Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Category

luontopolku

Keski-Pohjanmaa luontopolku

Ohtakari haastaa Kalajoen hiekkasärkät

26.11.2022

Pohjanmaan reissumme oli siinä mielessä erikoinen, että tarkan aikatauluttamisen sijaan se sisälsi uusiksi menneitä suunnitelmia ja hetkessä muuttuvia päämääriä. Ohtakari ei missään vaiheessa kuulunut suunnitelmiimme, mutta saimme siitä vinkin paikalliselta jäsenkorjaajalta. Hän ylisti paikkaa kovasti ja vertasi sitä jopa Kalajoen hiekkasärkkiin, joten olihan se päästävä näkemään.

Nopea googlettaminen vahvisti jäsenkorjaajan hehkutukset. Vattajanniemen dyynialuetta kuvailtiin maisemallisesti merkittäväksi koko Euroopan mittapuulla: 15 kilometrin pituinen hiekkaranta on paitsi yksi Pohjoismaiden pisimmistä myös Euroopan havumetsävyöhykkeen suurin dyyniranta. Lukipa Vattajaniemestä ja Ohtakarista missä tahansa, kirjoitukset vilisivät superlatiiveja toisensa perään. Odotukset olivat siis korkealla!

Vattajanniemen hiekkarannat sijaitsevat noin 40 kilometrin päässä Kokkolan keskustasta. Vattajan vieressä sijaitsee Ohtakari, saari ja kalastajakylä, joka toimi päätepisteenämme. Ohtakari on tärkeä kalastajien tukikohta ja alueen kalastushistorialla onkin pitkät juuret.

Saareen vie hiekkarantojen reunustama kapea tie, jonka molemmilla puolilla kurkottelee meri. Ohtakarista löytyy kalastusmuseo, luontopolku ja näköalatorni, joka tarjoaa upeat maisemat merelle ja Vattajan dyyneille. Nykyään Ohtakarissa on noin 50 vapaa-ajan asuntoa, grillikatos, vierasvenesatama ja kesäkahvila.

Horisonttiin piirtyvä punaisten rakennusten kalastajakylä sekä vaalean hiekan reunustamat rannat tuntuivat sekoitukselta norjalaista kalastajakylää ja Yyterin hiekkarantoja. Kalajoen hiekkarannoista minulla ei ole henkilökohtaista kokemusta, mutta ne sijaitsevat noin 40 kilometrin päässä. Ilmeisesti Ohtakari ja Vattajanniemi ovat jääneet hieman Kalajoen varjoon, vaikka ovatkin vuosien saatossa kasvattaneet jatkuvasti suosiotaan.

Saarelta löytyi onneksemme luontopolku, joka helpotti päämäärätöntä sinkoiluamme sinne tänne. Ohtakarin näkötornin juurelta lähtevä parin kilometrin pituinen polku kiertää saaren, jolla pääsee merimaisemien lisäksi tutustumaan perinteiseen kalastajakylään. Näin talviaikaan luontopolku oli vain ihan kiva, mutta uskon, että kesällä se saattaisi päästä jopa heittämällä lempireittien joukkoon.

Luin, että Ohtakari on linnustoltaan monipuolinen ja luontopolun varrella saattaa melko useinkin bongata harvinaisia lintuja, joten voisin kuvitella, että alueella on ruuhkaa kevät- ja syysmuuttojen aikaan sekä lintujen että bongareiden osalta. Tuntuu, että viimeisimmät luontopolkuni ovat olleet lintubongarien suosiossa. Pitänee itsekin harkita kiikarien ostoa, haha!

Polku oli pääosin helppokulkuinen, muutamaa kivikkoisempaa ja epätasaisempaa kohtaa lukuun ottamatta. Merituuli oli paikoitellen niin kova, että hengittäminen tai silmien auki pitäminen tuntui hankalalta, mutta maisemat olivat sitäkin mahtavammat. Merta, hiekkadyynejä ja auringon viimeisiä säteitä. Niin karua ja kaunista yhtä aikaa.

Kiipesimme myös Ohtakarin näköalatorniin, ja vaikka sieltä näkikin laajalti koko alueen, ei se silti mielestämme tarjoillut parastaan. Tai sitten se johtui vaan talvisen karusta maisemasta. Kaikki näytti sekavalta ja jotenkin pliisulta, ja jostain syystä kameran näytöltä tämä vaikutelma vain korostui. Koetin saada taltioitua Ohtakarin parhaita paloja, mutta se tuntui mahdottomalta.

Vaikka alueella ei lisäksemme liikkunutkaan muita, emme kuitenkaan saaneet nauttia täydestä luonnonrauhasta. Vattajan alue nimittäin toimii osittain myös Puolustusvoimien harjoitusalueena. Alueella liikkumista on luonnollisesti rajoitettu, ja taustalla kuuluva ampuminen ja tykin laukaukset loivatkin oman tunnelmansa muutenkin autioille rannoille.

Äänet ja maisemat toivat monenlaisia ajatuksia mieleen. On niin hurjan epäreilua, että joillekin tällainen ammuskelu on arkipäivää, eikä se rajaudu vain tietyn harjoitusalueen sisälle.

Olimme liikkeellä sateisen harmaana arkipäivänä, joten kummassakaan paikassa ei ollut ruuhkaa. Törmäsimme vierailumme aikana vain yhteen saksalaisperheeseen, joka halusi ottaa kuvat dyyneillä. Kohtaaminen oli lyhyt.

Ohtakari oli kaunis, mutta hyytävän kylmä tuuli ja vain muutaman tunnin valoisa aika eivät tehneet sille oikeutta. Mekin pööpöilimme siellä ympäriinsä hieman orpoina. Paikoitellen jopa pelkäsimme, että joku tulisi häätämään meidät pois. Niin autiolta ja hylätyltä kaikki vaikutti. Taustalta kuuluvat laukaukset saivat mielikuvituksen laukkaamaan, ja välillä tuli olo, että olemme keskellä sodan tyhjentämään aluetta.

Ei kuitenkaan tarvitse käyttää kovinkaan paljoa mielikuvitusta, jotta paikan saa kuviteltua kesäiseen loistoonsa. Uskon, että alueella on silloin huomattavasti enemmän elämää. Lisäsin paikat myös omalle kesälistalleni ja toivon, että tulemme tänne viimeistään jonain helteisenä kesäpäivänä!

Kiitos otsikkokuvasta Laura Neuvonen!

Keski-Pohjanmaa luontopolku

Maisema kuin toisesta maailmasta: Töppösen luolikko

7.11.2022

Keski-Pohjanmaan Halsualla sijaitseva Töppösen luolikko on jääkauden jälkeen muodostunut noin 750 hehtaarin suuruinen kivikkoalue, joka on kaikessa erikoisuudessaan ja laajuudessaan näkemisen arvoinen. Silmänkantamattomiin jatkuva kivikko on kuin toisesta maailmasta. Ja niinhän se onkin. Töppösen luolikko eli rakkakivikko on nimittäin jäänne lähes 10 000 vuoden takaa.

Liukkaat pitkokset ja valtavia kiviä liki silmänkantamattomiin. Ne olivat ensimmäiset ajatukset, kun saavuimme luontopolun alkupisteeseen. Harva suomalainen luontokohde tuntuu enää sykäyttävän ja pelkäsin, että Töppösen luolikko olisi jälleen yksi tällainen ”sata tusinassa” -kohde. Vettä satoi vaakatasossa emmekä uskoneet harmaan sään tarjoilevan meille mitään parempaa.

Olimme edellisenä iltana tutustuneet netin avustuksella alueen luontokohteisiin. Olimme yllättyneet siitä, miten paljon kaikkea monipuolista tuntui olevan saatavilla. Vielä enemmän yllätyimme seuraavana päivänä, kun lähdimme autolla liikkeelle. Tienvarret tuntuivat olevan täynnä kylttejä, jotka houkuttelivat poikkeamaan reitiltä erilaisiin luontokohteisiin. Oli koskea, luontopolkuja, nähtävyyksiä… Töppösen luolikoidenkin opasteet alkoivat näkyä hyvissä ajoin, useita kilometrejä ennen parkkipaikkaa. Kerrankin tuli olo, että perille olisi löytänyt myös ilman navigaattoria.

Eteläisen Suomen suurin muinaisranta-alue

Palataan ajassa tuhansia vuosia taaksepäin. Aalto toisensa jälkeen vyöryy jylisten järvenselältä. Rantakivet jauhautuvat aaltojen voimasta aina vaan pienemmiksi ja pienemmiksi. Lopulta vesi vie ne ja hiekan mennessään. Kaikki halkaisijaltaan alle 20 senttimertin kokoiset kivet ovat kadonneet ja jäljelle on jäänyt vain valtavia järkäleitä, jotka nekin ovat joutuneet nöyrtymään aaltojen edessä ja pyöristyneet.

Jäljellä on 7,5 neliökilometrin kokoinen muinaisranta-alue, joka on eteläisen Suomen suurin. Huuhtoutunut kivikko on monen metrin paksuista. Kivet ovat yhä samoilla sijoillaan, vaikka aikaa on kulunut lähes kymmenen tuhatta vuotta. Voi vain kuvitella, kuinka korkeita ovat olleet ne aallot, jotka aikoinaan paiskoivat useita tonneja painavia lohkareita ympäriinsä…

Kivimerta katsellessa mietin, miksi ihmeessä alueen nimessä on sana luolikko, vaikka missään ei näy ainuttakaan luolaa. Taustatyö on paikoillaan ja se kertoo, että kivikoita kutsutaan Keski-Pohjanmaalla luolikoiksi. Sen sijaan Töppöselle ei tunnu löytyvän järkevää selitystä. Lähteiden mukaan se esiintyy myös muualla Perhonjokilaaksossa rikoisen kivimuodotlman yhteydessä, mutta muuten nimen alkuperä on jäänyt mysteeriksi.

 

Moni arka eläin viihtyy alueella

Ympärilleen katsellessa tajuaa, mitä luonnon karuus tarkoittaa. Muu kasvillisuus ei ole kuollut, sitä ei koskaan ollutkaan. Tai oli, mutta ennen viimeisimmän jääkauden alkua. Mosaiikkimaisema, jossa pienet vihreät tilkut värittävät muuten harmaata kivikkoa, on syntynyt aikojen saatossa tapahtuneiden alavien maiden soistumisten ja korkeimmille kumpareille muodostuneiden metsäsaarekkeiden ansiosta.

Vain harva kulkija on eksynyt alueelle, joten vaikeakulkuinen kivikko on säilynyt suurimmaksi osaksi luonnontilassa. Sen takia monet arat eläinlajit viihtyvät täällä: Jos oikein on tuuria, saattaa nähdä ahman tai maakotkan. Viime vuosikymmenien aikana metsäpeura taas on vallannut metsäsaarekkeet Töppösen luolikoilla, joten niidenkään näkeminen ei ole mahdotonta.

Töppösen luolikot tarjoavat pikaisen aikamatkan

Töppösen luolikoiden luontopolku ei ole pitkä, alle kilometrin suuntaansa. Lyhyydestään huolimatta alue ei mielestäni sovellu (ainakaan pienimmille) lapsille. Pitkospuut ovat paikoitellen huonossa kunnossa ja tiputus niiltä saattaa olla melkoinen. Lisäksi kivikossa loikkiessa on vaarana, että kaatuu tai loukkaa muuten jalkansa. Esimerkiksi kuvatessa emme uskaltaneet liikkua mihinkään suuntaan, sillä pelko harha-askelista oli todellinen.

Entä kenelle sitten suosittelisin paikkaa? Mielestäni luolikko sopii parhaiten pieneksi välietapiksi tai ylimääräiseksi happihyppelyksi muun retkeilyn ohelle. Me liikuimme jo muutenkin alueella, emmekä ehkä muuten olisi raaskineet ajaa paikalle juuri tuon reitin lyhyyden takia. Reitin päätöspisteestä löytyy tulentekopaikka, joka sijaitsee keskellä kivikkoa. Vierestä löytyy myös katos, josta saa puita. Olisimme mielellämme tulistelleet tässä erikoisessa paikassa, mutta katoksen märät puut sekä yltyvä vesisade eivät tällä kertaa houkutelleet tarpeeksi, jotta olisimme jääneet.

Jälkeenpäin voin taas todeta, että käyminen kannatti. En muista, että olisin aikoihin liikkunut yhtä kivikkoisella ja erämaatyylisellä luontopolulla tai päässyt tuollaiselle aikamatkalle. Kiveltä toiselle loikkiessa tuntui kuin aika olisi pysähtynyt ja me olimme ainoat ihmiset maailmassa. Koetimme kovasti myös tiirailla taivaalle ja käkkärämäntyjen latvoihin, jos olisimme äkänneet kotkan. Mitään ei kuitenkaan näkynyt, paitsi yksi epämääräinen möykky erään männyn latvassa. Se oli harmillisesti kuitenkin niin kaukana, ettemme saaneet siitä selvää. Pitää varmaan alkaa pakata kiikarit reppuun mukaan…

Suurkiitos osasta kuvia Laura Neuvonen!

kansallispuisto Keski-Pohjanmaa luontopolku

Salamajärven kansallispuistoon on helppo rakastua

4.11.2022

Salamajärven kansallispuisto sijaitsee eteläsuomalaisen silmin keskellä ei mitään: keskisessä Suomessa, suunnilleen Vaasan korkeudella, noin tunnin ajomatkan päässä E75-tieltä länteen.  Vuonna 1982 perustettu Salamajärvi on eteläisimpiä paikkoja Suomessa, jossa voi kokea erämaan tunnelman. Luonto on läsnä kaikkialla, ja puistossa pääsee todellakin kuuntelemaan hiljaisuutta sekä luonnon rauhoittavia ääniä.

Teimme pikaretken Salamajärvelle lokakuun viimeisenä lauantaina. Aamun myrskyvaroitus oli saanut meidät epäilemään, pääsisimmekö laisinkaan tutustumaan kansallispuistoon. Istuimme mökissä ja katselimme järvelle, jossa vaahtopäät vain kasvoivat kasvamistaan. Säätä uhmaten päätimme kuitenkin lähteä liikkeelle. Valitettavasti olimme kuitenkin tässä vaiheessa jo paljon aikataulua jäljessä, joten tiesimme, että joutuisimme tyytymään lyhyeen luontopolkuun.

Kansallispuistoon vievä hiekkatie muuttui koko ajan pienemmäksi ja reikäisemmäksi. Muutaman kerran auton pohjasta kuului niin pelottava ääni, että emme oikein tienneet kumpi oli parempi vaihtoehto: kääntyä takaisin vai jatkaa matkaa siinä toivossa, että tie jossain kohti paranisi.

Aina, kun uskalsimme irrottaa katseemme tiestä, skannasimme metsää siinä toivossa, että näkisimme metsäpeuroja, joiden asuinmaille olimme saapuneet. Valitettavasti yksikään eläin ei kuitenkaan osunut näkökenttäämme. Sen sijaan näimme jotain muuta: valtavan suurta kauneutta, jossa ujot auringonsäteet, kivikkojen karuus, pitkospuiden ihanuus sekä suoluonnon suloisuus yhdistyivät hämmentävän yhtenäisellä tavalla.

Salamajärven haastavat reitit

Salamajärven kansallispuisto on pinta-alaltaan pienehkö, 62 neliökilometrin luontokohde Keski-Pohjanmaalla. Koostaan huolimatta Salamajärvellä on eripituisia reittejä tarjolla varsin paljon. Kaikkiaan Salamajärven kansallispuistossa kiemurtelee merkittyjä polkuja yhteensä noin 60 kilometrin verran. Reitit ovat monelta osin haastavia kivikkoisuuden takia ja osa niistä jatkuu myös kansallispuiston ulkopuolelle.

Peuran polun reitistöön kuuluvia merkittyjä reittejä on tarjolla liki 60 kilometrin verran. Lähes 60 kilometrin pituinen Hirvaan kierros taas tarjoaa retkeilijälle mahdollisuuden kunnon vaellukseen. Pitkien reittien lisäksi alueella on myös useita huomattavasti lyhyempiä reittejä, kuten Sysilammen suunnalla kiertävä Lasten luontopolku, Pakosuon kierros sekä Koirasalmelta lähtevät, järviä kiertävät Metsäperäläisen taival sekä Vasan kierros, jonka päätimme käydä testaamassa.

Alunperin olimme suunnitelleet käyvämme tutustumassa Pakosuon kierrokseen, mutta aikataulullisista syistä jouduimme valitsemaan lyhyemmän lenkin.

Vasankierroksella kuljetaan metsäpeuran jalanjäljissä

Jos meillä olisi ollut reilummin aikaa, olisimme varmasti suunnanneet kulkumme pidemmille reiteille, mutta tuona lokakuisena lauantaina valitsimme reitiksemme parin kilometrin mittaisen Vasan kierroksen. Ja voin kyllä sanoa, että oli nappi valinta! Missään vaiheessa emme joutuneet pettymään – päinvastoin, sillä jokaisen mutkan takaa tuntui tulevan aina vain jotain hienompaa ja näyttävämpää.

Vasan kierros lähtee Koirasalmen luontotuvan pihasta ja kiertää Pienen Koirajärven. Matkaan on mahdollista lähteä myös kodan vierestä, ensimmäisen parkkipaikan yhteydestä.

Matkan varrella on useita tauluja, joissa kerrotaan metsäpeuran elämästä. Alkumatka reitistä on esteetöntä, mutta reittiin sisältyy myös pitkiä pitkospuuosuuksia, jolloin kuljetaan aivan järven rannassa.

Vasan kierros on ehdottomasti kiertämisen arvoinen luontopolku, joka sopii erinomaisesti myös lapsien kanssa kierrettäväksi. Lisäksi voin lämpimästi suositella reittiä ”ylimääräiseksi” kierrokseksi, jos vaan kunto kestää.

Kaikki Vasan polun pitkokset on uusittu kesäkuussa 2020, joten niillä kelpasi tepastella. Pitkospuilla ylitetään Pienen Koirajärven eteläpuolella oleva neva. Tässä kohtaa pääsee kirjaimellisesti kulkemaan metsäpeuran jäljillä, sillä pitkospuihin on polttomerkitty metsäpeuran sorkan jälkiä niiden oikeassa koossa. Mielestäni loistava idea!

Nevamaisen osuuden jälkeen pujahdetaan kosteaan metsikköön ja siitä tämän reitin vaikeakulkuisemmalle osuudelle. Lyhyellä polkuosuudella on paljon kiviä, kunnes edessä on jälleen helpompaa leveää polkua. Polun loppupäässä Pienen Koirajärven pohjoispäässä ohitetaan myös komea pirunpelto, jossa on paljon erikokoisia lohkareita. Haluaisimme loikkia niitä pitkin järvenrantaan, mutta sateen kastelema kivikko vaikuttaa liukkaalta.

Edessä on vielä laskeutuminen pieneltä mäennyppylältä alas pitkospuille ja siitä Koirasalmentielle, jonka toiselta puolelta löytyy uudenoloinen kotalaavu ja tulentekopaikka. Jo lähtiessämme sovimme, että söisimme siellä eväät.

Suuntasimmekin oitis kotaan, jossa oli tulet valmiina. Kaivoimme glögin repusta ja aloimme lämmittää sitä sekä aamulla tehtyjä eväsleipiä. Kodan ulkopuolella sade hetkellisesti koveni, mutta nuotion lämmössä meillä ei ollut mitää hätää. Jäimme fiilistelemään eväitä ja nuotiota niin pitkäksi aikaa, että meille tuli lähdön kanssa lopulta jopa hieman kiire…

Metsäpeura on Salamajärven tunnuseläin

Metsäpeura on oikeutetusti Salamajärven kansallispuiston tunnuseläin ja komeilee luonnollisesti myös kansallispuiston merkissä. Se on sama eläinlaji kuin pohjoisempana elävä poro ja Pohjois-Amerikan karibu, joiden erillinen alalaji metsäpeura on. Metsäpeuran pitkäjalkaisesta ja rotevasta olemuksesta näkee, että se on sopeutunut pohjoisen havumetsävyöhykkeen runsaslumisiin metsiin, kun taas tunturipeura ja siitä kesytetty poro ovat avomaiden asukkeina lyhytjalkaisempia ja hieman sirompia. Leikkisästi sanoimmekin, että metsäpeura vaikuttaa hieman lehmän ja poron risteytykseltä…

Metsäpeuroja elää luonnossa vain Suomessa ja Luoteis-Venäjällä. Ilman Venäjän laajoja erämaita metsäpeuraa ei päästäisi ihailemaan nykypäivän Salamajärvellä, sillä laji metsästettiin Suomesta sukupuuttoon 1800-luvulla. Vuonna 1979 Salamajärven kansallispuistoon siirrettiin Kuhmosta kaksi hirvasta ja kahdeksan vaadinta, joista on kasvanut Suomenselälle yli 1000 yksilön peurakanta, joka elelee kansallispuiston alueella.

Varmasti jokainen Salamajärvellä vieraillut toivoo kohtaavansa kansallispuiston nimikkoeläimen, metsäpeuran. Niin mekin. Meidän ongelmamme tosin oli se, ettemme osanneet olla hiljaa. Hihkuimme koko ajan maisemien kauneudelle, liukastelimme pitkospuilla ja olimme tippua suohon räpsiessämme kuvia. Puheensorina ja naurunrämäkät seurasivat toisiaan, enkä ihmettele yhtään, etteivät metsäpeurat tulleet lähellekään. Välillä yritimme tsempata, mutta lopputulos oli heikohko.

Jo kansallispuistoon ajaessamme olimme todenneet, että metsäpeuran näkeminen olisi piste i:n päälle ja kruunaisi koko meidän onnistuneen Keski-Pohjanmaan reissumme. Harmiksemme emme kuitenkaan nähneet yhden yhtä ”petraa” (itämurteissa metsäpeuraa kutsutaan tällä nimellä) ja hieman harmissamme lähdimme ajelemaan Lappajärvelle.

Yllätys (ja onnettomuusriski…) oli kuitenkin suuri, kun muutama kilometri kansallispuiston jälkeen äkkäsimme metsäpeuralauman pellolla. Voi sitä huudon määrää, mikä autossa oli. Jostain kumman syystä alamme aina Lauran kanssa huutaa kuin hyeenat, jos näemme jotain kiinnostavaa ja/tai sellaista, mistä pitäisi äkkiä saada räpsittyä kuvia. Kamerat olivat tietenkin takapenkillä repussa, mutta aikamme sekoiltuamme saimme kuitenkin napattua muutaman kuvan. Eivät nämä laadulla ole pilattuja, mutta onpahan todistusaineistoa siitä, että me ihan oikeasti näimme metsäpeuroja. Emmekä vain yhtä, vaan kunnon lauman!

Salamajärvi meni kyllä heittämällä omien suosikkipuistojen joukkoon! Vaikka olimme liikkeellä voimakkaassa vesisateessa, ei sekään lannistanut intoamme. Päinvastoin! Minua oikeasti harmitti, kun emme ehtineet kiertää useampaa luontopolkua tai muutenkaan tutustua kansallispuistoon sen kummemmin. Palo kuitenkin jäi, joten toivon todella, että viimeistään keväällä pääsisimme jatkamaan Salamajärven valloitusta!

Onko Salamajärven kansallipuisto tuttu kohde? Entä oletko onnistunut bongaamaan metsäpeuroja?

esteetön Keski-Pohjanmaa luontopolku

Harrbådan majakka – kummituksen koti

1.11.2022

Heti alkuun todettakoon, ettei vuonna 1953 rakennettu kokkolalainen Harrbådan majakka oikeasti ole majakka laisinkaan. Kyseessä on niin kutsuttu linjaloisto, merenkulun ohjaukseen käytetty turvalaite, jota usein virheellisesti kutsutaan majakaksi. Tornin valo on sammutettu jo vuonna 1979, ja nykyään korkea betonitorni toimii lähinnä purjehdusmerkkinä. Tälläkin uhalla kutsun (kuten niin moni muukin) rakennusta majakaksi.

Harmaa, taivasta kohti kurottava lohkeileva möhkäle ei varsinaisesti ole mikään kaunotar, mutta ehkä juuri siksi paikasta liikkuu niin paljon kummitustarinoita. Lokakuun sateisen harmaana aamupäivänä kaikki lukemamme tarinat tuntuvat heräävän eloon, ja mielikuvitus lähtee laukalle. Myrskytuulen repiessä mäntyjä olemme kuulevinamme naisen vaimeaa itkua jostain lähistöltä. Alueella ei liiku lisäksemme muita, ja autio ympäristö onkin omiaan lisäämään jännitystä.

Lähestymme tornia, jota kiertää verkkoaita. Tarkoitus on suojata vierailijoita irtokiviltä, joita huonokuntoisesta majakasta saattaa irrota. Toisaalta se myös estää uteliaimpia vierailijoita yrittämästä mitään typerää, kuten kiipeämistä. Joidenkin lähteiden mukaan majakkaan on joskus saanut kiivetä, mutta nykyään se on turvallisuussyistä kielletty. Verkkoaitaan tehtyjen reikien perusteella päättelemme, että kiipeilijöitä riittää vieläkin.

Me emme kiipeä, mutta sen sijaan koetamme nähdä, liikkuuko ikkunoissa joku tai jotain. Venytämme käsiämme aidanraoista ja yritämme saada otettua mielenkiintoisia kuvia. Tekisi mieli pujahtaa sisälle, mutta pieni ääni sisällä kertoo, ettei se olisi oikein. Tyydymme ihailemaan majakkaa kauempaa ja yritämme miettiä, miltä se on parhaimpina vuosiaan mahtanut näyttää.

Vilkuilemme vähän väliä myös ympärillemme, sillä meillä kummallakin on tunne, että tekemisiämme tarkkaillaan.

Tarina Harrbådan neidosta

Alueen tunnelma ja maisemat saavat mielikuvituksen laukkaamaan, ja majakka onkin toiminut innoitteena monenlaisille tarinoille. Niistä tunnetuimmat liittynevät Harrbådan neitoon ja hänen kurjaan kohtaloonsa. Yhteistä kaikille tarinoille on läheisensä menettänyt nainen, joka lopulta riistää hengen itseltään.

Tarinoista ehkä tunnetuin kertoo naisesta, joka joutui perheineen haaksirikkoon. Onnettomuuden yhteydessä nainen menetti sekä miehensä että pienen poikansa. Nainen ei kestänyt ajatusta siitä, että joutuisi elämään elämänsä yksin, vaan päätti hukuttautua takaisin päästäkseen perheensä luo. Näin ei kuitenkaan käynyt, sillä taivaan portit eivät auenneet naiselle. Tämän takia naisen sielu jäi vaeltamaan majakalle yrittäen epätoivoisesti löytää miehensä ja poikansa. Hän ei kuitenkaan koskaan saanut rauhaa, vaan vaeltaa levottomana alueella vielä tänäkin päivänä perhettään etsien. Tarinan mukaan tyynellä säällä majakan läheltä saattaa kuulla neidon itkevän kurjaa kohtaloaan.

Toisen version mukaan Harrbådan edustalle haaksirikkoutui vuosia sitten laiva, jonka kyydissä myös neito oli. Neito hukkui haaksirikossa, mutta hänen sielunsa ei koskaan saanut rauhaa, vaan jäi vaeltelemaan majakan läheisyyteen. Yöaikaan on mahdollista kuulla naisen itkeskelevän kaipuutaan ja kurjaa kohtaloaan. Tarinan mukaan kaikki Harrbådan kivet ovat neidon koruista tippuneita timantteja, jotka ovat maahan osuessaan muuttaneet muotoaan.

Kolmannen tarinan mukaan neito oli aikoinaan jätetty laivasta juuri Harrbådan majakalle. Tarkoituksena oli, että neito asuttaisi paikkaa ja vartioisi samalla majakkaa ei-toivotuilta vierailta. Naisen aviomies jatkoi matkaansa merelle, mutta huonoksi onneksi laiva eksyi myrskyssä. Tarina ei kerro, miten miehelle ja laivalta lopulta kävi, mutta he eivät koskaan enää palanneet Harrbådalle. Nainen odotti miestään vuosikausia ja katseli usein kaihoisasti merelle toivoen näkevänsä rakkaansa. Aikaa kuitenkin kului, eikä miestä näkynyt. Naisen ahdistus ja ikävä kasvoivat kasvamistaan, ja lopulta hän päätti epätoivoisena kiivetä majakkaan ja hypätä ikkunasta alas. Lienee sanomattakin selvää, että korkealta tornista hypännyt nainen kuoli hypyssä. Naisen sielu jäi kuitenkin elämään majakalle, ja vielä nykyäänkin naisen kuolinpäivänä, samaan kellonaikaan, voi nähdä tämän hyppäävän alas majakan ikkunasta.

Yksi uusimmista versioista taas lienee erään selvänäkijän sepustus. Hänen mukaansa kaikki olisi saanut alkunsa eräästä seurueesta, joka oli ollut matkalla Ykspihlajasta kaupunkiin. Seurueessa oli useita miehiä sekä nainen. Jostain käsittämättömästä syystä miesporukka oli päättänyt surmata naisen. Selvänäkijä pystyi kahvinporojen avulla näkemään, että naisen ruumis makasi meren pohjassa.

Alueen reitistö

Harrbådan on uniikki hiekkainen niemenkärki, jossa riittää taatusti tutkittavaa ja kuljettavaa. Alueella tuntuu risteilevän polkuja loputtomiin, ja ne tarjoavatkin sekä useamman tunnin lenkkejä että lyhyempiä pyrähdyksiä historiallisessa miljöössä. Reitit kulkevat hiekkaisessa kangasmetsässä, kosteassa kuusikossa sekä rannan lehtometsissä ja heinikossa, tarjoten jokaiselle jotakin.

Majakalle pääsee ajamaan myös suoraan muhkuraista hiekkatietä pitkin. Me päädymme tähän vaihtoehtoon, sillä puut huojuvat vaarallisesti tuulessa ja vettä vihmoo vähän väliä. Edellisiltana on varoitettu syysmyrskystä, jota olemme hieman uhkarohkeina lähteneet uhmaamaan. Hetken majakkaa ihailtuamme sade kuitenkin lakkaa ja tuulikin tyyntyy, joten ehdimme tutustua alueen luontopolkutarjontaan.

Läheiseltä Elban nuorisokeskukselta lähtee tunnetuin alueen luontopoluista, noin 3 kilometrin pituinen reitti Harrbådalle. Reitin varrelta löytyy useita sinne tänne risteileviä polkuja, jotka tarvittaessa vielä lyhentävät matkaa jättäen majakan pois. Luontopolun alussa kulkee leveät pitkospuut, joita on mahdollista kulkea myös lastenvaunujen kanssa. Matkan varrelta löytyy lintutorneja sekä aitauksia, joissa kesäaikaan laiduntaa muun muassa lampaita. Lintutornit tarjoavat kivaa lisää luontopoluille, sillä niistä alueen näkee taas hieman eri vinkkelistä.

Toinen suosittu ja hieman pidempi reitti on Vanhan Kallen kinttupolku, joka alkaa Santahaan kuntoradun parkkipaikalta. Kinttupolku on pituudeltaan noin viisi kilometriä yhteen suuntaan, mutta halutessaan tätäkin reittiä on mahdollista lyhentää jättämällä auton Sannanrannantien ja Outokummuntien risteykseen.

Ulkoilualueena Harrbådan on helppo. Toisaalta siellä voi haahuilla vailla sen kummempaa määränpäätä monipuolisista maisemista nauttien, mutta toisaalta se sopii myös hyvin merkittyjen luontopolkujen ystäville. Alueen suosiota lisää myös se, että lähes kaikkialle pääsee lastenrattaiden kanssa. Ainoastaan Elban luontopolku ei sovellu pitkospuiden takia rattaille tai pyörätuolille.

Ihastuin Harrbådan helppouteen ja siihen, että siellä pärjäsi hyvin ilman suurempia suunnitelmia. Sen kun kipitti sinne, mistä milloinkin aukesi mielenkiintoisimmat maisemat tai lintutorni. Haluaisin ehdottomasti päästä vierailemaan paikassa myös kesäaikaan, sillä nyt kaikkialla oli kovin… Noh, syksyistä.

Onko Harrbådan tai siihen liittyvä kummitusjuttu sulle entuudestaan tuttu?