei kuitenkaan saapunut Lepaalle yksin, vaan otti mukaansa hyvän ystävänsä Maunu Tavastin. Maunu oli pappismies, ja siten ”turvallinen” valinta tällaiselle reissulle. Kesän aikana asiat kuitenkin mutkistuivat, eikä mikään lopulta mennyt suunnitelmien mukaan. Niilo ei nimittäin onnistunutkaan valloittamaan Annan sydäntä, vaan sen sijaan Anna ja Maunu löysivät toisensa. Tämähän ei tietenkään käynyt laatuun, sillä piispan urasta haaveilevan pappismiehen ei ollut soveliasta avioitua – saati haihatella menemään nuorten naimattomien naisten kanssa.

Skandaali oli valmis.

Mutta mitä sitten tapahtui? Tarinalle on olemassa monenlaisia lopetuksia. Yleisimpiä lienevät erilaiset versiot raskauteen johtaneesta rakkaudesta, jonka seurauksena Annan maallinen elämä päättyi (tai se päätettiin) Lepaan alueelle. Tunnetuin näistä on varmasti versio, jossa joko Annan suku tai hänen oma isänsä surmasi Annan telkeämällä tämän Lepaan kartanon kellariin tai vaihtoehtoisesti muuraamalla hänet elävältä kellarin seinän sisään. Toisessa tunnetussa tarinassa Annan taas kerrotaan hukkuneen Lepaan virtaan (joko oman käden kautta tai isänsä toimesta), kun taas joissain versioissa surma sijoittuu Lepaan virran vastarannalle, Hinnonmäen kellariin.

Entä jos kukaan ei kuollutkaan?

Kuolemaan johtaneen perustarinan lisäksi on olemassa myös toinen perustarina, jossa Anna ei kuollutkaan. Sinä Anna jäi henkiin ja synnytti myöhemmin Maunu Tavastin aviottoman pojan. Poika nimettiin Olavi Maununpojaksi, ja hän toimi isänsä Maunu Olavinpoika Tavastin seuraajana Turun ja Suomen piispana.

En tiedä, liittyykö juuri tähän versioon myös tarina siitä, miten Maunu olisi tuonut Annan Naantalin luostariin. Tästä myös Eino Leino on kertonut laajassa kolmiosaisessa Lepaan neiti -nimisessä teoksessaan sekä myöhemmin Maunu Tavast -nimisessä näytelmässä:

Runossa Leino kuvaa, miten harjuilta välkkyivät Hämeen vedet ja Suomen pihka tuoksui, kun Maunu päätyi parin viikon vierailulle Lepaan kartanoon. Silloin hengen mies teki surmasynnin, näki Annan, unohti suuret uskon kysymykset ja tunsi, kuinka Tavastien veri virtasi. Leino kirjoittaa myös näin syntyneestä pojasta, Olaus Magnista, joka ei tiennyt syntyperästään, ja josta tuli siis isänsä jälkeen uusi piispa. Runossa Anna kohottaa kaapunsa huppua ja tunnustaa nuoruuden rakkauden edelleen säilyneen. Vaikka Anna Maunun tahdosta vaihtoi nunnan kaapuun, sydämessä tunne oli entisellään. – Karvonen, 2016

Olipa Annan tarina totta tai ei, voidaan kuitenkin historiaa tutkailemalla todeta, että Maunu Tavast oli mieltynyt Anna-nimeen. Vai miksi muuten hän olisi aluksi nimennyt Suomeen perustetun birgittalaisluostarin Pyhän Annan luostariksi tai tuonut Turun tuomiokirkossa niin innokkaasti esiin Pyhää Annaa?

Outoja valoilmiöitä, valittava ihmishahmo, huokauksia kellarissa

Aikaa on kulunut, ja nykyään Lepaan kartanon tiloista löytyy puutarhaopisto. Paikan työntekijät ja aikoinaan myös kartanon asukkaat kertoivat tarinoita levottomasta Lepaan Annasta. Hahmosta, joka ei ollut saanut rauhaa, vaan liikuskelee edelleen synnyinseudullaan. Alueella on kertoman mukaan nähty ja koettu eri ilmiöitä. Anna on esimerkiksi kaatanut ja siirtänyt tavaroita, jonka lisäksi ovet saattavat toisinaan sulkeutua itsestään. Jotkut ovat myös tunteneet ilmavirran selittämättömästi pyyhkäisevän ylitseen. Lisäksi ilta-auringon laskiessa kellarista voi kuulla koputuksia, askelia ja huokauksia. Myöhemmin paikalle rakennetun tuulimyllyn ikkunoissa taas on nähty outoja valoilmiöitä ja joskus jopa ihmishahmo.

Koska yhden version mukaan Anna olisi hukuttautunut tai hukutettu Lepaan virtaan, vaihtelee Annan haamusta tehtyjen havaintojen sijaintikin hieman. Joidenkin tarinoiden mukaan valittava naishahmona liikuskelee kartanon alueen lisäksi Lepaan virran rantatiellä tai rantakoivikossa.