Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Category

Suomi

Kuusamo Pohjois-Pohjanmaa Ruka Valokuvaus

Konttainen on Rukan paras paikka kuukkelien kuvaukseen

10.1.2022

407 metriin kohoavan Konttaisen ohi ei voi ajaa ilman, että jää ihailemaan erikoisen näköistä vaarahuippua. Oudon ulkomuotonsa lisäksi (tai ehkä juuri siksi) paikka on myös suosittu retkeilykohde. Vaaran huipulta kohoaa kauniit näköalat, ja jo parkkipaikalla vierailija törmää ensimmäisiin lintuihin.

Kesyt hömötiaiset ja muutama talitiainen alkavat lennellä vaativasti vierailijoiden ympärillä heti parkkipaikalle saavuttaessa. Pienen odottelun jälkeen kuukkelitkin alkavat liikkua, mutta ne jäävät kuusien oksille tarkkailemaan tilannetta hieman kauempaa. Tuntuu hassulta, että linnut, joita yritimme vuosi sitten Saariselällä pakonomaisesti nähdä, olivat nyt siinä, aivan edessämme. Eikä niitä ollut vain yhtä tai kahta, vaan lähes jokaisen kuusen latvassa komeilee ruskeanoransseja palleroita.

Kuukkelia pidetään yleisesti metsämiehen kaverina, sillä se ilmaantuu varsin nopeasti nuotiopaikalle kerjäämään ruoantähteitä. Yleisen uskomuksen mukaan kuukkeli on onnenlintu, ja sen tappaneen ihmisen metsästysonni katoaa lopullisesti. Suomalaisessa muinaisuskossa kuukkelia kutsuttiin myös sielunlinnuksi. Uskottiin, että metsämiehen henki siirtyy kuukkeliin hänen kuoltuaan.

Jo lyhyen ajan sisällä käy selväksi, että mikäli Rukalla haluaa napata kuukkelikuvan (tai ylipäätään päästä näkemään kyseisiä lintuja), kannattaa ehdottomasti suunnata Konttaiselle. Parkkipaikka on täynnä autoja heti aamusta lähtien, sillä jokainen haluaa päästä näkemään nämä mystiset linnut lähietäisyydeltä. Yritimme päästä paikalle jo alkuviikolla, mutta emme yksinkertaisesti saaneet autoa mahdutettua parkkipaikalle. Keskiviikkona onni on kuitenkin vihdoin puolellamme ja saamme auton parkkiin.

Uteliaat hömötiaiset ottavat meidät innolla vastaan. Ne eivät turhia arastele, vaan lennähtävät ruokkijan pään päälle, kiinnittyvät lapasiin ja saattavat jopa kilpailla siitä, kuka saa parhaimmat pähkinät itselleen.

Huomaamme pian, että linnut ovat tottuneet varsin hyvään. Kuorelliset tai liian suuret pähkinät eivät kelpaa niille ollenkaan. Ojossa olevat turistien kädet mahdollistavat sen, että purtavansa voi valita melko vapaasti, ja linnut käyvätkin testaamassa useammat tarjottavat ennen kuin jäävät pidemmäksi aikaa ruokailemaan. Eräällä suomalaisperheellä on tarjolla hunajanmakuisia cashewpähkinöitä ja ne ovat selvästi tinttien mieleen.

Ihmismäärä ja meteli tuntuvat lisääntyvän, joten päätämme lähteä kapuamaan Konttaisen huipulle. Nousu on noin 400 metrin pituinen, mutta matkan ei pidä antaa hämätä: nousu on aikamoinen, eikä ketään päästetä helpolla. Tallattu luminen polku hajoaa yhä useammin jalkojen alla, ja jossain vaiheessa en enää tiedä, kumpi on pahempaa: pitkät nousut vai satunnaiset, lyhyet laskut, joissa kengät luistavat ja tasapainon kanssa on ongelmia. Jossain vaiheessa matkaa, kun hengitys on hakkaavaa puuskutusta ja jalat yhdet tärisevät möhkäleet, mietimme ääneen, mahtaako paikan nimi tulla siitä, että ylös päästäkseen on jossain vaiheessa heittäydyttävä suosiolla kontilleen…

Lumi narskuu jalkojen alla ja kaikkialla on todella kaunista. Tykkylumipuut ja paksu hanki peittävät suurimmat äänet ja kaikkialla on ihanan hiljaista. Yritämme turhaan bongata kuukkeleita puiden latvoista, sillä ne ovat jääneet helpon ruuan ja ruokinta-automaattien luo vaaran juurelle. Kiivetessä törmäämme muutamiin muihinkin retkeilijöihin, mutta huipulla saamme olla oman porukan kesken.

Maisema on niin kaunis, että henki salpautuu. Yhtäkkiä on helppo ymmärtää kaikkia niitä ylistyssanoja, joita maamme kuuluisat kirjailijat ovat vuodattaneet kuvatessaan suomalaista maisemaa. Katsoipa minne tahansa, tykkylumipuiden takaa avautuu metsäisten vaarojen loppumaton matto, jota useat järvet korostavat entisestään. En muista, että olisin muualla Suomessa kokenut vastaavaa.

Kuukkelinkuvat mielessä lähden laskeutumaan takaisin parkkipaikalle. Kamera on reagoinut kovaan pakkaseen, ja pelkään akkujen hyytyvän kokonaan ennen kuin saan ikuistettua yhtäkään lintua ruudulle (suurkiitos huipulla otetuista kuvista Riialle!). Liukastelen alas paikoin jyrkkääkin rinnettä ja mietin, olisiko sittenkin pitänyt pakata lumikengät mukaan. Joissain kohti on turvallisinta heittäytyä istualleen ja laskea pyllymäkeä alas. Yhdessä kohtaa menetän tasapainoni kokonaan, jonka seurauksena keräilen hangesta kännyköitä ja kortteja…

Kun vihdoin saavun parkkipaikalle, on siellä huomattavasti aiempaa hiljaisempaa. Kaivan taskusta muutaman pähkinän ja ennen kuin ehdin edes kunnolla kohottaa kättäni, ensimmäiset hömötiaiset lennähtävät luokseni. Tällä kertaa pieneksi murskatut pähkinät kelpaavat, ja saan linnuista innokkaita ystäviä. Hetken odottelun jälkeen kuukkelitkin lennähtävät uteliaina paikalle. Ne jäävät kuitenkin lähipuihin arvioimaan tilannetta, ja pulleasta olomuodosta päätellen edellisestä ruokailusta ei ole kauaa aikaa. Välillä kuukkelit laskeutuvat hieman lähemmäs, mutta heti, kun parkkipaikalla alkaa olla liikaa liikehdintää, ne piiloutuvat tykkylumipuiden sisälle, karkuun tuijotukselta.

Maltti on valttia tässäkin lajissa, sillä hiljaa seisoskelu samassa asennossa houkuttaa lopulta muutaman kuukkelin ruokailupuuhiin. Tuntuu hassulta, kun kädellä vihdoin käy syömässä tiaisia huomattavasti suurempi ja painavampi kuukkeli. Vierailut eivät kestää kauaa, enkä täpinöissäni ehdi keskittyä kuvaamiseen ja kuvien tarkentaminen jää puolitiehen.

Lähtiessämme parkkipaikalta, hymy on herkässä. Vihdoinkin pääsin näkemään näitä metsämiehen kavereita ja vieläpä kuvaamaan niitä. Viimevuotinen ruokintapettymys Saariselällä tuntuu kaukaiselta, ja päällimmäisenä on tunne siitä, että ehkä ensimmäisen kuukkelikohtaamisen pitikin tapahtua juuri Rukalla. Ja vaikka ympäristö ja linnut ovatkin aivan eri, saavutin hetkeksi sen saman fiiliksen kuin lapsena, kun syötin Seurasaaressa kesyjä lintuja ja oravia, enkä millään olisi halunnut lähteä kotimatkalle.

Oletteko te päässeet kuvaamaan tai ruokkimaan kuukkeleita jossain päin Pohjois-Pohjanmaata tai Lappia? Mistä löytyy niin sanotut takuuvarmat bongauspaikat?

kansallispuisto luonnonpuisto luontopolku Suomi

50 luontopolkua vuonna 2021: miten onnistuin?

29.12.2021

Niin vaan lähestyy loppuaan tämäkin vuosi. Osa teistä ehkä muistaa, miten viime vuonna yritin ehtiä seikkailemaan 50 luontopolulla ympäri Suomen? Ja sen, miten epäonnistuin (saaden kasaan vaivaiset 28 kohdetta), mutta sisuuntuneena päätin kokeilla haastetta tänä vuonna uusiksi?

Uusimaa

1.Ikkalan luontopolku
2. Piilolammin luontopolku
3. Sipoonkorven kansallispuisto: Kalkinpolttajan polku
4. Suomiehen luontopolku

Varsinais-Suomi

5. Haunistenallas
6. Hierkonpolku
7. Katariinanlaakson luontopolku
8. Pomponrahka
9. Vaarniemen – Rauvonlahden luontopolku

Kanta-Häme

10. Ahveniston luontopolku
11. Aulangon luontopolku
12. Evo: Niemisjärven luontopolku
13. Evo: Niemis-Koukkunen
14. Hatlamminsuon luontopolku
15. Heinisuon luontopolku
16. Iso-Melkuttimen kierto
17. Käräjäkosken luontopolku
18. Laurinmäen luontopolku
19. Liesjärven kansallispuisto: Peukalolammin-Kaksvetisen esteetön reitti
20. Liesjärven kansallispuisto: Punatulkun kierros
21. Mantereenlinna
22. Pääjärven virkistysalue: Kynnysniemen lenkki
23. Raimansuo
24. Saaren kansanpuisto: Harjureitti
25. Suurisuo
26. Unikonlinna

Päijät-Häme

27. Päijänteen kansallispuisto: Päijätsalon ympyräreitti

Keski-Suomi

28. Nyrölän luontopolku

Kymenlaakso

29. Repoveden kansallispuisto: Ketunlenkki

Etelä-Savo

30. Haukiveden reitti

Lappi

31. Urho Kekkosen kansallispuisto: Aurorapolku

Pirkanmaa

32. Pukalan virkistysmetsä: Majalahti – Pukala – Iililammi – Iso-Musturi – Neejärvi – Majalahti
33. Rapolanharjun luontopolku

Kuten näette, en tänäkään vuonna onnistunut haasteessa. Toki tulos on parempi kuin viime vuonna, mutta silti liian kaukana asettamastani tavoitteesta. Oikeastaan ainoa asia, mistä olen ylpeä, on se, että olen saanut kerättyä polkuja lähes kaikista maakunnista. Viime vuonna retkeily kun jumittui lähinnä Varsinais-Suomen ja Kanta-Hämeen alueelle. Ja joo, ihan kivasti olen jaksanut ikuistaa reissujani myös tänne blogin puolelle, sillä lähes jokaisesta luontopolusta löytyy myös blogipostaus (Varsinais-Suomen reiteistä löytyy postauksia viime vuodelta, mutta selvyyden vuoksi en linkittänyt niitä tähän).

Marraskuussa minulle iski pienoinen paniikki tämän haasteen kanssa, mutta samalla totesin, etten jaksaisi pitkien työpäivien päätteeksi lähteä otsalampun kanssa katsastamaan uusia kohteita. Mieluummin teen sen päivänvalossa, omassa aikataulussani. Jospa ensi vuonna reippailisin kesällä kaikki 50 polkua, niin ei aina vuoden lopussa oltaisi tässä tilanteessa? Jatkoa tähän haasteeseen on siis luvassa!

Oliko teillä jotain matka- tai retkeilyaiheisia tavoitteita vuodelle 2020? Miten suoriuduitte niistä? Entä oletteko asettaneet ensi vuodelle jotain teemaan sopivia tavoitteita?

Hämeenlinna Kanta-Häme

Suoraan vankilaan kulkematta lähtöruudun kautta

19.12.2021

Kun lähtee Hämeenlinnassa Tuomaan markkinoille, saattaa vahingossa päätyä vankilaan. Meille kävi näin eilen, ja voin vaan todeta, että olipa mielenkiintoinen reissu!

Vankilamuseo on Hämeenlinnassa sijaitseva museo, joka esittelee Suomen vankeinhoidon ja vankilaelämän historiaa. Se sijaitsee vanhassa lääninvankilassa, josta viimeiset vangit siirrettiin uusiin tiloihin Kylmäkosken vankilaan vuonna 1993.

Museoon saavutaan samaa reittiä kuin vangit aikoinaan. Ensimmäisestä asuinkerroksesta aukeaa komea keskushalli, jossa äänet ja askeleet kaikuvat aavemaisesti. Joulutunnelman lisäämiseksi kaiteisiin on kiedottu valonauhaa ja tarkkasilmäisimmät saattavat huomata pieniä tonttuovia siellä täällä museota. Ylemmissä kerroksissa taas sijaitsevat sairaanhoitajan ja lääkärin vastaanottohuoneet sekä kirjasto ja koululuokat, jotka on entisöity vanhaa aikaa kunnioittaen.

Suomen ensimmäinen sellivankila

Hämeen linnan alueella on virunut vankeja jo keskiajasta lähtien, sillä vanhaa linnaa alettiin käyttää vankien säilytyspaikkana jo 1300-luvulla. Mahtiaikoinaan vankila-alueeseen kuului lähes neljäkymmentä rakennusta.

Valmistumisvuonnaan (1871) rakennus oli Suomen ensimmäinen sellivankila. Hämeenlinnan kuritushuoneeksikin kutsun Vankilan esikuvana olivat amerikkalaisvankilat, joissa sellit ryhmiteltiin keskikäytävän molemmin puolin. Aiemmin suomalaisissa vankiloissa oli ollut niin sanottuja yhteismakuusaleja, joissa kaikki vangit nukkuivat samassa tilassa. Aluksi sellivankila toimi miesten kuritushuoneena, mutta myöhemmin viereisessä linnassa sijainnut lääninvankila laajeni rakennukseen.

Uuden vankilafilosofian mukaan rangaistukset kärsittiin yhteiskammioiden sijasta pienissä selleissä.

Ajateltiin, että yhteiskunnasta eritäminen, opetus, kuri ja työ olisivat parhaita keinoja, kun rikollisia yritettiin saada pois pahoilta tavoilta. Yksinäisyydessä vanki katuisi ja pääsisi irti huonoista tavoistaan, kun hänelle tarjottaisiin sopivasti opetusta, hengellistä kasvatusta ja työtä. Vangit myös jaettiin luokkiin, jolloin vankiin kohdistetiin alemmissa luokissa ankarampia kasvatuskeinoja ja hänen osoittaessaan edistystä, hän saattoi edetä ylempiin luokkiin, jolloin kuria lievennettiin ja vangille annettiin enemmän vapauksia.

Vanhaan linnaan oli rakennettu naisvangeille erillinen sellivankila ja ”ojennuslaitos”, joka toimi vuodesta 1883 aina vuoteen 1972 asti. 1920-luvulla alueen vankilat yhdistettiin hallinnollisesti Hämeenlinnan keskus- ja lääninvankilaksi. Viimeiset vangit lähtivät linnasta 1950-luvulla, ja tämän jälkeen vanhaa linnaa ryhdyttiin muuttamaan museoksi.

Ankeista oloista edistykselliseen vankeinhoitoon

Vuosisatojen kuluessa vankeinhoito on kokenut todellisia mullistuksia, ja alun epäinhimillisistä oloista on siirrytty koko ajan parempaan.

Vuoden 1734 rikoslain mukaan vankilan tehtävänä oli lähinnä säilyttää vankeja. 1700-1800-luvuilla annettiin raipparangaistuksia, joiden aikana vankia roikotettiin niin sanotussa kaakinpuussa. ”Raipparallin” tarkoitus oli pelotella rötöstelyyn taipuvaisia kansalaisia ja nolata varkaat yhteiskunnan edessä. Tämä rangaistustapa poistui käytöstä vuonna 1870.

Kuolemanrangaistuksesta luovuttiin vuonna 1826. 1800-luvun lopun lainsäädännön muutokset asettivat vapausrangaistuksen ensisijaiseksi rangaistusmuodoksi. Vapausrangaistus jaettiin edelleen kuritushuonevankeuteen, normaaliin vankeuteen ja vesileipärangaistukseen. Rangaistusten täytäntöönpanouudistusten myötä vuonna 1975 siirryttiin yksilajiseen vapausrangaistukseen.

Ajanjaksosta riippumatta vankilan tarkoitus on ollut edistää vangin palaamista yhteiskuntaan. Keinot ovat kuitenkin olleet monet ja vaihdelleet suuresti eri aikoina.

Perusnäyttely

Museossa on pääsee tutustumaan Suomen vankeinhoidon vaiheisiin. Näyttely kertoo vankilan arjesta esineiden ja kuvien avulla, joiden lisäksi vankilaan on mahdollista tutustua myös äänitteitä kuunnellen. Alkuperäiskuntoon entisöidyt sellit, vankien tekemät seinäkirjoitukset ja työtoiminnan tuotokset tarjoavat kurkistusikkunan suljettuun ja paikoin myös salattuun maailmaan.

Museossa on myös muutamia sellejä jätetty siihen kuntoon, kuin ne olivat viimeisten vankien aikana vuonna 1993. Lisäksi esillä on myös sellit vuosilta 1871, 1910 ja 1955, ja niissä kaikissa on nähtävillä aito ja alkuperäinen sisustus. Esimerkkiselleihin ostettiin niissä pitkään istuneiden vankien irtaimisto. Vanhimmassa sellissä on kalustuksena puupalli, pöytä ja öljylamppu. Moniin muihin selleihin verrattuna se näyttää todella karulta. Sänky oli kääntyvää mallia ja se nostettiin päivisin ylös seinään kiinni, ettei vanki pääsisi laiskottelemaan. Vessanpöntön virkaa selleissä taas toimitti pienehkö potta, joka oli sijoitettu kaappiin.

Matkaselleissä, joissa vangit yöpyivät vankilaan tullessa ja sieltä lähtiessä, on säilytettynä vankien tekemiä seinäpiirroksia ja mietelauseita, jotka ovat paikoin melko karuakin luettavaa. Näyttelyssä esitellään myös entisiä rangaistusmenetelmiä, ja näytteillä on myös karut eristyssellit sekä yksi pelkääjän selli, jollainen on kaikissa vankiloissa.

Pelkääjien selli ja eristysselli

Pelkääjien selli on muista erillään oleva selli, johon voidaan sijoittaa vankeja, jotka pelkäävät oman turvallisuutensa puolesta. Pelkääjien selliin saattoi päästä paitsi omasta tahdosta myös henkilökunnan arvioinnin perusteella. Tällaisia syitä saattoivat olla esimerkiksi etnisyys tai jengiriidat. Lisäksi erityisvaarassa vankilassa olivat usein seksuaalirikolliset, vasikat ja huumehommissa velkaantuneet.

Mikäli vanki ilmoittautui tai joutui pelkääjäksi, ei hän sen jälkeen enää saanut mainettaan puhdistettua vaan leima oli ikuinen. Pelkääjiä nimitettiinkin vankien keskuudessa yleisesti sisiliskoiksi, jotka vaaran uhatessa luikkivat piiloon koloihinsa. Jotain maineen menetyksen merkityksestä kertonee se, että joissain tapauksissa vangit jopa mieluummin anoivat siirtoa toiseen vankilaan kuin ottivat pelkääjän leiman.

Eristysselliin taas saattoi joutua, mikäli rikkoi vankilan tiukkoja sääntöjä. Vankilanjohtaja pystyi määräämään eristysselliin enimmillään seitsemäksi päiväksi ja vankilan johtokunta jopa kahdeksikymmeneksi päiväksi. Yleisimmät sääntörikkomukset liittyivät usein lomilta palaamiseen: mikäli vanki saapui myöhässä tai humalassa, oli seurauksena usein kolme vuorokautta eristystä.

Yösellit olivat kooltaan n. 4m2. Vangit työskentelivät päivät työhuoneilla ja palasivat selliin nukkumaan. Yösellit jäivät käytöstä 1970-luvulla.

Kahleita ja haureutta

Museossa on näytillä erilaisia kahleita, jotka nähdessään mielikuvitus alkaa laukata villisti. Ennen 1890-lukua miesvangeilla käytettiin usein jalkarautoja, joiden kanssa he saattoivat jopa työskennellä. Useimmiten kahleita kuitenkin käytettiin kuljetuksissa, jolloin kädet, jalat, kaula ja vyötärö oli yhdistetty toisiinsa paksulla ketjulla. Painavimmat kahleet eli niin sanotut liiviraudat painoivat jopa 31 kiloa. Siinä, missä miesten kahlitseminen oli arkipäivää, naisia kahlittiin vain erikoistapauksissa. Jalkakahleiden käyttö lopetettiin vuonna 1981, ja tämän jälkeen kahlehtimiseen on saanut käyttää vain käsirautoja.

Kuritusvälineiden lisäksi museossa pääsee myös lukemaan muutamien vankien tarinat. Yhdessä sellissä oli esimerkiksi majaillut henkilö, joka oli tuomittu samansukupuolisesta haureudesta. Se oli rikosnimikkeenä Suomen ensimmäisessä rikoslaissa vuodesta 1894 vuoteen 1971. Noina vuosina Suomessa tuomittiin haureuspykälän nojalla 1074 ihmistä seksuaalisista teoista samaa sukupuolta olevan kanssa. Tuomituista 1034 kappaletta oli miehiä. Rangaistus oli korkeintaan kaksi vuotta vankeutta.

Toisessa sellissä pääsee taas kurkistamaan niin sanotun ”vakioasukkaan” selliin: 29-vuotiaalla vangilla oli taustallaan pitkä rikoshistoria, joka sisälsi muun muassa ryöstöjä, pahoinpitelyjä ja liikenne rikkomuksia. Seinällä olevista korttien ja kirjeiden määrästä voi päätellä, että sellissä on vietetty aikaa jo pidempään – ja että muurien toisella puolella oli joku tai jotkut, jotka selvästi odottivat vangin vapautumista.

Kuuluisia vankeja

Keitä Hämeenlinnan vankilassa on sitten lusinut? Varmasti monia vähemmän tunnettuja rikollisia, mutta myös useita tunnettuja murhamiehiä ja taitavia karkureita:

  • Uskonnollisen liikkeen johtaja Maria Åkerblom on yksi tunnetuimmista mestaripakenijoista. Hänen kissa ja hiiri -leikki viranomaisten kanssa herätti suurta huomiota julkisuudessa. Hämeenkoskella on edelleen silta, jota kutsutaan Maria Åkerblomin sillaksi sen muistoksi, että eräs naisen pakomatkoista Hämeenlinnan naisvankilasta katkesi, kun häntä kuljettanut auto törmäsi sillan kaiteeseen.
  • Vankilan tunnetuin murhamies lienee Matti Haapoja, josta tuli jo 1870-luvulla legenda. Hän oli eteläpohjalainen murhaaja ja puukkojunkkari, jonka tiedetään varmasti tehneen kolme murhaa. Niitä on kuitenkin väitetty olleen jopa 22-25, ja Haapoja saikin aikoinaan paljon palstatilaa lehdistä.
  • Lisäksi kuuluisat puukkojunkkarit ja häjyt Iso-Antti ja Rannanjärvi ovat myös lusineet Hämeenlinnassa. He johtivat Isoo-joukko-nimistä puukkojunkkarijoukkoa vuosina 1856–1867. Iso-Anttia on usein pidetty koko Härmän seudun puukkojunkkareiden kiistattomana johtajana, niin sanottuna rosvopäällikkönä, joka oli myös todennäköisesti aikansa tunnetuin eteläpohjalainen.

Hurjasti nähtävää ja koettavaa

Vankilakierros oli hurjan kiinnostava. Oli hauskaa päästä hetkeksi tirkistelemään paikkaan, joka muuten on usein kovin suljettu ja salainenkin. Vankiloihin ja vankilaoloihin liittyy paljon tarinoita, joista ainakin jotkut paljastuivat todeksi. Vankien välinen hierarkia, erilaiset kirjoitukset ja vaikkapa tatuointeihin liittyvät kirjoittamattomat säännöt tulivat ainakin osittain yllätyksenä.

Vietimme omatoimikierroksella aikaa reilun tunnin verran. Olisin varmasti viihtynyt paikassa pidempään, mutta väkimäärä alkoi puolenpäivän aikoihin kasvaa sen verran suureksi, että halusimme antaa uusille tulijoille tilaa. Itsehän olisin voinut jäädä tutkailemaan yksityiskohtia (ja bongailemaan tonttuovia) vaikka koko päiväksi, mutta näinkin oli hyvä. Jäin kuitenkin haaveilemaan vielä opastetusta kierroksesta, joka varmasti avaisi enemmän vankilamaailmaa ja vankien oloja. Ehkäpä suuntaan sellaiselle kesällä?

Onko Hämeenlinnan vankilamuseo teille tuttu paikka? Entä oletteko käyneet muualla tutustumassa entisiin vankiloihin? Mitä tykkäsitte?

luontopolku Pirkanmaa

Pukalan virkistysmetsää kutsutaan Etelä-Suomen Inariksi

7.12.2021

Talviretkeily on haastavaa. Aina saa olla taistelemassa kelloa ja pimeyttä vastaan, eikä koskaan oikein etukäteen tiedä, mitä uusissa kohteissa on vastassa: upottavaa mutavelliä, liukasta jäätikköä vai märkää kalliota. Lähdimme eräänä arki-iltapäivänä ajamaan Orivedellä sijaitsevaan Pukalan virkistysmetsään ristiriitaisin fiiliksin. Lukemamme ja näkemämme perusteella tiesimme, että luvassa olisi kauniita maisemia, paljon vesistöä ja hieno siltarakennelma saareen. Toisaalta taas vilkuilimme hermostuneesti kelloa ja mietimme, mahtaisimmeko ehtiä perille ennen pimeää.

Olimme myöhästyneet jo lähdössä. En jotenkin osannut päättää, miten pukeutuisin metsäretkelle. Ottaisinko mukaan toppahanskat vai riittäisivätkö sormikkaat tai vetäisinkö jalkaani vaelluskengät vai tyytyisinkö itsepintaisesti lenkkareihin? Pähkäilimme myös eväiden kanssa. Ruisleivät kuulostivat tylsiltä, joten olisi pitänyt käydä erikseen kaupassa. Päätimme lopulta lähteä reissuun ilman mitään ylimääräistä. Tuntui hassulta ja jotenkin liian kevyeltä kantaa vain kameraa mukana.

Automatka tuntui pitkältä, kuten aina, kun ollaan menossa johonkin uuteen ja entuudestaan tuntemattomaan kohteeseen. Vilkuilin vuoron perään Google Mapsia ja taivaanrantaa, joka alkoi uhkaavasti värjääntyä purppuraiseksi. Ajelimme Tampereen ohi ja vihdoin saavuimme Orivedelle. Reilut sata kilometriä jatkunut asfaltti vaihtui hiekkatieksi, ja samalla alkoi myös ajomatkan jännittävin osuus. Hiekkatie oli todella huonossa kunnossa. Reikiä oli paikoitellen jopa koko tien leveydeltä, ja kieli keskellä suuta yritin pujotella kilpurini kanssa mahdollisimman turvallisesti eteenpäin. Kaikesta kimiräikköstelystä huolimatta rengas upposi muutaman kerran pahasti monttuun ja auto päästi vähintäänkin epäilyttäviä ääniä. No, radiota kovemmalle ja matka jatkui.

Pienten sekoilujen kautta pääsimme vihdoin Roninmaan pysäköintialueelle. Tai näin päättelimme. Navigaattori olisi ohjannut meidät aivan toiseen suuntaan, mutta paikallisten asukkaiden tekemät kieltomerkit ja varsin suorat ohjeet kertoivat, ettei navigaattoriin kannattanut luottaa. Niinpä jatkoimme eteenpäin, vaikka navigaattori käski aina vaan vaativammalla äänellä tekemään u-käännöksen heti kun mahdollista. Päädyimme lopulta jonnekin, luultavasti juuri Roninmaan parkkipaikalle.

Lähdimme kävelemään reittiä, joka ohjasi laavulle. Toivoin mielessäni, että ehtisimme valoisan aikaan paikkaan, jossa sijaitsi kaunis saari ja hauskan näköinen silta (Instagram-taustatyö oli taas tehty).  En ehtinyt talsia montaakaan sataa metriä, kun mäyrinkäinen kiskaisi minut polulta mutaliejuun, jonne upposin nilkkojani myöten. Vaelluskengät pitivät kyllä hyvin kosteutta, mutta muta valui kengänsuusta sisälle… Pian tämän jälkeen meitä tuli vastaan pari virolaista retkeilijää. Heidän ilmeestään päätellen äänekäs kiroiluni sekä uhkaukset siitä, miten upotan Dodon seuraavaan suonsilmäkkeeseen olivat kaikuneet metsässä hieman pidemmällekin… Tervehdin heitä kuitenkin pikaisesti ennen kuin painoin katseen nolona alas.

Muutaman sadan metrin jälkeen päädyimme järvenrantaan. Mies oli varma, että nyt oltiin lähellä saarta, mutta itse en jaksanut enää olla kovin optimistinen. Toinen jalka oli ihan jäässä ja mieli mustaakin mustempi. Kihisin kiukusta, eikä rennosta retkeilystä ollut tietoakaan. Mies antoi minun kiukuta, mutta johdatti meitä koko ajan eteenpäin. Ja pian edessämme olikin laavupaikka, jonka takana aukesi pieni saari. Kiiruhdin äkkiä kuvailemaan, samalla kun mies jäi sytyttelemään nuotiota – ilman tulitikkuja tai muita apuvälineitä. Olen aina ihaillut hänen taitoaan saada tuli syttymään ”tyhjästä”. Tai no, ei aivan, sillä edellisten retkeilijöiden jäljiltä tulipaikassa oli pieni hiillos.

Kun ihastuttava minisaari oli kierretty, palasin laavulle kuivattamaan kenkää ja sukkaa. Onneksi paikalla ei ollut muita, sillä oksannokassa keikkuva kenkä olisi saattanut herättää kysymyksiä. Kun nuotiolla paistuivat normaalisti makkarat, niin meillä käristyivät jalkineet… Kun sukka ja kenkä oltiin saatu kuiviksi, pääsimme vihdoin aloittamaan varsinaisen patikoinnin.

Pukalan virkistysmetsän rengasreiteillä patikoidaan seitsemän veden äärellä

Pukalan virkistysmetsä on kooltaan 12 neliökilometriä, ja metsässä risteilee yhteensä 17 kilometriä merkittyjä retkeilypolkuja. Alue on paikoin mäkistä ja pienten metsälampien täplittämää, mikä tekee maastosta mielenkiintoisen vaihtelevan. Alueelta löytyy kaksi rengasreittiä, eteläinen ja pohjoinen. Pohjoisen rengasreitin pituus on 6,5 kilometriä ja eteläisen 6 kilometriä. Lisäksi rengasreitit yhdistävän polun pituus on muutama sata metriä, joten jos aikaa on, rengasreitit voi myös yhdistää.

Olimme päättäneet kiertää eteläisen reitin, joka kulkee Majalahti-Pukala-Iililammi-Iso-Musturi-Neejärvi-Majalahti -reittiä pitkin. Reitti seurailee Etelä-Suomen Inariksikin nimitetyn syvän ja kirkasvetisen Pukalajärven rantoja. Se on helppokulkuinen ja kiemurtelee kivasti niin metsän keskellä kuin järveen tippuvilla suorilla kallioilla. Kallio-osuuden voi myös halutessaan sivuuttaa kokonaan ja kulkea tasaista polkua.

Suomen luonnonsuojeluliitto valitsi Pukalajärven alueen yhdeksi Suomen 100 luontohelmeä -kohteeksi. Syvä ja kirkasvetinen järvi muistuttaa kallioisine rantoineen Inarijärven komeita rantamaisemia ja on varmasti yksi Pirkanmaan kauneimpia paikkoja.

Kukaan tuskin yllättyy, kun kerron, että itse olin intopiukeena kurkistelemassa mitä mahtavampia järvinäköaloja. Näköjään tällainen saaristolaislapsikin on oppinut pitämään järvimaisemista. Ei kai sillä niin väliä ole, kunhan on jonkinlaista vettä näköpiirissä. Ja kuten aina, vedellä oli myös tällä kertaa rauhoittava vaikutus. Vaikka alkureissu olikin ollut täynnä epäonnea ja sekoilua, olo tyyntyi heti pienen kävelyn ja maisemien ihailun ansiosta.

Lopulta pimeys saavutti meidät, ja viimeiset kilometrit suunnistimme otsalamppujen valossa. Paikoitellen se oli hieman haastavaa, mutta toisaalta juttelimme mieheni kanssa, että emme edes muista, milloin olisimme viimeksi retkeilleet oikeasti pimeässä. Kivaa vaihtelua normaaliin siis.

Autolle saavuttaessa olo oli paitsi rentoutunut myös innostunut. Tänne pitäisi päästä pian uudelleen! Sillä Pukalan virkistysmetsä on upea, siitä ei pääse mihinkään. Kotimatkalla suunnittelimme jo telttaretkeä ja pidempää, molemmat rengasreitit yhdistävää patikkaa Pukalaan. Jostain kumman syystä kotimatka (, joka meni pitkälti haaveillessa ja tulevia reissuja suunnitellessa) ei tuntunut lainkaan yhtä pitkältä kuin menomatka.