Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Category

Kanta-Häme

Kanta-Häme luontopolku Suomi

Mystisen kaunis Iso-Melkutin

18.8.2021

Joko olet kuullut Iso-Melkuttimesta, Hämeen järviylängöltä löytyvästä helmestä, jossa vesi on kristallinkirkasta ja järveä ympäröi huikea harjumaisema? Paikasta, jota on vaikea kuvailla ilman, että sortuu korulauseisiin ja kliseisiin.

Iso-Melkuttimeen on ollut vaikea olla törmäämättä tänä kesänä. Se on vilahdellut kuvankauniina Instagram-kuvina, tunnelmallisina storyina sekä uskomattomina blogipostauksina. Paikkaa on kilvan kuvailtu vuoroin paratiisiksi, vuoroin taas Suomen versioksi Kreikan saaristosta.

Ehkä juuri kaikesta ylistyspuheesta johtuen en pitänyt mitään kiirettä oman vierailuni kanssa. Pelkäsin paikan nimittäin olevan tupaten täynnä innokkaita retkeilijöitä ja somettajia kameroineen. Enkä ihan väärässä ollutkaan ja ensimmäistä kertaa Iso-Melkuttimella vieraillessani jouduin kääntymään kesken kierroksen takaisin, sillä polut olivat niin ruuhkaisia. Nautinto oli kaukana, kun koko ajan sai olla väistelemässä edestä ja takaa tulevia ulkoilijoita tai odottaa, milloin saisi räpsäistyä järvikuvan ilman ylimääräisiä henkilöitä taustalla.

Hieman uhkarohkeasti tein uusintareissun Lopelle heinäkuun loppupuolella. Aurinko porotti lähes pilvettömältä taivaalta ja kesälomakausi oli parhaimmillaan – uusinnan ainekset ruuhkareissulle olivat siis kasassa. Tällä kertaa osasin kuitenkin asennoitua niin, että porukkaa on ja että joudun taistelemaan parhaista kuvauspaikoista ja polun herruudesta muidenkin kanssa.

En tiedä, johtuiko se taisteluhenkisestä asenteestani vai hyvästä tuurista (, jota minulla ei oikeasti ole tipan vertaa), mutta polku oli edelliskertaa hiljaisempi. Ei missään nimessä autio, mutta sopivan rauhallinen kuitenkin. Porukkaa liikuskeli siellä täällä, varsinaisella polulla ja sen ulkopuolella, ja parkkipaikka oli tienvierustoja myöten tupaten täynnä autoja. Polulla mahtui kuitenkin liikkumaan, eikä kukaan ollut koko aikaa huohottamassa niskaan, ja se riitti varsin mainiosti.

Reitin pituus saattaa hämmentää

Sijainniltaan Iso-Melkutin on varsin mainio. Sinne ajaa pääkaupunkiseudulta, Tampereelta ja Turusta noin puolessatoista tunnissa, ja ehkä juuri se on yksi syy (kuvankauniiden maisemien lisäksi) alueen ruuhkaisuuteen. Paikka sopii päiväretkeilyn lisäksi täydellisesti myös yöpymiseen, ja reitin varrelta löytyykin monta loistavaa telttapaikkaa.

Iso Melkuttimen kierros on merkitty hyvin tiheästi sinisin merkein. Ympyräreitti kulkee kauniissa harjumaisemissa järven ympäri, ja reitti on laskuineen ja nousuineen pääosin helppokulkuista. Eksyminen on käytännössä mahdotonta, sillä reitti mukailee järvenrantaa alusta loppuun. Polku on suurimmaksi osaksi leveä ja tasainen, mutta aivan rannan tuntumassa se muuttuu kapeaksi ja monin paikoin erittäin juurakkoiseksi, jolloin jalkoihinsa saa katsoa tarkasti. Reitiltä löytyy kaksi laavua (järven itäpäässä sijaitseva Tuplalaavu sekä länsipään Lepakkolaavu), kuivakäymälät, monia virallisia ja epävirallisia tulipaikkoja, sukelluspaikka sekä useita hienoja uimapaikkoja. Ensimmäinen laavu, Tuplalaavu, sijaitsee järven rannassa, vain noin kilometrin päässä parkkipaikalta.

Reitin pituus saattaa alkuun aiheuttaa hämmennystä, sillä joissain paikoissa kierroksen pituudeksi kerrotaan viisi kilometriä, toisaalla taas seitsemän. Kumpikin kilometrimäärä on (ainakin tavallaan) oikein. Varsinainen Iso-Melkuttimen kierto on pituudeltaan reilut viisi kilometriä, ja se on merkitty joihinkin reittiopasteisiin viralliseksi pituudeksi. Koska retkeilijänä joutuu kuitenkin lähtemään Tauluntien pysäköintipaikalta, matkaa kertyy kaikkiaan seitsemän kilometrin verran. Alkumatka pysäköintipaikalta rannalle (n. 1 km) on merkattu Hämeen Ilvesreitin keltaisilla opasteilla, eikä tätä lasketa mukaan Iso Melkuttimen kiertoon.

Halutessaan reittiä voi pidentää vielä parilla kilometrillä poikkeamalla Nappilahden- tai Tokholmannokkaan, joista molemmista aukeaa upeat järvinäkymät.

Matalan kynnyksen retkikohde

Kauniina kesäpäivänä Iso-Melkutin lumosi minut täysin. Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, järvi kimmelsi kristallinkirkkaana ja harjumetsän neulasmatto peitti suurimman osan retkeilijöiden äänistä. Järvimaisemista sai nauttia koko kierroksen ajan, sillä reitti kulki alusta loppuun aivan rannan tuntumassa. Kieltämättä oli välillä vaikea käsittää olevansa koti-Suomessa, sillä maisemissa oli jotain kovin ei-suomalaista.

Jokin kauniissa postikorttimaisemassa myös häiritsi. Ehkä se, etteivät supisuomalainen mäntymetsä ja keskieurooppalaistyylinen järvi oikein tuntuneet olevan synkassa keskenään. Ylipäätään oli outoa, että niin läheltä pääkaupunkiseudun ruuhkaa ja kaaosta saattoi löytyä jotain niin uskomattoman upeaa.

Ristiriitainen maisema tuntui kiehtovan myös monia yöpyjiä. Siellä täällä näkyi telttoja ja riippumattoja, samoin laittomia ja laillisia tulipaikkoja. Alue onkin yöpyjän unelma, sillä käytännössä kaikkialta on täydelliset näkymät järvelle ja kangasmetsikkö on teltan pystytyksen kannalta unelma-alusta. Tilaa on myös niin paljon, ettei tarvitse pelätä, että joku joutuu tilanpuutteen takia pystyttämään oman telttansa aivan naapuriin.

Upeiden maisemien lisäksi Iso-Melkutin on myös matkallisesti täydellinen monentasoisille retkeilijöille. Alueella ei tarvitse patikoida kilometritolkulla päästäkseen hyville telttapaikoille, sillä käytännössä jo heti alle kilometrin päästä parkkipaikalta löytyy järvimaisemaa. Kokeneemmille ja parempikuntoisille retkeilijöille taas on tarjolla pidempiä kävelymatkoja sekä muutamia jyrkähköjä nousuja ja laskuja.

En usko, että maailmasta löytyy montaa seikkailijaa, joka ei Iso Melkuttimesta innostuisi. Se kun tuntuu oikeasti tarjoilevan jokaiselle jotakin.

Värikkäitä telttoja katsellessani aloin itsekin haaveilla telttaretkestä Iso-Melkuttimelle. Olisi ihanaa herätä noissa maisemissa luonnon kanssa samaan aikaan, kuunnella kuikkien laulua ja nauttia kaikessa rauhassa aamuteetä. Edellisestä metsäyöstä tuntuu olevan ikuisuus aikaa ja toivonkin, että ehdin toteuttaa reissun vielä tämän kesän aikana…

Loppuun vielä Jarno Peitson kuvaus Iso-Melkuttimesta. Mielestäni Peitso on Retkipaikan blogitekstissä osannut erinomaisesti kuvata paikkaan liittyvää tietynlaista ristiriitaisuutta:

Tämä Hämeen järviylängöltä löytyvä järvi on kaikin puolin hämmentävä. Se on liian kirkas Etelä-Suomen järveksi. Se on liian erämainen olematta varsinaisesti erämaassa. Sen hiekkarannat ovat aivan liian matalat ollakseen korkeiden harjujen ympäröimät. Tämä järvi kuuluu Lappiin, ei puolentoista tunnin ajomatkan päähän Helsingistä tai Tampereelta.

esteetön kansallispuisto Kanta-Häme luontopolku Suomi

Peukalolammin-Kaksvetisen rengasreitti Liesjärven kansallispuistossa

30.7.2021

Kuten jotkut teistä ehkä muistavat, kävin huhtikuussa kevätretkellä Liesjärven kansallispuistossa enkä oikein lämmennyt paikalle. Meillä oli silloin hieman liikaa epäonnea matkassa, eikä pitkittynyt työstressi tai sen mustaksi maalaama mieli auttanut asiaa. Liukastelimme jäisessä metsikössä samaan aikaan, kun taivaalta satoi vettä kaatamalla ja vannoimme molemmat, ettemme enää koskaan tulisi lähellekään Liesjärveä.

Mutta kuten elämässä yleensäkin, myös Liesjärvi ansaitsi toisen mahdollisuuden. Se tosin vaati useamman hyvin nukutun yön sekä kauniin kesäpäivän ennen kuin meistä kumpikaan uskalsi ehdottaa uutta retkeä.

Toisin kuin edelliskerralla, tutustuin reitteihin etukäteen. Yritin etsiä jotain hieman rauhallisempaa kohdetta, sillä epäonnistuneen Iso-Melkuttimen reissun jälkeen (kirjoitan tästä myöhemmin) kaipasin jotain hiljaista paikkaa. Mutkien kautta päädyin lukemaan Peukalolammin-Kaksvetisen rengasreitistä, joka vaikutti varsin lupaavalta. Esteettömyys lupaili hyvää myös kymmenvuotiaan seniorimäyräkoiran näkökulmasta, joten lähdimme reissuun koko perheen voimin.

Olen aiemmin mieltänyt esteettömät reitit mielikuvituksettomiksi ja tylsiksi. Sellaisiksi, joiden varrelta ei löydä kauniita maisemia tai välttämättä oikein luontoakaan. Eniten esteettömissä reiteissä kuitenkin on häirinnyt niiden pituus – tai lähinnä lyhyys. Monet löytämäni esteettömät luontopolut ovat vain muutamia satoja metrejä, ja useamman kilometrin lenkeistä on turha edes haaveilla. Tämä on mielestäni hieman outoa, sillä voisin kuvitella esimerkiksi monen lastenrattaiden kanssa liikkuvan kaipaavan myös tällaisia pidempiä vaihtoehtoja.

Kun lopulta pääsimme Liesjärvelle, odotukset olivat korkealla. Liian monen kotona vietetyn päivän jälkeen halusimme päästä nauttimaan kesäisestä luonnosta. Alkumatkan tylsähkön hiekkatieosuuden kohdalla olimme kuitenkin varsin skeptisiä ja pelko siitä, että keväisen farssi toistuisi, nousi pintaan. Mietimme molemmat, olimmeko tosiaan ajaneet paikalle tuiki tavallisen metsäautotien takia. Hetken ajan tuntui, että Liesjärven kirous seuraisi meitä edelleen. Loimme toisiimme merkitseviä katseita, mutta emme halunneet sanoa mitään ääneen. Toivoimme vain, että reitti paranisi ja pääsisimme vihdoin kokemaan sen taian, mistä niin moni Liesjärvellä vieraillut oli puheissaan ja blogikirjoituksissaan kertonut.


Uusi, esteetön rengasreitti

Noin neljän kilometrin pituinen Peukalolammin-Kaksvetisen reitti on valmistunut Liesjärven kansallispuiston pohjoisosaan vuonna 2020. Esteetön rengasreitti sopii jokaiselle ja se on kuljettavissa niin lastenrattaiden, rollaattorin kuin pyörätuolinkin kanssa. Reitillä on loivia ylä- ja alamäkiä sekä helposti ylitettäviä lyhyitä siltoja. Parkkipaikka löytyy helposti Google Mapsista nimellä Peukalolamminkangas p-alue. 

Reitin voi kulkea kumpaan suuntaan tahansa ja sen varrella on kaksi suurempaa levähdyspaikkaa (Peukalolammi ja Kaksvetinen) sekä joitakin pienempiä levähdyspaikkoja, joista löytyy pöytiä ja penkkejä. Peukalolammilta ja Kaksvetiseltä löytyy tulentekopaikat (, jotka eivät tietenkään metsäpalovaroituksen aikaan ole käytettävissä) sekä esteettömät kuivakäymälät. Kaksvetiseltä löytyy laavun lisäksi myös suuri uudenkarhea kota, jossa oli hyvä pysähtyä paistamaan makkarat ja juottamaan koiruus. Taukopaikka on muutenkin todella kaunis ja idyllinen, ja sinne on helppo unohtua pidemmäksikin aikaa ihailemaan järven pinnassa näkyviä lumpeita sekä kuuntelemaan kurkien satunnaista huutoa.

Noin 600 metrin päässä parkkipaikalta sijaitseva Peukalolammin laavu sen sijaan ei välttämättä ole kaikkein miellyttävin, sillä se on keskellä sorakenttää. Dronen lennätykseen paikka kuitenkin oli mitä mainioin, ja jos hieman poikkeaa merkityltä reitiltä, pääsee laavun läheisyydessä nauttimaan myös järvimaisemasta.

Patikoijille ja retkeilijöille Peukalolammin ja Kaksvetisen taukopaikat tarjoavat myös yöpymismahdollisuuden omassa majoitteessa. Lisäksi reitin varrelta löytyy noin parinkymmenen hengen Tittilammen varaustulipaikka, jonka voi varata yksityiseen käyttöön.

Rehellistä suomalaista metsämaisemaa

Reitin varrelle mahtui paljon nähtävää. Alun hiekkatieosuuden ja tylsähkön Peukalolammin taukopaikan jälkeen Liesjärvi alkoi viimein näyttää parastaan. Pääsimme nauttimaan vaihtelevasta maastosta sekä rehellisestä suomalaisesta satumetsästä paksuine sammalkerroksineen ja kauniine järvimaisemineen. Luontopolun varrelta löytyi monipuolisesti sankkaa kuusimetsää, mäntyvoittoista kangasmetsää sekä mystisiä soita, lampia ja järviä.

Kaksvetisen taukopaikalla luonto tuntui myös vihdoin olevan vahvasti läsnä. Seurasimme pitkään suloisen oravanpoikasen seikkailua kodan viereisessä kuusessa. Sain koota kaiken tahdonvoimani, etten mennyt lääppimään pientä pörrökasaa tai napannut sitä mukaani kotiin. Harmikseni olin ottanut vain zoomittoman objektiivin mukaan, joten jouduin tyytymään kohtalooni senkin suhteen, etten saanut kurrea edes kameraan ikuistettua.

Kun vihdoin maltoin jättää oravan rauhaan ja astelin järvenrantaan, alkoi korviin kantautua vuoroin kurkien ja joutsenten satunnaista huutoa. Hetken seurailun jälkeen järveltä saattoi bongata myös kuikkapariskunnan. Näennäisesti hiljainen järvi alkoikin kuhista elämää, kun hetkeksi malttoi rauhoittua katsomaan sitä.

Kaikesta liikkeestä huolimatta maailma kuulosti ihanan hiljaiselta, ja siinä rauhallisuudessa oli hyvä olla ja helppo hengittää.

Muita esteettömiä luontopolkuja?

Palattuani Liesjärveltä koetin etsiä muita esteettömiä luontopolkuja Varsinais-Suomen, Uudenmaan ja Kanta-Hämeen alueilta. Niitä ei kuitenkaan oikein tuntunut löytyvän, ainakaan jos halusi löytää yhdenkään pidemmän reitin. Osaisittekohan te vinkata tällaisia retkikohteita?

Kanta-Häme luontopolku Suomi

Mantereen linnavuori tarjoilee yhdet Hämeenlinnan parhaista näkymistä

25.6.2021

Kuten olen täällä monta kertaa maininnut, joskus parhaimmat seikkailut ja näköalapaikat löytää ihan sattumalta. Meille kävi niin, kun eräänä kauniina arkiaamuna päätimme poiketa ihan kivan näköiseen mäntymetsään, jossa selkeästi risteili useita polkuja sinne tänne. Olimme ajaneet paikan ohi Turengintietä monen monta kertaa ja nähneet metsänpuoleisella levennyksellä usein autoja. Paikka oli kuitenkin nopealla vilkaisulla muistuttanut lähinnä epämääräistä metsähakkuualuetta, joten emme olleet uhranneet sille sen enempää aikaa tai ajatusta. Kuitenkin eräänä kauniina arkiaamuna, kun päivän ensimmäisten Teams-palaverien alkuun oli vielä useampi tunti aikaa, huomasimme miettivämme jotain uutta reittiä, josta Dodokin innostuisi. Paremman idean puutteessa päätimme vihdoin suunnata Katumajärven rantaan ja tutustua tarkemmin Mantereen linnavuoreen.

Kerrottakoon jo heti alussa, että paikka teki meihin molempiin suuren vaikutuksen ja että vierailimme siellä seuraavan viikon aikana useamman kerran ihan vain ihailemassa maisemia ja haaveilemassa omiamme. Siksi onkin hassua, että paikasta kirjoittaminen on tuntunut jotenkin hurjan hankalalta, ja postaus on roikkunut luonnoksissa lähes pari kuukautta. Ehkä se johtuu siitä, että paikan mielettömiä maisemia on todella vaikea saada ikuistettua kameraan tai siitä, että halusimme edes pienen hetken pitää paikan ihan vain itsellämme. Tai no, itsellämme ja itsellämme, sillä paikka on todella suosittu ulkoilualue ja varsinkin viikonloppuisin metsikössä voi olla jopa ruuhkaa.

Mikä ihmeen muinaislinna?

Ennen kuin hyppään kuvailemaan ja kertomaan Mantereen linnavuoresta, muutama sananen muinaislinnoista yleisesti. Muinaislinna (l. linnavuori) on korkealla kalliolla, harjunlaella tai saarella sijaitsevia vartio- ja pakopaikka, jonka loivimmat rinteet on vahvistettu puuvarustuksella. Jyrkkäreunaisia linnavuoria on luonnollisesti ollut varsin helppo puolustaa, sillä niistä on nähnyt pitkälle, eivätkä viholliset näin ollen ole päässeet kovin helposti yllättämään. Uhkatilanteessa muinaislinnassa sytytettiin näyttävät merkkitulet, jotka toimivat tehokkaana varoituksena kylien asukkaille. Tulien ansiosta asukkaille jäikin (useimmiten) riittävästi aikaa paeta joko linnavuorille tai metsän siimekseen turvaan.

Suomessa tunnetaan kaikkiaan noin sata linnavuorta, ja ne on rakennettu yleensä suojapaikoiksi vihollista vastaan joko rautakauden lopulla tai keskiajan alussa. Tuohon aikaan Suomi toimi eräänlaisena rajamaana, jonka kautta ruotsalaiset ja venäläiset hyökkäsivät toistensa kimppuun.

On kuitenkin hyvä muistaa, että kaikki Suomen linnavuori-nimiset paikat eivät suinkaan ole muinaislinnoja, vaan paikka on saattanut saada nimensä pelkän ulkonäkönsä ansiosta.

Historian havinaa Mantereen linnavuorella ja Katumajärvellä

Vanajaveden vesistön rantamilta löytyy poikkeuksellisen paljon kallio- ja harjulinnoja, ja Mantereenlinna onkin osa tätä vanhimman pysyvän hämäläisasutuksen linnavuoriketjua. Mantereen linnavuorelta on näköyhteys Hakoisten linnavuorelle (, joka on edelleen suljettu koronan takia), jota pidetään varhaisempana Hämeen linnan paikkana. Suunnatessaan katseensa pohjoiseen, voi nähdä Tenholan ja Aulangon linnavuoret, kun taas lännessä, Vanajaveden toisella puolella, näkyy Linnanpää eli Hakovuori.

Mantereen linnavuori on rautakautinen muinaislinna, joka sijaitsee Katumajärven länsirannalla Hämeenlinnassa. Vuori kohoaa yli 50 metriä järven pintaa korkeammalle, ja se koostuu kolmesta suuresta kallioalueesta. Pääasiassa mäki ja koko alue ovat mäntymetsää, jonka itä- ja eteläpuolen rinteet ovat äkkijyrkkiä ja paikoitellen vaikeakulkuisia, kun taas länsi- ja pohjoispuolella on huomattavasti loivempaa.  

Hämeenlinnassa sijaitseva Katumajärvi on tarinan mukaan saanut nimensä siitä, että ristiretkiaikaan käännytetyt hämäläiset kävivät pimeän tultua pesemässä kasteensa pois tuolloisessa erämaajärvessä. Toisen kansantarinan mukaan järvi on syntynyt Ilmattaren, ikuisen immen, kyynelistä.

Mantereenlinnan laella sijaitsee muinaislinnan suojavarustusten mahdollisia jäännöksiä. Ne ovat kivistä rakennettuja valleja, jotka sijaitsevat kahdessa notkelmassa: Mäen länsireunalta löytyy kaksi kivivallia, joissa on hyvin säilyneet porttiaukot. Näistä pohjoisosan aukko on ennallistettu vuonna 1973. Eteläisen portin kivivalli taas on 12 metriä pitkä, ja sitä voi pitää ainakin osittain luonnon muovaamana.


Loistopaikka haaveiluun

Mantereen linnavuori on hyvä paikka haaveiluun ja päämäärättömään vaelteluun. Metsikössä on helppoa loikkia kiveltä toiselle, ihailla järvelle avautuvia maisemia ja leikitellä ajatuksella siitä, miltä tuntuisi herätä joka aamu näin kauniissa paikassa. Kalliolta voi myös laskeutua ihan rantaan, kuunnella vesilintujen ääniä ja kuvitella hetken olevansa ihan yksin luonnossa – tai koko maailmassa.

Alueella ei ole sen kummemmin opasteita, mutta polkuja menee ylös mäkeen paitsi Turengintieltä myös Katumantien ja Turengintien risteyksen tuntumasta sekä ristiin rastiin ympäri metsää. Tien varresta vuoren päälle on matkaa noin 600-800 metriä riippuen siitä, mitä polkuja kulkee. Minkäänlaista eksymisvaaraa alueella ei opasteettomuudesta huolimatta ole, sillä polut ovat tallautuneet ja metsikkö valoisa. Päinvastoin, oli kiva valita jokaisella kerralla hieman eri reitti ja katsoa, minkälaiselle näköalapaikalle se meidät milloinkin veisi.

Alueelta ei löydy vessaa, laavua tai muitakaan ylellisyyksiä, mutta maasto itsessään tarjoaa useamman hulppean taukopaikan. Useammat kivet ovat kuin tehtyjä pysähdykselle, ja pienellä mielikuvituksella alueella saattaakin nähdä useita luonnon tarjoilemia pöytäryhmiä.

Kanta-Häme koiran kanssa Suomi

Koirakallion Metsä – huoletonta koirailua Jokioisilla

18.6.2021

Bongasin Naisyrittäjien Facebook-ryhmästä ilmoituksen, jossa mainostettiin vappuna avattua Koirakallion Metsää. Kyseessä on Forssan lähellä, Jokioisissa sijaitseva noin hehtaarin kokoinen aidattu metsäalue, jossa voi huoletta antaa koiransa temmeltää vapaana myös näin kiinnipitoaikana. Halusin lähteä ottamaan selvää, minkälaisesta paikasta oikein oli kyse ja olisiko kaikki niin uutta ja hienoa kuin mitä nettisivujen kuvat antoivat ymmärtää.

Hirviömäyrän väsytysyritys

Ennen kuin siirryn kertomaan Koirakallion Metsästä, minun täytyy hieman taustoittaa syitä sille, miksi olin paikasta niin kovin innoissani. Siirrytään siis mäyräkoiraani Dodoon. Dodo on konkari, mitä tulee koirapuistoiluun. Vanhemmiten siitä on kuitenkin tullut entistä enemmän puistopoliisi, eli se menee aina väliin, jos muilla on liian hauskaa. Ämmä, ilonpilaaja… Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Dodon mielestä jokaisen koirapuistolaisen pitäisi keskittyä vain omaan rauhalliseen tekemiseensä, eikä se voi sietää liian riehakkaita leikkejä tai nopeita liikkeitä.

Nykyisen asuinpaikkamme lähellä ei enää ole koirapuistoa, joten puistoilut ovat luonnollisesti vähentyneet todella paljon. Metsässä Dodoa ei voi pitää vapaana (eikä luonnollisesti tähän aikaan muutenkaan), sillä metsästyskoirana se lähtee taakseen vilkuilematta milloin minkäkin perään. Riistavietin herättämiseen riittävät kaikki sammakoista naapurin hevosiin ja kissoista lokkeihin. Dodolla on myös eräs hieman (ainakin näin omistajan näkövinkkelistä) epämiellyttävä tapa, sillä eksyessään / kadottaessaan jahtauksen kohteensa, se jää mököttämään paikoilleen. Se ei siis tule huudosta luokse, vaan neiti täytyy hakea sylikyydillä takaisin autolle. Pakko myöntää, että joskus joulukuusimetsällä meinasi hieman verisuoni pullistua ohimolla, kun draamalaama värjötteli kannon nokassa (karattuaan jonkun hajun perässä), mutta ei suostunut ottamaan askeltakaan meitä ihmisiä kohti. Saimme sitten loikkia ojien ja kantojen yli pelastamaan prinsessaa. Neiti pysyi tyytyväisenä niin kauan, kun sai olla sylissä, mutta autossa (, joka ei ilmeisesti ollut tarpeeksi lämmin) alkoi sen päiväinen huuto ja itku, että meidän kaksijalkaisten teki pariinkin otteeseen mieli heittää mustuainen ulos auton ikkunasta… Pentuaikoina taas pääsimme juoksemaan turhan innokkaan mäyrinkäisen perässä, joka oli päättänyt teurastaa naapurin ratsukon ja yritti näykkiä ravaavaa suomenhevosparkaa vuohisista. Voi niitä häpeän hetkiä.

Koirakallion Metsän mainos tuli siis oikein sopivaan saumaan, sillä olin juuri huokaillut ääneen, miten kivaa olisi, jos Dodoa voisi joskus pitää vapaana metsässä ilman pelkoa siitä, että se teurastaisi jonkun. Ilokseni saimme mukaan myös kaveripariskunnan ja heidän Nala-koiransa, joten myös koiraseura oli taattu. Karvakorvat eivät erityisemmin välitä toisistaan, mutta onhan se nyt kivaa, että on lajitoveri seurana (tai ainakin taistelemassa samoista makkaranjämistä leirinuotiolla).

Nokka kohti Jokioista

Koirakallion Metsän voi varata omaan käyttöönsä varauskalenterin kautta. Aikoja oli mukavasti tarjolla, ja päädyimme lopulta erääseen perjantai-iltaan, sillä päivälle oli luvattu hellettä. Puolentoista tunnin varauksesta, johon päädyimme, sai pulittaa 35 euroa. Tarjolla olisi ollut myös yhden, kahden ja kolmen tunnin varauksia (25-65 euroa) sekä kaikille avoimia koiratreffejä (5 euroa). Laitoimme auton navigaattoriin määränpääksi Varissaarentie 45 ja lähdimme matkaan.

Perille oli helppo löytää, sillä itse parkkipaikka sijaitsee lähellä asutusta, erään konehallin yhteydessä. Heti hallin nurkalta lähti noin 300 metrin pituinen polku kohti metsäaluetta. Matkan varrelle oli saatu mahdutettua muutaman metrin pituiset pitkospuut sekä pikkuruinen silta. Harvoin saa metsässä käyskennellä noin hienoilla ja viimeistellyillä alustoilla, ja koiratkin olivat aluksi hieman ihmeissään kuorikepolusta.

Muutaman minuutin kävelyn jälkeen Koirakallion metsä aukesikin edessämme. Tarhan ulkopuolelta löytyi huussi (, joka ei ollutkaan mikään ihan tavallinen tönö, vaan on lajittelevaa mallia ja tuoksui vieläpä ihan uudelle) ja itse tarhan sisäänkäynnin yhteyteen oli rakennettu niin sanottu eteinen, jollaista toivoisin jokaiseen koirapuistoon tai vastaavanlaiseen paikkaan. Portilta nousi portaat suoraan laavulle, jonka yhteydestä löytyi pieni nuotiopaikka, roskis sekä pöytä penkkeineen ja aurinkovarjoineen. Laavu teki meihin vaikutuksen ja haaveilimme jopa yöpyvämme siellä. Se toi myös kivasti suojaa vesisateelta, joka yllätti meidät heti alkumatkasta. Onneksi kyseessä oli lyhyt kuuro, jonka väistyttyä siirryimme tekemään tulet nuotiopaikalle. Paistoimme nopeasti makkarat pahimpaan nälkään ja lähdimme sitten kiertämään aluetta koirien kanssa (ne kun eivät itsenäisesti halunneet juurikaan poistua luotamme).

Hehtaarin kokoinen aidattu alue kuulosti ainakin omaan korvaani jättiläismäisen suurelta. Kuitenkin kallion päältä näki hyvin kaikkialle, ja varsinainen wow-efekti jäi ehkä hieman puuttumaan. Maasto oli kuvauksen kaltaisesti monipuolista puineen, juurakkoineen ja kallioineen. Siellä täällä risteili polkuja, joita pitkin oli helppo kävellä, ja hiljalleen koiratkin alkoivat tajuta jutun pointin. Mäyrinkäinenkin malttoi vihdoin kadota aina hetkittäin omille tutkimusmatkoilleen, mutta palasi yllättävän nopeasti takaisin, jos joku meistä avasi eväsrepun tai rapisutti paperipussia.

Ylihinnoiteltu koirapuisto vai ainutlaatuinen kokemus?

Puolitoistatuntinen oli oikein passeli aika, ja Koirakalliosta jäi hyvä fiilis. Oli kiva päästä tarjoamaan koiruuksille lajityypillistä tekemistä samalla, kun itse paistelimme makkaraa ilta-auringossa. Kaikki tarhasta laavuun ja ulkovessasta hakepolkuun olivat uusinta uutta ja se tuntui luonnonhelmassa luksukselta. Kerrankin ei tarvinnut käydä kyykkypissalla tai yrittää saada kuluneista opastetauluista selvää. Alueella oli myös tarjolla koirankakkapusseja ja roskiksia runsain määrin, joten paikka oli helppo pitää siistinä. Lisäksi vierailijoita varten löytyi polttopuita ja koirille juomavesipisteitä metallikuppeineen.

Jaoin paikan päältä videoita myös Instagramissa, ja paikka herätti paljon kiinnostusta seuraajien joukossa. Ehkä kysytyimmiksi kysymyksiksi nousivat, miten paikka eroaa tavallisesta koirapuistosta ja koinko saaneeni rahoille vastinetta. No, heti alkuun todettakoon, etten tiedä montaakaan koirapuistoa, joiden yhteydestä löytyisi laavu tai ulkovessa. Mutta olen kyllä useasti vieraillut metsäisissä koirapuistoissa, ja esimerkiksi Turun alueelta löytyy tällaisia. Entä sainko rahoilleni vastinetta? Kyllä ja en. Koirakallion Metsä oli ainutkertainen kokemus, ja olin valmis panostamaan siihen myös rahallisesti. Oli kivaa, että paikan sai varattua vain omalle porukalle, ja kerrankin saattoi olla varma, ettei laavulla ollut ruuhkaa tai ettei puistosta löytyisi vihaista koiraa. En tosin tiedä, vuokraisinko paikkaa enää uudestaan omaan käyttöön, mutta jotkin seniorikoiratreffit voisin käydä ilomielin vielä testaamassa.

Ehkä ainoa miinus (tai no, ei varsinainen miinus, mutta miettimisen arvoinen seikka) alueella oli maasto. Koirakallion Metsä sijaitsee nimensä mukaisesti metsässä, joten aidatulta alueelta löytyy kalliota, kantoja, puita ja isoja kiviä. Tasaista aluetta ei oikeastaan ole, ja se saattaa (ainakin näin tappijalkaisen, pitkäselkäisen ja iäkkään koiran omistajan näkökulmasta) olla ongelma siinä vaiheessa, jos alueella on paljon riehakkaita ja/tai toisille entuudestaan tuntemattomia koiria ja meno äityisi villiksi. Totta kai monipuolinen maasto kasvattaa motoriikkaa, mutta siinä on aina omat vaaran paikkansa – kuten aina koirien kanssa. Nettisivuillakin muistutetaan, että kaikki ulkoilevat alueella koirinensa omalla vastuulla.

Dodo ja Nala -kokoonpanolla meno pysyi varsin maltillisena, joten suurempaa syytä huoleen ei ollut. Päinvastoin, välillä teki mieli jopa vähän villitä turhan viilipyttymäistä kaksikkoa. Jotenkin sitä ajatteli, että mäyrinkäinen olisi sinkoillut mustan kumiluodin lailla sinne tänne ja että sitä olisi saanut kotiinlähdön aikaan pyydystää useamman tunnin, mutta vielä mitä. Dodon mielestä parasta koko alueella olivat ruohomättäät, joilla se onnellisena laidunsi, sekä grillatut makkarat, jotka tuntuivat (kuolan määrästä päätellen) huutavan sen nimeä. Kolmanneksi parasta oli tietenkin se, kun alueelta sattui löytymään joku keppi tai karahka, jonka myös Nala olisi halunnut itselleen.

Vaikka meidän koiramme eivät varsinaisesti käyttäneetkään tilaa hyväkseen tai juosseet alueella hullun lailla, olivat ne molemmat kotimatkalla todella väsyneitä. Dodo kipittikin heti kotiin päästyään omaan pesäänsä, eikä olisi millään seuraavana aamuna jaksanut herätä aamupalalle (pakko myöntää, että tässä kohtaa oli pakko käydä tarkastamassa, että otus ylipäätään oli hengissä). Olen aina sanonut, että väsynyt koira on onnellinen koira, joten uskaltaisin väittää Koirakallion Metsän olleen ainakin tästä näkövinkkelistä täyden kympin paikka!

Onko täällä muita Koirakallion Metsässä vierailleita? Minkälaisia fiiliksiä paikka teissä herätti? Tai tiedättekö kenties muita koirille suunnattuja, käymisen arvoisia paikkoja?