Browsing Category

Norja

erikoispostaus Norja retkeily telttailu

Aloittelijan virheet – näin mokasin Norjassa

15.8.2022

Ensimmäinen vaellusreissu Norjaan pari vuotta sitten oli yksi ikimuistoisimmista matkoista. Maisemat veivät mennessään, ja menetin sydämeni Norjalle täysin. Vaikka matka olikin pääsääntöisesti vallan onnistunut, mahtui siihen myös muutamia (tai ”muutamia”) kommelluksia, jotka ainakin näin jälkeenpäin saavat hymyn huulille. Sellaisia aloittelijan mokia, jotka olisi voinut välttää hieman paremmalla suunnittelulla ja ylipäätään perehtymällä asiaan.

Mutta toisaalta, mitä voi olettaa, kun lähdin matkaan kaverin (nyk. ystävän) kanssa, jonka oli nähnyt vain pari kertaa aiemmin, ja reissu ylipäätään keksittiin hieman lennosta. Heitin puoliksi vitsillä, että pitäisikö lähteä Norjaan, ja ystäväni innostui. Alle viikko, ja olimme jo matkalla kohti pohjoista.

Olen kirjoittanut reissusta monta ylistyspostausta, mutta nyt on aika suunnata virheisiin, tai ainakin osaan niistä, joita matkan aikana tuli tehtyä. Ehkäpä joku saa tästä vinkkejä omaan reissuunsa – tai edes mielenkiintoista luettavaa kahvitauolle.

Timberlandeilla Norjaan

Tästä saan kuulla varmasti aina… Olen siis aina ollut hieman laiska kenkien ostelija: olen kokenut homman haasteelliseksi, sillä tarvitsisin aina leveälestiset jalkineet. Mielestäni ne näyttävät usein todella rumilta, joten olen survonut jalkojani vuosien saatossa ties miten epämukaviin monoihin. Olen myös vaellellut vuodesta toiseen Etelä-Suomen luontopoluilla lähinnä lenkkareissa (jotka olen saanut vihdoin venytettyä omiin lattajalkoihini sopiviksi!). Ja mikäli lumi on joskus talvella päässyt yllättämään, olen tempaissut jalkaani Timberlandin kanootit, joissa jopa oma leveä jalkani mahtuu pyörimään lähes ympyrää.

Mietin ihan oikeasti hetken, pitäisikö Norjan reissua varten panostaa ja ostaa kunnon vaelluskengät, mutta homma jäi ajatuksen tasolle, sillä en ehtinyt käymään yhdessäkään kaupassa, eikä mikään nettitilaus olisi ehtinyt niin lyhyessä ajassa perille. Niinpä lähdin Norjaan mukanani Timberlandit (sekä saappaat ja lenkkarit) ja kaduin päätöstäni ensihetkestä lähtien. Kengät olivat todella liukkaat ja epäluotettavat, eivätkä juuri tukeneet nilkkaa. Jouduin myös jättämään nauhat todella löysälle, jos halusin pitää kengissä villasukkia tai muita paksumpia sukkia (mikä tietenkin vähensi nilkan tukea entisestään). Eli vinkki vitonen kaikille Norjaan matkaaville: älä pakkaa Timberlandeja rinkkaan!

”Mutta kun etelässä paistaa aurinko”

Lähtiessämme matkaan, Etelä-Suomessa oli älyttömät helteet. Muistan, miten vaikealta tuntui sulloa rinkkaan villapaitoja. Koska niitähän piti olla, sillä haaveilin samanlaisista kuvista, joihin olin törmännyt Instagramissa (jep, prioriteetit kunnossa). Kyllähän minä tiesin, että Norjassa on kylmä ja ylipäätään sää saattaa vaihdella lyhyessäkin ajassa todella paljon. Mutta jotenkin sitä silti ajatteli, että juuri meidän reissullamme aurinko paistaa, eikä taivaalla näy pilvenhattaraakaan.

Kilpisjärven korkeudella olin jo aivan jäässä. Autosta noustessa meinasi tulla itku, sillä t-paita ja juoksuhousut eivät viiltävän kylmässä tuulessa paljoa lämmittäneet. Oli pakko löytää jostain lisää päällepantavaa, mutta kuten arvata saattaa, Kilpisjärveltä ei retkiliikkeitä tai Prismoja löytynyt. Pysähdyimme kuitenkin hieman ennen rajaa eräälle huoltoasemalle, jonka myymälästä löytyi jonkinlainen turistinurkkaus. Sieltä löytyi kuksia, Lappi-aiheista krääsää sekä turistihuppareita. Valinnanvaraa ei juuri ollut, mutta koska tilanne oli mitä oli, huppari oli pakko ostaa. Huppari haisi mukavasti homeelle, ja sain järkyttävän allergisen reaktion punaisine läiskineen ja kuumotuksineen kaulaan ja käsiin ennen kuin pääsimme Norjan puolelle… Loppujen lopuksi huiputin huppari päällä useamman nyppylän – mutta olin tarkka, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt turrehupparia ainakaan edestäpäin.

Täyteen ahdettu rinkka, eikä yhtään treeniä etukäteen

Jos mokasin kenkien ja vaatteiden kanssa, niin rinkka se vasta farssi olikin. Olin täydellinen irvikuva retkeilijästä, joka tunkee rinkkansa ihan liian täyteen kaikkea turhaa, eikä lopulta jaksa kantaa kokoonpanoa paria sataa metriä kauemmas. Minulle kävi juuri noin. Tungin rinkkaan sen kummempia miettimättä vähän kaikkea: villapaitoja, jotka näyttävät kivoilta kuvissa, pari ylimääräistä pipoa (koska eihän nyt jollain niin pienellä ja kevyellä voi olla merkitystä) ja ihan liian monta t-paitaa.

Olin kyllä tehnyt jonkinlaisen listan siitä, mitä Norjan reissulle kannattaa pakata mukaan, mutta koska rinkkaan jäi ylimääräistä tilaa, päätin täyttää sen turhakkeilla. Lopulta oltiinkin tilanteessa, jossa rinkkaa sai käsitellä melko kovakouraisesti ennen kuin sen sai kiinni. Joku olisi tässä kohtaa ehkä jättänyt osan tavaroista kotiin, mutta minä en… En myöskään punninnut rinkkaa missään vaiheessa, vaan heitin (tai lähinnä kampesin) sen suoraan auton takakonttiin. Voin kertoa, että Norjassa odotti aikamoinen ylläri, kun olisi pitänyt lähteä tallustamaan rinkka selässä ylämäkeen. Hommasta ei tullut mitään. Tässä kohtaa mietin, olisiko pakkaamisen lisäksi kannattanut treenata myös rinkan kanssa vaeltamista edes kerran ennen reissua…

Loppumatkan suosimmekin majoituksia, joissa auton pystyi jättämään lähistölle. Jälkikäteen mietittynä harmittaa, sillä olisi ollut kiva vaeltaa jonnekin hieman pidemmälle telttailemaan. Ehkä ensi kerralla sitä on tässä(kin) asiassa viisaampi? Jos osaisin edes pakata niin, että ruuat saa mahdutettua rinkkaan. Nythän ne kulkivat erillisissä kestokasseissa (voi kyllä!) auton takakontissa koko reissun ajan!

Ei karttaa, ei kompassia – eikä minkäänlaista suunnistustaitoa

Kun kerroin vanhemmilleni suuntaavani parin päivän päästä Norjaan, isäni kysyi heti, millä tolalla suunnistus- ja kartanlukutaitoni olivat. Isä on siis kunnon eräjorma ja katselee usein melko huvittuneena vierestä, kun yritän leikkiä true retkeilijää. Totta puhuen en ollut miettinyt moisia juttuja lainkaan, sillä naiivisti ajattelin Google Mapsin pelastavan minut tilanteesta kuin tilanteesta.

Pari ensimmäistä huiputusta menikin ihan mukavasti, sillä reitit oli tallattu niin hyvin, ettei niiltä yksinkertaisesti voinut eksyä. Kuitenkin noin puolivälissä matkaa lähdimme huiputtamaan ei-niin-suosittua nyppylää, jonne ei mennytkään kovin selkeästi tallattua polkua. Emme kertaakaan myöskään törmänneet opasteisiin, joten olimme melko omillamme. Löysimme huipulle melko kivuttomasti, mutta ongelmat alkoivat paluumatkalla. Puhelimissa ei ollut kenttää, eikä meillä ollut hajuakaan, mistä olimme tulleet tai minne meidän pitäisin suunnata. Eksyimme – ja vieläpä melko pahasti. Kahlasimme suossa, pyörimme jyrkkää mäkeä alas (ja soitimme puhelimen uumenista löytyvää Ricky Martinia pelottaaksemme verenhimoiset pedot kintereiltämme). Silloin ei naurattanut, sillä näimme jo otsikot kahdesta typerästä suomalaisturistista, jotka löydettiin Norjan vuonoilta kylmän kangistamina, mutta näin jälkeenpäin hommalle osaa jo nauraa. Ennen seuraavaa Norjan reissua olenkin luvannut itselleni ottaa maastokartat ja kompassitouhut haltuun.

Siinäpä aikamoinen läjä mokia yhteen reissuun. Nyt olisikin hauska kuulla, minkälaisia kömmähdyksiä teidän matkoihinne on mahtunut? Entä kuulostiko yksikään meikäläisen mokista (edes kaukaisesti) tutulta tai samaistuttavalta?

Norja retkiruoka telttailu vaellus

Viikon ruuat Norjan vaellukselle

23.9.2021

Aika tarkalleen vuosi sitten lähdimme kaverini kanssa Norjaan. Me kaksi, jotka olimme aiemmin nukkuneet teltassa vain yksittäisiä öitä kauniilla säällä ja syöneet muutamia valmispastoja nuotiolla. Ymmärrettävästi vanhempamme ja lähipiirimme olivat huolissaan reissustamme. Kaksi suunnistustaidotonta ensimmäistä kertaa Norjassa ja muutenkin ensimmäistä kertaa kunnolla kahdestaan reissussa. Olimme muutenkin kaverini kanssa nähneet ennen reissua vain pari kertaa (ystävystyimme kunnolla vasta reissussa), mutta kun kaksi yllytyshullua saa kuningasidean, niin onhan sitä lähdettävä toteuttamaan – oli siinä järkeä tai ei.

No mutta asiaan. Kuten olen täällä aiemmin Norja-postausten yhteydessä todennut, jos muonapuoli olisi jäänyt yksin minun vastuulleni, olisimme syöneet viikon pelkkiä varrasleipiä, Koskenlaskijaa ja suklaabanaaneja. Onneksi kaverini oli huomattavasti innokkaampi kokki, ja hän suunnittelikin meille viikon menun etukäteen. Sovimme edellisistä reissuista viisastuneina, ettei rinkkaan pakattaisi yhden yhtä perus-marketista saatavaa valmispastaa: ne kun ovat usein todella suolaisia, eivätkä oikein meinaa pitää nälkää loitolla.

Ajattelin jakaa viikon menumme täällä blogin puolella. Ehkäpä siitä on apua jollekin innokkaalle vaeltajalle, joka tuskailee samojen perusasioiden kanssa kuin mekin.

Valmistelut

Kun retkellä aikoo viettää enemmän kuin yhden tai kaksi yötä ja rinkassa on tilaa rajallisesti, alkaa ruoan painolla ja säilyvyydellä olla väliä. Esimerkiksi makkarapakettia, maitopurkkia tai muuta tuoretta ja painavaa on turha kantaa montaa päivää mukana rasittamassa hartioita ja selkää. Me emme kuljettaneet koko aikaa kaikkia ruokatarvikkeita mukanamme, vaan säilöimme niitä autossa. Tämän (ja osaamattomuutemme) takia emme menneet kovinkaan tarkoilla grammamäärillä tai orjallisesti pussittaneet kaikkia aterioitamme.

Proteiinin lähteet tuottivat meille eniten päänvaivaa, ja ennen reissua luimmekin ruoan kuivaamisesta sieltä täältä ympäri nettiä. Ensin koko retkiruoka-aihe tuntui vähintäänkin ydinfysiikalta (ainakin näin kaikenlaista kokkaamista vihaavan henkilön näkökulmasta), mutta aiheeseen hieman tutustuttuamme tulimme siihen lopputulokseen, että oikeastaan kaikkea ruokaa voi kuivata, kunhan siinä ei ole rasvaa. Ainakaan kovin paljon. Ja mehän kuivasimme (tai siis kaverini kuivasi). Jauhelihaa ja Härkistä, muun muassa.

Jos jotain tästä vaiheesta opimme niin sen, ettei kuivaamisesta tai resepteistä kannata tehdä kovin suurta mörköä itselleen. Aikaa ja hermoja se kyllä vaatii, sillä esimerkiksi jauhelihapaketin kuivattamiseen menee yllättävän paljon aikaa…

Aamu- ja iltapalat

  • Teetä ja/tai pikakahvia sekä UHT- tai kauramaitoa.
  • Aamupuurot. Leaderin omena-kanelipuuro on parasta ikinä! Jopa tällainen ei-puuronystävä tykkää siitä kovasti. Meillä oli muutama valmispussi mukana, mutta rinkasta löytyi myös valmiiksi Minigrip-pusseihin pussitettuja kauraiutaleita. Vinkki! Puuroja saa tuunattua jo kotona, kun pussittaessa hiutaleiden sekaan laittaa esimerkiksi kuivattuja marjoja tai pähkinöitä.
  • Leipää. 1-2 siivua / hlö / ruokailu. Varrasleipä on mielestäni paras vaihtoehto, mutta toki matkaan voi pakata myös ruisleipää, riisikakkuja tai mikä nyt ikinä parhaiten maistuu. Viileällä säällä voi tai margariini säilyy hyvin rinkassa, ja sitä voi käyttää myös ruoanlaitossa. Lämpimällä taas sulatejuusto (esim. Koskenlaskija) on parempi vaihtoehto säilyvyytensä takia, eikä se myöskään juuri sotke. Me söimme koko reissun ajan varrasleipä + Koskenlaskija -yhdistelmää, mutta mukaan olisi toki voinut pakata myös kovaa juustoa ja meetvurstia. Koskenlaskijan ja voin/margariinin taas olisi halutessaan voinut hyvin korvata vaikkapa pestolla tai hummuksella.
  • Herkuksi suklaabanaaneja nuotiolla. Tämä on sitä ylimääräistä kantamista parhaimmillaan, mutta joskus voi (ja pitää!) myös herkutella.

Viikon menu

PÄIVÄ 1

PÄIVÄ 2

PÄIVÄ 3

PÄIVÄ 4

Päiväretkillä mukana repussa kulki myös huiputusbanaani! Se kaivettiin toisinaan jopa ennen kameraa esille, kun päästiin huipulle.

 

En yleensä ole mikään säilykekala-asioiden ystävä, mutta tämä Varustelekasta ostettu savulohirouhe oli ihan älyttömän hyvää!

PÄIVÄ 5

Viidennen päivän lounas oli ainoa ateria, jota en tekisi enää uudestaan. Kala-Kallen viljapossu-säilyke oli aikamoista kuraa, ja toi meille molemmille oksennuksen suuhun. Vaikka meillä olikin järkyttävä nälkä vaelluksen jäljiltä, emme vain saaneet ruokaa alas, vaikka miten yritimme. Sen sijaan kuivatusta jauhelihasta valmistettu chili con carne oli todella hyvää!

PÄIVÄ 6

Teimme tomaattisen savulohipastan Kala-Kallen savulohirouheesta (1 purkki rouhetta + pastaa). Edellispäivän jäljiltä suhtauduimme savulohirouheeseen kriittisesti, mutta pastasta tuli todella hyvää! Olen edelleen sitä mieltä, että ruoka oli koko reissumme paras.

PÄIVÄ 7

  • lounas: jauhelihatomaattikeitto pastalla + varrasleipää
  • päivällinen: Leaderin meksikonpataa kuivatusta jauhelihasta.

 

Suurkiitos Nealle retkiseurasta ja -ruuista! Ilman sua ei oltais selvitty!

Blåvatnet Lyngen Norja

”Menkää tytöt naku-uinnille” – ahdistelua Blåvatnetilla

27.1.2021

Blåvatnet oli yksi Norjan road tripimme kohokohdista, jota odotimme kuin kuuta nousevaa. Reittisuunnitelmaa tehdessämme se jäi kuitenkin viimeiseksi nähtävyydeksi, sillä Norjaan saapuessamme halusimme lähteä mahdollisimman nopeasti ajelemaan alaspäin kohti Åta. Ehkä ihan hyvä niin, sillä vaikka Blåvatnet itsessään oli mielettömän kaunis turkoosine vesineen ja lumihuippuisine vuorineen, alkumatkasta kokemamme ahdistelu alkoholinhuuruisen Suomi-matkaajan toimesta jäi kuitenkin kummittelemaan mieliimme.

Alkuperäisen suunnitelman mukaan meidän oli tarkoitus yöpyä Blåvatnetin parkkipaikan yhteydessä olevalla leiriytymispaikalla, mutta kuinka ollakaan, suunnitelmiimme tuli jälleen kerran muutoksia. Saavuimme Blåvatnetin parkkipaikalle illansuussa väsyneinä ja nälkäisinä. Ennen kuin uhrasimme ajatustakaan teltan pystytykselle, suuntasimme tekemään ruokaa alueelle sijoitetuille pöytäryhmille. Tässä vaiheessa kaikki oli vielä vallan loistavasti, ja fiilistelimme jo valmiiksi seuraavan päivän patikkaa Blåvatnetille. Ongelmat kuitenkin alkoivat, kun suuntasimme hakemaan pesuvettä ilmaisparkkipaikan lähettyviltä virtaavalta joelta.

Ennen kuin ehdimme täyttää yhtäkään pulloa, hyppäsi joenvarteen parkkeeratusta pakettiautosta ulos lialle ja viinalle haiseva mies. Ensin hän jutteli kanssamme ihan asiallisesti ja kyseli reittisuunnitelmistamme sekä siitä, miten olimme viihtyneet Norjassa. Kuitenkin melko pian meno alkoi mennä hieman ihmeelliseksi: mies halusi meidät pakettiautoonsa, ja kun emme innostuneet, hän lähti roisisti tuuppimaan meitä kohti ränsistyneen näköistä kotteroaan. Sivuoven avautuessa olimme varmoja, että kohta meidät kidnapattaisiin ja Suomessa iltapäivälehdet jakaisivat pian kuvia kahdesta Norjassa kadonneesta suomalaisturistista.

No, ei meitä sentään kidnapattu, mutta pääsimme tutustumaan (emme omasta halustamme) autosta löytyviin lukuisiin matkapuhelimiin (olimme varmoja, että ne ovat muistoesineitä edellisiltä uhreilta) sekä moniin droneihin – jotka kaikki oli kuulemma vaihdettu paria kaljatölkkiä vastaan baareissa ympäri Norjaa. Kaiken rojun alta löytyi myös jonkinlaiseen vanerilaatikkoon teljetty koira, jonka mielipuuhaa kuulemma oli haukkailla pahaa-aavistamattomia turisteja nilkoista. Autossa oli myös jonkin verran oluttölkkejä, joita mies meille innokkaasti noin joka toinen minuutti jutustelunsa lomassa tarjosi.

Pääsimme kuin pääsimmekin ahdistavasta tilanteesta eroon ja palasimme takaisin joelle jatkamaan kesken jäänyttä tiskaustuokiota. Mies hoippui perässämme ja jankuttamalla yritti saada meidät naku-uinnille jokeen. Olimme kuulemma päivän patikoinnista hionneita ja vain alastomina uimalla saisimme kaikki paikat puhtaiksi… Mies myös armollisesti lupautui loikkaamaan mukaan, mikäli emme haluaisi kahdestaan pulikoida. Meidän ei tarvinnut sen kummemmin kaverini kanssa keskustella – merkitsevät katseet riittivät kertomaan, että olisi aika nostaa kytkintä. Mies taisi arvata aikeemme, sillä hänelle tuli kiire saada meidät pystyttämään telttamme pakettiauton läheisyyteen. Voisimme kuulemma grillailla ja viettää mukavan yön yhdessä…

Pääsimme lopulta livahtamaan Audiimme ja kaasutimme vauhdilla pois parkkipaikalta. Kun tunsimme olevamme tarpeeksi kaukana, uskalsimme alkaa miettiä uutta telttapaikkaa. Oli sanomattakin selvää, että halusimme yöpyä jossain hieman suojaisammassa paikassa, sillä pelkäsimme ukkelin lähteneen peräämme. Niinpä päädyimme ajamaan alas erästä kuoppaista hiekkatietä, joka vei vuohiaitaukselle. En tiedä, olisimmeko voineet parempia seuralaisia toivoa, mutta melko pian kävi selväksi, ettei sarvipäillä oikein ollut käytöstapoja: ne olivat hieman liian kiinnostuneita autostamme ja olisivat kiivenneet takakonttiin… Haikein mielin jouduimme siis sanomaan hyvästit vuohiystävillemme ja lähtemään uuden yöpaikan metsästykseen.

Kauaa meidän ei onneksi tarvinnut harhailla, sillä telttapaikka löytyi Svensbysta, ihanalta camping-alueelta, jota pyöritti ehkäpä maailman hurmaavin pariskunta. Mies ei ollut halunnut perustaa matkailuyritystä, eikä varsinkaan osallistua sen toimintaan mitenkään. Siellä hän sitten kirosi ”kylille kadonnutta” vaimoaan, kun maksupäätteen käyttö ei oikein luonnistunut. Lopulta mies näytti meille telttapaikan ja tokaisi, että jos vaimoa ei aamuun mennessä kuulu, niin saamme yöpyä ilmaiseksi. Loistavaa toimintaa! Valitettavasti vaimo kyllä löysi hieman myöhemmin teltallemme, ja jouduimme maksupuuhiin.

Saimme nukkua yömme rauhassa (, vaikka varsinkin alkuyöstä heräsimme kuuntelemaan kaikki ohiajavat autot) ja seuraavana päivänä suuntasimme uudella tarmolla takaisin Blåvatnetille (, emmekä vahingossakaan parkkeeranneet joen lähelle). Blåvatnetin valloituksesta kerron kuitenkin lisää vasta seuraavassa postauksessa.

Holandsmelen Leknes Lofootit Norja

Holandsmelen – huiputusta ja harhailua

24.1.2021

Norjan reissuun mahtui epäonnistuneiden huiputusyritysten lisäksi myös (ainakin huiputuksen osalta) ihan onnistuneitakin seikkailuita. Yksi niistä oli Holandsmelen, jonne päädyimme hieman vahingossa. Olimme viettäneet edellisen yön ummehtuneella leirintäalueella Lofoten Camping Storfjordissa, jossa pesutilat olivat homeessa, respassa haisi rööki ja kaikki oli muutenkin vähän rempallaan ja sinne päin, mutta joka kaikessa keskeneräisyydessään oli myös äärettömän sympaattinen paikka. Pystytimme teltan järven rantaan, teimme iltapalaa ulkosalla ja iloitsimme siitä, että kerrankin saimme nauttia tuulettomasta illasta.

Odottaessa omaa suihkuvuoroamme, lueskelimme leirintäalueen seinistä lautoihin raapustettuja vaellussuosituksia. Reinebringen oli tehnyt meistä nöyriä, emmekä enää ehdoin tahdoin halunneet lähteä valloittamaan liian pitkää tai jyrkkää rinnettä. Homehelvetin (eli homeelta tuoksahtavan suihkukokemuksen ja siitä aiheutuneen raapimisreaktion jälkeen) ryömimme takaisin telttaan ja aloimme googlettelemaan seinästä bongaamiamme vaellusreittejä. Pienen tutkiskelun jälkeen päätimme seuraavana päivänä suunnata Holandsmelenille, joka sijaitsi melko lähellä leirintäaluetta ja joka vaikutti sopivan sekä korkeanpaikankammoiselle että rappusista tarpeekseen saaneelle retkeilijälle.

Saapuessamme navigaattorin osoittamalle lähtöpaikalle, olo oli alkuun hieman epäileväinen. Tuntui oudolta, että sieltä pieneltä ja mitäänsanomattomalta parkkipaikalta voisi lähteä yhtään kunnollista reittiä saati päästä googlettelemiimme maisemiin. Parkkipaikalta lähti siis polku, joka nousi jyrkkää ja kivikkoista mäkeä ylöspäin. Tässä kohtaa meille molemmille tuli pahat Reinebringen-fiilikset ja hetken jo mietimme, pitäisikö kääntyä samantien takaisin – jalat (tai mieli!) eivät nimittäin vielä tässä vaiheessa olleet toipuneet edellisestäkään seikkailusta.

Polku näytti muutenkin vähintäänkin epäilyttävältä. Jossain vaiheessa emme olleet edes varmoja, talsimmeko todella polkua vai seurasimmeko jotain kuivunutta joenuomaa… Alkuun reitti tuntui virhevalinnalta, sillä samoilimme ensin synkässä kuusikossa ja hieman myöhemmin koivikossa. Maisemia ei oikein näkynyt oksien takaa, ja kaikki energia meni siihen, että pysyimme paikoitellen hyvinkin kosteassa ja liukkaassa liejussa pystyssä. Mutta mitä korkeammalle kapusimme, sitä paremmiksi maisemat muuttuivat. Meri näkyi hieman joka suunnassa, ja jyrkät kalliot loivat hyvää kontrastia turkoosiin mereen ja vihreään sammaleeseen. Siellä täällä näkyi herkkutatteja, puolukoita, nahistuneita mustikoita, ja hieman myöhemmin löysimme myös oransseina loistavat lakka-apajat.

Alun jyrkästä kiipeämisestä huolimatta ei tuntunut yhtään siltä, että olisimme olleet huiputtamassa. Maasto nimittäin helpottui huomattavasti, kun pääsimme metsikön ohi. Mieleen tuli lähinnä Lapin tunturit loivine nousuineen.Itse huiputtaminen tuntui melko helpolta. En tiedä, kumpi tuntui hienommalta – se, että pääsimme kapuamaan loppuun asti vai se, että saimme korkata huiputusbanaanit kiipeilyn päätteeksi. Niin tai näin, maisemat olivat upeat ja pysähdyimme ihailemaan niitä useammaksi toviksi. Emme pitäneet lähdön kanssa kiirettä, vaan otimme kuvia toisistamme, bongailimme lampaita rinteiltä ja iloitsimme (liian aikaisin), miten hyvin vuoren valloitus olikaan sujunut.

Mutta eihän tämä tietenkään olisi meikäläisen näköinen reissu, ellei aina sattuisi ja tapahtuisi jotain odottamatonta. Niin tälläkin kertaa. Isäni oli ennen reissua hienovaraisesti vihjaillut, että viimeistään tässä vaiheessa saattaisi olla hyvä opetella kartanluku- ja suunnistustaitoja. Hieman naiivisti tokaisin vain, että onhan meillä Google Maps ja sopivasti seikkailuintoa – mikä voisi muka mennä pieleen? Pieneen mieleeni ei tietenkään juolahtanut sellainen tosiasia, että yhä edelleen on olemassa kolkkia, joissa netti ei toimi tai että maailmasta löytyy sellaisia luontokohteita, joita ei ole turistiystävällisesti merkattu ensimmäistä askelista kalkkiviivoille asti.

Voin kertoa, että viimeistään siinä vaiheessa, kun puhelimista katosi kentät, taivas tummui ja tajusimme kadottaneemme polun kokonaan, iski ikävä iskää ja hänen suunnistusoppejaan. Tuntui samaan aikaan sekä koomiselta että järkyttävältä, kun tajusimme olevamme eksyksissä alueella, jossa oli kuitenkin hyvä näkyvyys joka suuntaan. Emme vain onnistuneet löytämään kevyesti tallattua polkua enää mistään emmekä tietenkään osanneet etsiä maastosta sopivia maamerkkejä. Jollain oudolla logiikalla valitsimme aina jonkin suunnan tai kiintopisteen, jota kohti lähdimme tallustamaan. Kompuroimme kivikossa, rämmimme suossa, tungimme läpi tiheiden kuusikoiden, löysimme eläinten luurankoja (ja olimme varmoja, että reissumme päättyisi lopulta siihen, että joku turisti tai komea norjalainen pelastaja löytäisi meistä lopulta vain eläinten kaluamat luut) vain todetaksemme, ettemme olleet lähelläkään oikeaa reittiä.

Epätoivoiset hetket ajavat epätoivoisiin tekoihin. Kun olimme päässeet laskeutumaan tarpeeksi alas niin, että netti alkoi jälleen toimia, päätimme (sen sijaan, että olisimme paikantaneet itsemme Google Mapsin avulla) ryhtyä kuuntelemaan Ricky Martinia. Tämä siis siltä varalta, että nälkäiset ja verenhimoiset petoeläimet olisivat kannoillamme.

En tiedä, johtuiko se latinorytmeistä vai siitä, ettei rinteillä liikkunut lisäksemme muita, mutta selvisimme ehjinä tielle asti. Tielle, joka oli sama, mitä pitkin olimme aiemmin aamulla ajaneet, mutta joka oli hyvin kaukana siitä, mihin olimme jättäneet auton parkkiin. Niinpä me sitten talsimme hikisinä ja jalat rakoilla (, mutta äärettömän ylpeinä siitä, että olimme paitsi selviytyneet tunturista myös onnistuneet karkottamaan lihansyöjät kannoiltamme) tienviertä pitkin ja salaa sekä toivoimme että pelkäsimme jonkun ohiajajan pysähtyvän ja nappaavan meidät kyytiin.

Parin tunnin patikointireissumme siis vähintäänkin tuplaantui sekä ajallisesti että matkallisesti. Juuri ennen kuin pääsimme parkkipaikalle, luonto selvästi halusi vielä kerran päästä irvailemaan meille: taivas repesi ja alkoi kunnon sadekuuro. Autoon päästyämme tankkasimme magnesiumia yli vuorokausisuositusten ja ihmettelimme, miten kahdesta itsestään ja hygieniastaan huolta pitävästä naisesta voi lähteä niin paha hien ja märkien vaatteiden aiheuttama käry. Proteiinipatukoita mutustaessamme vannoimme, ettemme enää koskaan patikoisi Norjassa (tämä lupaus tosin rikottiin jo heti seuraavana päivänä).  Toisaalta myös nauroimme, ettei patikointionnemme voisi tästä enää huonommaksi muuttua (onneksi emme vielä tässä vaiheessa tienneet, että seuraavan päivän patikointireissullamme tulisimme tapaamaan alkoholinhuuruisen ahdistelijan). Tästä sankarista kuitenkin lisää vasta seuraavassa postauksessa!

Onko Holandsmelen tuttu? Ja jos on, niin löysittekö ongelmitta myös takaisin vai löytyykö lukijoiden keskuudesta muitakin ei-niin-taitavia kartanlukijoita?

1., 2. ja 6. kuvasta suuret kiitokset Nealle!