Joskus sitä päätyy retkille, joilta ei usko palaavansa ehjänä (tai välttämättä edes elävänä) takaisin. Norjan Reinebringenin huiputus oli yksi tällaisista. Tai no, varsinainen huiputus jäi pelkäksi haaveeksi, sillä matkalla sattui ja tapahtui kaikenlaista…
Aloitetaan vaikkapa siitä, että jyrkät portaat tulivat meille molemmille täytenä yllätyksenä. En oikeastaan edes tiedä, mitä odotin, mutta nähdessäni epämääräiset ja eripariset kiviportaat, meinasi itku päästä. Jo ensimmäisten 50 askeleen jälkeen olin varma, ettei tästä selvitä ja että kuolen joko lämpöhalvaukseen tai sydänkohtaukseen (tai molempiin).
Vinkki vitoset muuten kaikille loppukesän helteessä patikoiville: 1) kannattaa laittaa päälle jotain muutakin kuin paksu Kilpisjärvi-turrehuppari. Lämpöhalvauksen partaalla on mukava päästä riisumaan ylimääräiset vaatekerrokset ja 2) jos aiot tehdä kevyen, 2000 portaan porrastreenin, kannattaa reppuun pakata 0,33 litran vesipullon lisäksi jotain muutakin…
Reinebringenille kipuaminen oli jokaisella askeleella itseni ylittämistä. Taukoja oli pidettävä vähintään 5o portaan välein, ja vähintään yhtä usein olin valmis kääntymään takaisin ja jättämään leikin kesken. Auringon porottaessa ja reisien tärrätessä kiipeäminen tuntui mahdottomalta, mutta maailman paras reissukaverini tsemppasi minua jatkamaan. Hän ei antanut minun luovuttaa, vaan toisteli, miten hyvin olen jaksanut tähänkin asti ja että portaita olisi aina vaan vähemmän jäljellä. Välillä piti purra hammasta, etten sanonut mitään tyhmää takaisin, mutta loppupeleissä olin äärettömän kiitollinen siitä, että kaverini jaksoi paitsi kuunnella jatkuvaa läähätystäni vieläpä pysyä positiivisena.
Hien virratessa, ylipirteitä ja -energisiä norskeja pusikoihin väistellessäni kirosin, että olin jättänyt koti-Suomessa useammankin porrastreenin väliin ennen reissua. En tosin tiedä, löytyisikö Turusta tai edes koko Varsinais-Suomesta sellaista portaikkoa tai mäkeä, joka vetäisi vertoja Reinebringenille… Tässä muuten kolmas vinkkini Norjaan matkaaville: kannattaa oikeasti hieman (tai oikeastaan hieman enemmänkin) kuntoilla ennen vuorien huiputusta.
Siinä missä itse taistelin kunnon kanssa, kaverillani alkoi puntti tutista sitä enemmän mitä korkeammalle pääsimme. Alkuun hän puhui pienestä huimauksesta, mutta lähes samassa tahdissa hengästymiseni kanssa kaverini vointi alkoi mennä koko ajan huonommaksi. Ensin autoin häntä kulkemalla portaiden ulkokurvissa, mutta pian siitäkään ei ollut enää apua.
Onneksemme pääsimme kuitenkin jonkinlaiselle levähdyspaikalle (, jossa oli monta muutakin suomalaista turistia). Ajattelimme pitää pienen tuumailutauon, juoda vähäiset vesivarantomme ja haukata jotain pientä syötävää. Toivoin kaverini tokenevan, sillä hän oli niin urhoollisesti jaksanut tsempata meikäläistä koko matkan ajan.
1000 porrasta. Niin pitkälle me lopulta pääsimme ja lähes saman verran meiltä jäi kapuamatta. Sitten oli pakko luovuttaa. Vaikka kuinka koitin vuorostani tsempata kaveriani, pelko oli jo ehtinyt ottaa hänestä vallan eikä järjellä ollut hommassa enää sijaa. Kaikki näytti kaverini mielestä kovin korkealta, kaukaiselta ja pelottavalta. Teki mieli käskeä toista vain unohtamaan pelkonsa ja jatkamaan eteenpäin, mutta eiväthän fobiahommat toimi niin. Kerrankin osasin siis pitää suuni kiinni oikeassa paikassa, ja niinpä lähdimme laskeutumaan takaisin parkkipaikkaa kohden. Paluumatkalla sain minipulloni vihdoin täytettyä pienessä vesiputouksessa ja voi että! Vesi ei ole varmaan koskaan maistunut yhtä hyvältä!
Ai niin! Vielä yksi vinkki portaikossa laskeutuville. Kannattaa ottaa norjalaisista mallia ja loikkia rappuset alas (tai ainakin mennä niin kovaa kuin vain ikinä uskaltaa)! Ei tunnu polvissa/reisissä/jalan muissakaan osissa juuri yhtään ja muutenkin homma hoituu mukavan vauhdikkaasti. Kaverini ei ollut tästä taktiikasta kanssani aivan samoilla linjoilla, mutta itse suosittelen lämpimästi!
Löytyykö täältä lukijoiden joukosta Reinebringenin valloittaneita? Minkälainen kiipeilyreissu teillä oli?