On ideoita ja sitten on tyhmiä ideoita. Valtteri-myrskyssä vuokratuvalle lähteminen kuuluu ehdottomasti niihin ei-niin-järkeviin ideoihin. Olin vuokrannut ensimmäistä kertaa ikinä vuokratuvan. Paikaksi valikoitui Liesjärven kansallispuisto, sillä kaverini kaveri oli vieraillut siellä muutama viikko aiemmin, ja mökki näytti Insta-Storyissa varsin viihtyisältä. Tein varauksen, maksoin vuokran ja odotin innolla. Ja sitten iski Valtteri.
Lunta tuli aivan älyttömästi. Mies lähti edeltä vuokratuvalle, koska minulla oli vielä töitä tehtävänä. Vaikka kuinka yritin olla tehokas ja nopea, ilta alkoi jo hämärtyä, kun vihdoin sain itseni pihalle. Muutaman sadan metrin matka autolle tuntui varsinaiselta urheilusuoritukselta rinkka selässä, mäyräkoiraa perässä raahaten. Sitten alkoi kilpurin kaivaminen lumikinosten keskeltä.
”Koko kylän reissu”
Olen todennut tämän usein, mutta totean taas: kyllä se niin on, että kun meikäläinen lähtee reissuun, niin siihen osallistuu koko kylä.
Ai miten niin? No ensinnäkin, autoa peruuttaessa jäin jumiin kinokseen. Ja koska en ole mikään oikea rallikuski (eli pääsen kyllä kovaa eteenpäin, mutta siihen se sitten jääkin), niin en oikein osannut toimia. Huudatin kaasua ja kytkintä, ja auto kaivautui syvemmälle kuoppaan. Kiltit naapurit tulivat onneksi apuun, ja yhteistuumin saimme auton liikkeelle. Mietin hiljaa mielessäni, ettei koko touhussa ole järjen hiventäkään ja viisainta olisi jäädä kotiin, mutta kun eräs naapureista kysäisi, meinaanko ihan oikeasti lähteä tässä kelissä ajelemaan, nyökkäsin hetkeäkään epäröimättä.
Seuraava vastoinkäyminen koettiin kylmäasemalla, jonne minun oli pakko kaartaa, sillä bensavalo oli jo uhkaavan pitkään palanut punaisella. Autoni on kokenut kylmiä talvia ennenkin, eikä koskaan ole ollut minkäänlaista ongelmaa. Kuitenkin nyt Valtteri oli kurittanut kilpuriani sen verran rajusti, ettei bensaluukku auennut millään. Painoin avausnappia, raavin jäätä, hakkasin (nyrkein) ja potkin (nastakengin), mutta luukku pysyi visusti kiinni. Seurauksena tästä riehumisesta käsistäni alkoi vuotata verta. Ja ne ketkä tuntevat minua yhtään paremmin tietävät, että veri on meikäläiselle aikamoinen no-go. Tai siis vain silloin, jos se tulee itsestäni. Kaverilta saa kyllä irrota vaikka pää, ja pysyn silti rauhallisena. Toista se on kuitenkin silloin, kun omista sormista vuotaa verta (taustatietona, että olen pyörtymisvaarassa jokaisesta viiltohaavasta tai kynsinauhasta, josta näkyy hiemankaan punaista).
No, siinä minä nyyhkin bensa-asemalla sormet veressä ja yritin potkia bensaluukkua auki, kun paikalle kaartoi prinssi valkoisella pakettiautollaan. Katseli hetken touhuani ja kysyi sitten hämäläiseen tyyliin hyvin varovasti ja hitaasti, tarvitsisinko kenties apua. Alahuuli vapisten sain nyökättyä, ja mies kiiruhti apuun. Hän tutkaili bensaluukkua, pyysi välillä painamaan nappia ja tutkaili taas lisää. Ja hetken päästä kuului naps, ja luukku aukesi. Siinä vaiheessa itkin ehkä jo hieman enemmän onnesta kuin paniikista. Mies varmisteli, olinko varmasti kunnossa ja kyseli varovasti, onko mitään järkeä lähteä tuossa mielentilassa ja säässä yhtään minnekään. Nyökkäsin taas vähän liian itsevarmasti. Kiittelin miestä vuolaasti ja lähdin sitten kiireesti metsästämään laastareita. Ei sekään pysähdys ihan nappiin mennyt, sillä parkkipaikalla osuin johonkin, mikä ei auton pohjasta kuuluneesta äänestä päätellen ollut ihan mikään pieni.
Ajomatkaa en edes ala (tai halua) sen kummemmin kuvailla. Riittänee, jos kerron, että matkaan meni melkein triplasti normaalia enemmän aikaa, auto juuttui jopa tiellä hankeen ja matka sisälsi liian monta läheltä piti -tilannetta, kun viime hetkellä tajusinkin, että nyt ei ollakaan enää tiellä, vaan vaarallisen lähellä ojaa… 
Perillä
Mutta niin siinä kävi, että kaikesta sekoilusta ja huono-onnisuudesta huolimatta pääsin vihdoin perille Liesjärven kansallispuistoon, jonka parkkipaikalla mies oli minua vastassa. Matka tuvalle ei ollut pitkä, vain muutamia satoja metrejä, mikä olisi normaalioloissa ehkä ärsyttänyt, mutta tässä tilanteessa tuntui enemmänkin pelastukselta. Päätie oli aurattu samana päivänä, joten kulku oli varsin kevyttä, vaikka uutta lunta olikin satanut tielle jo useita senttejä. Sen sijaan mökille vievä polku oli tietenkin paksun hangen peitossa. Tai no, oli mies siitä ehtinyt harppomaan reitin pariin kertaan, mutta näillä töppöjaloilla sai kyllä tehdä aikamoisia loikkia perässä. Ja jos minulla oli vaikeuksia hangessa, niin voitte vaan kuvitella, mitä mieltä seniorimäyrä oli tästä ideasta. Onneksi mies on vahva (ja huomattavasti pidempijalkaisempi kuin kumpikaan meistä), ja hän kaappasikin rimpuilevan mäyrinkäisen kainaloonsa.
Ja vihdoin, ikuisuudelta tuntuneen matkan jälkeen olimme perillä Peukaloisen vuokratuvalla. Ja se oli juuri niin söpö kuin olin storyjen perusteella ajatellutkin. Kompakti, muttei lainkaan pieni tai ahdas. Sellainen mummonmökki, jossa olo oli heti kovin kotoisa. Edelliset vuokralaiset olivat tehneet jättimäisen kasan halkoja valmiiksi, joten niistä ei tarvinnut huolehtia missään vaiheessa. Oli kivaa vain istuskella, katsella liekkejä ja nauttia siitä, ettei ollut saavutettavissa. Kännykkä ei siis toiminut, ja siinä hetkessä se tuntui todella hyvältä. Oli kiva päästä kunnolla rauhoittumaan.
Kiersimme mökkipihaa otsalamppujen valossa, löysimme lammelle ja tamppasimme huvin vuoksi polkuja pihapiiriin. Lumisade alkoi hiljalleen hellittää, taivas kirkastui ja yhtäkkiä taivas oli täynnä tähtiä.
Palasimme mökkiin, paistoimme leipää ja juhlimme pienimuotoisesti mäyrinkäisen synttäreitä. 11 vuotta. Toisaalta se tuntuu ihan järjettömän pitkältä ajalta – enhän ole vanha vielä itsekään. Mutta silti pelottaa, että matkamme loppuu pian, ihan alkumetreille. Ei kuitenkaan ollut oikea paikka tai aika synkistelylle, sillä mäyrinkäistä hemmoteltiin: se sai sujahtaa talvimakuupussiini (, vaikka olin raahannut mukaan myös Dodon oman kesämakuupussin) ja sille syötettiin ihan liikaa lihapullia. Homma kostautui yöllä muutamalla ylimääräisellä ulkoilureissulla, mutta eipä se haitannut. Kivikova laveri ja hieman liian kuumaksi lämmitetty mökki eivät muutenkaan tarjoilleet kovin hyviä yöunia – päinvastoin. Aamulla olo oli jotenkin sekava: toisaalta levännyt, mutta samaan aikaan kuin jyrän alle jäänyt.
Kahden luontopolun taktiikalla
Kun olimme siivonneet tuvan ja tehneet polttopuut seuraaville vierailijoille valmiiksi, lähdimme vielä koluamaan kansallispuistoa tarkemmin. Päädyimme kiertämään sekä Peukalolammi-Kaksvetisen esteettömän reitin että Hyypiön reitin, josta poikkesimme myös Kyynäränharjulle. Paikka on varmasti yksi Liesjärven suosituimmista – tai ainakin kuvatuimmista kohteista. En ole aiemmin käynyt Kyynäränharjulla ja odotinkin innolla, miltä paikka näyttäisi talviasussa. Ja noh, pakko sanoa, ettei kovinkaan kummoiselta. Ehkä dronella olisi voinut saada hienompia otoksia kuin mitä nyt tuli napsittua. Muutenkin korkeassa hangessa kahlaaminen huonosti nukutun yön jälkeen vei paikasta ehkä suurimman hehkun.
Hassua muuten, miten aina talviaikaan lähden hieman liian positiivisin mielin retkeilemään. Vaikka tiedän (ja järkikin sen sanoo), ettei polkuja ole aurattu eikä teitä hiekotettu, niin silti aina yllätyn talvisten reittien liukkaudesta ja vaikeakulkuisuudesta. Liesjärvi ei ollut poikkeus. Kahlasimme hangessa välillä mäyräkoiraa sylissä kantaen. Vähäuninen yö kuului pienenä kiukkuisena puhinana ja äksyilynä. Jo ties kuinka monennetta kertaa pitkospuulta harhaan astuttuani aloin taas miettiä, oliko hommassa mitään järkeä. Sukat olivat vaelluskengistä huolimatta läpimärät ja selkä litimärkä hiestä, sillä vauhdista päälle heitetty laskettelutakki oli ihan liikaa moiseen kuntoiluun.
Huhhei, voin kertoa, että oma sänky ja lämmin sauna tuntuivat erityisen hyviltä tämän seikkailun jälkeen! Kaikesta ulinasta huolimatta vuokratupakokemus oli varsin onnistunut, ja mielelläni testaan niitä jatkossakin! Varsinkin näin talviaikaan mökkiasumus kaminalla tuntuu kunnon luksukselta. Tulevia seikkailuja varten täytyy vain hieman paremmin suunnitella reittejä tuvan ympärille. Nyt kun tuntui vähän hölmöltä vain marssia rinkka selässä muutaman sadan metrin matka parkkipaikalta tuvalle.
Mitenkäs te muut, ovatko vuokra-, päivä- tai autiotuvat tuttuja?
