Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Category

Norja

Blåvatnet Lyngen Norja

”Menkää tytöt naku-uinnille” – ahdistelua Blåvatnetilla

27.1.2021

Blåvatnet oli yksi Norjan road tripimme kohokohdista, jota odotimme kuin kuuta nousevaa. Reittisuunnitelmaa tehdessämme se jäi kuitenkin viimeiseksi nähtävyydeksi, sillä Norjaan saapuessamme halusimme lähteä mahdollisimman nopeasti ajelemaan alaspäin kohti Åta. Ehkä ihan hyvä niin, sillä vaikka Blåvatnet itsessään oli mielettömän kaunis turkoosine vesineen ja lumihuippuisine vuorineen, alkumatkasta kokemamme ahdistelu alkoholinhuuruisen Suomi-matkaajan toimesta jäi kuitenkin kummittelemaan mieliimme.

Alkuperäisen suunnitelman mukaan meidän oli tarkoitus yöpyä Blåvatnetin parkkipaikan yhteydessä olevalla leiriytymispaikalla, mutta kuinka ollakaan, suunnitelmiimme tuli jälleen kerran muutoksia. Saavuimme Blåvatnetin parkkipaikalle illansuussa väsyneinä ja nälkäisinä. Ennen kuin uhrasimme ajatustakaan teltan pystytykselle, suuntasimme tekemään ruokaa alueelle sijoitetuille pöytäryhmille. Tässä vaiheessa kaikki oli vielä vallan loistavasti, ja fiilistelimme jo valmiiksi seuraavan päivän patikkaa Blåvatnetille. Ongelmat kuitenkin alkoivat, kun suuntasimme hakemaan pesuvettä ilmaisparkkipaikan lähettyviltä virtaavalta joelta.

Ennen kuin ehdimme täyttää yhtäkään pulloa, hyppäsi joenvarteen parkkeeratusta pakettiautosta ulos lialle ja viinalle haiseva mies. Ensin hän jutteli kanssamme ihan asiallisesti ja kyseli reittisuunnitelmistamme sekä siitä, miten olimme viihtyneet Norjassa. Kuitenkin melko pian meno alkoi mennä hieman ihmeelliseksi: mies halusi meidät pakettiautoonsa, ja kun emme innostuneet, hän lähti roisisti tuuppimaan meitä kohti ränsistyneen näköistä kotteroaan. Sivuoven avautuessa olimme varmoja, että kohta meidät kidnapattaisiin ja Suomessa iltapäivälehdet jakaisivat pian kuvia kahdesta Norjassa kadonneesta suomalaisturistista.

No, ei meitä sentään kidnapattu, mutta pääsimme tutustumaan (emme omasta halustamme) autosta löytyviin lukuisiin matkapuhelimiin (olimme varmoja, että ne ovat muistoesineitä edellisiltä uhreilta) sekä moniin droneihin – jotka kaikki oli kuulemma vaihdettu paria kaljatölkkiä vastaan baareissa ympäri Norjaa. Kaiken rojun alta löytyi myös jonkinlaiseen vanerilaatikkoon teljetty koira, jonka mielipuuhaa kuulemma oli haukkailla pahaa-aavistamattomia turisteja nilkoista. Autossa oli myös jonkin verran oluttölkkejä, joita mies meille innokkaasti noin joka toinen minuutti jutustelunsa lomassa tarjosi.

Pääsimme kuin pääsimmekin ahdistavasta tilanteesta eroon ja palasimme takaisin joelle jatkamaan kesken jäänyttä tiskaustuokiota. Mies hoippui perässämme ja jankuttamalla yritti saada meidät naku-uinnille jokeen. Olimme kuulemma päivän patikoinnista hionneita ja vain alastomina uimalla saisimme kaikki paikat puhtaiksi… Mies myös armollisesti lupautui loikkaamaan mukaan, mikäli emme haluaisi kahdestaan pulikoida. Meidän ei tarvinnut sen kummemmin kaverini kanssa keskustella – merkitsevät katseet riittivät kertomaan, että olisi aika nostaa kytkintä. Mies taisi arvata aikeemme, sillä hänelle tuli kiire saada meidät pystyttämään telttamme pakettiauton läheisyyteen. Voisimme kuulemma grillailla ja viettää mukavan yön yhdessä…

Pääsimme lopulta livahtamaan Audiimme ja kaasutimme vauhdilla pois parkkipaikalta. Kun tunsimme olevamme tarpeeksi kaukana, uskalsimme alkaa miettiä uutta telttapaikkaa. Oli sanomattakin selvää, että halusimme yöpyä jossain hieman suojaisammassa paikassa, sillä pelkäsimme ukkelin lähteneen peräämme. Niinpä päädyimme ajamaan alas erästä kuoppaista hiekkatietä, joka vei vuohiaitaukselle. En tiedä, olisimmeko voineet parempia seuralaisia toivoa, mutta melko pian kävi selväksi, ettei sarvipäillä oikein ollut käytöstapoja: ne olivat hieman liian kiinnostuneita autostamme ja olisivat kiivenneet takakonttiin… Haikein mielin jouduimme siis sanomaan hyvästit vuohiystävillemme ja lähtemään uuden yöpaikan metsästykseen.

Kauaa meidän ei onneksi tarvinnut harhailla, sillä telttapaikka löytyi Svensbysta, ihanalta camping-alueelta, jota pyöritti ehkäpä maailman hurmaavin pariskunta. Mies ei ollut halunnut perustaa matkailuyritystä, eikä varsinkaan osallistua sen toimintaan mitenkään. Siellä hän sitten kirosi ”kylille kadonnutta” vaimoaan, kun maksupäätteen käyttö ei oikein luonnistunut. Lopulta mies näytti meille telttapaikan ja tokaisi, että jos vaimoa ei aamuun mennessä kuulu, niin saamme yöpyä ilmaiseksi. Loistavaa toimintaa! Valitettavasti vaimo kyllä löysi hieman myöhemmin teltallemme, ja jouduimme maksupuuhiin.

Saimme nukkua yömme rauhassa (, vaikka varsinkin alkuyöstä heräsimme kuuntelemaan kaikki ohiajavat autot) ja seuraavana päivänä suuntasimme uudella tarmolla takaisin Blåvatnetille (, emmekä vahingossakaan parkkeeranneet joen lähelle). Blåvatnetin valloituksesta kerron kuitenkin lisää vasta seuraavassa postauksessa.

Holandsmelen Leknes Lofootit Norja

Holandsmelen – huiputusta ja harhailua

24.1.2021

Norjan reissuun mahtui epäonnistuneiden huiputusyritysten lisäksi myös (ainakin huiputuksen osalta) ihan onnistuneitakin seikkailuita. Yksi niistä oli Holandsmelen, jonne päädyimme hieman vahingossa. Olimme viettäneet edellisen yön ummehtuneella leirintäalueella Lofoten Camping Storfjordissa, jossa pesutilat olivat homeessa, respassa haisi rööki ja kaikki oli muutenkin vähän rempallaan ja sinne päin, mutta joka kaikessa keskeneräisyydessään oli myös äärettömän sympaattinen paikka. Pystytimme teltan järven rantaan, teimme iltapalaa ulkosalla ja iloitsimme siitä, että kerrankin saimme nauttia tuulettomasta illasta.

Odottaessa omaa suihkuvuoroamme, lueskelimme leirintäalueen seinistä lautoihin raapustettuja vaellussuosituksia. Reinebringen oli tehnyt meistä nöyriä, emmekä enää ehdoin tahdoin halunneet lähteä valloittamaan liian pitkää tai jyrkkää rinnettä. Homehelvetin (eli homeelta tuoksahtavan suihkukokemuksen ja siitä aiheutuneen raapimisreaktion jälkeen) ryömimme takaisin telttaan ja aloimme googlettelemaan seinästä bongaamiamme vaellusreittejä. Pienen tutkiskelun jälkeen päätimme seuraavana päivänä suunnata Holandsmelenille, joka sijaitsi melko lähellä leirintäaluetta ja joka vaikutti sopivan sekä korkeanpaikankammoiselle että rappusista tarpeekseen saaneelle retkeilijälle.

Saapuessamme navigaattorin osoittamalle lähtöpaikalle, olo oli alkuun hieman epäileväinen. Tuntui oudolta, että sieltä pieneltä ja mitäänsanomattomalta parkkipaikalta voisi lähteä yhtään kunnollista reittiä saati päästä googlettelemiimme maisemiin. Parkkipaikalta lähti siis polku, joka nousi jyrkkää ja kivikkoista mäkeä ylöspäin. Tässä kohtaa meille molemmille tuli pahat Reinebringen-fiilikset ja hetken jo mietimme, pitäisikö kääntyä samantien takaisin – jalat (tai mieli!) eivät nimittäin vielä tässä vaiheessa olleet toipuneet edellisestäkään seikkailusta.

Polku näytti muutenkin vähintäänkin epäilyttävältä. Jossain vaiheessa emme olleet edes varmoja, talsimmeko todella polkua vai seurasimmeko jotain kuivunutta joenuomaa… Alkuun reitti tuntui virhevalinnalta, sillä samoilimme ensin synkässä kuusikossa ja hieman myöhemmin koivikossa. Maisemia ei oikein näkynyt oksien takaa, ja kaikki energia meni siihen, että pysyimme paikoitellen hyvinkin kosteassa ja liukkaassa liejussa pystyssä. Mutta mitä korkeammalle kapusimme, sitä paremmiksi maisemat muuttuivat. Meri näkyi hieman joka suunnassa, ja jyrkät kalliot loivat hyvää kontrastia turkoosiin mereen ja vihreään sammaleeseen. Siellä täällä näkyi herkkutatteja, puolukoita, nahistuneita mustikoita, ja hieman myöhemmin löysimme myös oransseina loistavat lakka-apajat.

Alun jyrkästä kiipeämisestä huolimatta ei tuntunut yhtään siltä, että olisimme olleet huiputtamassa. Maasto nimittäin helpottui huomattavasti, kun pääsimme metsikön ohi. Mieleen tuli lähinnä Lapin tunturit loivine nousuineen.Itse huiputtaminen tuntui melko helpolta. En tiedä, kumpi tuntui hienommalta – se, että pääsimme kapuamaan loppuun asti vai se, että saimme korkata huiputusbanaanit kiipeilyn päätteeksi. Niin tai näin, maisemat olivat upeat ja pysähdyimme ihailemaan niitä useammaksi toviksi. Emme pitäneet lähdön kanssa kiirettä, vaan otimme kuvia toisistamme, bongailimme lampaita rinteiltä ja iloitsimme (liian aikaisin), miten hyvin vuoren valloitus olikaan sujunut.

Mutta eihän tämä tietenkään olisi meikäläisen näköinen reissu, ellei aina sattuisi ja tapahtuisi jotain odottamatonta. Niin tälläkin kertaa. Isäni oli ennen reissua hienovaraisesti vihjaillut, että viimeistään tässä vaiheessa saattaisi olla hyvä opetella kartanluku- ja suunnistustaitoja. Hieman naiivisti tokaisin vain, että onhan meillä Google Maps ja sopivasti seikkailuintoa – mikä voisi muka mennä pieleen? Pieneen mieleeni ei tietenkään juolahtanut sellainen tosiasia, että yhä edelleen on olemassa kolkkia, joissa netti ei toimi tai että maailmasta löytyy sellaisia luontokohteita, joita ei ole turistiystävällisesti merkattu ensimmäistä askelista kalkkiviivoille asti.

Voin kertoa, että viimeistään siinä vaiheessa, kun puhelimista katosi kentät, taivas tummui ja tajusimme kadottaneemme polun kokonaan, iski ikävä iskää ja hänen suunnistusoppejaan. Tuntui samaan aikaan sekä koomiselta että järkyttävältä, kun tajusimme olevamme eksyksissä alueella, jossa oli kuitenkin hyvä näkyvyys joka suuntaan. Emme vain onnistuneet löytämään kevyesti tallattua polkua enää mistään emmekä tietenkään osanneet etsiä maastosta sopivia maamerkkejä. Jollain oudolla logiikalla valitsimme aina jonkin suunnan tai kiintopisteen, jota kohti lähdimme tallustamaan. Kompuroimme kivikossa, rämmimme suossa, tungimme läpi tiheiden kuusikoiden, löysimme eläinten luurankoja (ja olimme varmoja, että reissumme päättyisi lopulta siihen, että joku turisti tai komea norjalainen pelastaja löytäisi meistä lopulta vain eläinten kaluamat luut) vain todetaksemme, ettemme olleet lähelläkään oikeaa reittiä.

Epätoivoiset hetket ajavat epätoivoisiin tekoihin. Kun olimme päässeet laskeutumaan tarpeeksi alas niin, että netti alkoi jälleen toimia, päätimme (sen sijaan, että olisimme paikantaneet itsemme Google Mapsin avulla) ryhtyä kuuntelemaan Ricky Martinia. Tämä siis siltä varalta, että nälkäiset ja verenhimoiset petoeläimet olisivat kannoillamme.

En tiedä, johtuiko se latinorytmeistä vai siitä, ettei rinteillä liikkunut lisäksemme muita, mutta selvisimme ehjinä tielle asti. Tielle, joka oli sama, mitä pitkin olimme aiemmin aamulla ajaneet, mutta joka oli hyvin kaukana siitä, mihin olimme jättäneet auton parkkiin. Niinpä me sitten talsimme hikisinä ja jalat rakoilla (, mutta äärettömän ylpeinä siitä, että olimme paitsi selviytyneet tunturista myös onnistuneet karkottamaan lihansyöjät kannoiltamme) tienviertä pitkin ja salaa sekä toivoimme että pelkäsimme jonkun ohiajajan pysähtyvän ja nappaavan meidät kyytiin.

Parin tunnin patikointireissumme siis vähintäänkin tuplaantui sekä ajallisesti että matkallisesti. Juuri ennen kuin pääsimme parkkipaikalle, luonto selvästi halusi vielä kerran päästä irvailemaan meille: taivas repesi ja alkoi kunnon sadekuuro. Autoon päästyämme tankkasimme magnesiumia yli vuorokausisuositusten ja ihmettelimme, miten kahdesta itsestään ja hygieniastaan huolta pitävästä naisesta voi lähteä niin paha hien ja märkien vaatteiden aiheuttama käry. Proteiinipatukoita mutustaessamme vannoimme, ettemme enää koskaan patikoisi Norjassa (tämä lupaus tosin rikottiin jo heti seuraavana päivänä).  Toisaalta myös nauroimme, ettei patikointionnemme voisi tästä enää huonommaksi muuttua (onneksi emme vielä tässä vaiheessa tienneet, että seuraavan päivän patikointireissullamme tulisimme tapaamaan alkoholinhuuruisen ahdistelijan). Tästä sankarista kuitenkin lisää vasta seuraavassa postauksessa!

Onko Holandsmelen tuttu? Ja jos on, niin löysittekö ongelmitta myös takaisin vai löytyykö lukijoiden keskuudesta muitakin ei-niin-taitavia kartanlukijoita?

1., 2. ja 6. kuvasta suuret kiitokset Nealle!

Norja Raha road trip

Budjettipostaus: paljonko Norjan road trip maksoi?

17.1.2021

Kuten aiemmillakin reissuilla, pidin myös Norjassa tarkkaa kirjanpitoa siitä, mihin euroni (tai oikeastaan kruununi) kuluivat. Raapustimme reissukaverini kanssa orjallisesti kaikki ostokset ja kortinvingutukset ylös yhteiseen, Norjan budejttia varten perustettuun WhatsApp-ryhmään.

Mihin sitten kulutimme (kaikki) rahamme road tripillä? Lähinnä liikkumiseen eli dieseliin ja junalippuihin. Alla vielä tarkempaa listausta siitä, paljonko kymmenen päivän Norjan reissu autolla lopulta kustansi.

Junaliput Rovaniemi-Pasila: 283,00 euroa

Ei hätää – halvemmallakin varmasti pääsee! Olimme vain aivan liian myöhään liikkeellä, ja se kostautui lippuostoksilla. Meillä ei ollut kovin tarkkaa aikataulua, joten pystyimme onneksi siirtämään reissua lippujen saatavuuden mukaan. Alunperin meidän oli siis tarkoitus kulkea Rovaniemelle ja sieltä takaisin junalla, mutta Rovaniemen suuntaan ei enää ollutkaan saatavilla autojunalippuja. Niinpä päätimme (pakon sanelemana) ajaa parin pysähdyksen taktiikalla Norjaan ja hypätä vasta kotimatkalla autojunan kyytiin.

Onnistuimme säästämään junalipuissa useamman kympin pienellä kikkailulla. Ostimme siis autopaikkalipun vain kaverilleni, kun itse taas ostin huomattavasti halvemman opiskelijalipun. Mikäli olisimme lisänneet autolippuun kaksi matkustajaa, loppusumma olisi ollut huomattavasti kalliimpi. En tiedä, jumittivatko VR:n sivut jälleen kerran vai mikä oli homman nimi, mutta jostain syystä autolippulaisena ei voinut valita mitään ”erikoislippua”.

Polttoaine: 286,00 euroa

Ennen reissua luimme kauhutarinoita siitä, miten Norjassa olisi vaikeaa löytää huoltoasemia ja että polttoaine olisi kaikkialla järkyttävän hintaista. Kerrankin meillä kävi tuuri, sillä saatoimme todeta moiset pelottelut turhiksi: huoltoasemia tuli vastaan tasaisin väliajoin eikä dieselin hinta ollut Suomen hintatasoon verrattuna mitenkään erityisen kallista. Ostimme kuitenkin varmuuden vuoksi Suomen puolelta 20 litran dieselkanisterin. Tälle hätäavulle ei onneksi ollut käyttöä reissun aikana, ja tyhjensimmekin kanisterin tankkiin vasta paluumatkalla juuri ennen Rovaniemen junaan loikkaamista.

Ajoimme kymmenen reissupäivän aikana yhteensä reilut 3000 kilometriä. Hassua, miten äkkiä sitä tottuu kaikkeen, sillä melko pian meistä alkoi tuntua, etteivät viiden tunnin ajomatkat oikeastaan olleet edes pitkiä. Yritimme hoitaa ajot pois alta aamuvarhaisella ja iltamyöhällä, jotta päiviin jäi tarpeeksi seikkailuaikaa.

Ruoka: 178,92 euroa

Heti alkuun minun on pakko tehdä aaltoja ja soittaa fanfaareja reissukaverini puolesta. Hän paneutui retkieväisiimme aivan uskomattomalla tarmolla ja mielenkiinnolla: sain ennen reissua valmiin listan, johon oli koottu jokaiselle päivälle aamiainen, lounas, päivällinen ja iltapala. Kaverini oli laskenut kalorit ja pussittanut esimerkiksi aamupalapuurot grammalleen pieniin Minigrip-pusseihin. Lisäksi hän käytti paljon aikaa ja vaivaa muun muassa jauhelihojen ja Nyhtiksen kuivattamiseen.

Itse olen melko huoleton ruokailujen suhteen, joten arvostin suuresti kaverini näkemää vaivaa. Onneksi en ollut yksin reissussa, sillä olisin muuten vetänyt kymmenen päivää pelkällä tee ja varrasleipä + Koskenlaskija -kombolla ja olen melko varma, ettei tuollaisella ruokavaliolla kyllä olisi kovinkaan montaa huippua jaksettu valloittaa.

Ostimme kaikki ruokatarvikkeet Suomen puolelta – ja hyvä niin. Siinä, missä saatoimme dieselin kohdalla päästä suhteellisen halvalla, ruokatarvikkeet liikkuivat aivan toisissa hinnoissa. Pari kertaa nappasimme tankkauksen yhteydessä Norjan puolelta jotain pientä purtavaa, ja se näkyi jättimäisenä laskuna kassalla. Reissun ajan menimme pitkälti perusaineksilla: aamupalalta ja iltapalalta löytyi puuroa, Pilttiä, (surullisen kuuluisia) varrasleipiä Koskenlaskijalla ja teetä. Lounas ja päivällinen taas sisälsivät usein Nyhtistä tai jauhelihaa ja tomaattikastiketta sekä couscousta tai riisiä.  Ostimme myös muutaman valmiin ”pussiretkiruuan”, jotka toivat mukavaa vaihtelua ja helppoutta ruuanlaittoon.

Yöpyminen: 130,00 euroa

Olimme liikkeellä teltan kanssa, mutta saimme silti kulutettua yöpymisiin jonkun verran rahaa. Suomen puolella yövyimme menomatkalla sekä Oulussa että Levillä hotellissa, ja Norjan puolella yöpymiskustannuksiin kuului pari telttapaikkaa matkailualueilta. Periaatteessa olisimme voineet yöpyä Norjan luonnossa lähes missä tahansa ilmaiseksi, mutta toisaalta olimme taas valmiita maksamaan sähköstä, lämpimästä vedestä ja vesivessasta. Yhden yön nukuimme myös sympaattisessa pikkumökissä, sillä olimme koko päivän kestäneen patikoinnin ja vesisateen jäljiltä niin väsyneitä ja kylmissämme, että halusimme päästä jonnekin muualle kuin autoon tai telttaan kuivattelemaan.

Pysäköinti: 25,00 euroa

Pysäköintikulut tulivat Suomen puolelta, Oulusta ja Leviltä, sillä Norjan puolella emme joutuneet kertaakaan maksamaan pysäköinnistä. Lofooteilla oli muutamia maksullisia parkkipaikkoja, mutta niiden läheltä löytyi usein myös ilmaista parkkitilaa. Tietulleista sen sijaan ei ole vielä(kään) kuulunut mitään, joten niitä en voi tähän erikseen listata.

YHTEENSÄ: 902,92 euroa, josta oma osuuteni oli 451,46 euroa

Jo ennen matkaa sovimme, että kaikki kulut laitetaan puoliksi, ja linjauksemme piti koko reissun ajan. Tiedän, että hieman paremmalla suunnittelulla olisimme varmasti päässeet halvemmalla, sillä kuten jo aiemmin totesin, Norjassa olisi voinut majoittua myös ilmaiseksi. Myös ruokaostoksissa olisi helposti pihistämisen varaa, mutta meille taisi iskeä jonkinlainen paniikki juuri ennen Norjan rajaa ja yritimme ahtaa auton täyteen ruokaa (, joista suurimman osan sitten raahasimme reissun jälkeen takaisin koteihimme, haha). Miltä rahankäyttömme vaikuttaa? Minkälaisilla budjeteilla te muut olette (auto)matkailleet Norjassa? Loppuun vielä muutama kuva maailman söpöimmistä sarvipäistä, joihin törmäsimme etsiessämme yöpymispaikkaa Blåvatnetin läheltä.

Lofootit Norja Reinebringen vaellus

Itsensä ylittämistä Norjan Reinebringenillä

6.1.2021

Joskus sitä päätyy retkille, joilta ei usko palaavansa ehjänä (tai välttämättä edes elävänä) takaisin. Norjan Reinebringenin huiputus oli yksi tällaisista. Tai no, varsinainen huiputus jäi pelkäksi haaveeksi, sillä matkalla sattui ja tapahtui kaikenlaista…

Aloitetaan vaikkapa siitä, että jyrkät portaat tulivat meille molemmille täytenä yllätyksenä. En oikeastaan edes tiedä, mitä odotin, mutta nähdessäni epämääräiset ja eripariset kiviportaat, meinasi itku päästä. Jo ensimmäisten 50 askeleen jälkeen olin varma, ettei tästä selvitä ja että kuolen joko lämpöhalvaukseen tai sydänkohtaukseen (tai molempiin).

Vinkki vitoset muuten kaikille loppukesän helteessä patikoiville: 1) kannattaa laittaa päälle jotain muutakin kuin paksu Kilpisjärvi-turrehuppari. Lämpöhalvauksen partaalla on mukava päästä riisumaan ylimääräiset vaatekerrokset ja 2) jos aiot tehdä kevyen, 2000 portaan porrastreenin, kannattaa reppuun pakata 0,33 litran vesipullon lisäksi jotain muutakin…Reinebringenille kipuaminen oli jokaisella askeleella itseni ylittämistä. Taukoja oli pidettävä vähintään 5o portaan välein, ja vähintään yhtä usein olin valmis kääntymään takaisin ja jättämään leikin kesken. Auringon porottaessa ja reisien tärrätessä kiipeäminen tuntui mahdottomalta, mutta maailman paras reissukaverini tsemppasi minua jatkamaan. Hän ei antanut minun luovuttaa, vaan toisteli, miten hyvin olen jaksanut tähänkin asti ja että portaita olisi aina vaan vähemmän jäljellä. Välillä piti purra hammasta, etten sanonut mitään tyhmää takaisin, mutta loppupeleissä olin äärettömän kiitollinen siitä, että kaverini jaksoi paitsi kuunnella jatkuvaa läähätystäni vieläpä pysyä positiivisena.

Hien virratessa, ylipirteitä ja -energisiä norskeja pusikoihin väistellessäni kirosin, että olin jättänyt koti-Suomessa useammankin porrastreenin väliin ennen reissua. En tosin tiedä, löytyisikö Turusta tai edes koko Varsinais-Suomesta sellaista portaikkoa tai mäkeä, joka vetäisi vertoja Reinebringenille… Tässä muuten kolmas vinkkini Norjaan matkaaville: kannattaa oikeasti hieman (tai oikeastaan hieman enemmänkin) kuntoilla ennen vuorien huiputusta.Siinä missä itse taistelin kunnon kanssa, kaverillani alkoi puntti tutista sitä enemmän mitä korkeammalle pääsimme. Alkuun hän puhui pienestä huimauksesta, mutta lähes samassa tahdissa hengästymiseni kanssa kaverini vointi alkoi mennä koko ajan huonommaksi. Ensin autoin häntä kulkemalla portaiden ulkokurvissa, mutta pian siitäkään ei ollut enää apua.

Onneksemme pääsimme kuitenkin jonkinlaiselle levähdyspaikalle (, jossa oli monta muutakin suomalaista turistia). Ajattelimme pitää pienen tuumailutauon, juoda vähäiset vesivarantomme ja haukata jotain pientä syötävää. Toivoin kaverini tokenevan, sillä hän oli niin urhoollisesti jaksanut tsempata meikäläistä koko matkan ajan.
1000 porrasta. Niin pitkälle me lopulta pääsimme ja lähes saman verran meiltä jäi kapuamatta. Sitten oli pakko luovuttaa. Vaikka kuinka koitin vuorostani tsempata kaveriani, pelko oli jo ehtinyt ottaa hänestä vallan eikä järjellä ollut hommassa enää sijaa. Kaikki näytti kaverini mielestä kovin korkealta, kaukaiselta ja pelottavalta. Teki mieli käskeä toista vain unohtamaan pelkonsa ja jatkamaan eteenpäin, mutta eiväthän fobiahommat toimi niin. Kerrankin osasin siis pitää suuni kiinni oikeassa paikassa, ja niinpä lähdimme laskeutumaan takaisin parkkipaikkaa kohden. Paluumatkalla sain minipulloni vihdoin täytettyä pienessä vesiputouksessa ja voi että! Vesi ei ole varmaan koskaan maistunut yhtä hyvältä!

Ai niin! Vielä yksi vinkki portaikossa laskeutuville. Kannattaa ottaa norjalaisista mallia ja loikkia rappuset alas (tai ainakin mennä niin kovaa kuin vain ikinä uskaltaa)! Ei tunnu polvissa/reisissä/jalan muissakaan osissa juuri yhtään ja muutenkin homma hoituu mukavan vauhdikkaasti. Kaverini ei ollut tästä taktiikasta kanssani aivan samoilla linjoilla, mutta itse suosittelen lämpimästi!

Löytyykö täältä lukijoiden joukosta Reinebringenin valloittaneita? Minkälainen kiipeilyreissu teillä oli?