Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Category

luontopolku

kansallispuisto luontopolku Suomi

Kevätretkellä Liesjärven kansallispuistossa

7.5.2021

Tiedättekö, kun joskus joku paikka on hieman liian lähellä, eikä sille ehkä juuri siitä syystä osaa antaa tarpeeksi arvoa? Liesjärven kansallispuisto on aina ollut itselleni tällainen paikka. Hieman liian lähellä ja helposti saavutettavissa. Se on vuosikausia ollut itselläsi jonkinlaisena ”kakkosvaihtoehtona” – odottanut sitä hetkeä, kun en keksi parempaakaan paikkaa, jonne lähteä seikkailemaan.

Huhtikuun alkupuolella tulikin sitten iltapäivä, jolloin en pitkän ja puuduttavan palaveriputken jälkeen jaksanut sen kummemmin suunnitella, minne sitä suuntaisi. Tiesin vain, että halusin päästä tuulettamaan päätä jonnekin uuteen paikkaan, ja niinpä pienessä väsykiukussa pakkasin autoon miehen, koiran ja kameran ja lähdin ajelemaan kohti Liesjärveä. Reittejä en ollut katsonut ollenkaan, ja parkkipaikaksikin valikoitui juuri se, minkä GoogleMaps tarjosi ensimmäisenä: Korteniemi. Vauhdikkaan lähdön takia meillä ei todellakaan ollut mitään reittiä suunniteltuna etukäteen. Pysähdyimme ensimmäiselle opasteelle ja summamutikassa arvoimme, mihin suuntaan sitä lähtisi. Olin aiemmin bongaillut hienoja (drone)kuvia Kyynäränharjusta, joten päätimme suunnata sinne. Myin ajatukseni miehelleni kauniilla maisemilla ja molemmin puolin avautuvalla järvinäköalalla.

Korteniemi, josta lähdimme liikkeelle, oli itsessään jo näyttävä. Google tiesi kertoa, että entisen metsänvartijan pihapiiri rakennuksineen, puutarhoineen ja viljelyksineen on säilynyt lähes muuttumattomana yli sadan vuoden ajan. Perinnetilan tarkoituksena on suojella kulttuurimaisemaa, vanhaa rakennuskantaa sekä ylläpitää ikivanhaa perinnetietoa. Paikalle kannattaisi ehdottomasti suunnata myös kesäaikaan, jolloin tilalla todella eletään 1910-luvun mukaisesti. Silloin pihapiiristä löytyisi myös elämää alkuperäisrotuisten kotieläinten, kuten lehmien, lampaiden ja hevosten muodossa. Pelloilla ja kasvimaalla taas viljellään kesäaikaan vanhoja kotimaisia kasvilajikkeita perinteisin työtavoin.

Perinnetilan jälkeen reitti laskeutui kuusikkoon, jossa pääsimme hetkittäin nauttimaan pitkospuista. Siellä täällä oli vielä lunta ja paikoitellen myös todella liukasta, joten askeleitaan sai katsoa todella tarkkaan. Mäyrinkäisellä oli taas uudessa paikassa neliveto päällä, joten paikoitellen kävimme (hyvinkin äänekästä) keskustelua siitä, kuka määrää tahdin.

Jostain kauempaa kuului joutsenten laulua ja pienillä peltokaistaleilla seisoskeli peuroja, joita yritimme epätoivoisesti saada kuvattua. Vaikka otukset seisoivatkin kiltisti paikallaan, ei kameran zoomi tällä kertaa riittänyt kuvaamiseen. Metsikössä seikkaillessamme tuntui, että talvi ja kevät olisivat vuorotelleet: välillä liukastelimme jäällä ja otimme puiden oksista tukea pysyäksemme pystyssä, välillä taas aurinko pilkahteli puiden välistä antaen lupauksia keväästä muuttolintujen säestäessä taustalla.
Näin jälkikäteen on pakko myöntää, ettei reittivalintamme ehkä ollut (ainakaan kuvausmielessä) paras mahdollinen. Kuten olen täällä aiemminkin kirjoittanut, suosin itse rengasreittejä, sillä kyllästymme Dodon kanssa nopeasti samoihin maisemiin, enkä tiedä mitään turhauttavampaa kuin palata samaa reittiä takaisin lähtöpisteelle. Pettymys olikin suuri, kun jossain vaiheessa retkeä tajusin, ettei kyseessä tosiaankaan ollut rengasreitti ja että neljä kilometriä oli vasta puoliväli – ei suinkaan koko lenkin pituus.

Matkanahan kahdeksankaan kilometriä ei ole vielä kummoinen, mutta jotenkin pitkän ja stressaavan työpäivän jälkeen olo oli kovin kömpelö. Tuntui, että kompastelin koko ajan johonkin ja erityisesti jäätikkökohdissa meinasin kaatuilla yhtenään, vaikka alla oli nastakengät. Asiaa ei auttanut flexin päässä tempoileva mäyrinkäinen, jolla oli koko ajan tarve vetää väärään suuntaan tai kimpoilla kumiluodin lailla hajujen perässä niin, että sain vähän väliä olla irrottelemassa flexiä jostain näreestä. Luontokaan ei tuntunut olevan puolellamme, sillä reissun aikana satoi useamman kerran. Vaikkeivat sadekuurot olleetkaan pitkiä, kastelivat ne meidät litimäriksi (tukkani ei siis normitilanteessa ole ihan noin kamalan näköinen, miltä kuvissa näyttää) ja latistivat tunnelmaa entisestään.

Vaikeuksien kautta voittoon! Pääsimme viimein Kopinlahdelle, josta löytyi kiva levähdyspaikka järvinäköalalla. Ilta alkoi hiljalleen pimetä ja nälkä kurnia (, koska emme tietenkään olleet varautuneet eväin tälle extempore-retkelle). Pikaisen perhepalaverin jälkeen päätimme lähteä takaisin ja jättää Kyynäränharjun toiseen ajankohtaan. Onneksi toinen taloutemme kaksijalkaisista (en minä) osaa suunnistaa, joten meidän ei tarvinnut palata samoja jälkiä takaisin. Päätimme nimittäin suunnata parkkipaikalle metsäautotietä pitkin, kun se kerran kartan mukaan oli mahdollista. Ajattelimme näin säästävämme hieman aikaa, kun ei tarvinnut yrittää taituroida metsän jäätiköillä pystyssä. Ja olihan se totta, että askel oli huomattavasti reippaampi kunnon tiellä. Tai no, mäyrinkäinen taisi vetää vesimelonin nenäänsä, joutuessaan metsän sijaan tavallisen tylsälle tielle. Rooleihin tuli siis muutos, ja loppumatkan allekirjoittanut kiskoikin mäyrinkäistä perässään…

Metsäautotiellä mäyrinkäisen kanssa tapellessani (neiti oli juuri hukuttautumassa tulvivaan ojaan) kuulin yhtäkkiä kurkien laulua. En tiedä miksi, mutta kurjet ovat kuikkien ohella yksiä rakkauslintujani ja herkistyn aina, kun kuulen niiden äänen. Olinkin maailman onnellisin, kun tajusin kurkiauran lentävän ylläni ja laulavan äänekkäästi mennessään. Kyyneleet silmissä kuuntelin lintujen laulua ja mietin, miten ihanaa olikaan, että maailmassa, jossa on ihan liikaa aikatauluja, velvollisuuksia ja sekasortoa, jotkut asiat ovat ja pysyvät. Vuodesta toiseen. On kevät, kesä, syksy ja talvi ja ne kaikki taas uudelleen. Tuntui äärettömän helpottavalta tajuta, että rakkaat kurkeni palaisivat keväästä toiseen, vaikka oma elämä olisi miten solmussa. Että maailmassa, jossa kaikki on usein kovin arvaamatonta,  oli kuitenkin jotain pysyvää.

Järvisydän luontopolku Suomi

Läskipyörillä Saimaalla: Haukiveden reitti vei söpöön saarikahvilaan

9.4.2021

Edellinen postaukseni Järvisydämestä räjäytti kommentoinnin (ainakin pienen blogini mittapuulla) kokonaan. Kirjoituksia tuli sekä puolesta että vastaan, ja koenkin tämän ehdottomasti yhdeksi bloggaamisen parhaista puolista: on mahtavaa päästä keskustelemaan erilaisten ihmisten kanssa, jakaa toisistaan poikkeavia kokemuksia ja mielipiteitä sekä perustella niitä.

Siinä, missä ehkä ennen koin erimielisyydet ja eriävät mielipiteet lähinnä ahdistavina ja pyrin välttelemään vastakkainasettelua viimeiseen asti, ajattelen ne nykyään lähinnä opettavaisina. On aina yhtä mielenkiintoista kuulla, miten muut hahmottavat ja kokevat asiat ja miten oma tapani tarkastella maailmaa mahdollisesti eroaa siitä. Esimerkiksi Järvisydämestä monella oli todella hyviä kokemuksia. Sainkin (oikeutetusti) palautetta liian suurista odotuksista ja mustavalkoisesta ajattelutavastani. Ja kuten monelle vastasinkin, niin kyllä, odotukset olivat suuret. Ehkä jopa liian suuret, kuten niin monet totesivat. Ja se on ihan ok. Aivan kuten makuasioista, ei kokemuksistakaan oikein voi tapella, sillä ei ole olemassa absoluuttista oikeaa tai väärää. On vain joukko ihmisiä ja heidän totuutensa. Ja lopulta ainoa, mihin pystymme on keskustelu, kuuntelu ja yritys ymmärtää toisen mielipidettä ja sen taustoja.

Mutta se siitä. Nyt keskitytään taas positiivisiin juttuihin! Järvisydämestä jäi nimittäin myös yksi erityisen hyvä muisto. Itse asiassa niin hyvä, että halusin kirjoittaa siitä oman postauksensa, ettei se vain jäisi kaiken esittämäni kritiikin varjoon. Pääsin nimittäin ensimmäistä kertaa ikinä testaamaan fatbikea ja voi jehnat, miten mukavaa hommaa se olikaan! Taustaksi siis kerrottakoon, että jos jotain tässä maailmassa vihaan, niin pyöräilyä. Tähän saattaa vaikuttaa jeesuksenaikainen antiikkipyöräni, jossa ei ole vaihteita (, mutta joka on todella raskas polkea ihan tasaisellakin), minkäänlaisia jarruja tai toimivaa kelloa. Välillä sen polkimet myös jumittuvat ikävästi, mikä tekee pyöräilystä entistäkin haasteellisempaa (ja vihattavampaa). Järvisydämessä päätin kuitenkin repäistä, ja vuokrasin meille lähtöpäiväksi fatbiket. Kahden tunnin valinnainen aktiviteetti kuului huoneen hintaan, mikä jo itsessään oli positiivinen yllätys.

Lyhyen ja ytimekkään perehdytyksen jälkeen lähdimme seikkailemaan lähimaastoon – tietenkin ilman sen kummempaa suunnitelmaa tai määränpäätä. Onneksemme kanssamme samaan aikaan polkemaan lähti myös toinen pariskunta. He kertoivat suuntaavansa saarikahvilaan, johon pääsisi kätevästi pyöräilemään jäätä pitkin. Lyhyen metsässä (ja mudassa) sotkemisen jälkeen päätimme mekin suunnata pyörämme kohti Kaarnetsaarta. Matka Kaarnetsaareen sujui mukavasti jäätikköä pitkin. Pyöräily oli (kerrankin) todella helpon tuntuista, ja alun epäröinnin jälkeen uskalsin polkea masiinaan kunnolla vauhtia! Saatoin jopa paikoitellen mielikuvissani tavoittaa lapsuuden mukavat pyöräretket ja sen helpon fiiliksen, kun pyörä allasi vain liukuu eteenpäin. Tuota fiilistä kun en ole koskaan aikuisiällä jeesuksenaikaisen mankelini kanssa kokenut…

Vajaan kolmen kilometrin jälkeen saavuimme saarelle. Heti meitä vastassa oli suuri liitutaulu, joka toivotti vierailijat tervetulleeksi ja kertoi päivän valikoimasta. Lyhyen nousun jälkeen pääsimme kahvilaan, jonka pihasta löytyi useita pöytiä penkkeineen ja porontaljoineen sekä nuotiopaikka, jonka ympärillä saattoi myös istua. Itse kahvila oli sympaattinen kotitekoisine lappuineen ja kannustuspuheineen. Kalakeiton lisäksi tarjolla oli muun muassa vohveleita, kahvia, kaakaota ja munkkia sekä kylmiä juotavia. Asiakaspalvelu oli sympaattista ja juuri miljööseen sopivaa – sellaista, että ellei olisi ollut aikuisuuden velvoitteita ja kiirettä, olisi voinut jäädä päiväksi vaihtamaan kuulumisia ja puhumaan kevään ihanuudesta.

Hetken pallottelimme vohveleiden ja kalakeiton väliltä, mutta päädyimme lopulta makeaan vaihtoehtoon. Nappivalinta! Ja uskaltaisin väittää, että ulkona auringonpaisteessa annos maistui vielä tavallistakin paremmalta.

Takaisin tullessa pinnan lumikerros oli sohjoontunut paitsi auringonpaisteesta myös kulkemisesta. Jäällä olikin paikoitellen aikamoinen ruuhka, kun pyöräilijät, kävelijät, potkukelkkailijat ja hiihtäjät ja pujottelivat tallautunutta polkua pitkin. Sohjoontunut lumi hankaloitti ainakin omaa ajamistani. Heti iski epävarmuus, jos takarengas alkoi vähääkään liukua sivuttain ja iskin jalat maahan (, koska tähän olen omalla jarruttomalla pyörälläni tottunut). Miehellä meinasi paikoitellen mennä hermot, kun mummoilin jokaisen pienenkin luisun kohdalla. Saattoi jopa käydä niin, että pahimmat sohjokohdat talutin kilpuriani…

Takaisin laiturille päästyämme meillä oli vielä hetki vuokra-aikaa jäljellä, joten suuntasimme pyörinemme kiertelemään Järvisydämen aluetta. Kerrankin oli sporttinen olo, kun ylämäkeen pääsi viilettämään tuhatta ja sataa (kiitos sähköavustimen, haha). Homma oli sen verran mukavaa ja huoletonta, että täällä ryhdyttiin porukalla vakavasti harkitsemaan läskipyörien ostoa kotiinkin. Maastossa pyöräily (avustimen kera) tuntui kaupunkipyöräilyä enemmän omalta jutulta, joten voi olla, että tässä suunnataan ihan oikeasti pyöräkaupoille vielä ennen kesää.

Jos sieltä ruudun toiselta puolelta löytyy joku läskipyörän omistaja, niin olisi kiva kuulla kokemuksia! Entä mitä asioita aloittelijan (ja umpisurkean pyöräilijän) olisi hyvä huomioida ennen kuin vetää ostohousut jalkaan?

luontopolku Suomi

Janakkalan Laurinmäki liittyi lempipaikkojen joukkoon

1.4.2021

Laurinmäen ohi tulee ajeltua lähes viikottain, mutta vasta edellisviikonloppuna ehdin tutustua paikkaan kunnolla. Alue on todella hieno retkikohde paitsi luontonsa myös kulttuurinsa ansiosta, ja se tarjoaa monenlaista nähtävää. Alueella kulkeva luontopolku on pituudeltaan noin kolmen kilometrin mittainen ja sen aikana pääsee tutustumaan arkihistoriaan erilaisten asumusten muodossa, sotarhistoriaan muistomerkkeineen ja juoksuhautoineen, monipuoliseen luontoon sekä upeisiin maisemiin.

Lähdimme matkaan torpparimuseoalueelta, jossa oli koronasta johtuen todella hiljaista. Kaikki luukut olivat lukittuina eikä asumuksiin päässyt tutustumaan paremmin. Niinpä lähdimme suunnistamaan läheiselle Laurinlähteelle. Sitä on pidetty yhtenä Kanta-Hämeen tärkeimmistä uhrilähteistä, jota käytettiin uhrimenoihin aina 1700-luvulle saakka. Lähteellä tehtiin myös taikoja aina Laurin päivänä elokuussa.

Alun perin lähde tunnettiin nimellä Taaran lähde, jolla viitattiin Taara-jumalaan ja sen palvontaan. Kuitenkin keskiajalla, kun kristinusko levittäytyi Suomeen, lähde nimettiin uudelleen Janakkalan suojeluspyhimyksen Pyhän Laurentiuksen eli Laurin mukaan. Laurentiuksen puoleen käännyttiin palohaavojen, kuumeen, noidannuolen ja kiirastulen vaivoissa sekä tulipalon sattuessa. Laurentius oli myös köyhien, kirjastonhoitajien, palosotilaiden, kokkien, leipureiden, koululaisten ja majatalonpitäjien pyhimys.

Lähde on rakennettu kivistä kaivomaiseksi 1900-luvun alussa, samalla kun Laurinmäelle rakennettiin juoksuhautoja. Lähteen koko on 80 cm x 80 cm ja sen syvyys on 116 cm. Lähteen uskotaan vielä tänä päivänäkin tuovan hyvää onnea, joten moni kulkija heittää sinne matkallaan kolikoita. Meillä ei tietenkään ollut rahaa mukana, joten hyvä onni jäi tällä kertaa saamatta… Toivotaan kuitenkin, että Pyhä Lauri on meille suopea jatkossakin. Kolikoiden lisäksi bongasimme lähteen pohjasta myös horrostavia jättikokoisia sammakoita! Onneksi Dodolla oli muuta tekemistä eikä se tajunnut vaakkuja – sillä kun on lievä pakkomielle kaikkeen elävään ja limaiseen…

Laurinlähteeltä matka jatkui kohti uhrilehtoa, josta löytyy kuppikiviä ja uhriraunioita. Uhrikivet ovat maakiviä tai kalliopaljastumia, joihin on hakkaamalla ja hiertämällä tehty pieniä pyöreitä kuppimaisia syvennyksiä, ikään kuin lautasiksi tai tarjoiluastioiksi. Niillä on aikoinaan palvottu jumalia ja henkiolentoja uhraamalla muun muassa viljaa, marjoja, kalaa ja maitotuotteita paremman sato- ja pyyntionnen toivossa. Lisäksi uskottiin, että kuppeihin kertyneellä sadevellä oli parantava vaikutus. Uhrilehdon jälkeen matkamme jatkui torpparien muistomerkille. Torpparikysymys nousi merkittäväksi yhteiskunnalliseksi kiistaksi 1800- ja 1900-luvun vaihteessa, kun torppareiden määrä alkoi kasvaa, torppien perustaminen vaikeutui ja metsien arvo nousi. Sopimusehtoja kiristettiin, sillä torppien kysyntä ylitti tarjonnan. Tämä taas aiheutti tyytymättömyyttä torpparien keskuudessa. 1900-luvun alussa maanvuokrajärjestelmä vihdoin uusittiin, ja vuonna 1918 astui voimaan torpparilaki, joka antoi vuokraajalle oikeuden lunastaa tilansa itsenäiseksi omistajan tahdosta riippumatta.

Laurinmäeltä löytyvä torpparien muistomerkki on pystytetty vuonna 1969 kunnioittamaan torppareiden työtä ja muistoa. Siitä löytyvät 387 kiveä on kerätty entisten torppien mailta. En yleensä ole muistomerkkien suurin fani, mutta pakko myöntää, että tämä oli hieno ja hyvin säilynyt. Ja ainakin omaan silmään tuo kivissä käytetty fonttikin näyttää tosi kivalta, haha!

Laurinmäkeä kiertävä luontopolku on pääosin helppokulkuista, mutta Määkynmäen laella mennään paikoitellen todella korkealla, aivan jyrkän pudotuksen reunalla. Laelta on mielettömät näköalat Kernaalanjärven ja Hakoisten linnavuoren suuntaan. Pitkät pätkät kuljetaan myös juoksuhautojen viertä (tai no, Dodon oli pakko kulkea juoksuhaudassa).

Reitti oli paikoitellen jään peitossa, joten askeleitaan sai katsoa tarkasti.  Meitä vastaan tullut pariskunta lähti uhkarohkeasti laskeutumaan jyrkkää pudotusta, ja hetken päästä mies jo vetikin jyrkän mäen pyllymäkeä alas ilman mitään kontrollia… Kieltämättä itseänikin välillä hieman hirvitti, kun yritin tasapainoilla kapealla liukkaalla polulla ja samalla pitää huolta kamerasta (, joka tietenkin roikkui kaulassa) sekä hillitä hirviövauvaa (eli rakasta karvalastani), joka sinkoili sinne tänne luottaen siihen, että pelastaisin sen tarvittaessa jyrkänteen reunalta.

Jos malttoi kääntää katseensa pois mielettömistä maisemista, saattoi maastossa nähdä juoksuhautojen lisäksi isoja kuoppia, jotka olivat toimineet aikoinaan suojahuoneina. Ne tarjosivat aikoinaan kymmenille miehille tykkitulen kestävän, turvallisen majoitustilan. Kaikkiaan Janakkalan kirkonkylän ympärille on aikojen saatossa rakennettu noin kaksi kilometriä juoksuhautaa, neljä maanalaista kasarmia ja kymmenen maanalaista miehistönsuojaa.

Kiipeilyn jälkeen palasimme takaisin metsämaisemiin. Hetken matkaa polkua kuljettuamme löysimme laavulle, jossa meidän oli tarkoitus pysähtyä nauttimaan retkieväistä. Harmiksemme siellä oli kuitenkin ruuhkaa muutaman isomman seurueen toimesta, joten sen sijaan, että olisimme jääneet odottamaan vuoroamme päätimme jatkaa matkaa. Loppureitti kulki pitkin kuusimetsää, ja maasto oli huomattavasti tasaisempaa kuin reitillä aiemmin. Palasimme torpparimuseon kautta tuulimyllylle, josta olimme lähteneet ja nappasin alueelta vielä parit kuvat.

Jos tästä hehkutuksesta, tekstin pituudesta tai postauksen otsikoinnista ei vielä käynyt ilmi, niin ihastuin Laurinmäkeen lujasti! En normaalisti ole mikään historiahihhuli ja keskityn lähinnä nauttimaan kauniista maisemista, mutta Laurinmäellä historiaan tulee tutustuttua kuin vahingossa. Huomasin myös koko ajan odottavani, mitä uutta ja jännää seuraavan mutkan takana mahtaa ollakaan. Pidin myös siitä, että melko pienelle alueelle oli saatu mahdutettua niin paljon nähtävyyksiä ja asiaa. Maasto oli myös mukavan vaihtelevaa ja haastavaa, enkä oikeasti malta odottaa, että pääsen jonain kesäiltana tuonne taas kekkuloimaan!

luontopolku Suomi

Onko Kynnysniemen lenkki kaiken hehkutuksen arvoinen?

29.3.2021

Uudet kotikonnut ovat tuoneet kaivattua piristystä erityisesti luontopolkujen ja uusien reittien muodossa. Siinä, missä Turun alueen pienimmätkin polut oppi kymmenen vuoden aikana tuntemaan kuin omat taskunsa, on täällä paljon uutta ihmeteltävää. Välillä oikein harmittaa, kun ei voi vaan joka päivä vaellella siellä täällä ja tutkiskella uusia paikkoja, sillä niin se vaan on, että työt haittaavat harrastusta.

Pari viikkoa sitten lähdin laajentamaan reviiriäni paljon kehutulle Pääjärven virkistysalueelle, josta löytyy useita eripituisia reittejä. Päädyin lopulta valitsemaan reilun neljän ja puolen kilometrin pituisen Kynnysniemen lenkin, sillä olin lukenut muista blogeista, että se olisi myös näin talvisaikaan loistava valinta paitsi näkymiensä myös kuntonsa puolesta.

Pääjärvi tuntui olevan täynnä positiivisia yllätyksiä. Ihan ensimmäiseksi hymyn huulille toivat hyvin auratut tiet sekä kompakti parkkipaikka, joka oli kerrankin merkattu niin, että opasteet näkyivät autoilijalle myös lumen alta. Jotenkin näiden vuosien aikana on tottunut siihen, että luontopolkuja saa pahimmillaan metsästää kissojen ja koirien kanssa ja suuntaa otetaan milloin auringosta tai tähtitaivaasta ja loppujen lopuksi on kuitenkin aivan sattumankauppaa, löytääkö koskaan paikalle. Tämän lisäksi parkkipaikat ovat usein vähän mitä ovat: niihin mahtuu yleensä vain pari kauppakassia, parkkipaikka on tehty pahimpaan pöpelikköön, johon ei puiden takia mahdua parkkeeraamaan tai sitten parkkipaikkaa ei yksinkertaisesti ole olemassakaan, ja joudut tekemään luovia ratkaisuja sekä rukoilemaan, ettei kukaan ole ryövännyt/naarmuttanu/hinauttanut kilpuriasi sillä aikaa, kun itse yritit rentoutua luonnossa.

Mutta kuten sanottua, Pääjärvi oli piristävä poikkeus sääntöön! Parkkipaikalta löytyi myös uudehko huussi ja selkeät viitoitukset. Polut olivat hyvin tallattuja myös näin talviaikaan, joten senkään suhteen ei ollut pelkoa eksymisestä. Lähdettyämme matkaan, meidän ei tarvinnut kävellä polkua alas montaakaan sataa metriä, kun jo tulimme Pääjärven rantaan. Sieltä löytyi myös reitin ensimmäinen tulentekopaikka. Koska vielä tässä vaiheessa oli energiaa kävellä pidemmällekin, jatkoimme matkaamme noin kilometrin verran seuraavalle (ja Kynnysniemen lenkin viimeiselle) taukopaikalle, eli niemen nokassa sijaitsevalle kauniille laavulle. Jos olisimme tienneet, että Kynnysniemen lenkki palaa samalle laavulle, olisimme varmasti jaksaneet jättää tauon paluumatkallekin. Mutta toisaalta, mikäpäs siellä oli istuskellessa auringonpaisteessa retkieväitä nauttien.

Laavulta matka jatkui monimuotoiseen maastoon: oli mäntykangasta nousuineen ja laskuineen sekä suoaluetta pitkospuineen. Varsinkin pitkospuilla sai olla varovainen, sillä lumen alta oli vaikea hahmottaa, mihin sitä jalkansa oikein laittaisi. Pari kertaa meinasinkin astua harhaan (, mutta tämä nyt ei varmasti ketään varsinaisesti yllätä, sillä olen aina jossain rähmälläni, haha), mutta selvisin onneksi säikähdyksellä.

Lähdimme hieman harhailemaan varsinaiselta reitiltä, sillä halusimme päästä näkemään Kynnysniemen sillan, joka yhdistää kaksi ohuen ohutta kannasta. Sillanylitys kuuluu virallisesti Pääjärven kiertoon, mutta hyvin onnistui harhailu meiltäkin. Virtauskohdassa jää oli jo paikoitellen sulanut, ja saimme ylimääräisiä sydämentykytyksiä, kun mäyrämummomme (, joka ei omista minkäänlaista eloonjäämisviettiä) halusi välttämättä lähteä tekemään lähempää tuttavuutta heikon jään kanssa. Onneksi sentään meistä kaksijalkaisista toisella (ei minulla) aivot toimivat, ja saimme mäyrinkäisen pelastettua ennen hyiseen veteen molskahtamista.

Aikamme harjumaisemia kierreltyämme, reitti palasi takaisin laavupaikalle ja sieltä toisen tulentekopaikan kautta parkkipaikalle. Reitin ainoa miinus oli ehdottomasti juuri tämä, että jouduimme talsimaan samaa polkua sekä tulo- että menomatkalla. Vaikkei kyseessä ollut todellakaan mikään pitkä osuus, itseäni jää ainakin aina hieman kaivertelemaan, jos reittiä mennään edestakaisin. Täytyy jatkossa tarkastaa kartasta, että rengasreitti on todella ympyrä, haha.

Mitkä siis olivat fiilikset reissun jälkeen? Olivatko Pääjärven virkistysalue ja erityisesti Kynnysniemen lenkki mielestäni kaiken lukemani hehkutuksen arvoisia? Rehellinen vastaus kai olisi, että joo ja ei. Kuten alussa mainitsin, parkkitilaa löytyi, reitit olivat hyvin merkattuja ja valikoimasta löytyy varmasti jokaiselle kulkijalle sopiva reitti. Myös tulentekopaikat olivat siistejä ja hyvin varusteltuja, ja mietinkin, häiritsikö minua Pääjärven virkistysalueessa ehkä juuri se, että kaikki siellä oli niin kovin uutta ja persoonatonta. Olen selkeästi tottunut hieman rustiikkisempaan menoon, ja pidän siitä, että paikoissa näkyy eletty elämä ja ajan patina.

Pääjärven maisematkaan eivät varsinaisesti tehneet minuun vaikutusta: perus harjumaastoa nousuineen ja laskuineen, muttei mitään sen kummempaa. En tiedä, johtuuko se saaristossa vietetyistä vuosista, mutta huomaan usein kaipaavani retkilläni myrskyävää merta ja kallioita – ja näitä ei toden totta ollut Hämeenlinnan ja Lopen rajalla tarjolla, haha!

Entä menisinkö uudestaan? Kyllä varmaankin. Ainakin yö laavussa kiinnostelee, ja haluaisin päästä kokemaan myös Pääjärven kierron. Ehkäpä siis teen paluun näihin maisemiin uudelleen kesällä. Nähtäväksi jää, lumoaako Pääjärvi silloin minutkin.