En tiedä johtuuko se tietynlaisesta huolettomuudesta ja sisäänrakennetusta sinisilmäisyydestä, mutta olen aina se, jolle sattuu ja tapahtuu. Milloin minua jahdataan Turun moottoritiellä ja yritetään kiilata ojaan, milloin taas onnistun ystäväni kanssa puolivahingossa paljastamaan romanialaisten pyörittämän pentutehtaan ja koirien laittoman maahantuonnin. Baltian road trip ei tietenkään ollut mikään poikkeus, ja olisikin tuntunut oudolta sanoa, että kerrankin kaikki meni putkeen. Omille vanhemmille reissua tuli ehkä jälkikäteen hieman kaunisteltua ja tämä postaus kuuluukin Prahan kokemusten kanssa ehdottomasti samaan ei kerrota äidille -sarjaan.
Taustaksi kerrottakoon, että olen viettänyt Virossa ja Latviassa paljon aikaa jo lapsuudessani 2000-luvun alkupuolella eli idän ihmeet ja ihmeellisyydet niin hyvässä kuin pahassa ovat melko tuttuja. Muistan, miten mökkireissuilla piti aina olla mukana yksi ylimääräinen (mies)henkilö, joka jäi kauppareissun ajaksi vahtimaan autoa, sillä suomalainen rekisterikilpi herätti paikallisissa usein liian suurta mielenkiintoa. Myös taustapeilistä vilkuilut ja erilaiset kiertotievaihtoehdot tulivat vuosien saatossa tutuiksi. Meidät on myös lukemattomia kertoja yritetty pysäyttää mitä erikoisemmilla keinoilla, ja valepoliisit ovat milloin milläkin verukkeella yrittäneet saada meitä poistumaan autosta, luovuttamaan rahamme tai passimme – ja usein vieläpä kaikkia näitä.
Ajat ovat kuitenkin muuttuneet, eivätkä ajomatkat etelä-Viroon enää aiheuta ylimääräisiä sydämentykytyksiä. Niinpä lähdimme Baltian road tripillekin huolettomin mielin varmoina siitä, ettei mikään voi meitä satuttaa. Sopivasti takki auki ja vaaleanpunaiset lasit silmillämme. Mitä nyt elokuisen levollisuuden ja loputtomien viljapeltojen keskellä voisi tapahtua?
Puolalaisten ”poliisien” kynsissä
Kuten olen aiemmin kirjoittanut, vaeltelimme Baltiassa ja Puolassa ilman sen tarkempaa aikataulua tai reittisuunnitelmia. Ajelimme missä milloinkin ja toisinaan t-risteyksessä arvoimme kivi-paperi-sakset-menetelmällä, minne seuraavaksi suuntaisimme. Minun on aina ollut hieman vaikea keksiä Puolasta mitään muuta hyvää sanottavaa kauniiden maisemien ja luontopolkujen lisäksi. Ehkä siksi, koska tarkemmasta sijainnista huolimatta siellä on aina sattunut ja tapahtunut – eikä aina positiivisessa mielessä. Minulla ei ollut alunperinkään mitään mielenkiintoa mahduttaa Puolaa road tripillemme, mutta koska matkaseuralaiseni ei ollut koskaan käynyt Puolassa, päätin antaa maalle vielä kerran mahdollisuuden.
Emme päässeet kovin pitkälle Puolan puolelle, kun ensimmäinen ”poliisi” jo pysäytti meidät. Autoletkasta hän oli bongannut juuri meidän kilpurimme ja kertoi huonolla englannillaan, miten olimme ajaneet huomattavaa ylinopeutta. Mies olisi tarvinnut meidän passimme sekä paikan päällä tapahtuvan käteismaksun, jotta olisimme päässeet jatkamaan matkaamme. Emme suostuneet kumpaankaan vaatimukseen, jonka seurauksena mies alkoi huutaa jotain puolaksi, ja ränsistyneestä pakettiautosta (, joka ei ollut poliisiautoa nähnytkään) loikkasi ulos kolme muuta miestä. Emme jääneet kyselemään, keitä he olivat vaan painoimme kaasun pohjaan ja katosimme paikalta. Onneksemme miesjoukko ei kuitenkaan lähtenyt peräämme, vaan jäi ilmeisesti vaanimaan seuraavia turisteja.
Toinen kohtaaminen sattui vajaan tunnin ajomatkan päässä, kun jälleen automme pysäytti puolalainen mies. Hän loikkasi tienpientareelta automme eteen, joten meidän oli pakko jarruttaa. Mies viittoi suurieleisesti maahan, johon oli spreijattu pinkki viiva. Raotimme ikkunaamme sen verran, että poliisiksi tekeytynyt mies pystyi kertomaan, että mikäli haluaisimme ylittää rajan, meidän tulisi maksaa hänelle tietulli. Emme tälläkään kertaa olleet innokkaita maksamaan, jonka seurauksena mies alkoi repiä automme ovenkahvoja sekä hakata mielenosoituksellisesti nyrkillä konepeltiämme. Kun emme reagoineet uhitteluun mitenkään, hän päätti heittäytyä automme eteen ja alkoi tämän jälkeen linkata dramaattisesti edessämme – olimmehan ajaneet (pysäköidyllä) autolla hänen päälleen. Kun mies heittäytyi maahan toistamiseen teatraalisesti uikuttaen, pääsimme vihdoin pakenemaan paikalta.
Takaa-ajo Ventspilsista Kolkaan
Siinä missä puolalaiset valepoliisit herättivät meissä lähinnä hilpeyttä, Latviassa tapahtunut takaa-ajo kummittelee toisinaan mielessä vielä nykypäivänäkin. Kaikki alkoi siitä, kun meidän piti Kuurin kynnään jälkeen suunnata Liepājaan ja jäädä yöksi latvialaiseen vankilahotelliin Karosta Prisoniin, joka on toiminut entisaikaan armeijan kurinpitolaitoksena. Päivä oli ollut pitkä eikä Liepāja oikein tarjonnut sitä, mitä olimme etsimässä: Karosta Prisonissa ei ollutkaan huoneita tarjolla, emmekä löytäneet kaupungista ainuttakaan avoinna olevaa ruokapaikkaa – vessasta puhumattakaan. Niinpä päätimme jatkaa suoraan Ventspilsiin, josta toivoimme löytävämme yöpaikan, sillä automajoitus ei houkutellut.
Ventspils ei tehnyt meihin kummoista vaikutusta. Koko paikkaa leimasi välinpitämättömyys, ja katsoimmepa minne tahansa, silmät löysivät korjattavaa; pahvinpaloilla paikattuja ikkunoita, saranoiltaan irrotettuja ovia, hajonneita katuvaloja ja kävelyteiden varsille jätettyjä rikkinäisiä kodinkoneita… Suomalaisella rekisterikilvellä varustettu ajoneuvomme tuntui myös herättävän paikallisissa kiinnostusta, sillä pikkukivet lentelivät ja keskisormet heiluivat meidän ajaessamme laitakaupungilla. Huomasimme myös, miten parhaat vuotensa elänyt bemari tuntui juuttuneen taaksemme. Ihan sama mihin käännyimme, auto pysyi perässämme. Tässä kohtaa jaksoimme vielä vitsailla siitä, miten meidät seuraavaksi ryöstettäisiin ja miten joutuisimme liftaamaan rekkakuskeilta kyydin takaisin Suomeen. Päätimme kuitenkin yhteisymmärryksessä lähteä jatkamaan matkaa, sillä jostain syystä auton jättäminen parkkipaikalle yöksi ei enää houkutellutkaan.
Valmistautuessamme road tripille olimme tehneet sanattoman sopimuksen siitä, että ajaisimme öisin vain äärimmäisessä hädässä. Olimme lukeneet niin monia varoituksia öisistä ryöstöyrityksistä ja epämääräisistä kohtaamisista, että koimme turvallisemmaksi pysyä öisin paikoillaan. Mutta kuinkas kävikään, lähdimme yötä vasten ajamaan Ventspilsista reilun 70 kilometrin päässä sijaitsevaa Kolkaa kohti. Kai me hieman naiivisti uskottelimme itsellemme ja toisillemme, että takapuskurissa roikkuva bemari jäisi Ventspilsiin, ja saisimme jatkaa matkaamme rauhassa.
Jos olisimme etukäteen tienneet, millainen Kolkaan vievä tie oli, emme olisi lähteneet ajamaan sinne myöhään illalla. Reitti kulki valtavan metsän läpi eikä asutuksesta saati katuvaloista ollut tietoakaan. Olimme monta kertaa varmoja siitä, että navigaattorimme ei vain enää toiminut ja että ajaessamme yhä syvemmälle metsään harhauduimme aina vaan kauemmas oikealta reitiltä. Bemari roikkui sitkeästi perässämme, mutta kaikessa siinä epätietoisuudessa ja jännityksessä siitä, riittääkö bensa perille asti, emme ehkä osanneet antaa sille tarpeeksi painoarvoa.
Tapahtumasarja lähti liikkeelle siitä, kun käännyimme isommalta tieltä pikkutielle, ja bemari ampaisi välittömästi reipasta ylinopeutta ohitsemme. Olimme molemmat tyytyväisiä, kun perässäroikkuja teki vihdoin päätöksensä ja jätti meidät rauhaan. Riemu ei kuitenkaan kestänyt kauaa, sillä pian huomasimme saman auton pysäköitynä tienvarteen hätävilkut päällä. Hämärässä näkyi, miten mieshenkilö heilutti molemmilla käsillään yrittäen saada meidät pysähtymään. Vaistomaisesti painoimme kuitenkin kaasua ja saimme peräämme vihaiset torvensoitot. Ei mennyt kauaakaan, kun bemari oli jälleen takanamme. Meno oli huomattavasti aiempaa aggressiivisempaa ja nyt auto roikkui perässämme pitkiä valoja vilkuttaen. Koska emme taaskaan suostuneet pysähtymään, kuski lähti ohittamaan meitä, mutta jäikin ajamaan viereemme. Kyydissä istuva nainen yritti ensin huitoa meille ja lopulta jonkinlaisen reaktion toivossa alkoi riisumaan vaatteitaan. Meno alkoi olla todella ahdistavaa, sillä auto yritti myös kiilata meitä levennyksille. Lopulta päätimme tehdä äkkijarrutuksen, jolloin jäimme bemarin taakse pariskunnan jatkaessa matkaa ja kadotessa hetken päästä näköpiiristä. Päätimme hetkellisesti hidastaa ajonopeutemme mahdollisimman alhaiseksi, ettemme kohta taas ajelisi peräkkäin. Yllätys oli kuitenkin melkoinen, kun saavuimme muutaman kilometrin päähän, ja näimme auton jälleen odottavan meitä tienpientareella. Tällä kertaa autosta pomppasi ulos hantin puolella istunut nainen, jolla oli päällään pelkät alusvaatteet. Vaaratilanne oli lähellä, kun nainen heilutteli ensin ”Stop or die” -kylttiä yrittäen saada meidät pysähtymään ja huomatessaan, että emme aikoneet hidastaa, päätti vielä viime hetkellä loikata automme eteen. Saimme onneksi väistettyä ja pääsimme taas parivaljakon ohi. Viimeisen kerran pariskunta yritti saada meidät pysähtymään ajamalla jälleen viereemme ja heittelemällä tavaroita voimalla autoamme päin… Meitä pommitettiin kengällä, jonkinlaisella peitolla ja vaatteilla sekä cd-koteloilla ja kaljatölkeillä.
Voin kertoa, etten ole hetkeen ollut niin paniikissa kuin Latvian mutkikkailla ja huonokuntoisilla teillä kaahtatessamme. En tiedä kumpaa pelkäsin enemmän, sitä että törmäisimme johonkin ja suistuisimme tieltä vai sitä, että pariskunta jälleen saavuttaisi meidät. Yö pimeni ja mietimme paniikissa jopa sitä, pitäisikö ajaa ilman valoja siinä toivossa, ettei takaa-ajajat kadottaisivat meidät näkyvistään.
Yhtäkkiä ei ollutkaan yhtään hauskaa leikkiä seikkailijatarta, ja ehdinkin kirota itseni ja typerät ideani ja koko road tripin moneen kertaan.
Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen pääsimme perille Kolkaan. Paniikkimme kasvoi kasvamistaan, sillä meitä seurattiin yhä intensiivisesti. Torvensoitosta ja valojen vilkuttelusta ei voinut erehtyä. Meiltä alkoivat loppua ideat, sillä aamuyön tunteina Kolkan kaupunki nukkui vielä sikeästi eikä missään näkynyt ketään. Kaahailimme liian lujaa kapeilla kaduilla ja yritimme lennosta keksiä sopivia piilopaikkoja. Bensamittarin punainen merkkivalo oli syttynyt jo kilometrejä aiemmin, emmekä tienneet, kauanko voisimme enää jatkaa hippaleikkiä ennen kuin jäisimme kiinni.
Vedimme muutaman ylimääräisen korttelikierroksen päätyen lopulta kirkon pihalle. Auto antoi viitteitä siitä, että bensa oli lopussa, joten meidän oli pysähdyttävä. Onneksemme parkkipaikka oli suojaisa eikä sieltä ollut välitöntä näköyhteyttä tielle, jossa kuulimme bemarin ajavan ohitsemme. Auringonnousuun oli vielä muutamia tunteja aikaa ja pimeys oli vihdoin puolellamme piilottaen meidät varjoihin. Tiesimme, että olisi pakko nukkua, jotta pääsisimme aamulla jatkamaan matkaa. Tiesimme myös, että jossain lähettyvillä pariskunta liikkui vihertävällä autollaan etsien meitä, ja se tieto sai kaikki aistit valppaiksi ja mielen käymään ylikierroksilla.
Minuutit kuluivat eikä mitään tapahtunut. Uni alkoi painaa silmiä, ja vaivuinkin jonkinlaiseen horrokseen. Heräsin kuitenkin jonkun ajan päästä siihen, kun lähestyvän auton valot valaisivat etupenkin. Tönin matkaseuralaiseni rivakasti hereille ja tuijotimme toisiamme silmät pyöreinä samalla, kun vieras auto lipui viereemme. Niiden muutamien sekuntien aikana ehdin jo miettiä, miten pariskunta teurastaisi meidät kirkon pihalle ja miten vanhempani saisivat tietää tästä vasta kuukausien kuluttua.
Auto ei kuitenkaan pilkkopimeässä näyttänyt vihreältä eikä edes BMW:ltä, joten saatoimme vihdoin huokaista helpotuksesta. Mikäli latvialaiset takaa-ajajamme palaisivat paloittelemaan meidät, meillä olisi silminnäkijät tapahtumalle. Vaikkei puolalainen rekisterikilpi varsinaisesti herättänyt luottamusta, halusimme uskoa, että kyseessä oli toinen samanlainen seikkailijapariskunta.
Vaikka loppuyö sujui rauhallisissa merkeissä, en jostain syystä uskaltanut enää nukahtaa. Käytin hereilläoloajan hyödyksi googlettamalla turvallisia ja mahdollisimman nopeita reittivaihtoehtoja takaisin Viron Ääsmäelle…
