Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Category

luontopolku

kansallispuisto luontopolku Päijät-Häme Suomi

Päijänteen kansallispuisto – Päijät-Hämeen paratiisi

10.10.2021

Kauniita harjumaisemia ja vettä molemmin puolin tietä. Kauas horisonttiin jääviä, viipyileviä katseita, ilmassa tuoksuva talvi, muuttolinnut ja auringon viimeiset säteet. Niistä koostui meidän lokakuinen syysretkemme Päijänteen kansallispuistoon. Vaikka olin kuvitellut sydämeni sykkivän pohjoisen tai merien kansallispuistoille, tuntui myös Päijät-Hämeen luonnossa ihmeen kotoisalta. Oli hurjan helppoa hengittää ja mieli oli utelias. Olisin halunnut kiivetä jokaiselle nyppylälle ja jatkaa mutkittelevia polkuja aina vain pidemmälle. Harjumaisemat lumosivat minut kilometri toisensa jälkeen, emmekä meinanneet päästä määränpäähämme, sillä koko ajan oli pysähdyttävä ihastelemaan edessä aukeavia näkymiä.

Joutsenet ja kanadanhanhet olivat kokoontuneet läheiselle lammelle tekemään muuttoa. Samalla kun katselin niiden lähtemistä, kurkkua kuristi. Siinä hetkessä, kirpeän syystuulen puhaltaessa ja auringon maalatessa maisemaa viimeisillä säteillään, olisin niin kovasti halunnut lähteä lintujen mukaan. Levittää käteni, nousta taivaalle ja jatkaa kohti valoa ja lämpöä. Hetken aikaa tuntui äärettömän epäreilulta, että toiset saavat lähteä ja minun pitää jäädä. Jäädä, vaikka jokainen solu minussa huutaa, että on päästävä pois. Jonnekin muualle. Palata vasta sitten, kun ilmassa on taas lupaus keväästä ja valosta.

Päijätsalon ympyräreitillä pääsee kiipeämään

Olin kovasti miettinyt säästäväni Päijänteen kansallispuistoa kesälle, sillä olisin halunnut päästä tutustumaan puistoon meloen, mutta niin me vain suunnistimme sinne edellisenä viikonloppuna. Päätimme kiertää Päijätsalon ympyräreitin, sillä sen varrelta löytyi kiinnostavan oloinen näköalatorni, jota on sotavuosina (1939-1944) käytetty myös lennonvalvontatehtävissä.

Mutta palataanpas lähtöpisteesen eli parkkipaikkaan, joka sijaitsee Sorolantiellä. Parkkipaikan opastetaulussa kerrotaan Päijätsalon alueesta, ja kartasta näkee hyvin kansallispuiston puolelle kulkevat polut välimatkoineen. Päijätsalon ympyräreitti ei siis kokonaan kulje kansallispuiston alueella, vaan sinne pääsee pujahtamaan vasta hetken metsässä talsittuaan. Lyhyin reitti pysäköintipaikalta Päijätsalon näkötornille on noin puolentoista kilometrin mittainen, mutta halutessaan tornille voi kiertää rantamaisemien ja Pyydysniemen tulipaikan kautta. Tällöin menomatkalle tulee mittaa reilut pari kilometriä. Koska nälkä kurni pitkän ajomatkan päätteeksi, päätimme suunnata lyhintä reittiä näkötornille, jossa olimme suunnitelleet syövämme retkieväät.

Näkötornin polku on samalla luontopolku, jonka varrella kerrotaan kasveista ja eläimistöstä, ja mahtuipa reitille muutama kysymystaulukin, jotka ovat osa Suomen Ladun Hyvinvointia luonnosta -työryhmän tuottamaa materiaalia, joka johdattelee kulkijaa herättelevillä kysymyksillä mielen ja hyvinvoinnin maisemiin. Reitin ensimmäiset metrit kuljettiin valoisassa kangasmetsässä, josta löytyy myös sadan linnunpöntön muodostama Pömpelikylä. Kyseessä on tempaus, jossa Päijätsalon vakituiset asukkaat ja lomailijat pystyttivät metsään eräänlaisen lintujen lomakylän saaren sirkuttajille. Maasto oli melko juurakkoista, ja polulle oli kaatunut muutama kuusikin. Luin Luontoon.fi-sivustolta, että reitti olisi merkattu punaisin ja sinisin merkein, mutta ne menivät itseltäni täysin ohi. Maasto on kuitenkin niin hyvin tallattu, ettei eksymisvaaraa ole. Ehkä tästä syystä omakin huomio kiinnittyi kaikkeen muuhun, paitsi merkintöihin…

Hetken metsässä tallusteltuamme aloimme ihmetellä, miksi ihmeessä reitti oli luokiteltu keskivaativaksi. Mietimme virnistellen, voisiko pelkkä juurakkoisuus aiheuttaa sen, ettei reitti ollutkaan vaativuudeltaan se kaikista helpoin. Hetken päästä hymy kuitenkin hyytyi, sillä tasaisen kangasmetsäosuuden jälkeen reitti lähtee kohoamaan jyrkästi ja pitkästi. Samalla astuimme myös kansallispuiston puolelle. Mäessä sykkeet kohosivat mukavan korkeiksi, ja olikin ihan kiva jäädä välillä keräilemään mustikoita ja katselemaan metsämaisemaa ihan muuten vaan (ja samalla yrittää saada läähätystä laantumaan).

Kiipeäminen kuitenkin kannatti, sillä mäen päällä pääsimme vihdoin näkemään monien hehkuttaman näköalatornin. Kapusimme tornin huipulle varovasti, sillä askelmat olivat kapeat ja jyrkät. Pariin otteeseen jäimme myös isoine reppuinemme kiinni portaikkoon, joten mikään tilaihme ei ole kyseessä. Tornin huipulla ollaan 180 metrin korkeudessa, ja kun vihdoin pääsimme kaikki ylös asti (pidimme kunnon välimatkat kiivetessä, sillä emme halunneet pudota toistemme syliin), aukesi edessämme huikeat näkymät Päijänteen suurimmalle selälle, Tehinselälle. Päätimme lennättää tornista myös dronea, sillä tuuli oli juuri sopivasti hetkeksi tyyntynyt.

Retkikeitin testissä

Olin ottanut matkalle mukaan uuden retkikeittimen, jonka testausta odotin vähintään yhtä innoissani kuin Päijänteen maisemiakin. Norjassa meillä oli mukana kaverini keitin, ja olenkin siitä asti aina enemmän ja vähemmän vakavissani harkinnut kapistuksen ostoa itsellenikin. Nyt kesän pitkään jatkuneet maastopalovaroitukset ja toisaalta myös monituntisiksi venyneet ruuanlaittoyritykset nuotiolla olivat tehneet oman tehtävänsä, ja raaskin vihdoin ostaa oman retkikeittimen.

Olinkin lapsellisen innoissani, kun levittäydyimme kallioille tornin juureen ja aloitimme ruuanlaiton. Lähdimme liikkeille maailman helpoimmista retkieväistä eli tuunatusta pussicarbonarasta sekä kaikkien retkeilijöiden hehkuttamasta leipäjuustosta kinuskikastikkeella. Tuntui oudolta ja jotenkin väärältä, kun sapuskat valmistuivat niin vaivattomasti ja nopeasti – eivätkä vaatteet haisseet reissun jälkeen savulta. Toki nuotiolla istuskelussa on oma tunnelmansa, mutta näin nopeahkolla päiväretkellä (olimmehan lähteneet reissuun ihan liian myöhään) keitin vei ehdottomasti voiton.

Innostuimme touhusta melkoisesti, ja uskonkin, että keittimelle tulee paljon käyttöä retkillä. Enää pitäisi löytää kivoja ja helppoja ohjeita! Tarkoituksena on siis jatkossa tehdä retkiruuat alusta asti itse ja jättää pussipastat kaupan hyllylle. Toivotaan, että tämä into kantaa paria seuraavaa reissua pidemmälle, haha.

Luontopolku lumosi

Päijätsalon luontopolku oli positiivinen yllätys, ja me kaikki olimme siitä innoissamme. Vaikka metsäosiot eivät olleetkaan kovin vaihtelevia tai erikoisia, näkötorni ja sen maisemat olivat huikeat. Reitillä riitti nousua ja laskua, mutta ehkä juuri se teki polusta mielenkiintoisen. Oli myös kivaa, ettei polulla ollut ruuhkaa, vaikka parkkipaikka olikin lähtiessämme ollut täynnä autoja. En tiedä, minne autoilijat olivat piiloutuneet, mutta me emme retkemme aikana törmänneet kuin muutamaan ulkoilijaan.

luontopolku Uusimaa

Köyhän Koli: Piilolammin luontopolku Hyvinkäällä

12.9.2021

Ei liene salaisuus kellekään, että kyllästyn helposti. Kaipaan jatkuvasti uutta nähtävää ja koettavaa, eivätkä luontopolut ja metsäretket tee siihen poikkeusta. Toisinaan näenkin hurjasti vaivaa, jotta löytäisin uusia polkuja tallailtavaksi tai bongaisin kivoja kuvauskohteita kaikkien tarjolla olevien luontokohteiden joukosta. Ja kun lähtökohdat ovat nämä, saattaa tuntua pienoiselta maailmanlopulta, jos kesken reissun kamerasta loppuu akku.

Näin minulle kävi Piilolammin luontopolulla Hyvinkäällä, jonne suuntasin komeiden maisemien perässä. Alueen kalliota kutsutaan muun muassa köyhän Koliksi, ja sen minä halusin ikuistaa kameraani. Huikeiden kallioiden lisäksi odotin reittikuvausten perusteella kiehtovaa metsää, lammenrantapolkuja, pitkospuupätkiä ja jopa reitille kiinnitettyjä köysiä. Mutta kun kiireessä lähtee, saattaa käydä niin, että kameran akku loppuu heti alkumetreillä ja koko reissusta jää fiilis, että hukkaan meni, kun ei saanut kuvia. Siksi taistelinkin pitkään tämän postauksen kanssa ja pähkäilin, voinko kirjoittaa jostain sellaisesta, josta ei ole kuvia todisteena. En tiedä, rikonko nyt jotain retkibloggauksen kirjoittamatonta sääntöä, mutta (lähes) kuvattomuudesta huolimatta päätin raapustaa kohteesta.

Sitten itse kohteeseen. Piilolammi sijaitsee Hyvinkäällä, hyvien kulkuyhteyksien päässä monesta suunnasta lähestyttäessä. Kohteeseen oli jopa naurettavan helppoa ajaa, ja reitti oli alusta loppuun loistavassa kunnossa. Luksusta kaikkien kuoppaisten hiekkateiden ja epämääräisten reittiohjeiden jälkeen…

Piilolammin etelärantaan, noin 500 metrin päähän parkkipaikalta, on avattu kesällä 2018 uusi esteetön tulipaikka, jonne pääsee helposti myös lastenrattailla ja pyörätuolilla. Tilavalta pysäköintipaikalta kuljetaan ensin pätkä hiekkatietä ja sen jälkeen helppokulkuista sorareittiä pitkin. Matkan varrelta löytyy myös puuvaja, josta voi napata mukaan halkoja tulentekoa varten. Tulipaikan yhteydessä rannalla on uudehko laituri, josta on helppo pulahtaa viilentävälle uinnille puhdasvetiseen ja syvään lampeen.

Jäimme hetkeksi istuskelemaan tulipaikalle (ja onnistuimme kuluttamaan kameran akun loppuun), ennen kuin lähdimme luontopolulle. 2,3 kilometrin mittainen Piilololammin luontopolku kiertää metsälammen ympäri ja sen aikana pääsee tutustumaan niin kuiviin kalliometsiin, kosteaan rantarämeeseen kuin 1800-luvulla perustettuun gabrolouhokseenkin.

Luontopolku on luokiteltu vaativaksi suurista korkeuseroista ja osin epätasaisesta maapohjasta johtuen. Kirjaimellisesti hengästyttävät nousut palkittiin kuitenkin mielettömän upeilla näköaloilla, enkä yhtään ihmettele, miksi paikkaa on luonnehdittu köyhän miehen Koliksi: männikköisessä kalliomaastossa on kieltämättä paljon samaa.

Kytäjä-Usmi on yksi Suomen 100 luontohelmeä -kohteista

Yli 20 neliökilometrin kokoiselta Kytäjä-Usmin retkeilyalueelta (, jolla Piilolammikin sijaitsee) löytyy monipuolisia ulkoilureittejä ja tulentekopaikkoja, ja alue tarjoaakin hyvät mahdollisuudet luonnossa liikkumiseen ja retkeilyyn. Lyhyehköjen luontopolkujen lisäksi alueelta löytyy useita pidempiä patikointireittejä.

Kytäjä-Usmi valittiin vuonna 2017 Suomen 100 luontohelmeä -kohteeksi. Poikkeuksellisen suuren eteläsuomalaisen metsäalueen puronvarsilehdoissa kasvaa useita harvinaisia ja etenkin Uudellamaalla uhanalaisia kasvilajeja: hirvenkello, kynäjalava, lehtoneidonvaippa ja kullero. Alueesta mielenkiintoisen tekee myös se, että se sijoittuu muinaisen tulivuoren kraateriin. Tästä muistona on alueelle tyypillinen gabro-kivilaji eli musta kraniitti, jota käytetään etenkin rakennuksissa ja hautakivissä. Gabroa on aikoinaan nostettu alueen monista louhoksista, joista yksi sijaitsee Piilolammin itärannalla.

100 luontohelmeä ovat luontokohteita, jotka valittiin alun perin Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuoden 2017 kunniaksi järjestettyyn kampanjaan. Luontohelmet edustavat niin maantieteellisesti kuin luonnoltaankin mahdollisimman hyvin koko Suomea. Iso osa luontohelmistä on suomalaisille tuntemattomia uusia elämyksiä. Helmien joukossa on myös tuttuja luontokohteita, mutta niiden olemassaoloa ja luonnontilaa uhkaa muutos. – 100luontohelmea.fi

Kanta-Häme luontopolku Suomi

Mystisen kaunis Iso-Melkutin

18.8.2021

Joko olet kuullut Iso-Melkuttimesta, Hämeen järviylängöltä löytyvästä helmestä, jossa vesi on kristallinkirkasta ja järveä ympäröi huikea harjumaisema? Paikasta, jota on vaikea kuvailla ilman, että sortuu korulauseisiin ja kliseisiin.

Iso-Melkuttimeen on ollut vaikea olla törmäämättä tänä kesänä. Se on vilahdellut kuvankauniina Instagram-kuvina, tunnelmallisina storyina sekä uskomattomina blogipostauksina. Paikkaa on kilvan kuvailtu vuoroin paratiisiksi, vuoroin taas Suomen versioksi Kreikan saaristosta.

Ehkä juuri kaikesta ylistyspuheesta johtuen en pitänyt mitään kiirettä oman vierailuni kanssa. Pelkäsin paikan nimittäin olevan tupaten täynnä innokkaita retkeilijöitä ja somettajia kameroineen. Enkä ihan väärässä ollutkaan ja ensimmäistä kertaa Iso-Melkuttimella vieraillessani jouduin kääntymään kesken kierroksen takaisin, sillä polut olivat niin ruuhkaisia. Nautinto oli kaukana, kun koko ajan sai olla väistelemässä edestä ja takaa tulevia ulkoilijoita tai odottaa, milloin saisi räpsäistyä järvikuvan ilman ylimääräisiä henkilöitä taustalla.

Hieman uhkarohkeasti tein uusintareissun Lopelle heinäkuun loppupuolella. Aurinko porotti lähes pilvettömältä taivaalta ja kesälomakausi oli parhaimmillaan – uusinnan ainekset ruuhkareissulle olivat siis kasassa. Tällä kertaa osasin kuitenkin asennoitua niin, että porukkaa on ja että joudun taistelemaan parhaista kuvauspaikoista ja polun herruudesta muidenkin kanssa.

En tiedä, johtuiko se taisteluhenkisestä asenteestani vai hyvästä tuurista (, jota minulla ei oikeasti ole tipan vertaa), mutta polku oli edelliskertaa hiljaisempi. Ei missään nimessä autio, mutta sopivan rauhallinen kuitenkin. Porukkaa liikuskeli siellä täällä, varsinaisella polulla ja sen ulkopuolella, ja parkkipaikka oli tienvierustoja myöten tupaten täynnä autoja. Polulla mahtui kuitenkin liikkumaan, eikä kukaan ollut koko aikaa huohottamassa niskaan, ja se riitti varsin mainiosti.

Reitin pituus saattaa hämmentää

Sijainniltaan Iso-Melkutin on varsin mainio. Sinne ajaa pääkaupunkiseudulta, Tampereelta ja Turusta noin puolessatoista tunnissa, ja ehkä juuri se on yksi syy (kuvankauniiden maisemien lisäksi) alueen ruuhkaisuuteen. Paikka sopii päiväretkeilyn lisäksi täydellisesti myös yöpymiseen, ja reitin varrelta löytyykin monta loistavaa telttapaikkaa.

Iso Melkuttimen kierros on merkitty hyvin tiheästi sinisin merkein. Ympyräreitti kulkee kauniissa harjumaisemissa järven ympäri, ja reitti on laskuineen ja nousuineen pääosin helppokulkuista. Eksyminen on käytännössä mahdotonta, sillä reitti mukailee järvenrantaa alusta loppuun. Polku on suurimmaksi osaksi leveä ja tasainen, mutta aivan rannan tuntumassa se muuttuu kapeaksi ja monin paikoin erittäin juurakkoiseksi, jolloin jalkoihinsa saa katsoa tarkasti. Reitiltä löytyy kaksi laavua (järven itäpäässä sijaitseva Tuplalaavu sekä länsipään Lepakkolaavu), kuivakäymälät, monia virallisia ja epävirallisia tulipaikkoja, sukelluspaikka sekä useita hienoja uimapaikkoja. Ensimmäinen laavu, Tuplalaavu, sijaitsee järven rannassa, vain noin kilometrin päässä parkkipaikalta.

Reitin pituus saattaa alkuun aiheuttaa hämmennystä, sillä joissain paikoissa kierroksen pituudeksi kerrotaan viisi kilometriä, toisaalla taas seitsemän. Kumpikin kilometrimäärä on (ainakin tavallaan) oikein. Varsinainen Iso-Melkuttimen kierto on pituudeltaan reilut viisi kilometriä, ja se on merkitty joihinkin reittiopasteisiin viralliseksi pituudeksi. Koska retkeilijänä joutuu kuitenkin lähtemään Tauluntien pysäköintipaikalta, matkaa kertyy kaikkiaan seitsemän kilometrin verran. Alkumatka pysäköintipaikalta rannalle (n. 1 km) on merkattu Hämeen Ilvesreitin keltaisilla opasteilla, eikä tätä lasketa mukaan Iso Melkuttimen kiertoon.

Halutessaan reittiä voi pidentää vielä parilla kilometrillä poikkeamalla Nappilahden- tai Tokholmannokkaan, joista molemmista aukeaa upeat järvinäkymät.

Matalan kynnyksen retkikohde

Kauniina kesäpäivänä Iso-Melkutin lumosi minut täysin. Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, järvi kimmelsi kristallinkirkkaana ja harjumetsän neulasmatto peitti suurimman osan retkeilijöiden äänistä. Järvimaisemista sai nauttia koko kierroksen ajan, sillä reitti kulki alusta loppuun aivan rannan tuntumassa. Kieltämättä oli välillä vaikea käsittää olevansa koti-Suomessa, sillä maisemissa oli jotain kovin ei-suomalaista.

Jokin kauniissa postikorttimaisemassa myös häiritsi. Ehkä se, etteivät supisuomalainen mäntymetsä ja keskieurooppalaistyylinen järvi oikein tuntuneet olevan synkassa keskenään. Ylipäätään oli outoa, että niin läheltä pääkaupunkiseudun ruuhkaa ja kaaosta saattoi löytyä jotain niin uskomattoman upeaa.

Ristiriitainen maisema tuntui kiehtovan myös monia yöpyjiä. Siellä täällä näkyi telttoja ja riippumattoja, samoin laittomia ja laillisia tulipaikkoja. Alue onkin yöpyjän unelma, sillä käytännössä kaikkialta on täydelliset näkymät järvelle ja kangasmetsikkö on teltan pystytyksen kannalta unelma-alusta. Tilaa on myös niin paljon, ettei tarvitse pelätä, että joku joutuu tilanpuutteen takia pystyttämään oman telttansa aivan naapuriin.

Upeiden maisemien lisäksi Iso-Melkutin on myös matkallisesti täydellinen monentasoisille retkeilijöille. Alueella ei tarvitse patikoida kilometritolkulla päästäkseen hyville telttapaikoille, sillä käytännössä jo heti alle kilometrin päästä parkkipaikalta löytyy järvimaisemaa. Kokeneemmille ja parempikuntoisille retkeilijöille taas on tarjolla pidempiä kävelymatkoja sekä muutamia jyrkähköjä nousuja ja laskuja.

En usko, että maailmasta löytyy montaa seikkailijaa, joka ei Iso Melkuttimesta innostuisi. Se kun tuntuu oikeasti tarjoilevan jokaiselle jotakin.

Värikkäitä telttoja katsellessani aloin itsekin haaveilla telttaretkestä Iso-Melkuttimelle. Olisi ihanaa herätä noissa maisemissa luonnon kanssa samaan aikaan, kuunnella kuikkien laulua ja nauttia kaikessa rauhassa aamuteetä. Edellisestä metsäyöstä tuntuu olevan ikuisuus aikaa ja toivonkin, että ehdin toteuttaa reissun vielä tämän kesän aikana…

Loppuun vielä Jarno Peitson kuvaus Iso-Melkuttimesta. Mielestäni Peitso on Retkipaikan blogitekstissä osannut erinomaisesti kuvata paikkaan liittyvää tietynlaista ristiriitaisuutta:

Tämä Hämeen järviylängöltä löytyvä järvi on kaikin puolin hämmentävä. Se on liian kirkas Etelä-Suomen järveksi. Se on liian erämainen olematta varsinaisesti erämaassa. Sen hiekkarannat ovat aivan liian matalat ollakseen korkeiden harjujen ympäröimät. Tämä järvi kuuluu Lappiin, ei puolentoista tunnin ajomatkan päähän Helsingistä tai Tampereelta.

kansallispuisto Kymenlaakso luontopolku Suomi

Repoveden kansallispuisto ja ikoninen Ketunlenkki

10.8.2021

Viikonlopun retki johdatti minut Repoveden kansallispuistoon. Se kulki pitkin sammaleen peittämiä kallioita ja mäntypuiden reunustamia polkuja, siirtyi sulavasti lossin avulla tummaan veteen ja karkasi lopuksi riippusillalle. Muutamaan kilometriin mahtui niin paljon, että sydän oli vähällä pakahtua kaikesta siitä onnesta ja kauneudesta, mitä luonto meille tarjoili.

Rengasreittejä ja kiipeilyä – Repovesi tarjoaa jokaiselle jotakin

Repoveden kansallispuisto sijaitsee Kouvolan ja Mäntyharjun kuntien alueella, vain parinsadan kilometrin päässä Helsingistä. Se onkin todella suosittu retkikohde paitsi sijaintinsa myös upean luontonsa ansiosta: tarjolla on mielettömiä järvi- ja kalliomaisemia sekä kaunista metsää. Ehkäpä juuri näistä syistä Repovesi valittiin vuonna 2012 Vuoden Retkikohteeksi. Alueella on yli 50 kilometriä eritasoisia retkeilyreittejä ja runsaasti tulentekopaikkoja. Kaiken kukkuraksi Repovedeltä löytyy myös Olhava, joka on yksi Suomen suosituimmista kiipeilykallioista.

Metsähallituksen arvion mukaan alueella vieraili viime vuonna (2020) 230 000 ihmistä, joten kauniina kesäpäivinä suosituimmilla reiteillä on ihmisiä lähes ruuhkaksi asti. Meillä kävi tuuri, sillä vaikka parkkipaikka oli täynnä autoja, ruuhka ei juurikaan näkynyt reitillä. Toki ihmisiä tuli ja meni koko ajan, mutta pahimmilta ihmisjoukoilta vältyttiin, ja reitin sai kulkea melko rauhassa omaan tahtiinsa. Vastaantulijoista moni jäi rapsuttelemaan Dodoa, ja se tekee minut jostain syystä aina kamalan onnelliseksi.

Omasta mielestäni yksi Repoveden parhaista puolista ovat rengasreitit, joista löytyy jokaiselle jotakin: Ketunlenkki (3,5 km), Korpinkierros (4,5 km), Koppelonkierros (8,3 km) ja Kaakkurinkierros (26 km). Näistä ensimmäinen on selkeästi suosituin. Tämä johtunee paitsi helposta saavutettavuudesta (Ketunlenkin lähtö- ja saapumispiste sijaitsevat pysäkointialueen vieressä) myös reitin varrelta löytyvistä erikoisuuksista, eli ikonisesta riippusillasta sekä lossista. Mekin lähdimme Repovedelle osittain juuri siksi, että saisimme käyskennellä riippusillalla ja räpsiä siellä kuvia. Reittivalinta oli siis helppo, ja suuntasimme oranssien merkintöjen perässä Ketunlenkille.

Ketunlenkillä näkee ja kokee lyhyellä matkalla paljon

Ketunlenkki lähtö- ja loppupiste sijaitsevat Lapinsalmen pysäköintialueelle (Riippusillantie 55, Kouvola). Saavuttaessa Repovedelle opasteita on aika vähän, ja välillä epäilinkin, olemmeko ollenkaan oikealla reitillä. Jossain risteyksessä tönötti kansallispuiston viitta, mutta muuten viitoitus oli onnetonta. Pysäköintitilaa taas on varsin hyvin, ja näin suosittuna loppukesän viikonloppunakin autolle löytyi paikka. Kannattaa muuten rohkeasti ajaa ”perälle asti”, sillä ainakin oma navigaattorini ilmoitti minun olevan perillä jo kymmeniä metrejä ennen varsinaista parkkipaikkaa. Hetken jo panikoinkin, että joudunko todella tekemään taskuparkin (, jota en osaa alkuunkaan) kaikkien retkeilijöiden tuijottaessa vieressä…

Ketunlenkin voi kulkea kumpaan suuntaan tahansa. Päätimme lähteä kiertämään reittiä vastapäivään, sillä hetken muita retkeilijöitä seurattuamme se tuntui vähemmän suositulta kulkusuunnalta. Tähän suuntaan mentäessä lossi tulee vastaan jo alkumatkasta ja riippusilta puolestaan reitin lopussa. Tasaisin osuus tuli siis heti reitin alkupuoliskolla, ja lossin jälkeen luvassa olikin loppumatkan kestävä mäkinen maasto. Jos haluaa päästä helpommalla, kannattaa kiertää reitti myötäpäivään. Ei polku kuitenkaan vatapäivään mentäessäkään mitenkään mahdoton ollut.

Repoveden historiaa

Olhavalla ja kansallispuiston läheisyydestä löytyneet kalliomaalaukset kertovat, että ihminen on liikkunut Repovedellä jo tuhansia vuosia ennen ajanlaskumme alkua. Lisäksi puiston alueen järvien pohja-aineksesta on löytynyt merkkejä jo ennen ajanlaskun alkua tapahtuneesta viljelystä. Toisin kuin ehkä voisi luulla, Repovesi ei juuri milloinkaan ole ollut koskematonta erämaata, vaan se on kuulunut ihmisen taloudellisen hyväksikäytön piiriin jo vuosituhansien ajan.

Ennen 1970-lukua Repoveden metsät ovat olleet metsätalouden käytössä, ja suurin osa alueen nähtävyyksistä liittyykin jollain tavalla metsäkulttuuriin, tervanpolton, savotoiden ja uittojen aikakauteen.

Ensimmäisen kerran Repovedelle yritettiin saada kansallispuistoa jo 1970-luvun lopulla, mutta aika ei ollut tuolloin sopiva.  Kansallispuistostatuksen Repovesi sai kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin, vuonna 2003, kun UPM lahjoitti valtiolle 560 hehtaaria maata kansallispuiston perustamiseksi. Samaan aikaan yhtiö rahoitti Repovedelle myös 1500 hehtaarin Aarnikotkan suojelualueen, joka kattaa suurimman osan Repoveden nykyisestä yleisölle avoimesta osasta.

Repovesi lumosi ikiaikaisuudellaan

Ymmärrän hyvin, miksi Repoveden kansallispuisto vetoaa ihmisiin ja on niin suosittu. Maisemien ikiaikaisuudessa, jylhissä kallionäkymissä ja kohoilevissa mäntymetsissä on jotain maagista.

Harmitti, että emme olleet varanneet Repovedelle enempää aikaa, sillä sen se olisi tosiaan ansainnut. Tuntui, että mitä pidemmälle lenkki eteni, sitä enemmän halusin nähdä: lähteä kulkemaan pikkupolkuja, tutkia maastoa ja unohtua vain istuskelemaan sammalmättäille. Mietin lenkin aikana useampaan kertaan, miten mahtavaa olisikaan, jos ympärillä olevat puut ja suuret kalliolohkareet osaisivat puhua. Niillä olisi varmasti paljon kerrottavaa, ja minulla niin suuri halu kuulla. Ymmärtää, mitä on ollut silloin ja mitä nyt. Ja yrittää käsittää, miten maailmassa, jossa kaikki muuttuu jatkuvasti, on sittenkin jotain pysyvää. Kuten rantakalliot, joilla istuskelimme.

Tuntui, että kansallispuistossa eksyi helposti suurten kysymysten äärelle. Ja toisin kuin ennen, se ei tuntunutkaan kovin pelottavalta tai ahdistavalta. Päinvastoin. Kotimatkalla autossa istuessani lupasinkin itselleni, että palaisin Repovedelle mahdollisimman pian. Mieluiten rinkan ja teltan kanssa, ilman tarkkaa aikataulua.

Kuvista 2, 4, 12, 14 ja 15 kiitos maailman parhaalle retkiseuralle, Nealle!