Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Category

Liettua

Liettua

Havaintoja Liettuasta

10.6.2020

_DSC4952

– Liettuassa (ja varsinkin Vilnassa) näkee kirkkoja kaikkialla. Ne voivat sijaita aivan vieri vieressä, mutta silti olla tyyliltään erilaisia. Jos ei muuta, niin ovathan ne nyt todella kuvauksellisia!

– Liettuasta löytyy myös todella paljon isoja puistoja, joissa oli totta kai useita suuria suihkulähteitä. Muistan, miten ensimmäisten suihkulähteiden kohdalla olimme innoissamme ja räpsimme kamerallamme kymmeniä kuvia. Kolmannenkymmenennen suihkulähteen kohdalla emme enää jaksaneet olla niin innoissamme…

– Liettuan liikennemerkkejä ei vaan voi ymmärtää. Varoituskolmioiden sisältä voi löytyä mitä vaan, mustista palloista (tämä on ainoa, jonka saimme selvitettyä! Se tarkoittaa todella vaarallista tietä) säteileviin moottoripyöriin(?). Mielikuvitusta saa todella käyttää, kun kaikenmaailman varoitusmerkeille alkaa keksiä tarkoituksia… Harmittaa, etten ottanut yhdestäkään oudosta liikennemerkistä kuvia!

– Liettuassa kannattaa varata käteistä tankkausreissuille! Huoltoasemilla käy usein vain käteinen – ainakin, jos tankkaa dieseliä. Muutamassa paikassa huomasimme korttimaksun onnistuvan, mikäli kyseessä oli bensan tankkaus. Emme missään vaiheessa saaneet selville, mikä juju tässä piili…

– En äkkiseltään muista nähneeni niin paljon yksisuuntaisia teitä kuin Vilnassa ja Kaunasissa. Eikä siinä vielä kaikki! Nämä yksisuuntaiset tiet on yleensä jaettu neljästä kuuteen kaistaan, ja missään (!) ei näy kaistamerkintöjä. Voin kertoa, että meihin molempiin iski pienoinen paniikki, kun liikenneympyrässä tajusimme, että meidän pitäisi olla viisi kaistaa tuonnempana. Tai ainakin neljä? Kaistaviivoja ei tosiaan ollut, ja muutaman kerran saatoimmekin vain toivoa olevamme edes suunnilleen omalla paikallamme liikenteessä.

– Liettuan metsäisyys yllätti täysin! Kaikkialla, keskustasta maaseudulle asti on todella sankkaa lehtimetsää. Jo ihan Vilnassakin tulee ajoittain olo, että oleilee metsän keskellä. Ja kun sanon, että metsä on sankkaa, todellakin tarkoitan sitä. Esimerkiksi autotieltä ei nähnyt ollenkaan metsien ”sisälle”, sillä lehdistö on kuin muuri autotien vieressä. Tuli kuitenkin jotenkin rauhallinen ja hyvä fiilis, kun luonto ja kaupunkielämä on onnistuttu noin kivuttomasti yhdistämään. Olisin halunnut lähteä kurkkimaan metsiin hieman enemmänkin, mutta matkaseuralaiseni ei ollut aivan samaa mieltä kanssani… Ehkä sitten ensi kerralla!

– Myös parkkeerauskulttuuri on Liettuassa aivan omaa luokkaansa. Auton voi pistää parkkiin käytännössä missä tahansa ja miten päin tahansa. Tuntuu myös, että muista autoilijoista ei niin välitetty: kunhan itse pääsi autosta ulos, ei haitannut, vaikkei naapuriautosta olisi päässyt ulos. Törmäsimme useamman kerran autoihin, jotka olivat ”loukossa” muiden autojen ympäröimänä.

– Rautateiden ylitys on myös yhdenlainen taiteenlajinsa. Todella monen ylityskohdan merkkivalo paloi punaisena (eli kaiken järjen mukaan junan pitäisi lähestyä?), mutta liettualaiset ohittelivat toisiaan ylittäessään rautatietä. Joillakin ylityspaikoilla taas oli henkilökuntaa hätistämässä autoilijoita tasoristeyksen yli, vaikka punainen valo vilkkui uhkaavasti ja varoitusääni(?) repi tärykalvoja. Koskaan emme nähneet junia missään, joten ehkäpä noita varoitusmerkkejä ja -ääniä ei Liettuassa kannata ottaa kovin vakavasti…?

IMG_5053

Latvia Liettua Puola Raha road trip Viro

Budjettipostaus: paljonko Baltian road trip maksoi?

3.6.2020

Jo road tripia suunnitellessamme lupasin itselleni, että talletan orjallisesti kaikki kuitit ja kirjaan blogiin jokaisen reissullani kuluttamani sentin. Usein muiden matkapostauksia lukiessani jään miettimään, mitä kaikki oikein mahtoi maksaa. Vaikka postauksessa olisi mainittu halvat lentoliput tai puoli-ilmainen polttoaine, matkakuluihin liittyy paljon muutakin. Siksi talletin jokaisen kuitin reissumme ajalta matkavihkon väliin ja toivoin, että ne olisivat tallella vielä koti-Suomessakin. Ja siellähän ne olivat. Paksu pino valkoista liukasta paperia ja pelottavan paljon numeroita…

DSC_4999
Laivaliput: 182 euroa

Tässä kohtaa ei kannata vielä lyödä hanskoja tiskiin, sillä huomattavasti halvemmallakin pääsee. Menomatkalla laivalippujemme (2 henkilöä + henkilöauto) hinta oli vielä kohtuullinen, yhteensä 58 euroa. Ostimme liput etukäteen, käytimme muutamia bonuspisteitä – ja säästimme. Takaisin tullessa tilanne oli hieman toinen. Ensin emme olleet varmoja, milloin tulemme takaisin eikä kotiinpaluulla tuntunut aluksi olevan minkäänlaista kiirettä. Mutta sitten se iski, koti-ikävä. Lisäksi meistä tuntui, ettei Virossa enää ollutkaan niin paljoa tekemistä, kun perheenjäsenet olivat töissä ja melkein koko matkakassa tuhlattu. Niin me sitten eräänä iltana päätimme, että huomenna lähdettäisiin kotiin. Maksoimme ensin itsemme kipeiksi (124 euroa) päästäksemme laivaan, jonka autopaikat oli muka loppuunmyyty joka toinen minuutti, eikä kyseistä matkaa varatessa voinut tietenkään käyttää bonuspisteitä. Veikkaan, että jos olisimme toimineet hieman järkevämmin, loppusumma olisi ollut huomattavasti maltillisempi… Olkaa te siis viisaampia!

Polttoaine: 110 euroa

Pidimme koko reissun ajan myös kirjaa dieselin hinnoista. Kirjoitin orjallisesti ylös bensa-aseman osoitteen ja kulloisenkin litrahinnan. Näin kotimatkalla oli helpompi miettiä, millä asemalla olisi järkevintä tankata. Edullisinta diesel oli Puolassa (0,898 e/l) ja Latviassa (0,947 e/l), joten täytimme tankkimme vain näissä maissa. Virossa ja Liettuassa diesel oli huomattavasti kalliimpaa, ja hinta lähentelikin Suomen hintaluokkaa.

Tietullit, lautta- ja parkkimaksut: 42,20 euroa

Heti alkuun mainittakoon, että tuohon 42,20 euroon sisältyy myös Liettuassa maksettu 20 euron tietulli ja 11,80 euron lauttamatka. Parkkeerasimme automme usein ilmaispaikoille, kuten kauppakeskuksien eteen, mutta eivät parkkimaksut muutenkaan olleet kovin kummoisia: useimmissa paikoissa parkkeerasi puoleksitoista tunniksi muutamalla kymmenellä sentillä. Pärnussa ja Riian keskustassa oli meidän reissumme kalleimmat parkkimaksut: Riikan keskustassa maksoimme 3 euroa tunnilta ja Pärnun rannalla 2 euroa puolelta tunnilta.

Parkkimaksut ovat siis varsin maltillisia (, jos vertaa esimerkiksi rakkaaseen Turkuun) kaikkialla Baltian maissa. Kolikoita on hyvä pitää jemmassa parkkimaksuja silmällä pitäen, sillä kaikkialla ei voi maksaa kortilla. Jotkin automaatit tuntuvat myös olevan todella tarkkoja siitä, minkälaisessa ”muodossa” rahat hyväksyvät… Esimerkiksi Jurmalassa, jossa maksetaan kahden euron tietulli, lippuautomaatille kertyi nopeasti pitkä jono, kun automaatti ei hyväksynyt minkäänlaisia kolikoita sisäänsä._DSC5066
IMG_5116

Majoitukset (8 yötä): 158 euroa

Kahdeksan yötä, joista kolme nukuimme hotellissa. Neljä yötä meni sukulaisten luona ja yhden yön nukuimme reippaina retkeilijöinä autossa. Ensimmäinen hotelliyömme Vilnassa Panorama Hotelissa (Sodu str. 14) maksoi kahdelta henkilöltä 70,00 euroa. Toisen yön nukuimme taas Puolan Suwalkissa, Logos Hotellissa (Tadeusza Kościuszki 120), josta pulitimme 43 euroa. Siinä oli ainakin 35 euroa liikaa… Viimeisen hotelliyömme vietimme Kaunasissa, iki-ihanassa Hotel Babilonasissa (Raseinių g. 25). Jos kyseessä ei olisi ollut budjettimatka, olisimme varmasti jääneet sinne asumaan. Aamupala kuului hotellihuoneen hintaan sekä Vilnassa että Kaunasissa. Puolassa emme olisi edes uskaltautuneet aamiaiselle karmivan hotelliyön jälkeen…

Ravintolat: 80,85 euroa

Olimme jo roadtrippiä suunnitellessamme sopineet, että ruuasta saa ja voi tinkiä, sillä emme kumpikaan haikaile erikoisten ravintolakokemusten tai makuelämysten perään. Meille oli siis ihan ok syödä kaupan valmissalaattia auton etupenkillä tai mussuttaa hätäisesti vauhdissa kyhättyjä eväsleipiä merenrannalla. Muutaman kerran eksyimme kuitenkin myös ravintolaan: Latvian Iecavassa sijaitseva Krogs Sombrero (Rīgas iela 31) oli ainoa ravintola, johon olimme etukäteen suunnitelleet menevämme. Lidosta taas saimme molemmat ”oman näköisemme” ruoka-annokset useammassa kaupungissa ja Puolan Augustówissa herkuttelimme yhtenä iltana pitsat Blues Brothers -ravintolassa (Mostowa 16). Emme siis yhtenäkään päivänä vetäneet mitään kolmen ruokalajin menuuta tai nautiskelleet useampaa viinilasillista ruuan kanssa.

IMG_5264
DSC_4849

Ruokaostokset: 194,75 euroa

Meillä meni kauppaan yllättävän paljon rahaa. Monesta kaupasta tuli ostettua tuliaisia tai jotain ”outouksia”, joita oli pakko päästä testaamaan. Lämpiminä päivinä myös pullovettä, virvoitusjuomia ja jäätelöä kului kiitettävästi. Vaikka kaikissa neljässä maassa onkin edullista käydä kaupassa, tuntuu loppusumma silti hieman pahalta. Myönnetään, muutamat suklaapatukat ja limsat olisi voinut jättää ostamatta!

Ylimääräiset shoppailut: 157,48 euroa

Halpaa kuin saippua! Tuo summa sisältää siis meidän molempien shoppailut (ja niitä kasseja oli hävettävän paljon…) sekä tuliaiset useammalle tärkeälle tyypille. Kolusimme aika paljon alerekkejä ja teimmekin niistä yllättävän hyviä löytöjä.

YHTEENSÄ: 925,28 euroa. 

Ja koska en suinkaan ollut reissussa yksin, pitää loppusumma vielä jakaa kahdella. Roadtrip maksoi minulle kaikkiaan siis 462,64 euroa._DSC5020

Missä olisi voinut säästää?

Varmaan aika lailla kaikessa. Kyseessä oli kuitenkin meidän ensimmäinen ulkomaan roadtrippimme, joten pienet löysäilyt ja huolettomuudet budjetoinnissa sallittakoon.

Kaikki olisi varmasti ollut helpompaa ja halvempaakin, jos olisimme osanneet suunnitella reissuamme hieman tarkemmin etukäteen. Jos olisimme tienneet, missä milloinkin liikumme, olisimme voineet varata edullisempia hotellihuoneita ja laivalippuja aiemmin. Toisaalta halusimme kuitenkin säilyttää vapautemme mennä ja tulla fiiliksen mukaan, joka taas sotii tuollaista suunnitelmallisuutta vastaan. Noh, ensi kerralla osaamme ehkä aikatauluttaa hieman paremmin, jolloin voisimme varata ainakin osan hotelleista ennakkoon. Seuraavalle autoreissulle otan ehdottomasti myös teltan mukaan. Siellä on tilavampi ja mukavampi nukkua kuin autossa eikä tarvitse pakon edessä tyytyä epämiellyttäviin hotelleihin ja hotellihuoneisiin…

Myös ruuassa ja erityisesti kauppaostoksissa olisi varmasti ollut varaa säästää. On niin helppoa heitellä ostoskoriin kaikkea, kun hinnat ilmoitetaan eurojen sijaan senteissä. Mutta äkkiä niistäkin vaan kertyy maksettavaa.

Sellaista. Miltä tuo käytetty rahamäärä teidän mielestä vaikuttaa? Itse olen melko tyytyväinen. Elelimme koko reissun ajan ihan mukavasti, pankkitili oli reissun jälkeen plussan puolella eikä tunnu, että olisimme joutuneet luopumaan tai jäämään jostain paitsi säästösyiden takia.

Latvia Liettua Puola road trip Viro

Ryöstöyrityksiä Baltian road tripillä

20.5.2020

En tiedä johtuuko se tietynlaisesta huolettomuudesta ja sisäänrakennetusta sinisilmäisyydestä, mutta olen aina se, jolle sattuu ja tapahtuu. Milloin minua jahdataan Turun moottoritiellä ja yritetään kiilata ojaan, milloin taas onnistun ystäväni kanssa puolivahingossa paljastamaan romanialaisten pyörittämän pentutehtaan ja koirien laittoman maahantuonnin. Baltian road trip ei tietenkään ollut mikään poikkeus, ja olisikin tuntunut oudolta sanoa, että kerrankin kaikki meni putkeen. Omille vanhemmille reissua tuli ehkä jälkikäteen hieman kaunisteltua ja tämä postaus kuuluukin Prahan kokemusten kanssa ehdottomasti samaan ei kerrota äidille -sarjaan.

Taustaksi kerrottakoon, että olen viettänyt Virossa ja Latviassa paljon aikaa jo lapsuudessani 2000-luvun alkupuolella eli idän ihmeet ja ihmeellisyydet niin hyvässä kuin pahassa ovat melko tuttuja. Muistan, miten mökkireissuilla piti aina olla mukana yksi ylimääräinen (mies)henkilö, joka jäi kauppareissun ajaksi vahtimaan autoa, sillä suomalainen rekisterikilpi herätti paikallisissa usein liian suurta mielenkiintoa. Myös taustapeilistä vilkuilut ja erilaiset kiertotievaihtoehdot tulivat vuosien saatossa tutuiksi. Meidät on myös lukemattomia kertoja yritetty pysäyttää mitä erikoisemmilla keinoilla, ja valepoliisit ovat milloin milläkin verukkeella yrittäneet saada meitä poistumaan autosta, luovuttamaan rahamme tai passimme – ja usein vieläpä kaikkia näitä.

Ajat ovat kuitenkin muuttuneet, eivätkä ajomatkat etelä-Viroon enää aiheuta ylimääräisiä sydämentykytyksiä. Niinpä lähdimme Baltian road tripillekin huolettomin mielin varmoina siitä, ettei mikään voi meitä satuttaa. Sopivasti takki auki ja vaaleanpunaiset lasit silmillämme. Mitä nyt elokuisen levollisuuden ja loputtomien viljapeltojen keskellä voisi tapahtua?

Puolalaisten ”poliisien” kynsissä

Kuten olen aiemmin kirjoittanut, vaeltelimme Baltiassa ja Puolassa ilman sen tarkempaa aikataulua tai reittisuunnitelmia. Ajelimme missä milloinkin ja toisinaan t-risteyksessä arvoimme kivi-paperi-sakset-menetelmällä, minne seuraavaksi suuntaisimme. Minun on aina ollut hieman vaikea keksiä Puolasta mitään muuta hyvää sanottavaa kauniiden maisemien ja luontopolkujen lisäksi. Ehkä siksi, koska tarkemmasta sijainnista huolimatta siellä on aina sattunut ja tapahtunut – eikä aina positiivisessa mielessä. Minulla ei ollut alunperinkään mitään mielenkiintoa mahduttaa Puolaa road tripillemme, mutta koska matkaseuralaiseni ei ollut koskaan käynyt Puolassa, päätin antaa maalle vielä kerran mahdollisuuden.

Emme päässeet kovin pitkälle Puolan puolelle, kun ensimmäinen ”poliisi” jo pysäytti meidät. Autoletkasta hän oli bongannut juuri meidän kilpurimme ja kertoi huonolla englannillaan, miten olimme ajaneet huomattavaa ylinopeutta. Mies olisi tarvinnut meidän passimme sekä paikan päällä tapahtuvan käteismaksun, jotta olisimme päässeet jatkamaan matkaamme. Emme suostuneet kumpaankaan vaatimukseen, jonka seurauksena mies alkoi huutaa jotain puolaksi, ja ränsistyneestä pakettiautosta (, joka ei ollut poliisiautoa nähnytkään) loikkasi ulos kolme muuta miestä. Emme jääneet kyselemään, keitä he olivat vaan painoimme kaasun pohjaan ja katosimme paikalta. Onneksemme miesjoukko ei kuitenkaan lähtenyt peräämme, vaan jäi ilmeisesti vaanimaan seuraavia turisteja.

Toinen kohtaaminen sattui vajaan tunnin ajomatkan päässä, kun jälleen automme pysäytti puolalainen mies. Hän loikkasi tienpientareelta automme eteen, joten meidän oli pakko jarruttaa. Mies viittoi suurieleisesti maahan, johon oli spreijattu pinkki viiva. Raotimme ikkunaamme sen verran, että poliisiksi tekeytynyt mies pystyi kertomaan, että mikäli haluaisimme ylittää rajan, meidän tulisi maksaa hänelle tietulli. Emme tälläkään kertaa olleet innokkaita maksamaan, jonka seurauksena mies alkoi repiä automme ovenkahvoja sekä hakata mielenosoituksellisesti nyrkillä konepeltiämme. Kun emme reagoineet uhitteluun mitenkään, hän päätti heittäytyä automme eteen ja alkoi tämän jälkeen linkata dramaattisesti edessämme – olimmehan ajaneet (pysäköidyllä) autolla hänen päälleen. Kun mies heittäytyi maahan toistamiseen teatraalisesti uikuttaen, pääsimme vihdoin pakenemaan paikalta.

Takaa-ajo Ventspilsista Kolkaan

Siinä missä puolalaiset valepoliisit herättivät meissä lähinnä hilpeyttä, Latviassa tapahtunut takaa-ajo kummittelee toisinaan mielessä vielä nykypäivänäkin. Kaikki alkoi siitä, kun meidän piti Kuurin kynnään jälkeen suunnata Liepājaan ja jäädä yöksi latvialaiseen vankilahotelliin Karosta Prisoniin, joka on toiminut entisaikaan armeijan kurinpitolaitoksena. Päivä oli ollut pitkä eikä Liepāja oikein tarjonnut sitä, mitä olimme etsimässä: Karosta Prisonissa ei ollutkaan huoneita tarjolla, emmekä löytäneet kaupungista ainuttakaan avoinna olevaa ruokapaikkaa – vessasta puhumattakaan. Niinpä päätimme jatkaa suoraan Ventspilsiin, josta toivoimme löytävämme yöpaikan, sillä automajoitus ei houkutellut.

Ventspils ei tehnyt meihin kummoista vaikutusta. Koko paikkaa leimasi välinpitämättömyys, ja katsoimmepa minne tahansa, silmät löysivät korjattavaa; pahvinpaloilla paikattuja ikkunoita, saranoiltaan irrotettuja ovia, hajonneita katuvaloja ja kävelyteiden varsille jätettyjä rikkinäisiä kodinkoneita… Suomalaisella rekisterikilvellä varustettu ajoneuvomme tuntui myös herättävän paikallisissa kiinnostusta, sillä pikkukivet lentelivät ja keskisormet heiluivat meidän ajaessamme laitakaupungilla. Huomasimme myös, miten parhaat vuotensa elänyt bemari tuntui juuttuneen taaksemme. Ihan sama mihin käännyimme, auto pysyi perässämme. Tässä kohtaa jaksoimme vielä vitsailla siitä, miten meidät seuraavaksi ryöstettäisiin ja miten joutuisimme liftaamaan rekkakuskeilta kyydin takaisin Suomeen. Päätimme kuitenkin yhteisymmärryksessä lähteä jatkamaan matkaa, sillä jostain syystä auton jättäminen parkkipaikalle yöksi ei enää houkutellutkaan.

Valmistautuessamme road tripille olimme tehneet sanattoman sopimuksen siitä, että ajaisimme öisin vain äärimmäisessä hädässä. Olimme lukeneet niin monia varoituksia öisistä ryöstöyrityksistä ja epämääräisistä kohtaamisista, että koimme turvallisemmaksi pysyä öisin paikoillaan. Mutta kuinkas kävikään, lähdimme yötä vasten ajamaan Ventspilsista reilun 70 kilometrin päässä sijaitsevaa Kolkaa kohti. Kai me hieman naiivisti uskottelimme itsellemme ja toisillemme, että takapuskurissa roikkuva bemari jäisi Ventspilsiin, ja saisimme jatkaa matkaamme rauhassa.

Jos olisimme etukäteen tienneet, millainen Kolkaan vievä tie oli, emme olisi lähteneet ajamaan sinne myöhään illalla. Reitti kulki valtavan metsän läpi eikä asutuksesta saati katuvaloista ollut tietoakaan. Olimme monta kertaa varmoja siitä, että navigaattorimme ei vain enää toiminut ja että ajaessamme yhä syvemmälle metsään harhauduimme aina vaan kauemmas oikealta reitiltä. Bemari roikkui sitkeästi perässämme, mutta kaikessa siinä epätietoisuudessa ja jännityksessä siitä, riittääkö bensa perille asti, emme ehkä osanneet antaa sille tarpeeksi painoarvoa.

Tapahtumasarja lähti liikkeelle siitä, kun käännyimme isommalta tieltä pikkutielle, ja bemari ampaisi välittömästi reipasta ylinopeutta ohitsemme. Olimme molemmat tyytyväisiä, kun perässäroikkuja teki vihdoin päätöksensä ja jätti meidät rauhaan. Riemu ei kuitenkaan kestänyt kauaa, sillä pian huomasimme saman auton pysäköitynä tienvarteen hätävilkut päällä. Hämärässä näkyi, miten mieshenkilö heilutti molemmilla käsillään yrittäen saada meidät pysähtymään. Vaistomaisesti painoimme kuitenkin kaasua ja saimme peräämme vihaiset torvensoitot. Ei mennyt kauaakaan, kun bemari oli jälleen takanamme. Meno oli huomattavasti aiempaa aggressiivisempaa ja nyt auto roikkui perässämme pitkiä valoja vilkuttaen. Koska emme taaskaan suostuneet pysähtymään, kuski lähti ohittamaan meitä, mutta jäikin ajamaan viereemme. Kyydissä istuva nainen yritti ensin huitoa meille ja lopulta jonkinlaisen reaktion toivossa alkoi riisumaan vaatteitaan. Meno alkoi olla todella ahdistavaa, sillä auto yritti myös kiilata meitä levennyksille. Lopulta päätimme tehdä äkkijarrutuksen, jolloin jäimme bemarin taakse pariskunnan jatkaessa matkaa ja kadotessa hetken päästä näköpiiristä. Päätimme hetkellisesti hidastaa ajonopeutemme mahdollisimman alhaiseksi, ettemme kohta taas ajelisi peräkkäin. Yllätys oli kuitenkin melkoinen, kun saavuimme muutaman kilometrin päähän, ja näimme auton jälleen odottavan meitä tienpientareella. Tällä kertaa autosta pomppasi ulos hantin puolella istunut nainen, jolla oli päällään pelkät alusvaatteet.  Vaaratilanne oli lähellä, kun nainen heilutteli ensin ”Stop or die” -kylttiä yrittäen saada meidät pysähtymään ja huomatessaan, että emme aikoneet hidastaa, päätti vielä viime hetkellä loikata automme eteen. Saimme onneksi väistettyä ja pääsimme taas parivaljakon ohi. Viimeisen kerran pariskunta yritti saada meidät pysähtymään ajamalla jälleen viereemme ja heittelemällä tavaroita voimalla autoamme päin… Meitä pommitettiin kengällä, jonkinlaisella peitolla ja vaatteilla sekä cd-koteloilla ja kaljatölkeillä.

Voin kertoa, etten ole hetkeen ollut niin paniikissa kuin Latvian mutkikkailla ja huonokuntoisilla teillä kaahtatessamme. En tiedä kumpaa pelkäsin enemmän, sitä että törmäisimme johonkin ja suistuisimme tieltä vai sitä, että pariskunta jälleen saavuttaisi meidät. Yö pimeni ja mietimme paniikissa jopa sitä, pitäisikö ajaa ilman valoja siinä toivossa, ettei takaa-ajajat kadottaisivat meidät näkyvistään.

Yhtäkkiä ei ollutkaan yhtään hauskaa leikkiä seikkailijatarta, ja ehdinkin kirota itseni ja typerät ideani ja koko road tripin moneen kertaan.

Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen pääsimme perille Kolkaan. Paniikkimme kasvoi kasvamistaan, sillä meitä seurattiin yhä intensiivisesti. Torvensoitosta ja valojen vilkuttelusta ei voinut erehtyä. Meiltä alkoivat loppua ideat, sillä aamuyön tunteina Kolkan kaupunki nukkui vielä sikeästi eikä missään näkynyt ketään. Kaahailimme liian lujaa kapeilla kaduilla ja yritimme lennosta keksiä sopivia piilopaikkoja. Bensamittarin punainen merkkivalo oli syttynyt jo kilometrejä aiemmin, emmekä tienneet, kauanko voisimme enää jatkaa hippaleikkiä ennen kuin jäisimme kiinni.

Vedimme muutaman ylimääräisen korttelikierroksen päätyen lopulta kirkon pihalle. Auto antoi viitteitä siitä, että bensa oli lopussa, joten meidän oli pysähdyttävä. Onneksemme parkkipaikka oli suojaisa eikä sieltä ollut välitöntä näköyhteyttä tielle, jossa kuulimme bemarin ajavan ohitsemme. Auringonnousuun oli vielä muutamia tunteja aikaa ja pimeys oli vihdoin puolellamme piilottaen meidät varjoihin. Tiesimme, että olisi pakko nukkua, jotta pääsisimme aamulla jatkamaan matkaa. Tiesimme myös, että jossain lähettyvillä pariskunta liikkui vihertävällä autollaan etsien meitä, ja se tieto sai kaikki aistit valppaiksi ja mielen käymään ylikierroksilla.

Minuutit kuluivat eikä mitään tapahtunut. Uni alkoi painaa silmiä, ja vaivuinkin jonkinlaiseen horrokseen. Heräsin kuitenkin jonkun ajan päästä siihen, kun lähestyvän auton valot valaisivat etupenkin. Tönin matkaseuralaiseni rivakasti hereille ja tuijotimme toisiamme silmät pyöreinä samalla, kun vieras auto lipui viereemme. Niiden muutamien sekuntien aikana ehdin jo miettiä, miten pariskunta teurastaisi meidät kirkon pihalle ja miten vanhempani saisivat tietää tästä vasta kuukausien kuluttua.

Auto ei kuitenkaan pilkkopimeässä näyttänyt vihreältä eikä edes BMW:ltä, joten saatoimme vihdoin huokaista helpotuksesta. Mikäli latvialaiset takaa-ajajamme palaisivat paloittelemaan meidät, meillä olisi silminnäkijät tapahtumalle. Vaikkei puolalainen rekisterikilpi varsinaisesti herättänyt luottamusta, halusimme uskoa, että kyseessä oli toinen samanlainen seikkailijapariskunta.

Vaikka loppuyö sujui rauhallisissa merkeissä, en  jostain syystä uskaltanut enää nukahtaa. Käytin hereilläoloajan hyödyksi googlettamalla turvallisia ja mahdollisimman nopeita reittivaihtoehtoja takaisin Viron Ääsmäelle…

Klaipėda Liettua Nida road trip

Baltian road trip: Kuurinkynnäs, Liettuan kaunokainen

5.5.2020

Ristikukkulalla vierailun jälkeen mieli oli levollinen. Hotellihuoneeseen päästyämme avasimme Liettuan kartan ja sitä tutkaillessamme huomasimme maan länsiosassa pitkän maakaistaleen, jonka toinen puoli kuului Venäjälle, toinen Liettualle. Mielenkiintomme heräsi heti, ja pienen googlettelun jälkeen saimme selville, että tuolta maakaistaleella löytyisi myös Kuurin kynnäs, joka on yksi UNESCOn maailmanperintökohteista. Meidän olisi pitänyt olla jo nukkumassa, mutta siellä me hotellihuoneessa tuijottelimme toisiamme silmiin hitaasti pimenevässä yössä. Syntyi äänetön sopimus, jossa päätimme lähteä valloittamaan maakaistaletta heti sirkkojen soiton vaimentuessa ja aamuauringon pilkistäessä puiden takaa.

Aamun koittaessa pakkasimme omaisuutemme reppuihin samalla, kun yritimme hätistellä hotellihuoneeseen liian innokkaasti tunkeutuvia ampiaisia takaisin pihalle. Istahdimme hetkeksi parvekkeelle vain tajutaksemme, että meidän olisi pitänyt jo olla matkalla ja sujautimme jalkoihimme varvassandaalit, vaikka Suomessa olimme luvanneet, ettemme ajaisi ne jalassa metriäkään. Mielikuvissamme olimme menossa päiväretkelle naapurirannalle, ja halusimme unohtaa 160 kilometrin pituisen ajomatkan, auton temppuilevan ilmastoinnin sekä loppukesän auringon turmelemat hedelmätoffeet, jotka olimme edellisiltana jättäneet etupenkille odottamaan tämän päivän seikkailua.

Ajomatka sujui niin hyvin kuin umpirakastuneiden reissun voi vaan olettaa sujuvan. Kuljetimme sormia toistemme iholla ja yritimme arvailla, mistä liettualaisilla radiokanavilla puhuttiin. Palkitsimme toisiamme sulaneilla toffeilla, koska emme uskoneet muuttuneen olomuodon vaikuttavan makuun. Minä toimin jakajana, joten poimin kuormasta mansikan- ja kirsikanmakuiset toffeet itselleni ja huijasin, ettei niitä ollut pussissa montaa.

Saapuessamme Klaipédaan, Liettuan suosituimpaan lomakohteeseen ja maan kolmanneksi suurimpaan kaupunkiin, tajusimme heti pari seikkaa: rauhaisat ajotiet, viipyilevät katseet ja autiot jalkakäytävät olivat muisto vain, sillä joka paikassa tuntui olevan kaaosta ja ilmassa kaikui jatkuvasti auton torvensoitto. Yhtäkkiä ympärillämme tuntui olevan liikaa kaikkea.

Ajoimme satamaan niin nopeasti kuin vain suinkin uskalsimme, asetuimme jonoon ja sammutimme auton moottorin. Edessä olevasta autosta ryntäsi kaksi lasta, jotka halusivat päästä ruokkimaan laiturilla tepastelevia merilokkeja. Maksoimme lauttamatkan lippuluukulle, ja saimme tietää joutuvamme maksamaan ekstraa, koska emme olleet venäläisiä. Tässä vaiheessa en vielä tiennyt, että joutuisimme lauttamatkan jälkeen maksamaan myös 20 euron suuruisen tietullin päästäksemme ajamaan varsinaisen kansallispuiston alueelle. Tai että hetken päästä naljailisimme toisillemme siitä, kannattiko oikeasti maksaa parikymppiä kiukkuisen näköiselle venäläisnaiselle vain, jotta pääsisimme katsomaan hiekkaa…

Kannatti. Siitä ei pääse mihinkään.

IMG_5160
_DSC5153.jpg
IMG_5159

Ennen Kuurin kynnääseen tutustumista ajoimme Nidaan, joka on suloinen kalastajakylä aivan Venäjän rajan tuntumassa. Sellainen kolkka, josta löytyi toinen toistaan suloisempia puutaloja, kauniita värejä ja vanhanaikaista, pysähtynyttä tunnelmaa. Minun oli äärettömän helppo kuvitella itseni sinne asumaan ja juomaan iltapäiväteetä omenapuutarhaan.

Tuntui jotenkin hullulta, että me vain ajoimme kaiken sen kauneuden ohi. Olisi tehnyt mieli pysäyttää auto jokaisen suloisen asumuksen kohdalle ja kysyä, olisiko heillä tarjota huonetta tällaisille levottomille sieluille. Pyytää asukkaita opettamaan, miten tässä hektisessä maailmassa oikein voisi pysähtyä ja rauhoittua._DSC5163
IMG_5170
IMG_5168

Mitä lähemmäs rantaa saavuimme, sitä enemmän alkoi näkyä ulkomaalaisia rekisterikilpiä. Yhtäkkiä kaikkialla olikin turisteja, mikä tuntui hassulta, sillä lähes koko reissumme ajan olimme saaneet olla melko rauhassa. Kurkkua alkoi kuristaa, joten emme viipyneet kauaa Nidan keskiaikaisilla markkinoilla ja ihmisvilinässä.

Pysähdyimme kuitenkin rannalle, sillä halusimme molemmat päästä uimaan. Tuulen takia rantavahdit eivät päästäneet meitä kovin pitkälle, ja vaikka tiesimmekin, että se oli omaksi parhaaksemme, meidän teki silti mieli kapinoida rajoitteita vastaan. Kahlasimme pitkälle mereen ja sukelsimme poijurivin väärälle puolelle, pakotimme toisemme maistamaan merivettä ja pelottelimme toisiamme ajatuksella siitä, että joku olisi löytänyt auton avaimet shortsien taskusta ja vienyt kilpurimme. Tuuli yltyi yltymistään, laineet nousivat korkealle, ja välillä kadotimme toisemme aaltoihin. Olisimme halunneet jäädä, mutta iltapäivän puolelle siirtyneet kellonviisarit pakottivat meidät jälleen liikkeelle.

Yritin etsiä rantahiekasta simpukoita tai kauniita kiviä vielä ennen lähtöämme, mutta niitä oli mahdoton kaivaa hienon hiekan seasta. Paahtavassa kuumuudessa päätimme olla luopumatta uimavaatteistamme, joten heitimme vain nopeasti jotain niiden päälle ja lähdimme jatkamaan kohti Kuurin kynnästä.
_DSC5195
_DSC5209

Olisi hienoa voida sanoa, että koko road tripin ajan tiesimme tarkkaan, mitä teimme ja minne suuntasimme. Tosiasia kuitenkin on, että löysimme Kuurin kynnäälle puolivahingossa. Päätimme vain pysähtyä tienvarteen, jossa oli paljon muitakin autoja parkissa. Ensin luulimme, että kyseessä oli joku pyöräilijöiden tankkauspiste, sillä vettä myytiin ryöstöhintaan muutaman maasturin takakontista, mutta tarkempi tutkailu kuitenkin osoitti meidän olevan oikeassa paikassa. Hieman sivummalta, männikön reunasta löysimme pienen kioskin (, jota luulimme ensin vessaksi), josta pystyi ostamaan kahden euron lipun, jolla pääsi jatkamaan matkaa Kuurin kynnäälle.

Ensin matkaa taitettiin laudoituksen päällä. Seurasimme brittiläistä pariskuntaa, ja me kaikki tunnuimme pohtivan, voisiko matkaa taittaa paljain jaloin. Hiekkaa oli varpaiden välissä ja meriveden kastelemat sandaalit alkoivat hiljalleen hiertää. Kaikkialla oli kaunista, aurinko paistoi ja tuuli lennätti hiekkaa välillä ankarastikin. Juuri, kun paljaat varpaat olivat tottuneet lauta-alustaan, laudoitus loppui ja loppumatka taitettiin hiekassa tarpoen. Hiekka oli todella upottavaa, joten liian pitkäksi aikaa emme voineet jäädä maisemia ihailemaan. Muutamat turistit luovuttiva kesken kaiken, kun jalka ei enää noussutkaan loputtomassa hiekkameressä, ja mekin silmäilimme toisiamme merkitsevästi. Kumpikaan ei uskaltanut sanoa ääneen sitä, mitä toinenkin ajatteli: että pitäisikö kuitenkin kääntyä ja lähteä jatkamaan autolla matkaa.

Loputonta ylämäkeä tarpoessani mietin olevani aavikolla ja saatoin kuulla korppikotkien raakunnan mielessäni…Että jos sinne tuupertuisimme, meitä ei löytäisi kukaan. IMG_5181
IMG_5183
IMG_5185
IMG_5206.jpg
IMG_5200
Kun sitten lopulta pääsimme näköalapaikalle, henkemme meinasi salpautua paitsi kiipeämisen myös kauniiden näköalojen takia. Meri siinsi molemmissa suunnissa, ja tuntui virkistävältä nähdä havupuita hiekkameren jälkeen. Yhtäkkiä kaikki tarpominen tuntuikin kaiken vaivan arvoiselta, enkä olisi ollut missään muualla mieluummin. Ajatukset alkoivat harhailla, ja huomasin miettiväni jälleen, miten ajan saisi pysäytettyä.

Turistijoukkioiden ilmaannuttua paikalle, päätimme kuitenkin lähteä takaisin autolle. Askel tuntui alamäkeen yllättävän kevyeltä, ja matka taittui nopeasti. Tuntui hassulta, että hetkeä sitten olimme läähättäneet kuin eläimet matkalla näköalapaikalle.
IMG_5196