Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Category

luontopolku

Hämeenlinna kansallispuisto Kanta-Häme luontopolku vinkit

10x suosikki luontopolut Hämeenlinnan seudulla

12.5.2022

Kanta-Hämeen luontopolkuja on nyt tullut tallattua reilun vuoden verran. Aiemmin itselleni täysin tuntemattomasta alueesta on tullut hyvinkin tuttu ja turvallinen, ja olen ehtinyt kierrellä alueen kohteita mielestäni varsin paljon. Niinpä ajattelin, että nyt olisi vihdoin hyvä hetki koota lempireitit yhteen postaukseen. Olen aiemmin tehnyt samantyylisen listauksen Turun seudun suosikkipoluista ja se on edelleen yksi luetuimmista postauksistani.

Mutta pidemmittä puheitta, tässä meikäläisen suosikit Hämeenlinnan seudulta:

Hatlamminsuo

Riihimäellä sijaitseva Hatlamminsuo on yksi Kanta-Hämeen arvokkaimmista luontokohteista. Noin 60 hehtaarin kokoiselta suojelualueelta löytyy vajaan 1,5 km pituinen luontopolku, joka etenee suurimmalta osin pitkospuita pitkin luonnontilaisella keidassuolla. Hatlamminsuon luonto on hyvin rikas ja sieltä löytyy kymmeniä suokasvillisuustyyppejä. Lue kohteesta lisää täältä.

Heinisuon luontopolku

Heinisuon luontopolku on noin kolmen kilometrin pituinen rengasreitti, joten lenkin voi aloittaa parkkipaikan molemmin puolin. Suosittelen lenkin kiertämistä myötäpäivään, jolloin luontopolun paras kohta eli pitkospuut jäävät reitin loppupuolelle ja pidempi metsäosuus sijoittuu heti reitin alkuun. Alueella on jonkin verran polkuja, joten kannattaa pysyä hereillä ja seurata Heinisuon opasteita, ettei eksy väärille teille. Lue kohteesta lisää täältä.

Honkalanrannan luontopolku

Honkalanranta on upea yksityisille maille perustettu pieni luonnonsuojelualue Katumajärven länsipäädyssä lähellä Idänpäätä. Mainio kohde erityisesti lintujen kevät- tai syysmuuton aikaan, mutta myös muulloin kiva ja helposti saavutettava paikka. Luontopolun yhteydestä löytyy laavu, nuotiopaikka ja lintutorni.

Iso Melkuttimen kierto

Iso Melkutin sopii päiväretkeilyn lisäksi täydellisesti myös yöpymiseen, ja reitin varrelta löytyykin monta loistavaa telttapaikkaa. Reitiltä löytyy kaksi laavua, kuivakäymälät, monia virallisia ja epävirallisia tulipaikkoja, sukelluspaikka sekä useita hienoja uimapaikkoja. Iso-Melkuttimen kierto on pituudeltaan reilut viisi kilometriä, ja se on merkitty joihinkin reittiopasteisiin viralliseksi pituudeksi. Koska retkeilijänä joutuu kuitenkin lähtemään Tauluntien pysäköintipaikalta, matkaa kertyy kaikkiaan seitsemän kilometrin verran. Lue kohteesta lisää täältä.

Laurinmäen luontopolku

Laurinmäki tarjoaa aikamatkan suomalaiseen historiaan! Luontopolku alkaa torpparimuseon alueelta ja kiertää kokonaisuudessaan noin neljän kilometrin mittaisen reitin lehdossa ja kuusimetsässä. Polku johtaa kulkijan kallioiselle Määkynmäelle, josta on upeat näköalat Kernaalanjärven ja Hakoisten linnavuoren suuntaan. Luontopolku on pääosin helppokulkuista, mutta Määkynmäen laella mennään paikoitellen todella korkealla, aivan jyrkän pudotuksen reunalla. Pitkät pätkät kuljetaan myös juoksuhautojen viertä. Lue kohteesta lisää täältä.

Mantereenlinnan luontopolku

Mantereen linnavuori sijaitsee Katumajärven länsirannalla Hämeenlinnassa. Linnavuori kohoaa yli 50 metriä järven pintaa korkeammalle, ja se koostuu kolmesta suuresta kallioalueesta. Pääasiassa mäki ja koko alue ovat mäntymetsää, jonka itä- ja eteläpuolen rinteet ovat äkkijyrkkiä ja paikoitellen vaikeakulkuisia, kun taas länsi- ja pohjoispuolella on huomattavasti loivempaa. Alueella ei ole sen kummemmin opasteita, mutta polkuja menee ylös mäkeen paitsi Turengintieltä myös Katumantien ja Turengintien risteyksen tuntumasta sekä ristiin rastiin ympäri metsää. Alueelta ei löydy vessaa, laavua tai muitakaan ylellisyyksiä, mutta maasto itsessään tarjoaa useamman hulppean taukopaikan. Useammat kivet ovat kuin tehtyjä pysähdykselle, ja pienellä mielikuvituksella alueella saattaakin nähdä useita luonnon tarjoilemia pöytäryhmiä. Lue kohteesta lisää täältä.

Peukalolammin-Kaksvetisen esteetön luontopolku

Tämä luontopolku sijaitsee Liesjärven kansallispuistossa. Reitti on noin neljän kilometrin pituinen ja sen varrella on loivia ylä- ja alamäkiä sekä helposti ylitettäviä lyhyitä siltoja. Rengasreitin voi kulkea kumpaan suuntaan tahansa ja sen varrella on kaksi suurempaa levähdyspaikkaa tulistelumahdollisuuksineen sekä joitakin pienempiä levähdyspaikkoja, joista löytyy pöytiä ja penkkejä. Parkkipaikka löytyy helposti Google Mapsista nimellä Peukalolamminkangas p-alue. Lue kohteesta lisää täältä.

Raimansuo

Raimansuo jää Janakkalan ja Hämeenlinnan puolella olevien pitkittäisharjumaastojen väliin, ja sen vieressä sijaitsevat kauniit Likolampi ja Sälilampi. Raimansuon läpi kulkee polku ja pitkospuut, ja maasto on paikoitellen hyvin kosteaa, mutta uudehkot, ehjät ja leveät pitkospuut tekevät etenemisestä helppoa. Maasto on mukavan vaihtelevaa: pitkospuiden lisäksi pääsee seikkailemaan metsissä ja kivikossa sekä ylittämään kauniita siltoja. Lue kohteesta lisää täältä.

Suurisuo

Suurisuo sijaitsee Turengin taajaman itäpuolella lähellä Lammin rajaa. Suolle pääsee parhaiten joko Suurisuo-nimistä tietä pitkin tai jos haluaa suoraan lintutornille (, joka on yksi Suurisuon parhaista paikoista), kannattaa navigaattoriin kirjoittaa Leppälammintie. Suolla kiertelee melkein kaksi kilometriä pitkospuuverkostoa ristiin rastiin. Ympyrälenkin sijaan suolla joutuu hieman kikkailemaan, sillä reitti on hieman erikoisen mallinen: keskellä suota on risteys, josta pitkospuut risteävät neljään eri suuntaan. Lue kohteesta lisää täältä.

Unikonlinna

Unikonlinna tahi Unikkolinna on rauhoitettu mahdollinen muinainen linnavuori ja puolustusvarustus Janakkalassa. Vuori sijaitsee Kirkkoportinniityn laidalla, noin 3,5 kilometriä Hakoisten linnavuoresta linnuntietä lounaaseen. Alueella risteilee useita eri polkuja, joita yhdistelemällä saa itselleen mieluisan pituisen lenkin. Unikonlinnan hienoin kohta on ehdottomasti luola, joka kantaa nimeä Pirunpesä. Rotkon puolelta pääsee pujahtamaan luolaan ja nousemaan sitten ylös maanpinnalle. Alue on kivikkoinen, ja suurien järkäleiden päällä loikkiessa saa todella varoa nilkkojaan. Kohde ei sovi perheen pienimmille eikä huonokuntoisemmille. Lue kohteesta lisää täältä.

Miltä listaus mielestänne vaikuttaa? Mitä itse lisäisitte?

kansallispuisto luontopolku talviretkeily Uusimaa

Klassarinkierros – vähemmän tunnettu reitti Nuuksiossa

10.4.2022

Se, joka on joskus vieraillut Nuuksion Haukkalammella, tietää, mitä luontoruuhka pahimmillaan tarkoittaa: täyteen ahdettu parkkipaikka, vaarallisia tulivirityksiä, äänekästä menoa aamusta iltaan… Jos olet seurannut blogiani pidempään, saatat muistaa, minkälaisen järkytyksen koin aikoinaan vieraillessani Nuuksiossa ensimmäistä kertaa. Nuuksio on kuitenkin niin paljon muutakin – ja siksi päätin antaa sille toisen mahdollisuuden.

Nuuksion kansallispuistosta löytyy monta rauhallisempaa ja vähemmän tunnettua rengasreittiä, joista yksi on 3,9 kilometrin pituinen Klassarinkierros. Kierros sijaitsee kansallispuiston länsilaidalla, ja sen lähtöpisteet sijaitsevat aivan luontohotelli Polku Nuuksion* vieressä. Meillä oli auto hotellin omalla parkkipaikalla, mutta retkeilijöille löytyy myös oma parkkipaikkansa osoitteesta Valklammentie 1. Vähän ennen perille saapumista tienviitta ilmoittaa yleisen tien päättyvän. Parkkipaikka on melko pieni, ja aurinkoisena sunnuntai-iltapäivänä sieltä löytyy useampi auto.

Klassarinkierros on avattu vuonna 2010 ja sen on ollut tarkoitus helpottaa retkeilijäruuuhkia Hauklammen ympäristössä. Reitille ei ole varsinaista kulkusuuntaa, mutta lukemani perusteella tiesin, että yleisesti suositellaan reitin kiertämistä vastapäivään. Päätin (kerrankin) noudattaa suosituksia. Jo heti alussa tuli selväksi, että reitti on merkitty maastoon violeteilla vinoneliöillä, eikä niiden kanssa ole säästelty. Vinoneliöiden lisäksi risteyskohdissa on vielä tienviitat, joten eksymisvaaraa (tai edes -mahdollisuutta) ei ole. Välillä jopa huvittaa, kun yhdellä silmäyksellä saattaa edessään nähdä jopa viisi reittimerkkiä. Ehkä vähempikin olisi riittänyt?

Reitti alkaa hiekkatietä pitkin. Maasto on alkumatkasta hämäävän tasaista ja helppokulkuista, mutta loppuosa tuntuukin sitten olevan jatkuvaa nousua tai laskua mäkisessä maastossa. Mitään erityisen rankkaa tai ei kuitenkaan tule vastaan. Välillä jyrkimmissä kohdissa joutuu kehittelemään kiertotien, sillä jäinen mäki ei houkuttele luistelemaan.

Alkumatkan polku mutkittelee kuusikossa. Pienet purot solisevat aivan polun vieressä luoden ympärilleen keväisen pulpahtelevan tunnelman. Polku on hyvin tallautunut, eikä tasamaalla tarvitse pelätä liukastelua. Muutaman sillan ja pitkospuiden kohdalla taas saa edetä kieli keskellä suuta, sillä jää on pakkautunut kasaksi keskelle. Pian saavun Saarilammen rantaan. Jään ihastelemaan maisemia ja kuuntelemaan jäiden äänekästä pauketta. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja mietin, uskaltautuisinko vielä jäälle. Juuri, kun olen astumassa jäälle, kuin tyhjästä ilmestyy lenkkeilijä koiransa kanssa. ”Ei taida olla enää hyvä idea,” mies huikkaa, ja päätän jättää testireissun tekemättä.

Klassarinkallio on reitin kohokohta

Reitin ehdoton kohokohta on Klassarinkallio, joka sijaitsee reitin loppupäässä. Odotin paikalta mielettömiä (järvi)maisemia. Nousen kalliolle, jossa reitti haarautuu. Pienen matkan päässä oikealla näkyy Klassarinkallion kyltti kaatuneena, joten päätän jatkaa sinne. Klassarinkalliolta avautuu upeat metsämaisemat. Ei ehkä ihan niin hienot kuin mitä odotin, mutta näkemisen arvoiset kuitenkin. Kalliota koristivat hienot kivirakennelmat, joista osa tosin oli hautautuneena lumeen. Muutama kelopuu toi paikkaan myös omanlaisensa tunnelman.

Klassarinkalliolta alkaa pitkähkö alamäki, jossa mutkittelee kapea polku. Jalkoihinsa saa katsoa tarkasti, sillä harha-askel tietää upotusta hankeen. Mäen jälkeen sukelletaan taas kuusikkoon, jossa pujotellaan useiden kaatuneiden puiden ali tai ympäri. Jälleen kerran kuuluu puron solinaa ja jossain kauempana kukkuu käki. Aivan liian pian saavun hiekkatielle, jonka tiedän vievän minut aivan juuri aloituspisteelle ja hotellin parkkipaikalle. Olisin mieluusti jatkanut näihin satumetsiin tutustumista ja keväisen luonnon ihastelua.

Rauhaa ja ripaus erämaahenkeä

Klassarinkierros oli minulle positiivinen yllätys ja palautti uskoni siihen, että Nuuksiossakin pääsee nauttimaan luonnosta. Metsässä oli rauhallinen tunnelma, jopa ripaus erämaahenkeä. Reitti oli mukavan mittainen, ja sen käveli kuvaustaukoineen ja liukasteluineen vajaassa parissa tunnissa.  Aurinkoisena kesäpäivänä reittiin olisi varmasti mennyt tätäkin enemmän aikaa, sillä löysin matkan varrelta useamman kivan istuskelupaikan.

Monipuolinen reitti nousuineen, laskuineen ja järvenrantoineen antoi myös mukavaa vaihtelua, ja tarjosi aitiopaikan kevään etenemisen tarkkailulle. Ja vaikka parkkipaikalla oli ollut useampia autoja ja nuotiopaikalla vilskettä, reitillä ei näkynyt kuin muutama ulkoilija. Suosittelen siis kaikkia rauhaa rakastavia ja monipuolisia maisemia ihastelevia tutustumaan tähänkin osaan kansallispuistoa. Otan mielelläni vastaan myös vinkkejä muista hieman rauhallisemmista ja ei-niin-suosituista reiteistä Nuuksiossa!

*Majoitus saatu: Polku Nuuksio

luontopolku talviretkeily Uusimaa

Nurmijärven Nukarinkoski on helppo päiväretkikohde

28.3.2022

Nurmijärven pohjoisosassa sijaitseva Nukarinkoski on paitsi vaikuttava luonnonnähtävyys myös Vantaanjoen pisin koskijakso. Viehättävä koskialue on todella helppo päiväretkikohde kaikenikäisille: alueella kiertää leppoisa kävelyreitti, joka mutkittelee yhtä matkaa joen kanssa. Sen varrelta löytyy myös laavu.

Sain Nurmijärven Myllykoskea käsittelevään postaukseen vinkin käydä tutustumassa myös reilun kymmenen kilometrin päässä sijaitsevaan Nukarinkoskeen. Tuumasta toimeen ja aurinkoisena lauantai-iltapäivänä auton nokka kohti Nukarin maaseutumaisemia. Ei tarvinnut olla meedio ennustaakseen, että liikkeellä oli paljon muitakin. Paikan päällä saimme tietää, että Nukarinkoskella on kaksi parkkipaikkaa. Me ajoimme sille, mikä tulee Google Mapsissa vastaan, kun kirjoittaa ”Nukarinkosken parkkipaikka”. Emme löytäneet kummankaan parkkipaikan virallista osoitetta, vaikka kuinka koetimme googletella. Parkkipaikka, jolle päädyimme, sijaitsee peltojen välissä, kosken yläpuolella. Sinne mahtuu noin kymmenen autoa, mutta kuten etukäteen arvelinkin, paikalla oli ruuhkaa ja osa autoilijoista oli tehnyt vähintäänkin mielenkiintoisia parkkiratkaisuja.

Matkamme ei alkanut kummoisesti, sillä parkkipaikalta lähtevä alamäki on umpijäässä, emmekä meinanneet millään löytää jalansijaa joka puolelle tempovien koirien kanssa. Ehdin jo kirota koko paikan sekä ikuisen huonon tuurini, sillä pelkäsin, että reissu tyssäisi heti alkuunsa. Olimme alamäessä kirjaimellisesti jumissa. Mihinkään suuntaan liikahtaminen ei tuntunut hyvältä idealta, ja jollei jään päällä olisi ollut vesikerrosta, olisimme varmaan heittäytyneet laskemaan pyllymäkeä. Pääsimme kuitenkin joten kuten kipuamaan takaisin lähtöruutuun, josta lähdimme kiertämään Nukarinkoskea toiseen suuntaan.

Emme päässeet montaakaan metriä uuteen suuntaan, kun törmäsimme kapeisiin puurappusiin, jotka olivat jäässä. Lisäksi porukkaa tuli ja meni, emmekä oikein ehtineet asettua kolmen koiran kanssa mihinkään väliin. Osa retkeilijöistä käy toteamassa portaat mahdottomiksi ja lähtee takaisin autolle, osa taas laskettelee uhkarohkeasti alas portaiden kaiteissa roikkuen. Me emme haluaisi tehdä kumpaakaan, ja joudummekin hetken aikaa hakemaan sopivinta reittiä alas. Lopulta se kuitenkin löytyy portaiden viereisestä mäestä, joka sekin on jäässä, mutta jossa sentään on jonkin verran juuria, joiden toivomme hidastavan liukastelua. Koirat eivät oikein tiedä, saavatko ne liikkua vai eivät, sillä toistelemme lähes maanisesti ”Odota, paikka! Älä liiku” -käskylitaniaa. Muutaman metrin laskeutuminen tuntuu ikuisuudelta, emmekä kumpikaan muista hengittää. Naamat punaisina roikumme pensaissa ja portaiden kaiteissa yrittäessämme selviytyä laskusta kunnialla.

Kun sitten vihdoin pääsemme alas, matka jatkuu pitkospuille, joissa niissäkin oli kuolemanvaara läsnä. Yksikin harha-askel lumen ja jään peittämiltä pitkoksilta olisi mitä luultavimmin tarkoittanut (ainakin jonkinlaista) pulahdusta. Niin märältä ja upottavalta maa lankkujen ulkopuolella näyttää.

Kahdeksan, yhdeksän, kymmenen… Jossain vaiheessa en enää jaksa laskea, montako kertaa meinaan kaatua liukkaalle polulle. Monta joen mutkaa ja luonnon yksityiskohtaa menee varmasti ohi, kun tuijotan maisemien sijaan jalkojani ja mietin, että mikäköhän järki oli taas lähteä liukastelemaan näin kauas kotoa. Mietin myös ristiriitoja, joita kevättalven retkeily on pullollaan: aurinko paistaa, linnut laulavat, polttava halu päästä nauttimaan ulkoilmasta. Toisaalta myös jäätä, liukkautta, pelkoa ja epävarmuutta sekä muutama harmaa hius ja palanut pinna. Ja vaikka sitä kuinka vannoo kiukuspäissään, ettei varmasti retkeile ennen kesää, niin kuitenkin mieli alkaa seikkailla heti kotiin päästyä ja mielessä on monta retki-ideaa ja reittiä ennen seuraavaa viikonloppua.

Pian saavumme Nukarinkosken laavulle, josta kuuluu iloinen puheensorina. Paikalla on paljon porukkaa, ja makkara tuoksuu pitkälle. Dodon askel kevenee kummasti, kun se tajuaa että retkeilijöillä on herkkuja tarjolla. Emme kuitenkaan kehtaa tunkea laavulle koirien kanssa, joten jatkamme suosiolla matkaa. Puissa ei ole vielä ole silmuja, mutta aurinko sentään jo vähän lämmittää. Tasaisin väliajoin meitä vastaan tulee muitakin ulkoilijoita, suurin osa lasten tai koiran kanssa. Hypimme kinoksiin antaaksemme tietä ja kiroamme, kun koirat ehtivät napsia kaikki syötävät roskat maasta. Ahneen labradorin kitusiin uppoaa milloin pullaa, milloin taas leipää ja voimme vain toivoa, että kyseessä on jonkun suloisen vanhuksen sorsien ruokintaan tarkoitetut käntyt, eivätkä suinkaan myrkytetyt yllätykset.

Nousemme koskelta ylös toiselle parkkipaikalle. Tämä on kahdesta parkkipaikasta suositumpi, ja paikalla on tungokseen asti autoja. Parkkipaikan vieressä on pari pöytäryhmää, mutta emme jää autotien ja sillan kupeeseen istuskelemaan. Emme ole enää ihan varmoja, olemmeko reitillä, mutta jatkamme matkaamme autotietä pitkin läheiselle asutusalueelle.

Muistan lukeneeni, että Nukarinkosken rannoilla on aikoinaan toiminut Raalan kartanon omistama saha ja mylly. Raalan kartanon rouva Matilda Adlercreutz perusti Nurmijärven ensimmäisen kansakoulun kosken länsirannalle. Vuonna 1873 perustettu kansakoulu toimii nykyään koulumuseona. Ohitamme koulun, jatkamme liukastelua ja vesilätäköiden seassa pujotellessamme toivomme, ettei tiellä liikkuisi autoja. Toive on turha, sillä saamme säännöllisesti väistellä autoja ja loskasadetta. Pariin kertaan ehdimme jo miettiä, olisiko sittenkin järkevämpää tehdä täyskäännös. Onneksi autotieosuus on kuitenkin melko lyhyt, ja pian pääsemme pujahtamaan takaisin koskelle.

Vihdoin alkaa näyttää paremmalta. Löydämme kosken ylittävät puusillat, joiden kohdilla kuohut ovat suurimmillaan. Pauhu on voimakas ja peittää puheen helposti alleen. Sielu ja mieli lepäävät kuohuja katsellessa, ja yhtäkkiä sitä taas tajuaa, miten hienoon paikkaan onkaan löytänyt ja saa hyvän muistutuksen siitä, miksi tätä oikein tekee. On etuoikeus päästä kokemaan ja näkemään näitä kauniita maisemia.

Ja juuri, kun alamme päästä kärryille siitä, missä Nukarinkoskessa on oikein kyse, saavumme takaisin lähtöpisteeseen. Hetken mietin, pitäisikö vetää lenkki uusiksi, mutta alun jäiset rappuset ja jäämäet eivät houkuttele. Sen sijaan Nukarinkoski on alkanut kiinnostaa, ja sovimmekin kaverini kanssa, että kunhan kesä taas saapuu, teemme mekin paluun. Maltan tuskin odottaa, että pääsen näkemään paikan kaikessa vehreydessään ja runsaudessaan!

kansallispuisto luontopolku Pohjois-Karjala

Huippujen kierros Kolin kansallispuistossa

23.3.2022

Koli, suomalaisten oma Olympos-vuori! Mystisen kauniin Kolin tarinan alkupisteen voi sijoittaa noin kahden miljardin vuoden päähän, jolloin mannerlaatat työntyivät vastakkain ja synnyttivät Karelidien vuorijonon. Vaikka jääkausi ja vuodet sen jälkeen ovat silottaneet vuoret vaaroiksi, on Kolin korkeimmilta huipuilta edelleen majesteetillisen komeat näkymät.

Kansallispuiston värikkääseen historiaan sisältyy paljon muutakin kuin karelianismia ja kaskenpolttoa, ja Suomen muinaisukosta kiinnostuneelle Koli onkin oikea aarreaitta jumalineen, palvontamenoineen ja uhrilahjoineen. Vielä vain kolmesataa vuotta sitten Koli oli pelkkä pyhä vuori, jonne ei noin vain mentykään, sillä Kolia ja siellä asustelevia mahtavia henkiä todella pelättiin. Mikäli ne onnistui suututtamaan, saattoi rangaistuksena esimerkiksi olla ikuinen huono onni metsästyksessä tai rakkauselämässä.

Tälläkin uhalla päätimme viime viikonloppuna lähteä sekalaisen seurakuntamme (reissussa oli siis meidän kahden lisäksi myös muita sukulaisia, kuten kuvista voitte päätellä) kanssa tutkimaan, millaisia paikkoja monien hehkuttama Kolin kansallispuisto ja sen tunnetuin reitti, Huippujen kierros, oikein ovat. Odotukset olivat korkealla, sillä netti suorastaan pursuaa ylistyssanoja pohjoiskarjalaisista kansallismaisemista.

Parhaille paikoille pienellä vaivalla

Kolilla risteilee paljon luontopolkuja, joista monien lähtöpiste löytyy Luontokeskus Ukon pihalta. Me jätimme auton Ukon alapuolelle, mäessä sijaitsevalle maksuttomalle parkkipaikalle, josta pääsee lyhyen kävelyn jälkeen maisemahissillä suoraan yläpihalle. Toki löytyy myös porrasvaihtoehto, mutta hissiajelu tuntui sen verran helpolta, että olihan tilaisuuteen tartuttava (tässä vaiheessa luulin, että Kolin huiput vaativat hirveästi kiipeämistä, joten siksikin jalkojen säästely tuntui hyvältä idealta). On meillä toki Turussakin funikulaari, mutta olihan se nyt harvinaista herkkua päästä toimivan vehkeen kyytiin! Turun funikulaari kun on surullisen usein varikolla milloin minkäkin vian takia…

1,4 kilometrin pituinen Huippujen kierros lähtee sulan maan aikaan nousemaan pitkiä rappusia suoraan Ukko-Kolille luontokeskuksen edestä. Rappusissa ei kuitenkaan ole talvikunnossapitoa ja jäätyneine lumikokkareineen ne näyttivät niin hurjilta, ettemme edes yrittäneet nousta niitä ylös. Kävin luontokeskuksessa kysymässä vaihtoehtoista reittiä, ja sieltä meidät ohjeistettiin kiertoreitille, joka lähtee keskuksen takaa. Kyseisellä reitillä ei ole portaita lainkaan, mutta kiipeämään sielläkin pääsee.

Kiersimme oppaan ohjeiden mukaisesti Huippujen kierroksen vastapäivään ja käännyimme ensimmäisestä risteyksestä kohti Akka-Kolia. Lumi peitti alleen metsän yksityiskohdat saaden kaiken näyttämään pehmeältä hattaralta. Kuitenkin heti, jos uskaltautui kurkistelemaan lumen peittämien kuusien taa, uteliaalle tarjoiltiin mielettömät maisemat. Sellaiset, joita toisaalta teki mieli jäädä tuijottamaan pidemmäksikin aikaa, mutta toisaalta saivat janoamaan lisää. Seikkailimme siellä täällä kuin pienet lapset poistuen pääpolulta ja etsien kilpaa aina vaan upeampia näköaloja. Ja niitähän Kolilla riitti! Akka-Koli oli omaan silmään hieman epämääräinen kallioalue, jonka korkein huippu löytyi kuitenkin helposti. Huipulla on ehkä hieman yllättäen täysin tyyntä. Aurinko paistoi pehmittäen lumen päällimmäisen kerroksen, linnut lauloivat ja kevät tuntui olevan aivan kulman takana. Riisuimme toppatakkimme, ihailimme maisemia ja nautimme elämästä. Ihastelimme huipulta avautuvia, Kolin vähemmän tunnettuja mantereisia kasvoja ja pienempien järvien pilkkomaa maisemanäkymää. Olo on etuoikeutettu, kun kerrankin pääsemme kesken arkipäivän ulkoilemaan kaikessa rauhassa. Ennen seuraavaa siirtymää teki vielä mieli istahtaa Akka-Kolilla sijaitsevan ulkoilmakappelin luo, johon aurinko paistoi erityisen kirkkaasti. Harmittelimme, että aamun kiireessä olemme lähteneet liikkeelle ilman retkieväitä, sillä lämmin kaakao olisi kruunannut kokemuksen.

Akka-Kolin jälkeen harhauduimme hetkeksi reitiltä. Emme kääntyneet Paha-Kolin kyltin kohdalta vasemmalle, sillä polku näytti varsin upottavalta ja vaikeakulkuiselta. Jatkoimme sen sijaan tietä eteenpäin, mutta muutaman kilometrin jälkeen tajusimme, ettemme pääsisi sitä kautta Paha-Kolille ja jouduimme kääntymään takaisin. Pieni ekstralenkki ei kuitenkaan haitannut, päinvastoin. Oli kiva saada muuten niin lyhyeen reittiin hieman lisäpituutta, ja lisäksi onnistuimme harharetkellämme bongaamaan kuusen latvasta suloisen varpuspöllön, joka viihdytti meitä hetken tarmokkaalla soidinvihellyksellään.

Siinä, missä Akka-Kolilla oli keväistä, Paha-Koli palautti meidät maanpinnalle iskemällä jäätävällä viimalla vasten kasvoja. Liukastelimme jyrkkää mäkeä ylöspäin, ja viimeiset metrit etenin suosiolla konttaamalla. Nastoista huolimatta tuntui, etteivät kengät enää pitäneet ollenkaan ja olin koko ajan vaarassa kaatua. Haastava nousu kuitenkin palkittiin, eikä Paha-Kolin huipulla jää epäselväksi, miksi Kolin maisemia hehkutetaan kaikkialla vuodesta toiseen. Maisemat tuntuvat jatkuvan silmän kantamattomiin, eikä niistä meinaa saada katsettaan irti. Tuntuu hassulta, että näihin aivan samoihin näkymiin ihastuivat aikoinaan sellaiset suurmiehet kuin Eero Järnefelt, Juhani Aho ja Jean Sibelius.

Paha-Kolilta matka jatkuu pyllymäkeä alas. Se tuntui turvallisimmalta vaihtoehdolta, ja onneksi Dodo kipitti (kerrankin) reippaana perässä. Alhaalla jäimme hetkeksi juttelemaan joensuulaisen pariskunnan kanssa, joihin olimme aiemmin törmänneet Akka-Kolilla. He kertoivat menneensä Kolilla naimisiin pari vuotta sitten, ja että heidän hääkuvastaan tuli niin upea, että sukulaiset epäilivät sitä photoshopatuksi. Ymmärrän sukulaisten epäilyn, sillä Kolin maisemia on lähes mahdoton käsittää, ellei niitä pääse itse kokemaan.

Huippujen kierroksen viimeinen kohde on legendaarinen Ukko-Koli, jolta avautuvan kansallismaiseman on varmasti nähnyt lähes jokainen suomalainen. Jos ei ihan omin silmin, niin ainakin kuvissa tai maalauksissa. Kiihdytimme tahtiamme, mikä kostautui lähes välittömästi harha-askelina polulta. Uppoan useamman kerran reittä myöten hankeen ja muutaman kerran joudun pyytämään mieheltäni apua, jotta pääsen jatkamaan matkaa. Kun vihdoin saavumme Ukko-Kolille, olo on kuin voittajalla. Voittajafiilis vaihtuu kuitenkin nopeasti harmitukseen, joka johtuu väkimäärästä (ja metelistä) ympärillämme. Tähän asti olemme saaneet olla ja kuvata melko rauhassa, mutta Ukko-Kolilla on ruuhkaa. Jouduimme odottamaan omaa kuvausvuoroamme melko pitkään, sillä kenelläkään ei tuntunut olevan kiire. Huipulla otettiin niin perhepotretteja kuin lavastetumpiakin kuvia vaihtovaatteineen ja muine rekvisiittoineen. En tiedä, johtuuko se ruuhkasta vai seuraavien kuvaajien aiheuttamasta painostuksesta, mutta minulle Ukko-Koli jäi ehkä hieman muiden huippujen peittoon. Paha-Koli, jossa saimme olla ihan oman porukkamme kesken ja nauttia maisemista täydessä hiljaisuudessa, oli itselleni kaikkein mieluisin.


Hiljentymistä, tuomioita ja palvontaa – Kolin huipuilla on oma värikäs historiansa

Tarinoiden mukaan Kolilla on ollut useita käräjä-, uhri- ja palvontapaikkoja ja siellä uskottiin olleen myös vahvoja henkiolentoja. Kolin pohjoisrinteessä on niin sanottu uhrihalkeama tai -rako, josta on 1800-luvun alkupuolelta lähtien löydetty kolikoita. Uhrirako on yhä olemassa ja se löytyy Break Sokos Hotel Kolin pohjoisnurkilta. Yhä edelleen siihen pitäisi heittää kolikko, etteivät Kolin henget suuttuisi ja kostaisi. Meidän taskuistamme ei kuitenkaan löytynyt ainuttakaan kolikkoa, joten riskillä mentiin…

Kolin jokaisella huipulla on ollut aikoinaan oma käyttötarkoituksensa ja värikäs historiansa. Ukko-Kolin huipulla pystyi lähestymään Ukko-ylijumalaa, ja ihmisiä matkusti tarinoiden mukaan jopa Liperistä asti uhraamaan ja pyytämään Ukolta apua ongelmiinsa. Ukko-Kolin vierestä löytyy myös Karhunpään muotoinen kivi, jolla on ilmeisesti harjoitettu jonkinlaisia karhunpalvontaan liittyviä menoja. Karhua pidettiin aikoinaan niin pyhänä eläimenä, ettei sen nimeä saanut lausua ääneen! Tästä johtuen jouduttiin keksimään erilaisia synonyymeja, joista osa (esim. kontio, mesikämmen ja otso) on edelleen käytössä.

Karhusta on käytetty myös mustarinta-nimitystä, ja samaisella nimellä Koliakin on aikoinaan kutsuttu.

Akka-Kolin epäillään saaneen nimensä Ukon puolison eli Akan mukaan. En löytänyt paikasta juurikaan tietoa, ja ilmeisesti sen historia onkin pitkälti pimeän peitossa. Nykyään Akka-Kolin yhteydessä sijaitsevat Hiljaisuuden temppeli, kelopuinen risti ja Kolin kvartsiittikivilaatoista rakennettu alttari. Temppeli on nykyään suosittu vihkipaikka, ja kieltämättä siellä on omanlaisensa tunnelma vielä tänäkin päivänä.

Siinä, missä Akka-Kolin historia on jäänyt pimentoon, Paha-Koli hurjine tarinoineen on huomattavasti tunnetumpi. Paha-Kolin viereistä kalliotasannetta kutsutaan Käräjäkallioksi, sillä nimeen liittyy tarina, jonka mukaan kalliolla olisi pidetty aikoinaan heimokäräjiä ja tuomioistuimia: kookkaimmalla kivellä istui päällikkö tai kylänvanhin ja ympäröivillä kehäkivillä taas istuivat lautamiehet. Pahimpien rikollisten kohtaloista eivät kuitenkaan määränneet maalliset olennot, vaan Kolin jumalat ja henget. Rikoksesta tuomitulle laitettiin selän taakse keppi, jonka tarkoitus oli ilmeisesti parantaa syytetyn selviämismahdollisuuksia: heinäseiväs pujotettiin selän puolelle, hihasta hihaan ikään kuin siiviksi. Tämän jälkeen epäilty potkaistiin jyrkänteeltä alas. Jos tiputettu henkilö lensi, oli hän syytön jos taas ei, hän oli syyllinen – ja tippui näin ”oikeutetusti” kuolemaansa.

Kolin mystinen ja osittain jopa eläimellinenkin meno tuli käännekohtaan 1750-luvulla, kun rovasti Korpi-Jaakko Stenius joukkoineen hyökkäsi paikalle. He hajottivat tietäjien majat ja käräjäkivet sekä asettivat kivet ristin muotoon. Tästä alkoi Kolin muinaisen pyhyyden alamäki ja nopeahko vaipuminen unholaan.

Talvinen Koli – uhka vai mahdollisuus?

Kolin huippujen kierros ei ole pituudella pilattu, mutta tarjoilee sitäkin kauniimmat maisemat. On jotenkin virkistävää kaikkien rämpimistä vaatineiden kohteiden jälkeen, että parhaille paikoille pääsee pienellä vaivalla. Vaikka alkuun olinkin hieman skeptinen ja pelkäsin, että kaikki Koliin liittyvä hypetys olisi hieman liioiteltua, niin pakko myöntää, että siirryin varsin nopeasti fanityttöjen joukkoon. Olen sitä mieltä, että Kolin kansallispuisto ja Ukko-Koli kuuluvat kohteisiin, jotka jokaisen suomalaisen on nähtävä kerran elämässä.

Entä minkälainen Koli oli talviretkikohteena? Vaikka Huippujen kierros ei kuulukaan kunnossapidettäviin talvireitteihin, se oli hyvin tamppautunut ja kuljettavissa vielä maaliskuussakin ihan tavallisilla (nasta)kengillä. Kevätaurinko oli jo sen verran tehokasta, että se sulatti pintalumen varsin nopeasti tehden poluista äkkiä sohjoisia ja liukkaita. Myös ylä- ja alamäet olivat todella liukkaita, ja jyrkimmissä mäissä laskinkin suosiolla pyllymäkeä, sillä en jossain kohtaa enää jaksanut roikkua puiden oksissa ja etsiä epätoivoisesti pitävää jalansijaa. Muutenkin liukkailla kallioilla ja jyrkänteillä pitää noudattaa erityistä varovaisuutta: aina ei nimittäin näe tai hahmota, milloin lumen alla on vielä kalliota ja milloin taas on kyse niin sanotusta lumilipasta, joka saattaa pahimmassa tapauksessa pettää alta hetkenä minä hyvänsä.

Kolin huiput ja niiden näköalapaikat ovat usein hyvin vaikeakulkuisia ja liukkaita avokallioita. Näköalapaikoilta ei myöskään löydy näköalatasanteita, vaan ne ovat oikeita luonnonnähtävyyksiä, joissa tulee aina liikkua varovaisuutta noudattaen.

Kaikesta edellä mainitusta ”pelottelusta” huolimatta suosittelen ehdottomasti suuntaamaan Kolille myös talviaikaan. Kevätaurinko tekee ihmeitä luonnolle ja mielelle, ja kun se yhdistetään majesteettisiin vaaramaisemiin, ollaan jo aika lähellä täydellistä. Haluaisin kuitenkin ehdottomasti kokea Kolin myös kesällä, jotta näkisin, mitä kaikkea lumi nyt peitti alleen.