Suomi

Etelässä, ennen lähtöämme kevättuuli oli jo kutitellut ilkikurisesti poskia ja auringon paljastama asvaltti antanut varovaisia lupauksia kesästä. Mutta Pohjois-Savossa talvi on parhaimmillaan. Luonto nukkuu paksun lumivaipan alla ja hangilla näyttää hohtavan miljoonittain timantteja. Ajelemme mutkaista tietä Lapinlahdella. Tarkoituksena on viettää rentouttava ja stressivapaa vuorokausi kaukana kiireestä, lähellä luontoa – kuten Jokiniemen Matkailun slogan kuuluu.

Kaupallinen yhteistyö: Iisalmi & tienoot

Saavumme Jokiniemen päärakennukselle hakemaan avaimen. Oven avaa tilan emäntä Marita Lähdesmäki, joka ottaa meidät hymyillen vastaan. Olo on heti lämmin ja tervetullut. Hän kertoo meille tilan historiasta ja siitä, miten he ovat aina miehensä kanssa tienneet palaavansa kotitilalle Jokiniemeen maailmalla vietettyjen vuosien jälkeen. Viimeisiin vuosiin on mahtunut päärakennuksen lisäksi mökkien remontointia ja rakentamista sekä matkailu- ja majoitusyrityksen pyörittämistä. Sekä puheessa että sisustuksessa kuuluu ja näkyy, miten muutokset – pienet ja suuret – tehdään Jokiniemessä aina vanhaa kunnioittaen.

Saamme mökin avaimen ja jatkamme autolla niemen kärjessä sijaitsevalle Ankkuri-mökille. Jopa illan hämärässä ymmärrämme, että kyseessä on melkoinen aarre: hiljaisuus nappaa meidät syleilyynsä ja jäämme ihastelemaan laskevan auringon vaaleanpunaiseksi värjäämää taivaanrantaa.

Luonto on yhtäkkiä lähempänä kuin moneen viikkoon, ja se tuntuu todella hyvältä.

Kun sitten lopulta astumme sisään mökkiin, olo on hetken aikaa epätodellinen. Ulkoapäin mökki on näyttänyt ihan tavalliselta hirsimökiltä, mutta sisätilat lyövät meidät ällikällä. Tuntuu kuin olisimme astuneet sisälle sisustuslehteen; niin huolitellulta, tyylikkäältä ja täydelliseltä kaikki näyttää. Kaikessa hienoudessaan kotoisuus on kuitenkin saatu säilytettyä, ja asetummekin nopeasti taloksi.

Aloitamme mökkikierroksen. Yläkerrasta löytyy kaksi kahden hengen tunnelmallista makuuhuonetta, wc ja olohuone. Olohuonetta hallitsee seinän kokoinen ikkuna, josta aukeaa kaunis näkymä järvelle. Jos oikein siristää silmiään, saattaa nähdä kellertävän kajon horisontissa auringon juuri laskiessa. Keittiöstä taas löytyy kaikki tarvittava mikrosta hellaan ja pesukoneeseen sekä suureen jääkaappiin. Astiatkaan eivät ole ihan mitä tahansa, vaan kaapeista löytyy paljon Arabiaa ja Iittalaa, ja alan heti miettiä seuraavan aamun aamupalakattausta. Alakerrasta taas löytyy todella suuri sauna, toinen wc ja ehkäpä maailman tunnelmallisin makuuhuone, jonka nurkassa on takka.

Ilta kuluu takkatulta ihastellen ja maastokarttaa lukien, kun teemme suunnitelmia seuraavalle päivälle. Kellon näyttäessä jo lähes aamuyötä, päätämme vihdoin vetäytyä makuuhuoneeseen ihailemaan takkatulta. Emme kuitenkaan ehdi tunnelmoida kauaa, sillä uni vie voiton.

Seuraavana aamuna nautimme Maritan meille jääkaappiin jättämän aamupalan: pakkauksista paljastuu valmiit leivät, jogurttia, mehua, puuropussit, omenat ja lähikanalan munia. Nautimme aamupalaa järvelle katsellen. Aurinko on noussut pilvettömälle taivaalle ja hanki hohtaa sinistä taivasta vasten. Kiiruhdamme ulos vetämään liukulumikengät jalkaan ja suunnistamme jäälle.

Tämä on ensimmäinen kertamme, kun testaamme liukulumikenkiä, ja olen alkuun hieman hukassa. Työnnän sauvoilla liikaa, nostelen jalkoja turhan korkealle ja ihmettelen, kun liuku tökkää nopeammin kuin suksilla. Alun haparoinnin jälkeen kaikki kuitenkin alkaa sujua, ja vihdoin uskallan katsoa muuallekin kuin jalkoihini: aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja hanki hohtaa.

Ohjeiden mukaisesti liikumme lähellä rantaa, ja kaislikossa seikkaillessamme katselemme jäällä näkyviä jälkiä: mökin pihalla ilakoinut kärppä on jatkanut matkaansa tänne. Kohta huomaamme myös ketun jäljet, jotka jatkuvat kauniina helmijonona kaislikosta rantaan.

Muistelemme nyt jo edesmenneitä isovanhempiamme. Mieheni muistiin on jäänyt se, miten isoisä tarjosi aina piparminttukarkkeja. Oikein mitään muuta vanhan ja huonokuntoisen isoisän kanssa ei kuulemma tullut tehtyä. Omat muistoni ovat sitäkin monipuolisemmat. Muistan, miten hiihdimme pilkille Älänteelle. Miten meillä siskoni kanssa oli mummon neulomat lapinkintaat käsissä ja varoimme, etteivät tupsut jääneet sauvan lenkkeihin kiinni. Pystykorvat joita oli vuosien aikana useita, juoksivat omia reittejään jäätä pitkin. Ukki kairasi meille reiät ja laittoi toukat koukkuun. Kärsivällisesti hän selvitti sotkeutuneita siimoja tai auttoi kalan irti. Tyypilliseen tapaani höpötin taukoamatta, ja välillä ukki vinkkasi, että kalat pelästyvät, jos on liikaa meteliä.

Taukopaikkamme häämöttää näköpiirissä ja siirrymme jäältä takaisin mantereelle. Suunnistamme kohti kotaa, joka on Jokiniemen matkailun asiakkaiden vapaassa käytössä. Repussa on termarilliset sieni- ja kuhakeittoa, jotka talon emäntä on meille aamulla valmistanut. Lisäksi sivutaskuista löytyy oman tilan marjapuskista valmistettua mustaherukkamehua – lämpimänä ja kylmänä.

Ihanaa, kun vielä aikuisenakin pidetään näin hyvää huolta.

Olisimme voineet jäädä pieneksi ikuisuudeksi tulistelemaan kodalle, mutta meidän on alettava tekemään lähtöä. Sujautamme lumikengät jalkaan ja lähdemme tarpomaan takaisin Ankkuriin.

Matkalla mökille alamme puhua kesästä: miltäköhän maisemat Ankkurista näyttäisivät kesäöinä? Onkohan täällä hyvä uimaranta? Pitäisikö tulla isommalla porukalla fiilistelemään Pohjois-Savon kesää?

”Pitäisikö tulla katsomaan?” kysäisen, ja mies on tietenkin mukana.