retkeily

Heti, kun ilmassa alkoi tuoksua syksy ja lenkkipolulle rupesi tipahtelemaan ujon keltaisia lehtiä, ilmoitin haluavani lähteä Tiilikkajärven kansallispuistoon ruskaretkelle. Eräänä huurteisena syyskuun aamuna toiveeni toteutui, kun ajelimme ystäväni kanssa halki Pohjois-Savon kuuraisen maiseman kohti Tiilikkajärven kansallispuistoa.

Kaupallinen yhteistyö: Iisalmi & tienoot

Tiilikkajärven kansallispuistoon pääsee joko sen pohjoispään Pohjoisniemen pysäköintialueelta tai etelän suunnalta Sammakkotammen kautta. Lähdimme liikkeelle Pohjoisniemen parkkipaikalta, jossa olimme etukäteen sopineet tapaavamme HR Sportsin Riston. Hän oli luvannut vuokrata meille retkelle teltan ja retkikeittimen. Naureskelimme, että nyt jos koskaan retkeily on tehty helpoksi! Meiltä olisi löytynyt vermeet omastakin takaa, mutta kieltämättä täyteen ahdettu automme oli varmasti kiitollinen, ettemme tunkeneet sinne enää mitään ylimääräistä kotoa lähtiessämme.

Ajelimme parkkipaikalle Riston kanssa peräkanaa. Kuoppaisella hiekkatiellä murisin, miten joku ajaa ihan takapuskurissa kiinni – samaan aikaan, kun Risto kirosi, että kuka hidastelee kuoppiin noin paljon. Vaikkei ajotapamme ehkä ollutkaan kovin yhteneväistä, oli kyseessä kuitenkin huipputyyppi! Saimme nopeasti teltan ja keittimen sullottua rinkkoihin ja lähdimme liikkeelle. Palautuksen sovimme seuraavana päivänä Ruukin tuvalle, jonne olimme muutenkin menossa. Todella näppärää!

Olen tunnettu huonosta suuntavaistosta, eikä tämäkään reissu tehnyt sen suhteen poikkeusta. Tarkoitus oli kiertää Uiton kämpän ja Koirakiven kautta Venäjänhiekalle, yöpyä siellä ja jatkaa seuraavana päivänä matkaa Kosevan kautta takaisin parkkipaikalle. Koska aikataulu oli tiukahko, olisimme ehdottomasti halunneet vetää itäpuolen pidemmän osuuden ensimmäisenä päivänä, mutta kuinka ollakaan, sekoitin paikkojen nimet, ja lähdimme suunnistamaan suoraan Venäjänhiekalle. Tajusimme mokan Kosevan kohdalla, mutta siinä vaiheessa emme enää halunneet kääntyä takaisin.

Noin kolmen kilometrin pituinen Pohjoisniemi mutkittelee nousuineen ja laskuineen mäntyjen täyttämällä harjulla samaan aikaan, kun Tiilikkajärvi liplattaa hiljalleen molemmilla puolilla. Täällä on joskus kaadettu metsää, sillä alkumatkasta puusto on talousmetsämäisen tasaista. Aluksi kulkuväylä myös yllätti leveydellään, ja juuri kun pääsen sanomasta, että täällähän pystyisi kulkemaan vaikka lastenrattaiden kanssa, reitti muuttuu kapeaksi metsäpoluksi.

Harjun varrella on monta hiekkarantaa. Pää pyörii sinne tänne, rantojen kauneutta ihaillen. Valkoiset hietikot tuntuvat suorastaan vaativan retkeilijää istahtamaan alas ja nauttimaan hetkeksi maisemista. Vaikka se ei helppoa olekaan, emme anna maisemille periksi. Pidämme mielessämme kansallispuiston säännöt, joiden mukaan sulan maan aikaan on pysyttävä merkityillä poluilla, eivätkä minkäänlaiset ”harhaloikat” ole suotavia. Herkästi kuluvien harjujen kasvillisuus kestää huonosti kulutusta ja siksi Tiilikan niemillä saa kulkea vain merkittyjä polkuja pitkin.

Jatkamme matkaa, ja palaan muistoissani lapsuuden kesiin. Niihin, jolloin rantauduimme tervantuoksuisella veneellä Tiilikkajärven Venäjänhiekalle ja upotin varpaani tulikuumaan hiekkaan. Muistan paarmat, aurinkorasvan tuoksun ja hölmöt mökkihatut, joita vanhempani aina pakottivat pitämään päässä. Oli lohduttavaa, että vaikkei tervattu vene ole enää vuosiin ollutkaan meidän omaisuuttamme, Tiilikkajärvi on ja pysyy. Vielä onnellisemmaksi minut teki se, ettei kansallispuisto ollut vuosien saatossa kadottanut maagista kauneuttaan.

Syyskuiseksi arkipäiväksi puistossa on yllättävän paljon elämää. Vastaan tulee useita koirakkoja, joista osa jää juttusille. Useampi kehuu, miten tämä puoli reitistä on mukavan kumpuilevaa ja monipuolista itäpuolen lättänään suomaastoon verrattuna. Eräs nainen kertoo, että puistossa on ollut viikonloppuna ruuhkaa, ja että hän on tullut uusintakierrokselle keskellä viikkoa siinä toivossa, että tilanne olisi rauhallisempi.

Vaikka reitti on hyvin merkitty, sekoilemme Kosevalla. Kierrämme aluetta ristiin rastiin etsiessämme jatkoreittiä ja aivan liian pitkän ajan kuluttua tajuamme, että meidän pitäisi palata muutama sata metriä reittiä takaisinpäin. Saksalaiset naureskelevat meille ja olemattomalle suunnistustaidollemme. Yritämme naamioida sekoilumme pysähtymällä syömään puolukoita. Kello ei kuitenkaan anna armoa, ja meidän on pakko jatkaa matkaa, jotta ehdimme Venäjänhiekalle ennen pimeää.

Kiristämme tahtia ja saavumme Pohjoisniemen päähän, jossa meitä odottaa veden ylitys. Ennen tämä kahden harjun yhdistävä salmi on pitänyt ylittää kahlaamalla ja uimalla, mutta nykyään ylitys onnistuu huomattavasti näppärämmin veneen avulla. Molemmilla rannoilla on ylitysveneet, ja ideana tosiaan on, että pienellä kikkailulla veneet pysyvät eri rannoissa ja kummankin rannan laatikosta löytyisi yhtä monet pelastusliivit. Aiemmin tapaamamme nainen kertoi, että hänellä on pariinkin kertaan jäänyt kierros tekemättä, sillä veneet on jätetty samalle rannalle, eikä ylitys ole onnistunut. Meidän kohdallamme homma toimi muuten mainiosti, mutta matala ja kivikkoinen ranta hankaloitti hieman rantautumista…

Venäjänhiekka on Tiilikkajärven kuuluisin ranta

Aurinko alkaa jo laskea, kun saavumme kansallispuiston kuuluisimmalle rannalle, Venäjänhiekalle. Ranta on yhtä upea kuin muistinkin. Se olisi myös täydellinen auringonlaskun ihailuun, mutta harmaat pilvet roikkuvat horisontissa raskaana verhona. Alamme pystyttää telttaa samalla, kun nuoripari huhuilee, haluammeko tulla istumaan nuotion ääreen. He ovat juuri lähdössä ja miettivät, sammuttavatko tulet. Päätämme mennä hetkeksi lämmittelemään ja fiilistelemään. Kauempaa kuuluu koirien haukuntaa ja huomaamme, että rannan toisessa päässä olleet teltat saivat asukkaansa takaisin. Muuten kaikkialla on ihanan hiljaista.

Saamme teltan pystytettyä ja illallisen syötyä. Sadepilvet roikkuvat päällämme ja on vain ajan kysymys, milloin taivas repeää. Ennen sitä haluamme kuitenkin nauttia maisemista mahdollisimman pitkään. Ehkä hieman yllättäen toteamme, että retken parhaat ruskamaisemat löytyvät täältä, Venäjänhiekan tuntumasta. Lehtipuut ja rannan heinikko loistavat suorastaan häikäisevän keltaisina. Kaiken kruunaa peilityyni järvenselkä, joka heijastaa ruskaloistoa.

Venäjänhiekka on puiston upein hiekkaranta, jonka nimi ei ole sattuma. Täyssinän rauhan rajanvedosta vuonna 1595 jäi Tiilikkajärveen muistoksi kivi, johon on hakattu Ruotsin ja Venäjän tunnuksina kruunu ja risti. Kiveen hakatut merkit ovat nykyään myös Tiilikkajärven kansallispuiston tunnus. Rajakiveen tutustuminen edellyttää kesäaikaan vesikulkuneuvoa. Talvella siihen voi tutustua hiihtäen tai kävellen.

Pimeän tultua sade saavuttaa meidät. Kaivaudumme makuupusseihin ja huomaamme pian, ettei kylmyyttä tarvitse pelätä. Päinvastoin, joudumme jopa vähentämään vaatetusta. Kuuntelemme murhamysteerejä ja nautimme siitä, ettei ulkoa kuulu ylimääräisiä ääniä. Toteamme tämän olevan ensimmäinen kerta koskaan, kun saamme olla kansallispuiston teltta-alueella näin rauhassa.

Aamun sarastaessa puramme teltan ja valmistamme keittimellä aamiaista. Meillä on harmittavan kiire, sillä seuraava kohde odottaa jo. Haikeina sanomme Venäjänhiekalle hyvästit. Vielä juuri ennen lähtöämme pelastan neitoperhosen, joka värjöttelee kivellä. Vien sen halkovajaan, pois kylmästä tuulesta.

Paluumatka autolle sujuu nopeasti. Askel tuntuu yllättävän kevyeltä. Parkkipaikalle päästyämme lupaamme palata tänne vielä uudelleen. Tiilikkajärvi on tehnyt meihin molempiin vaikutuksen, ja haluamme päästä kokemaan lisää.

Tiilikkajärvi pähkinänkuoressa

Vuonna 1982 perustettu kansallispuisto juhlii tänä vuonna 40-vuotista olemassaoloaan! Luonnonsuojelualueen koko on tällä hetkellä 34 neliökilometriä, mutta Rautavaaran kunta on esittänyt ympäristöministeriölle alueen laajentamista. Alun perin kansallispuisto on perustettu säilyttämään erämaista järvi-, joki- ja harjuluontoa sekä Tiilikkajärveä ympäröiviä aapasoita. Lisäksi puiston monimuotoisuutta lisää Tiilikanaution torpan pihapiiri, jota hoidetaan niittämällä.

Mitä tulee eläimiin, saattaa Tiilikassa törmätä hyvällä tuurilla jopa kuukkeliin. Meitä ei valitettavasti onnistanut, mutta kuulimme aamutuimaan teerien kujerrusta samalla, kun heikot usvahaituvat tanssivat vielä peilityynen järven yllä. Metsien linnuista runsaimpia puistossa elelevät pajulintu, peippo, järripeippo, harmaasieppo, metsäkirvinen ja punakylkirastas, kun taas harjuilla laulelee leppälintu. Aapasoilla elää sielläkin monipuolinen linnusto, joista yleisin on keltavästäräkki. Kahlaajista soilla viihtyvät liro ja pikkukuovi. Tiilikalla saattaa myös havaita majavien rakennelma ja kulku-uria.

Runsas kaksi kolmannesta puiston maa-alasta on suota. Tiilikan seutu on suotyyppien vaihettumisvyöhykettä, jossa pohjoisten ja eteläisten soiden piirteet sekoittuvat toisiinsa. Tiilikan isot suot ovat enimmäkseen pohjoisia aapasoita, jotka ovat laajoja avosoita. Avosoiden laidoilla esiintyy rahkaisia rämeitä, joissa kasvaa saroja ja isoja varpuja.

Kiitos osasta kuvista Nea Liljalle!