Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Category

Suomi

Kanta-Häme vinkit

Tiirinkosken tehdas Hämeenlinnassa – pysähdy täällä

14.10.2021

Kun on käytännössä koko aikuisikänsä asustanut Turussa, ruuan ja juoman luvatussa maassa, jonka kadun ja joen varret ovat täynnä toinen toistaan persoonallisempia ravintoloita ja kahviloita, sitä on ehkä huomaamattaan tullut hieman ronkeliksi. Ronkeliksi siinä mielessä, että enää pelkkä kiva astiasto kahvilassa ei säväytä, vaan paikalta haluaa paljon enemmän.

Hämeenlinnan ruoka- ja kahvilakulttuuri on jäänyt harmittavan vähälle, mutta kun nyt vihdoin löysin suosittelujen kautta varsinaisen helmen, halusin heti päästä jakamaan sen myös teille. Ehkäpä sieltä ruudun toiselta puolelta löytyy samanlaisia haihattelijoita, jotka haluavat juoda chai lattensa kivassa ympäristössä, kauniiden koriste-esineiden ympäröimänä ja poiketa sen jälkeen pihalle rapsuttelemaan lampaita.

Mikä Tiirinkosken tehdas siis on? Se on sopivan harmoninen sekamelska kauppaa, kahvilaa ja maatilaa. Paikka, jossa voisi käyskennellä tuntikausia, sillä joka kulman takana tuntuu olevan jotain uutta ja jännittävää. Paikka, missä voi hetken kuvitella olevansa maatalon isäntä tai emäntä, ja jonne on hurjan helppo tulla ja aavistuksen vaikeampi lähteä. Paikka, jossa voi rakastua palavasti maljakkoon (näin kävi minulle), nauttia härkäpapujauhoista valmistettuja vohveleita ja ostaa oman tilan tuotteita kotiin. Paikka, joka on sopivasti persoonallinen, mutta kuitenkin loppuun asti mietitty.

Tiirinkosken pihapiiristä löytyy myös monenlaisia eläimiä: parisataa lammasta, ylämaankarjaa, kissoja, koiria ja kanoja. Se, mikä erityisesti ilahdutti, oli eläinten laidunten koko. Kerrankin näki lampaita ja karjaa, joilla oli oikeasti lääniä liikkua. Luin nettisivuilta, että lampaat ovat alkuperäisrotuisia Ahvenanmaan saaristolampaita sekä jalostettuja Gotlannin turkislampaita. Lampaat hyödynnetään tilalla monipuolisesti, sillä niistä saatavat villa, talja ja liha ovat myynnissä myymälässä.

kansallispuisto luontopolku Päijät-Häme Suomi

Päijänteen kansallispuisto – Päijät-Hämeen paratiisi

10.10.2021

Kauniita harjumaisemia ja vettä molemmin puolin tietä. Kauas horisonttiin jääviä, viipyileviä katseita, ilmassa tuoksuva talvi, muuttolinnut ja auringon viimeiset säteet. Niistä koostui meidän lokakuinen syysretkemme Päijänteen kansallispuistoon. Vaikka olin kuvitellut sydämeni sykkivän pohjoisen tai merien kansallispuistoille, tuntui myös Päijät-Hämeen luonnossa ihmeen kotoisalta. Oli hurjan helppoa hengittää ja mieli oli utelias. Olisin halunnut kiivetä jokaiselle nyppylälle ja jatkaa mutkittelevia polkuja aina vain pidemmälle. Harjumaisemat lumosivat minut kilometri toisensa jälkeen, emmekä meinanneet päästä määränpäähämme, sillä koko ajan oli pysähdyttävä ihastelemaan edessä aukeavia näkymiä.

Joutsenet ja kanadanhanhet olivat kokoontuneet läheiselle lammelle tekemään muuttoa. Samalla kun katselin niiden lähtemistä, kurkkua kuristi. Siinä hetkessä, kirpeän syystuulen puhaltaessa ja auringon maalatessa maisemaa viimeisillä säteillään, olisin niin kovasti halunnut lähteä lintujen mukaan. Levittää käteni, nousta taivaalle ja jatkaa kohti valoa ja lämpöä. Hetken aikaa tuntui äärettömän epäreilulta, että toiset saavat lähteä ja minun pitää jäädä. Jäädä, vaikka jokainen solu minussa huutaa, että on päästävä pois. Jonnekin muualle. Palata vasta sitten, kun ilmassa on taas lupaus keväästä ja valosta.

Päijätsalon ympyräreitillä pääsee kiipeämään

Olin kovasti miettinyt säästäväni Päijänteen kansallispuistoa kesälle, sillä olisin halunnut päästä tutustumaan puistoon meloen, mutta niin me vain suunnistimme sinne edellisenä viikonloppuna. Päätimme kiertää Päijätsalon ympyräreitin, sillä sen varrelta löytyi kiinnostavan oloinen näköalatorni, jota on sotavuosina (1939-1944) käytetty myös lennonvalvontatehtävissä.

Mutta palataanpas lähtöpisteesen eli parkkipaikkaan, joka sijaitsee Sorolantiellä. Parkkipaikan opastetaulussa kerrotaan Päijätsalon alueesta, ja kartasta näkee hyvin kansallispuiston puolelle kulkevat polut välimatkoineen. Päijätsalon ympyräreitti ei siis kokonaan kulje kansallispuiston alueella, vaan sinne pääsee pujahtamaan vasta hetken metsässä talsittuaan. Lyhyin reitti pysäköintipaikalta Päijätsalon näkötornille on noin puolentoista kilometrin mittainen, mutta halutessaan tornille voi kiertää rantamaisemien ja Pyydysniemen tulipaikan kautta. Tällöin menomatkalle tulee mittaa reilut pari kilometriä. Koska nälkä kurni pitkän ajomatkan päätteeksi, päätimme suunnata lyhintä reittiä näkötornille, jossa olimme suunnitelleet syövämme retkieväät.

Näkötornin polku on samalla luontopolku, jonka varrella kerrotaan kasveista ja eläimistöstä, ja mahtuipa reitille muutama kysymystaulukin, jotka ovat osa Suomen Ladun Hyvinvointia luonnosta -työryhmän tuottamaa materiaalia, joka johdattelee kulkijaa herättelevillä kysymyksillä mielen ja hyvinvoinnin maisemiin. Reitin ensimmäiset metrit kuljettiin valoisassa kangasmetsässä, josta löytyy myös sadan linnunpöntön muodostama Pömpelikylä. Kyseessä on tempaus, jossa Päijätsalon vakituiset asukkaat ja lomailijat pystyttivät metsään eräänlaisen lintujen lomakylän saaren sirkuttajille. Maasto oli melko juurakkoista, ja polulle oli kaatunut muutama kuusikin. Luin Luontoon.fi-sivustolta, että reitti olisi merkattu punaisin ja sinisin merkein, mutta ne menivät itseltäni täysin ohi. Maasto on kuitenkin niin hyvin tallattu, ettei eksymisvaaraa ole. Ehkä tästä syystä omakin huomio kiinnittyi kaikkeen muuhun, paitsi merkintöihin…

Hetken metsässä tallusteltuamme aloimme ihmetellä, miksi ihmeessä reitti oli luokiteltu keskivaativaksi. Mietimme virnistellen, voisiko pelkkä juurakkoisuus aiheuttaa sen, ettei reitti ollutkaan vaativuudeltaan se kaikista helpoin. Hetken päästä hymy kuitenkin hyytyi, sillä tasaisen kangasmetsäosuuden jälkeen reitti lähtee kohoamaan jyrkästi ja pitkästi. Samalla astuimme myös kansallispuiston puolelle. Mäessä sykkeet kohosivat mukavan korkeiksi, ja olikin ihan kiva jäädä välillä keräilemään mustikoita ja katselemaan metsämaisemaa ihan muuten vaan (ja samalla yrittää saada läähätystä laantumaan).

Kiipeäminen kuitenkin kannatti, sillä mäen päällä pääsimme vihdoin näkemään monien hehkuttaman näköalatornin. Kapusimme tornin huipulle varovasti, sillä askelmat olivat kapeat ja jyrkät. Pariin otteeseen jäimme myös isoine reppuinemme kiinni portaikkoon, joten mikään tilaihme ei ole kyseessä. Tornin huipulla ollaan 180 metrin korkeudessa, ja kun vihdoin pääsimme kaikki ylös asti (pidimme kunnon välimatkat kiivetessä, sillä emme halunneet pudota toistemme syliin), aukesi edessämme huikeat näkymät Päijänteen suurimmalle selälle, Tehinselälle. Päätimme lennättää tornista myös dronea, sillä tuuli oli juuri sopivasti hetkeksi tyyntynyt.

Retkikeitin testissä

Olin ottanut matkalle mukaan uuden retkikeittimen, jonka testausta odotin vähintään yhtä innoissani kuin Päijänteen maisemiakin. Norjassa meillä oli mukana kaverini keitin, ja olenkin siitä asti aina enemmän ja vähemmän vakavissani harkinnut kapistuksen ostoa itsellenikin. Nyt kesän pitkään jatkuneet maastopalovaroitukset ja toisaalta myös monituntisiksi venyneet ruuanlaittoyritykset nuotiolla olivat tehneet oman tehtävänsä, ja raaskin vihdoin ostaa oman retkikeittimen.

Olinkin lapsellisen innoissani, kun levittäydyimme kallioille tornin juureen ja aloitimme ruuanlaiton. Lähdimme liikkeille maailman helpoimmista retkieväistä eli tuunatusta pussicarbonarasta sekä kaikkien retkeilijöiden hehkuttamasta leipäjuustosta kinuskikastikkeella. Tuntui oudolta ja jotenkin väärältä, kun sapuskat valmistuivat niin vaivattomasti ja nopeasti – eivätkä vaatteet haisseet reissun jälkeen savulta. Toki nuotiolla istuskelussa on oma tunnelmansa, mutta näin nopeahkolla päiväretkellä (olimmehan lähteneet reissuun ihan liian myöhään) keitin vei ehdottomasti voiton.

Innostuimme touhusta melkoisesti, ja uskonkin, että keittimelle tulee paljon käyttöä retkillä. Enää pitäisi löytää kivoja ja helppoja ohjeita! Tarkoituksena on siis jatkossa tehdä retkiruuat alusta asti itse ja jättää pussipastat kaupan hyllylle. Toivotaan, että tämä into kantaa paria seuraavaa reissua pidemmälle, haha.

Luontopolku lumosi

Päijätsalon luontopolku oli positiivinen yllätys, ja me kaikki olimme siitä innoissamme. Vaikka metsäosiot eivät olleetkaan kovin vaihtelevia tai erikoisia, näkötorni ja sen maisemat olivat huikeat. Reitillä riitti nousua ja laskua, mutta ehkä juuri se teki polusta mielenkiintoisen. Oli myös kivaa, ettei polulla ollut ruuhkaa, vaikka parkkipaikka olikin lähtiessämme ollut täynnä autoja. En tiedä, minne autoilijat olivat piiloutuneet, mutta me emme retkemme aikana törmänneet kuin muutamaan ulkoilijaan.

koiran kanssa telttailu Uusimaa yö ulkona

”Tytöt lähti telttailee”

15.9.2021

Kun alkuvuodesta muutin uudelle paikkakunnalle, josta en tuntenut entuudestaan juuri ketään, olin varma, että retkeilyharrastukseni kokisi kovan kolauksen. Että joutuisin ikuisuuteen asti vaeltelemaan luontopoluilla yksikseni, ja etten koskaan enää pääsisi yhtä helposti tyttöjen reissuille metsään kuin mihin olin Turussa asuessani tottunut.

Joskus on kuitenkin kiva olla väärässä, sillä Kanta-Hämeen (joskus raivostuttavankin) leppoisa ja hidastempoinen elämä on vienyt mennessään. Toisinaan tuntuu, että aika täällä olisi pysähtynyt: talojen ovet eivät ole koskaan lukossa, porukkaa tulee ja menee ja yllätysvieraita on lähes päivittäin oven takana pullapitkon tai omatekoisen omenapiirakan kanssa. On jotenkin hurjan helppoa olla ihan vaan oma itsensä ja tuudittautua maailmaan, jossa kellonajoilla ei ole kovinkaan suurta merkitystä, eikä pitkälle tulevaisuuteen aikataulutettu kalenteri automaattisesti teekään sinusta parempaa ihmistä. Ja kun elämä on sopivan leppoisaa ja kalenterissa on tilaa seikkailuille, sitä tulee tehtyä ja nähtyäkin maailmaa ihan eri lailla sekä sanottua useammin kyllä, kun joku ehdottaa jotain uutta.

Joissain porukoissa huomaan yhä hieman peitteleväni metsäläisyyttäni ja intohimoani luontoon: ehkä siksi, että koen, ettei minua ole oikein koskaan otettu vakavasti sillä saralla. Aina on pitänyt hirveästi selitellä, että kyllä minäkin tunnistan lintuja pelkästä laulusta tai että osaan käyttää kirvestä ja pystyttää teltan. Tai että osaan tehdä tuohisia ja lukea karttaa ja olen varsin pätevä sienestäjä. Niinpä olinkin hieman ihmeissäni siitä, miten helppoa retkiseuran löytäminen täällä on ollutkaan ja miten vaivatonta (lähes) tyhjiä kalentereita on ollut sovittaa yhteen. Olen vain avannut suuni oikeassa paikassa oikeaan aikaan, ja kappas! On tullut retkiaiheisia WhatsApp-ryhmiä ja telttailuehdotuksia. Ja mikä parasta, olen saanut muutamia uusia tyyppejä houkuteltua retkeilyn pariin!

Yksi näistä uusista telttailijoista on hyvä ystäväni, johon tutustuin alun perin mieheni kautta. Ensin meillä oli epämääräistä haaveilua reissuista sinne ja tänne, mutta pikkuhiljaa haihattelut alkoivat muuttua suunnitelmiksi, ja lopulta löimme lukkoon syyskuun ensimmäisen viikonlopun ja päätimme lähteä teltan kanssa metsään.

Vuokrateltta Partioaitasta

Teltan päädyimme vuokraamaan Partioaitasta. Kyselin Instagramin puolella, onko Partioaitan vuokrauspalvelu tuttu, mutta yllättävän harva siitä oli kuitenkaan kuullut. Olen aiemminkin hyödyntänyt vuokrauspalvelua muun muassa rinkan vuokraukseen, kun päätimme Tampereella lähteä ex tempore retkeilemään. Oma teltta on ollut jo pidemmän aikaa ostoslistalla, mutten usean lainateltassa vietetyn yön jälkeen vieläkään osaa sanoa, millaista telttaa oikein olen hakemassa. Unelmieni teltta olisi kevyt kantaa, mutta riittävän tilava vaikka neljälle retkeilijälle ja yhtä monelle koiralle. Mahdoton tehtävä, ja koska en oikeasti tiedä, mitkä kriteereistäni ovat oikeasti pakollisia, mitkä taas haihattelua, olen suosiolla lykännyt teltan ostoa tulevaisuuteen. Lisäksi odotan, että pääsisin pitkästä aikaa testaamaan vanhempieni kupoliteltan, johon liittyy monia muistoja lapsuudenkodin takapihalla vietetyistä öistä. Ehkäpä siitä voisi tulla luottokumppani reissuille?

Päädyimme kaverini kanssa vuokraamaan Fjällrävenin Abisko Shape 3 Unisex -teltan, johon koirakaverikin oli tervetullut. Jätin Dodon tällä kertaa kotiin, sillä yöstä oli luvattu kylmää, ja olen nykyään melko varovainen mummokoiran selän kanssa. Onneksi kaverillani on kultainennoutaja, joten täysin koiratta ei tälläkään reissulla tarvinnut olla.

Fjellun teltta oli ihan okei, muttei kuitenkaan se etsimäni täydellinen yksilö. Huomasin, etteivät suorakaiteen muotoiset teltat oikein ole juttuni, vaan (jostain syystä) neliö pohjaratkaisu sopii minulle paremmin. Meillä oli myös hitusen ahdasta rinkkoinemme, vaikka teltta olikin mitoitettu kolmelle henkilölle. Kyllä siellä nyt yhden yön nukkui, ja kasaus ja purku (tai ainakin purku) olivat helppoja, mutta silti ei tullut sitä kuuluisaa fiilistä ja täydellisen teltan metsästys jatkuu.

Iso-Melkutin on matalan kynnyksen retkikohde

Lyhyen pohdinnan jälkeen retkikohteeksi valikoitui Lopen Iso-Melkutin. Kohteen helppous viehätti, sillä käytännössä koko alue mäntykankaineen sopii loistavasti telttailuun. Ei siis tarvinnut varautua kilometrien patikointiin eikä myöskään stressata sitä, löytäisimmekö telttapaikkaa. Kaverille telttayö oli ensimmäinen laatuaan, joten jo ihan senkin huomioiden halusin mahdollisimman helpon ja riskittömän retkipaikan.

Yön yli retkemme ajoittui viikonloppuun, joten emme tietenkään olleet kaksin liikenteessä. Saavuimme Melkuttimelle noin seitsemän aikaan lauantai-iltana, joten parhaimmat telttapaikat oli luonnollisesti jo varattu. Jouduimme etsimään omaa paikkaamme yllättävän pitkään, sillä halusimme pystyttää teltan mahdollisimman lähelle vettä (täydellisen Instagram-kuvan toivossa). Lopulta sopiva slotti löytyi – tosin aivan päinvastaisesta suunnasta kuin mitä olimme alkuun ajatelleet. Saimme kuitenkin rauhallisen nimennokan itsellemme, joten kaikki meni lopulta vallan mainiosti.

Täysin kivuttomasti emme telttaa saaneet ahtaalle, puiden täyttämälle alueelle sullottua. En edes muista, milloin olisin viimeksi nauranut niin paljon kuin tällä reissulla. Oli kyse sitten teltan pystytyksestä, makuupussiin ahtautumisesta, yöllisistä pissakäynneistä tai halonhakkuusta, saimme joka käänteessä nauraa katketaksemme. Ja se jos mikä teki kaoottisen arjen ja raskaan työviikon jälkeen erittäin hyvää.

Totean tämän aina, mutta pitäisi telttailla useammin.

Pimeän tultua ja hiljaisuuden laskeuduttua paikan ylle, sytytimme vihdoin nuotion tulipaikalle. Kuikka ja härkälintu huutelivat jossain kauempaa. Hetken päästä järven yli vastarannalle tuijoteltuamme huomasimme, että monessa muussakin kohdassa alkoi näkyä leirinuotion kajastusta. Tunnelma oli samaan aikaan todella rauhallinen ja jännittävä: toisaalta tuntui hyvältä tietää, ettemme olleet metsässä yksin, toisaalta taas sen tiedostaminen teki olon hieman levottomaksi. Onneksi meillä oli kuitenkin vahtikoira mukana, joka olisi bongannut mahdolliset tunkeilijat meitä aiemmin.

Kun sitten lopulta kömmimme telttaan nukkumaan, alkoivat hampaat kalista kylmästä. Vitsailinkin kaverilleni, ettemme välttämättä jäisi henkiin ja että aamulla meistä olisi jäljellä vain kylmästä kangistuneet ruumiit. En nimittäin jaksanut uskoa, että lämpiäisimme missään vaiheessa yötä ja skeptisesti seurasin sääennustetta, jonka mukaan yö kylmenisi tunti tunnilta. Uutisotsikoissa puhuttiin myös syksyn kylmimmästä yöstä, joten odotukset nukkumisen suhteen eivät olleet kovin korkealla…

Mutta kuten aina ennenkin, makuupussi teki tehtävänsä, ja saimme kuin saimmekin unen päästä kiinni. Lopulta nukuimme niin hyvin, että suunnittelemamme aamu-usvan kuvailu ja aikaiset nuotiokahvit jäivät kokonaan välistä, sillä heräilimme vasta kymmenen aikoihin. Mutta pitkä, hyvin nukuttu yö teki kyllä hyvää, enkä muista, milloin viimeksi olisin nukkunut yhtä makoisasti. Kaverini oli samoilla linjoilla, ja nyt odotammekin seuraavaa yhteistä teltta- tai laavuyötä innolla. Jälleen yksi uusi ”uhri” saatu koukutettua retkeilyyn…

 

luontopolku Uusimaa

Köyhän Koli: Piilolammin luontopolku Hyvinkäällä

12.9.2021

Ei liene salaisuus kellekään, että kyllästyn helposti. Kaipaan jatkuvasti uutta nähtävää ja koettavaa, eivätkä luontopolut ja metsäretket tee siihen poikkeusta. Toisinaan näenkin hurjasti vaivaa, jotta löytäisin uusia polkuja tallailtavaksi tai bongaisin kivoja kuvauskohteita kaikkien tarjolla olevien luontokohteiden joukosta. Ja kun lähtökohdat ovat nämä, saattaa tuntua pienoiselta maailmanlopulta, jos kesken reissun kamerasta loppuu akku.

Näin minulle kävi Piilolammin luontopolulla Hyvinkäällä, jonne suuntasin komeiden maisemien perässä. Alueen kalliota kutsutaan muun muassa köyhän Koliksi, ja sen minä halusin ikuistaa kameraani. Huikeiden kallioiden lisäksi odotin reittikuvausten perusteella kiehtovaa metsää, lammenrantapolkuja, pitkospuupätkiä ja jopa reitille kiinnitettyjä köysiä. Mutta kun kiireessä lähtee, saattaa käydä niin, että kameran akku loppuu heti alkumetreillä ja koko reissusta jää fiilis, että hukkaan meni, kun ei saanut kuvia. Siksi taistelinkin pitkään tämän postauksen kanssa ja pähkäilin, voinko kirjoittaa jostain sellaisesta, josta ei ole kuvia todisteena. En tiedä, rikonko nyt jotain retkibloggauksen kirjoittamatonta sääntöä, mutta (lähes) kuvattomuudesta huolimatta päätin raapustaa kohteesta.

Sitten itse kohteeseen. Piilolammi sijaitsee Hyvinkäällä, hyvien kulkuyhteyksien päässä monesta suunnasta lähestyttäessä. Kohteeseen oli jopa naurettavan helppoa ajaa, ja reitti oli alusta loppuun loistavassa kunnossa. Luksusta kaikkien kuoppaisten hiekkateiden ja epämääräisten reittiohjeiden jälkeen…

Piilolammin etelärantaan, noin 500 metrin päähän parkkipaikalta, on avattu kesällä 2018 uusi esteetön tulipaikka, jonne pääsee helposti myös lastenrattailla ja pyörätuolilla. Tilavalta pysäköintipaikalta kuljetaan ensin pätkä hiekkatietä ja sen jälkeen helppokulkuista sorareittiä pitkin. Matkan varrelta löytyy myös puuvaja, josta voi napata mukaan halkoja tulentekoa varten. Tulipaikan yhteydessä rannalla on uudehko laituri, josta on helppo pulahtaa viilentävälle uinnille puhdasvetiseen ja syvään lampeen.

Jäimme hetkeksi istuskelemaan tulipaikalle (ja onnistuimme kuluttamaan kameran akun loppuun), ennen kuin lähdimme luontopolulle. 2,3 kilometrin mittainen Piilololammin luontopolku kiertää metsälammen ympäri ja sen aikana pääsee tutustumaan niin kuiviin kalliometsiin, kosteaan rantarämeeseen kuin 1800-luvulla perustettuun gabrolouhokseenkin.

Luontopolku on luokiteltu vaativaksi suurista korkeuseroista ja osin epätasaisesta maapohjasta johtuen. Kirjaimellisesti hengästyttävät nousut palkittiin kuitenkin mielettömän upeilla näköaloilla, enkä yhtään ihmettele, miksi paikkaa on luonnehdittu köyhän miehen Koliksi: männikköisessä kalliomaastossa on kieltämättä paljon samaa.

Kytäjä-Usmi on yksi Suomen 100 luontohelmeä -kohteista

Yli 20 neliökilometrin kokoiselta Kytäjä-Usmin retkeilyalueelta (, jolla Piilolammikin sijaitsee) löytyy monipuolisia ulkoilureittejä ja tulentekopaikkoja, ja alue tarjoaakin hyvät mahdollisuudet luonnossa liikkumiseen ja retkeilyyn. Lyhyehköjen luontopolkujen lisäksi alueelta löytyy useita pidempiä patikointireittejä.

Kytäjä-Usmi valittiin vuonna 2017 Suomen 100 luontohelmeä -kohteeksi. Poikkeuksellisen suuren eteläsuomalaisen metsäalueen puronvarsilehdoissa kasvaa useita harvinaisia ja etenkin Uudellamaalla uhanalaisia kasvilajeja: hirvenkello, kynäjalava, lehtoneidonvaippa ja kullero. Alueesta mielenkiintoisen tekee myös se, että se sijoittuu muinaisen tulivuoren kraateriin. Tästä muistona on alueelle tyypillinen gabro-kivilaji eli musta kraniitti, jota käytetään etenkin rakennuksissa ja hautakivissä. Gabroa on aikoinaan nostettu alueen monista louhoksista, joista yksi sijaitsee Piilolammin itärannalla.

100 luontohelmeä ovat luontokohteita, jotka valittiin alun perin Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuoden 2017 kunniaksi järjestettyyn kampanjaan. Luontohelmet edustavat niin maantieteellisesti kuin luonnoltaankin mahdollisimman hyvin koko Suomea. Iso osa luontohelmistä on suomalaisille tuntemattomia uusia elämyksiä. Helmien joukossa on myös tuttuja luontokohteita, mutta niiden olemassaoloa ja luonnontilaa uhkaa muutos. – 100luontohelmea.fi