Norjan reissuun mahtui epäonnistuneiden huiputusyritysten lisäksi myös (ainakin huiputuksen osalta) ihan onnistuneitakin seikkailuita. Yksi niistä oli Holandsmelen, jonne päädyimme hieman vahingossa. Olimme viettäneet edellisen yön ummehtuneella leirintäalueella Lofoten Camping Storfjordissa, jossa pesutilat olivat homeessa, respassa haisi rööki ja kaikki oli muutenkin vähän rempallaan ja sinne päin, mutta joka kaikessa keskeneräisyydessään oli myös äärettömän sympaattinen paikka. Pystytimme teltan järven rantaan, teimme iltapalaa ulkosalla ja iloitsimme siitä, että kerrankin saimme nauttia tuulettomasta illasta.
Odottaessa omaa suihkuvuoroamme, lueskelimme leirintäalueen seinistä lautoihin raapustettuja vaellussuosituksia. Reinebringen oli tehnyt meistä nöyriä, emmekä enää ehdoin tahdoin halunneet lähteä valloittamaan liian pitkää tai jyrkkää rinnettä. Homehelvetin (eli homeelta tuoksahtavan suihkukokemuksen ja siitä aiheutuneen raapimisreaktion jälkeen) ryömimme takaisin telttaan ja aloimme googlettelemaan seinästä bongaamiamme vaellusreittejä. Pienen tutkiskelun jälkeen päätimme seuraavana päivänä suunnata Holandsmelenille, joka sijaitsi melko lähellä leirintäaluetta ja joka vaikutti sopivan sekä korkeanpaikankammoiselle että rappusista tarpeekseen saaneelle retkeilijälle.
Saapuessamme navigaattorin osoittamalle lähtöpaikalle, olo oli alkuun hieman epäileväinen. Tuntui oudolta, että sieltä pieneltä ja mitäänsanomattomalta parkkipaikalta voisi lähteä yhtään kunnollista reittiä saati päästä googlettelemiimme maisemiin. Parkkipaikalta lähti siis polku, joka nousi jyrkkää ja kivikkoista mäkeä ylöspäin. Tässä kohtaa meille molemmille tuli pahat Reinebringen-fiilikset ja hetken jo mietimme, pitäisikö kääntyä samantien takaisin – jalat (tai mieli!) eivät nimittäin vielä tässä vaiheessa olleet toipuneet edellisestäkään seikkailusta.
Polku näytti muutenkin vähintäänkin epäilyttävältä. Jossain vaiheessa emme olleet edes varmoja, talsimmeko todella polkua vai seurasimmeko jotain kuivunutta joenuomaa… Alkuun reitti tuntui virhevalinnalta, sillä samoilimme ensin synkässä kuusikossa ja hieman myöhemmin koivikossa. Maisemia ei oikein näkynyt oksien takaa, ja kaikki energia meni siihen, että pysyimme paikoitellen hyvinkin kosteassa ja liukkaassa liejussa pystyssä. Mutta mitä korkeammalle kapusimme, sitä paremmiksi maisemat muuttuivat. Meri näkyi hieman joka suunnassa, ja jyrkät kalliot loivat hyvää kontrastia turkoosiin mereen ja vihreään sammaleeseen. Siellä täällä näkyi herkkutatteja, puolukoita, nahistuneita mustikoita, ja hieman myöhemmin löysimme myös oransseina loistavat lakka-apajat.
Alun jyrkästä kiipeämisestä huolimatta ei tuntunut yhtään siltä, että olisimme olleet huiputtamassa. Maasto nimittäin helpottui huomattavasti, kun pääsimme metsikön ohi. Mieleen tuli lähinnä Lapin tunturit loivine nousuineen.
Itse huiputtaminen tuntui melko helpolta. En tiedä, kumpi tuntui hienommalta – se, että pääsimme kapuamaan loppuun asti vai se, että saimme korkata huiputusbanaanit kiipeilyn päätteeksi. Niin tai näin, maisemat olivat upeat ja pysähdyimme ihailemaan niitä useammaksi toviksi. Emme pitäneet lähdön kanssa kiirettä, vaan otimme kuvia toisistamme, bongailimme lampaita rinteiltä ja iloitsimme (liian aikaisin), miten hyvin vuoren valloitus olikaan sujunut.
Mutta eihän tämä tietenkään olisi meikäläisen näköinen reissu, ellei aina sattuisi ja tapahtuisi jotain odottamatonta. Niin tälläkin kertaa. Isäni oli ennen reissua hienovaraisesti vihjaillut, että viimeistään tässä vaiheessa saattaisi olla hyvä opetella kartanluku- ja suunnistustaitoja. Hieman naiivisti tokaisin vain, että onhan meillä Google Maps ja sopivasti seikkailuintoa – mikä voisi muka mennä pieleen? Pieneen mieleeni ei tietenkään juolahtanut sellainen tosiasia, että yhä edelleen on olemassa kolkkia, joissa netti ei toimi tai että maailmasta löytyy sellaisia luontokohteita, joita ei ole turistiystävällisesti merkattu ensimmäistä askelista kalkkiviivoille asti.
Voin kertoa, että viimeistään siinä vaiheessa, kun puhelimista katosi kentät, taivas tummui ja tajusimme kadottaneemme polun kokonaan, iski ikävä iskää ja hänen suunnistusoppejaan. Tuntui samaan aikaan sekä koomiselta että järkyttävältä, kun tajusimme olevamme eksyksissä alueella, jossa oli kuitenkin hyvä näkyvyys joka suuntaan. Emme vain onnistuneet löytämään kevyesti tallattua polkua enää mistään emmekä tietenkään osanneet etsiä maastosta sopivia maamerkkejä. Jollain oudolla logiikalla valitsimme aina jonkin suunnan tai kiintopisteen, jota kohti lähdimme tallustamaan. Kompuroimme kivikossa, rämmimme suossa, tungimme läpi tiheiden kuusikoiden, löysimme eläinten luurankoja (ja olimme varmoja, että reissumme päättyisi lopulta siihen, että joku turisti tai komea norjalainen pelastaja löytäisi meistä lopulta vain eläinten kaluamat luut) vain todetaksemme, ettemme olleet lähelläkään oikeaa reittiä.
Epätoivoiset hetket ajavat epätoivoisiin tekoihin. Kun olimme päässeet laskeutumaan tarpeeksi alas niin, että netti alkoi jälleen toimia, päätimme (sen sijaan, että olisimme paikantaneet itsemme Google Mapsin avulla) ryhtyä kuuntelemaan Ricky Martinia. Tämä siis siltä varalta, että nälkäiset ja verenhimoiset petoeläimet olisivat kannoillamme.
En tiedä, johtuiko se latinorytmeistä vai siitä, ettei rinteillä liikkunut lisäksemme muita, mutta selvisimme ehjinä tielle asti. Tielle, joka oli sama, mitä pitkin olimme aiemmin aamulla ajaneet, mutta joka oli hyvin kaukana siitä, mihin olimme jättäneet auton parkkiin. Niinpä me sitten talsimme hikisinä ja jalat rakoilla (, mutta äärettömän ylpeinä siitä, että olimme paitsi selviytyneet tunturista myös onnistuneet karkottamaan lihansyöjät kannoiltamme) tienviertä pitkin ja salaa sekä toivoimme että pelkäsimme jonkun ohiajajan pysähtyvän ja nappaavan meidät kyytiin.
Parin tunnin patikointireissumme siis vähintäänkin tuplaantui sekä ajallisesti että matkallisesti. Juuri ennen kuin pääsimme parkkipaikalle, luonto selvästi halusi vielä kerran päästä irvailemaan meille: taivas repesi ja alkoi kunnon sadekuuro. Autoon päästyämme tankkasimme magnesiumia yli vuorokausisuositusten ja ihmettelimme, miten kahdesta itsestään ja hygieniastaan huolta pitävästä naisesta voi lähteä niin paha hien ja märkien vaatteiden aiheuttama käry. Proteiinipatukoita mutustaessamme vannoimme, ettemme enää koskaan patikoisi Norjassa (tämä lupaus tosin rikottiin jo heti seuraavana päivänä). Toisaalta myös nauroimme, ettei patikointionnemme voisi tästä enää huonommaksi muuttua (onneksi emme vielä tässä vaiheessa tienneet, että seuraavan päivän patikointireissullamme tulisimme tapaamaan alkoholinhuuruisen ahdistelijan). Tästä sankarista kuitenkin lisää vasta seuraavassa postauksessa!
Onko Holandsmelen tuttu? Ja jos on, niin löysittekö ongelmitta myös takaisin vai löytyykö lukijoiden keskuudesta muitakin ei-niin-taitavia kartanlukijoita? 
1., 2. ja 6. kuvasta suuret kiitokset Nealle!
Reinebringenille kipuaminen oli jokaisella askeleella itseni ylittämistä. Taukoja oli pidettävä vähintään 5o portaan välein, ja vähintään yhtä usein olin valmis kääntymään takaisin ja jättämään leikin kesken. Auringon porottaessa ja reisien tärrätessä kiipeäminen tuntui mahdottomalta, mutta maailman paras reissukaverini tsemppasi minua jatkamaan. Hän ei antanut minun luovuttaa, vaan toisteli, miten hyvin olen jaksanut tähänkin asti ja että portaita olisi aina vaan vähemmän jäljellä. Välillä piti purra hammasta, etten sanonut mitään tyhmää takaisin, mutta loppupeleissä olin äärettömän kiitollinen siitä, että kaverini jaksoi paitsi kuunnella jatkuvaa läähätystäni vieläpä pysyä positiivisena.
Siinä missä itse taistelin kunnon kanssa, kaverillani alkoi puntti tutista sitä enemmän mitä korkeammalle pääsimme. Alkuun hän puhui pienestä huimauksesta, mutta lähes samassa tahdissa hengästymiseni kanssa kaverini vointi alkoi mennä koko ajan huonommaksi. Ensin autoin häntä kulkemalla portaiden ulkokurvissa, mutta pian siitäkään ei ollut enää apua.
1000 porrasta. Niin pitkälle me lopulta pääsimme ja lähes saman verran meiltä jäi kapuamatta. Sitten oli pakko luovuttaa. Vaikka kuinka koitin vuorostani tsempata kaveriani, pelko oli jo ehtinyt ottaa hänestä vallan eikä järjellä ollut hommassa enää sijaa. Kaikki näytti kaverini mielestä kovin korkealta, kaukaiselta ja pelottavalta. Teki mieli käskeä toista vain unohtamaan pelkonsa ja jatkamaan eteenpäin, mutta eiväthän fobiahommat toimi niin. Kerrankin osasin siis pitää suuni kiinni oikeassa paikassa, ja niinpä lähdimme laskeutumaan takaisin parkkipaikkaa kohden. Paluumatkalla sain minipulloni vihdoin täytettyä pienessä vesiputouksessa ja voi että! Vesi ei ole varmaan koskaan maistunut yhtä hyvältä!
Sellainen oli oma listaukseni. Minkälaisia vinkkejä teiltä löytyy Norjan reissuun tai yleisesti auto+teltta -yhdistelmään liittyen?