”Mihin sä olet meidät oikein tuonut?” taisi olla siskoni ensimmäinen kommentti, kun esittelin hänelle yöpymispaikkamme Virolahdella. Seisoimme Bunkkerimuseon pihalla, ja edessämme kökötti betoninen, hieman iglua muistuttava asumus, jonka sisältä löytyi pelkkä puulaveri.
Pr-matka: Visit Virolahti
Bunkkerimuseo: ”Linnoitus, joka on ollut niin vahva, ettei sitä vastaan ole edes lähdetty hyökkäämään, on täyttänyt tehtävänsä erinomaisesti”
Aloitimme Virolahti-vierailumme Bunkkerimuseosta, joka kertoo Salpalinja-puolustuslinjan rakentamisesta 1940-luvulla. Salpalinja ulottuu Virolahdelta aina Petsamoon saakka ja sen kokonaispituus on huimat 1200 kilometriä. Mielenkiintoinen yksityiskohta on se, että vihollisen pelokkeeksi riitti pelkästään tieto Salpalinjan olemassaolosta, eikä sitä vastaan koskaan hyökätty.
Kierros alkoi vartin pituisella videolla, joka käsitteli Salpalinjan historiaa. Loistava startti meikäläiselle, jonka tietämys Suomen sotahistoriasta on huolestuttavan huonolla tolalla. Historia ei koskaan kuulunut lempiaineisiini koulussa, joten Bunkkerimuseoonkin tultiin yhtenä suurena kysymysmerkkinä – mutta sitäkin innokkaampana. Videolla tuli kuitenkin erinomainen pikakertaus talvi- ja jatkosotiin sekä sen ajan Suomeen. Tästä oli hyvä lähteä jatkamaan kierrosta.
Saimme oppaaksemme ihanan Tiian, jonka selostusta olisin voinut kuunnella maailman tappiin saakka. Hän esitteli meille todella mielenkiintoisella ja mukaansatempaavalla otteella museon esineistöä, kertoi mielenkiintoisia tarinoita sekä haastoi meitä pysäyttävillä kysymyksillä.
Museon perusnäyttelyyn kuuluu Salpalinjan historiaa kertaavan lyhyetlokuvan lisäksi sisänäyttely sekä ulkomuseoalueella sijaitsevat linnoituskohteet ja tykkipuisto. Sisänäyttelyssä pääsimme näkemään, miltä 1940-luvun alun ”työmaa-asunnot” sekä muonittamot ovat näyttäneet. Näiden lisäksi nähtävillä on todella laadukasta kuvamateriaalia, jonka mukana pääsi kulkemaan Salpalinjan rakentamisen eri työvaihteet läpi sekä näkemään, minkälaista sen ajan rakentaminen oli.
Vaikka historia ei olekaan mustavalkoista, huomasin monta kertaa museokierroksen aikana miettiväni, miten paljon meillä nykypäivän ihmisillä olisi opittavaa tiimityöskentelystä. Vallitsevaan minäminä-asenteeseen tympääntyneenä tuntuisi absurdilta, että ”koko Suomi” saataisiin työskentelemään yhdessä – yhteisen päämäärän eteen. Toki sekin on totta, ettei mikään yhdistä niin hyvin kuin yhteinen vihollinen, mutta silti. Tiia esimerkiksi kertoi, että korsuja ja työmaa-asuntoja rakennettiin yksityishenkilöiden maille, ja että kaikki olivat valmiit jakamaan omastaan. Mitenköhän olisi tänä päivänä..?
Museon pihalla pääsimme tutustumaan kenttä-, teräsbetoni- ja pallokorsuihin, kunnostettuihin taistelu- ja yhdyshautoihin, vaikuttavaan panssariestekivilinjaan, PST-tykkiasemaan ja tykkiin sekä tykkipihan muihin tykkeihin. Vaikka tykit ovat varmasti monelle Bunkkerimuseon kävijälle se juttu, huomasin itse kiinnostuvani eniten bunkkereista sekä taistelu- ja yhdyshaudoista.
Olin kovin vaikuttunut siitä, miten kiireellä rakennetuissa bunkkereissa oli huomioitu ihan kaikki, naamioinneista ja ilmanvaihdosta hätäulospääsyihin ja salakäytäviin. Kunnioitettavaa, miten kiireen ja paineen alla on pystytty tekemään jotain niin laadukasta ja loppuun asti mietittyä. Katsellessani pienehköjä tiloja ja kuvitellessani sinne kymmenittäin ihmisiä, huomasin myös toistelevani päässäni vanhaa sanontaa siitä, miten sopu sijaa antaa…
Ehdin kierroksen aikana utelemaan Tiialta, millainen on tyypillinen Bunkkerimuseo-kävijä. Museossa vierailee kuulemma hyvin monenikäistä porukkaa, hieman eri intresseillä: lapset ovat innoissaan ympäristöstä ja mahdollisuudesta leikkiä esimerkiksi hippaa haudoissa tai sotaleikkejä tykkien kanssa. Myös iäkkäämmät henkilöt, joilla on jonkinlainen kytkös sotaan esimerkiksi omien vanhempiensa kautta, vierailevat museossa mielellään. Kolmas selkeä ryhmä ovat retkeilijät, jotka yhdistävät Bunkkerimuseon ja sieltä lähtevät todella laajat ja laadukkaat retkeilyreitit. Suomalaisten lisäksi museossa käy normaalioloissa paljon väkeä ympäri maailmaa, kuten Venäjältä, Saksasta ja Yhdysvalloista.
Kuuluitpa tähän ”kolmen kärkeen” tai et, suosittelen Bunkkerimuseota lämpimästi ihan kaikille. Aihe on mielenkiintoinen, ja ymmärrys aiheesta tuntuu juuri tässä hetkessä erityisen tärkeältä. Kannattaa ehdottomasti ottaa myös opastettu kierros, jolloin alueesta saa paljon enemmän irti. Kysymyksillä sekä kertomalla oppaalle omista mielenkiinnon kohteista kierroksesta saa myös helposti räätälöityä omiin intresseihinsä sopivan!
Pikainen piipahdus luontoon: Keisarin huvipuisto ja Pyterlahden louhos
Reissuun piti totta kai sisällyttää myös luontokohteita. Ensimmäisenä kävimme tutustumassa hieman erilaiseen huvipuistoon. Kyseessä ei suinkaan ole mikään Linnanmäkeen tai Särkänniemeen verrattava paikka, vaan Venäjän viimeisen tsaarin, Nikolai II:n lomaparatiisi. Tsaari perheineen vieraili Virolahdella tiuhaan, ja vuonna 1912 Virolahti vuokrasi Venäjälle maapaikan.
Keisarin huvipuisto unohtui vuosiksi, kunnes pari vuotta sitten se avattiin yleisölle matkailu- ja retkeilykäyttöön kunnostettuna. Vanhoista ajoista ei enää ole juurikaan mitään jäljellä, mutta huvipuiston kompakti alue on todella kaunis, joten nautimme siellä mieluusti kesäpäivästä. Pienehköllä parkkipaikalla ei ollut ruuhkaa ja saimme lähteä rauhallisesti tallustamaan kohti lähdettä, josta keisari Nikolai II:n kerrotaan juoneen. Nyt siinä ei ollut paljoa nähtävää, sillä lähde oli rutikuiva. Ei vesi olisi muutenkaan ollut juomakelpoista, mutta olisihan se ollut kiva nähdä ihan ”oikea” lähde.
Kiersimme pienehkön puiston melko nopeasti. Kuitenkin paikan tunnelmassa on jotain sellaista, mikä houkuttelee pysähtymään pidemmäksi aikaa. Harvoin jaksan jäädä paikoilleni vain fiilistelemään ympäristöä, mutta Keisarin huvipuistossa tein sen useampaan kertaan. Kun mielikuvitukselle antoi vallan, oli helppo kuvitella, miten näissä maisemissa on kaikunut lasten nauru ja miten huolettomia kesäpäivät ovat täällä olleetkaan. Ja ehkä joku pieni määrä paikassa vietetystä onnellisuudesta on säilynyt näihin päiviin saakka, sillä sain itseni jatkuvasti kiinni siitä, että hymyilin leveästi ja askel tuntui yllättävän kevyeltä.
Pyterlahden vanha kivilouhos tunnetaan ennen muuta punagraniitista, jota toimitettiin aikoinaan Pietariin. Louhinta alkoi 1700-luvun alussa, ja louhoksen graniitista on tehty Palatsiaukiolla seisova maailman suurin monoliitti, Aleksanteri I:n pylväs sekä Iisakin kirkon pylväitä. Lisäksi louhoksen kivillä on päällystetty myös Pietarin katuja sekä Nevajoen ja sen kanavien penkereitä.
Tutustuin paikkaan jo etukäteen, ja törmäsin myös muutamiin teksteihin, joissa Pyterlahden kivilouhoksen reittiä kuvailtiin haastavaksi portaikkoineen ja sortumavaaroineen. Meidän kokemuksemme oli kuitenkin päinvastainen: portaikkoja oli kolme, ja niissä jokaisessa vain muutama porras. Olimme molemmat (riskillä) liikkeellä kesämekoissa, ja hyvin pärjäsimme!
Kuten Keisarin huvipuistonkin reitti, on Pyterlahden louhoskin nopeasti kierretty. Suosittelenkin yhdistämään nämä kaksi kohdetta, sillä ne sijaitsevat melko lähellä toisiaan!
Ylellinen kesäteatterielämys ravintola Olkihatussa
Ensimmäisen Virolahti-päivän päätteeksi suuntasimme ravintola Olkihattuun, jossa meitä odotti kesäteatteriesitys. Olin tästä aktiviteetista erityisen innoissani, sillä olin aiemmin kotona harmitellut, miten koko kesä on mennyt huuhaillessa, enkä ole edes teatteriin päässyt. Kesäteatteri on ollut meidän perheessä jokavuotinen perinne, ja ilman sitä kesä ei tunnu kesältä lainkaan!
Olkihattu on todella persoonallinen ja tunnelmallinen paikka. Navetan ylisille on rakennettu pieni lava, ja heti sen eteen oli katettu useita muutaman hengen pöytiä. Hauska idea, ettei omalta paikalta tarvitse missään vaiheessa nousta, vaan juomat ja ruuat tuodaan suoraan omaan pöytään. Tila oli sisustettu todella tunnelmallisesti, ja olikin hauska seurata, miten moni yritti ikuistaa sitä kuviin ja videoihin.
Esitys oli nimeltään Noora ja Valtteri. Kävin ennen reissua googlettamassa, mistä tarina oikein kertoo. Sain selville, että kyseessä on alun perin Radio Novalle kirjoitettu kuunnelmasarja, jossa päästään sukeltamaan yhden pariskunnan elämään ja parisuhdekiemuroihin iloineen ja suruineen. Aihe on sikäli tuttu ja turvallinen, joten ajattelin etukäteen, että onpas kiva nähdä, mitä uutta aiheesta on saatu kaivettua esiin. Valitettavasti esitys jäi hieman pintapuoliseksi, ja välillä tuntui, että näyttelijöiden suuhun on pitänyt kirjoittaa mahdollisimman monta kliseetä – riippumatta siitä, miltä lopputulos näyttää. Välillä tuli siis hieman sellainen olo, että esitys on vääntämällä väännetty, mutta toisaalta joissain kohdin hihittelin kuin pikkutyttö. Välillä tunsin myös piston sydämessäni: olenko minäkin tuollainen puoliso?
Esityksen aikana nautimme kolmen ruokalajin illallisen. Alkuruokana oli pitsaleipänen, josta löytyi muun muassa siikaa, juustoa, pikkelöityä kurkkua ja kuusenkerkkää. Pääruoan aikana lautaselta löytyi villisikaa, punaviinikastiketta, ohrattoa, maa-artisokkaa ja punasipulia. Jälkiruokana taas oli mantelikakkua, mansikkajäätelöä, valkosuklaata, mansikkajäätelöä ja marjoja. Pääsimmekin illan aikana maistelemaan herkullisia makupareja sekä fiilistelemään kauniita annoksia. Oma suosikkini oli ehdottomasti alkuruoka ja jos olisin kehdannut, olisin varmasti pyytänyt toisen samanlaisen annoksen!
Olkihatun henkilökunta ansaitsee mielestäni erityismaininnan! Harvassa paikassa on saanut niin perusteellista opastusta ruuan ja juomien saloihin kuin täällä. Kiireestä ja aikataulupaineesta huolimatta henksu hoiti homman kotiin mallikkaasti!
Hevoshullut Harjussa – eikä itkultakaan vältytty
Tunnustan, kiljuin riemusta kun kuulin, että Harjun Oppimiskeskus on yksi vierailukohteista. Olen aikoinaan suorittanut siellä vammaisratsastusohjaaja-koulutukseen liittyvän kurssin, ja vaikka siitä on vuosia aikaa, Harjun rakennukset olivat vielä melko hyvin muistissa.
Minähän olisin kuvaillut ja rapsutellut hevosia vaikka koko päivän, mutta oli meillä Harjussa muutakin ohjelmaa. Kävimme nimittäin tutustumassa Hevosajoneuvomuseo Kiessiin, jossa on nähtävillä erilaisia kulkupelejä, joita hevoset ovat aikojen saatossa vetäneet. Osa niistä oli tutumpia, osa taas täysin vieraita.
Meidän piti myös käydä moikkaamassa Tuulia, joka on Harjun uusin tulokas suloisine shettiksineen (taitaa joukkoon kuulua muutama muukin kaviokas). Harmillisesti poneilla oli kuitenkin kengitys juuri vierailumme aikana, joten jouduimme siirtämään ponien rapsuttelut johonkin tulevaisuuteen. Onneksi pääsimme lohdutukseksi seuraamaan, kun kaksivuotiasta suomenjunttia opetettiin ajolle. Toinen oli ihan tohkeissaan ja siitä oikein näki, miten aivot raksuttivat hurjaa vauhtia, kun se käveli pihalla edestakaisin kärryt perässään.
Vaikka käynti Harjussa oli ihana, tuli siellä vuodatettua myös kyyneleitä. Laiduntavia suomenhevosia katsellessa iski jäätävä ikävä omaa edesmennyttä hevostani. Jättimäistä tammaa, jonka kanssa sain kasvaa kymmenen pitkää vuotta, lapsesta aikuiseksi. Yhdessä, mutta ennen kaikkea yhteen. Ja joka kaikkien yhteisten vuosien jälkeen vielä viimeisenä tekonaan opetti minulle sen kaikista tärkeimmän, eli miten rakkaasta päästetään irti ♥
Pallokorsu tarjosi parhaat unet – ja hieman liikaa jännitystä
Olimme aiemmin päivällä kyselleet museo-oppaaltamme Tiialta, kummitteleeko Bunkkerimuseossa. ”On täällä kummitus”, Tiia vastasi heti. ”Se liikkuu tuolla sisämuseossa. Olen toimistohommia tehdessäni kuullut usein askeleita ja tuntnut tai kuullut raskasta hengitystä.” Katsoimme siskoni kanssa toisiamme varmasti hieman liian pitkään, sillä Tiia kiirehti lisäämään, että kyseessä on oikein ystävällinen kummitus, joka ei taatusti halua kellekään mitään pahaa.
Jännittynein fiiliksin palasimme pallokorsulle museon jo mentyä kiinni. Kylmät väreet kulkivat pitkin kehoa, kun katselimme auringonlaskussa taistelu- ja yhdyshautaa sekä tykkejä. Mietimme ääneen, miten helppoa täällä olisikaan piiloutua, jos haluaisi jäädä näkymättömiin. Lipputankoa vasten hakkaava naru kuulosti aavemaiselta muun hiljaisuuden keskellä.
Kannoimme tavarat korsuun ja asetuimme taloksi. Pallokorsussa yöpyjät saavat käyttää museon sosiaalitiloja, joten lähdimme käymään vessassa. Oma reissuni sujui mainiosti, mutta siskoni tuli hetken päästä todella vauhdikkaasti pois rakennuksesta. Hän oli aivan hätääntynyt ja kertoi kuulleensa oven paiskautuvan kiinni toisessa päässä rakennusta sekä nopeita askeleita museon käytävällä. Koetimme rauhoitella toisiamme sillä, että Tiia oli kertonut museon kummituksen olevan ystävällistä sorttia.
Outoudet eivät kuitenkaan loppuneet siihen. Heräsimme yöllä molemmat muutamaan kertaan siihen, että kuulimme pienen lapsen lohdutonta itkua suolta. Meidän lisäksemme alueella ei (ainakaan tyhjästä parkkipaikasta päätellen) pitänyt olla muita, ja lapsen itku kesti häiritsevän pitkään. Lisäksi se oli ihmeen ”tasaista”, eli siinä ei ollut lapsen itkulle tyypillistä vaihtelua esimerkiksi äänen voimakkuuden kanssa.
Pallokorsun sisätilat kaikkine mukavuuksineen.
Tässä kohtaa olimme valmiita jo poistumaan paikalta, mutta lopulta päädyimme vain telkeämään korsun oven kunnolla kiinni. Lopulta väsymys vei kuitenkin voiton, ja lopulta nukuimme pallokorsussa todella hyvin. Sisäilma pysyi sopivan viileänä ja raikkaana, ja pärjäsimme hyvin makuualustoilla ja kolmen vuodenajan makuupusseillamme. Olin unohtanut tyynyn kotiin, ja sitä oli paikoitellen hieman ikävä, mutta muuten kaikki sujui erinomaisesti.
Virolahden parhaat salaatit
Viimeisenä käyntikohteenamme oli Bistro & Bar Potkuri, joka on Klamilan satamassa sijaitseva kesäravintola. Saavuimme paikalle hieman jännittyneinä, sillä meillä ei ollut aavistustakaan, minkälaista ruokaa paikasta saa. Potkurin ruokalistan näkee vain paikan päältä liitutaululta, joten emme voineet etukäteen miettiä tilauksiamme.
Turhaan ei kuitenkaan tarvinnut mutkaista reittiä ajella, sillä Potkuri oli aivan mielettömän upea kohde! Ulkoa tarkasteltuna se saattoi näyttää miltä tahansa satamaravintolalta, mutta sisällä tuntui kuin olisi tehnyt paluun portugalilaiseen rantabaariin: surffilauta roikkui katosta, paikassa soi hyvä musiikki ja henkilökunnalla näytti olevan aidosti hauskaa. Sisustuksessa sekoittui liitutaulu (jolta vihdoin löytyi varsin maittava lista) sekä neonväriset leit.
Päädyimme tilaamaan caesar- ja vuohenjuustosalaatit. Valinta meni nappiin, ja saimme eteemme mielettömän hyvännäköiset ja -makuiset annokset. Söimme toisiltamme ristiin (ja koska olemme sisaruksia, toiselta ei tarvinnut aina edes kysyä lupaa!) ja vain fiilistelimme, miten salaatista on saatu niin maukasta! Ja totta kai, auringonpaistetta ja meriveden kimmellystä oli aika mahtava tuijotella samalla, kun haarukoi salaattia suuhunsa.
Kiireettömyyttä ja aitoja kohtaamisia
Kotimatkalla mietimme siskoni kanssa, mitä Virolahdesta jäi päällimmäisenä mieleen. Molemmat nostimme esiin kiireettömyyden ja ruuhkattomuuden. Oli kiva kierrellä eri kohteissa, kun missään ei ollut älyttömiä kesäruuhkia ja -kaaosta.
Lisäksi paikallisilla (sellaisillakin, jotka eivät tienneet, että olimme PR-matkalla) oli aikaa jäädä rupattelemaan niitä näitä meidän kanssamme. Terveisiä erityisesti Harjun keittäjälle, joka herätteli meitä aamupalapöydässä kertomalla kummitusjuttuja ja tarjoilijalle, joka työnsä lomassa esitteli meille Virolahden keskustaa.
Olo oli aidosti tervetullut.
Psst. Jos innostuit Virolahdesta, niin kannattaa käydä lukemassa myös muiden bloggaajien fiiliksiä paikasta:
- Ne Tammelat: Historiallisten helmien Virolahti
- Matkalla Missä Milloinkin: Vinkit Virolahdelle
Unohduksista luonnonsuojelualueeksi
Kiparin kierros
