Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Category

koiran kanssa

koiran kanssa telttailu Uusimaa yö ulkona

”Tytöt lähti telttailee”

15.9.2021

Kun alkuvuodesta muutin uudelle paikkakunnalle, josta en tuntenut entuudestaan juuri ketään, olin varma, että retkeilyharrastukseni kokisi kovan kolauksen. Että joutuisin ikuisuuteen asti vaeltelemaan luontopoluilla yksikseni, ja etten koskaan enää pääsisi yhtä helposti tyttöjen reissuille metsään kuin mihin olin Turussa asuessani tottunut.

Joskus on kuitenkin kiva olla väärässä, sillä Kanta-Hämeen (joskus raivostuttavankin) leppoisa ja hidastempoinen elämä on vienyt mennessään. Toisinaan tuntuu, että aika täällä olisi pysähtynyt: talojen ovet eivät ole koskaan lukossa, porukkaa tulee ja menee ja yllätysvieraita on lähes päivittäin oven takana pullapitkon tai omatekoisen omenapiirakan kanssa. On jotenkin hurjan helppoa olla ihan vaan oma itsensä ja tuudittautua maailmaan, jossa kellonajoilla ei ole kovinkaan suurta merkitystä, eikä pitkälle tulevaisuuteen aikataulutettu kalenteri automaattisesti teekään sinusta parempaa ihmistä. Ja kun elämä on sopivan leppoisaa ja kalenterissa on tilaa seikkailuille, sitä tulee tehtyä ja nähtyäkin maailmaa ihan eri lailla sekä sanottua useammin kyllä, kun joku ehdottaa jotain uutta.

Joissain porukoissa huomaan yhä hieman peitteleväni metsäläisyyttäni ja intohimoani luontoon: ehkä siksi, että koen, ettei minua ole oikein koskaan otettu vakavasti sillä saralla. Aina on pitänyt hirveästi selitellä, että kyllä minäkin tunnistan lintuja pelkästä laulusta tai että osaan käyttää kirvestä ja pystyttää teltan. Tai että osaan tehdä tuohisia ja lukea karttaa ja olen varsin pätevä sienestäjä. Niinpä olinkin hieman ihmeissäni siitä, miten helppoa retkiseuran löytäminen täällä on ollutkaan ja miten vaivatonta (lähes) tyhjiä kalentereita on ollut sovittaa yhteen. Olen vain avannut suuni oikeassa paikassa oikeaan aikaan, ja kappas! On tullut retkiaiheisia WhatsApp-ryhmiä ja telttailuehdotuksia. Ja mikä parasta, olen saanut muutamia uusia tyyppejä houkuteltua retkeilyn pariin!

Yksi näistä uusista telttailijoista on hyvä ystäväni, johon tutustuin alun perin mieheni kautta. Ensin meillä oli epämääräistä haaveilua reissuista sinne ja tänne, mutta pikkuhiljaa haihattelut alkoivat muuttua suunnitelmiksi, ja lopulta löimme lukkoon syyskuun ensimmäisen viikonlopun ja päätimme lähteä teltan kanssa metsään.

Vuokrateltta Partioaitasta

Teltan päädyimme vuokraamaan Partioaitasta. Kyselin Instagramin puolella, onko Partioaitan vuokrauspalvelu tuttu, mutta yllättävän harva siitä oli kuitenkaan kuullut. Olen aiemminkin hyödyntänyt vuokrauspalvelua muun muassa rinkan vuokraukseen, kun päätimme Tampereella lähteä ex tempore retkeilemään. Oma teltta on ollut jo pidemmän aikaa ostoslistalla, mutten usean lainateltassa vietetyn yön jälkeen vieläkään osaa sanoa, millaista telttaa oikein olen hakemassa. Unelmieni teltta olisi kevyt kantaa, mutta riittävän tilava vaikka neljälle retkeilijälle ja yhtä monelle koiralle. Mahdoton tehtävä, ja koska en oikeasti tiedä, mitkä kriteereistäni ovat oikeasti pakollisia, mitkä taas haihattelua, olen suosiolla lykännyt teltan ostoa tulevaisuuteen. Lisäksi odotan, että pääsisin pitkästä aikaa testaamaan vanhempieni kupoliteltan, johon liittyy monia muistoja lapsuudenkodin takapihalla vietetyistä öistä. Ehkäpä siitä voisi tulla luottokumppani reissuille?

Päädyimme kaverini kanssa vuokraamaan Fjällrävenin Abisko Shape 3 Unisex -teltan, johon koirakaverikin oli tervetullut. Jätin Dodon tällä kertaa kotiin, sillä yöstä oli luvattu kylmää, ja olen nykyään melko varovainen mummokoiran selän kanssa. Onneksi kaverillani on kultainennoutaja, joten täysin koiratta ei tälläkään reissulla tarvinnut olla.

Fjellun teltta oli ihan okei, muttei kuitenkaan se etsimäni täydellinen yksilö. Huomasin, etteivät suorakaiteen muotoiset teltat oikein ole juttuni, vaan (jostain syystä) neliö pohjaratkaisu sopii minulle paremmin. Meillä oli myös hitusen ahdasta rinkkoinemme, vaikka teltta olikin mitoitettu kolmelle henkilölle. Kyllä siellä nyt yhden yön nukkui, ja kasaus ja purku (tai ainakin purku) olivat helppoja, mutta silti ei tullut sitä kuuluisaa fiilistä ja täydellisen teltan metsästys jatkuu.

Iso-Melkutin on matalan kynnyksen retkikohde

Lyhyen pohdinnan jälkeen retkikohteeksi valikoitui Lopen Iso-Melkutin. Kohteen helppous viehätti, sillä käytännössä koko alue mäntykankaineen sopii loistavasti telttailuun. Ei siis tarvinnut varautua kilometrien patikointiin eikä myöskään stressata sitä, löytäisimmekö telttapaikkaa. Kaverille telttayö oli ensimmäinen laatuaan, joten jo ihan senkin huomioiden halusin mahdollisimman helpon ja riskittömän retkipaikan.

Yön yli retkemme ajoittui viikonloppuun, joten emme tietenkään olleet kaksin liikenteessä. Saavuimme Melkuttimelle noin seitsemän aikaan lauantai-iltana, joten parhaimmat telttapaikat oli luonnollisesti jo varattu. Jouduimme etsimään omaa paikkaamme yllättävän pitkään, sillä halusimme pystyttää teltan mahdollisimman lähelle vettä (täydellisen Instagram-kuvan toivossa). Lopulta sopiva slotti löytyi – tosin aivan päinvastaisesta suunnasta kuin mitä olimme alkuun ajatelleet. Saimme kuitenkin rauhallisen nimennokan itsellemme, joten kaikki meni lopulta vallan mainiosti.

Täysin kivuttomasti emme telttaa saaneet ahtaalle, puiden täyttämälle alueelle sullottua. En edes muista, milloin olisin viimeksi nauranut niin paljon kuin tällä reissulla. Oli kyse sitten teltan pystytyksestä, makuupussiin ahtautumisesta, yöllisistä pissakäynneistä tai halonhakkuusta, saimme joka käänteessä nauraa katketaksemme. Ja se jos mikä teki kaoottisen arjen ja raskaan työviikon jälkeen erittäin hyvää.

Totean tämän aina, mutta pitäisi telttailla useammin.

Pimeän tultua ja hiljaisuuden laskeuduttua paikan ylle, sytytimme vihdoin nuotion tulipaikalle. Kuikka ja härkälintu huutelivat jossain kauempaa. Hetken päästä järven yli vastarannalle tuijoteltuamme huomasimme, että monessa muussakin kohdassa alkoi näkyä leirinuotion kajastusta. Tunnelma oli samaan aikaan todella rauhallinen ja jännittävä: toisaalta tuntui hyvältä tietää, ettemme olleet metsässä yksin, toisaalta taas sen tiedostaminen teki olon hieman levottomaksi. Onneksi meillä oli kuitenkin vahtikoira mukana, joka olisi bongannut mahdolliset tunkeilijat meitä aiemmin.

Kun sitten lopulta kömmimme telttaan nukkumaan, alkoivat hampaat kalista kylmästä. Vitsailinkin kaverilleni, ettemme välttämättä jäisi henkiin ja että aamulla meistä olisi jäljellä vain kylmästä kangistuneet ruumiit. En nimittäin jaksanut uskoa, että lämpiäisimme missään vaiheessa yötä ja skeptisesti seurasin sääennustetta, jonka mukaan yö kylmenisi tunti tunnilta. Uutisotsikoissa puhuttiin myös syksyn kylmimmästä yöstä, joten odotukset nukkumisen suhteen eivät olleet kovin korkealla…

Mutta kuten aina ennenkin, makuupussi teki tehtävänsä, ja saimme kuin saimmekin unen päästä kiinni. Lopulta nukuimme niin hyvin, että suunnittelemamme aamu-usvan kuvailu ja aikaiset nuotiokahvit jäivät kokonaan välistä, sillä heräilimme vasta kymmenen aikoihin. Mutta pitkä, hyvin nukuttu yö teki kyllä hyvää, enkä muista, milloin viimeksi olisin nukkunut yhtä makoisasti. Kaverini oli samoilla linjoilla, ja nyt odotammekin seuraavaa yhteistä teltta- tai laavuyötä innolla. Jälleen yksi uusi ”uhri” saatu koukutettua retkeilyyn…

 

Kanta-Häme koiran kanssa Suomi

Koirakallion Metsä – huoletonta koirailua Jokioisilla

18.6.2021

Bongasin Naisyrittäjien Facebook-ryhmästä ilmoituksen, jossa mainostettiin vappuna avattua Koirakallion Metsää. Kyseessä on Forssan lähellä, Jokioisissa sijaitseva noin hehtaarin kokoinen aidattu metsäalue, jossa voi huoletta antaa koiransa temmeltää vapaana myös näin kiinnipitoaikana. Halusin lähteä ottamaan selvää, minkälaisesta paikasta oikein oli kyse ja olisiko kaikki niin uutta ja hienoa kuin mitä nettisivujen kuvat antoivat ymmärtää.

Hirviömäyrän väsytysyritys

Ennen kuin siirryn kertomaan Koirakallion Metsästä, minun täytyy hieman taustoittaa syitä sille, miksi olin paikasta niin kovin innoissani. Siirrytään siis mäyräkoiraani Dodoon. Dodo on konkari, mitä tulee koirapuistoiluun. Vanhemmiten siitä on kuitenkin tullut entistä enemmän puistopoliisi, eli se menee aina väliin, jos muilla on liian hauskaa. Ämmä, ilonpilaaja… Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Dodon mielestä jokaisen koirapuistolaisen pitäisi keskittyä vain omaan rauhalliseen tekemiseensä, eikä se voi sietää liian riehakkaita leikkejä tai nopeita liikkeitä.

Nykyisen asuinpaikkamme lähellä ei enää ole koirapuistoa, joten puistoilut ovat luonnollisesti vähentyneet todella paljon. Metsässä Dodoa ei voi pitää vapaana (eikä luonnollisesti tähän aikaan muutenkaan), sillä metsästyskoirana se lähtee taakseen vilkuilematta milloin minkäkin perään. Riistavietin herättämiseen riittävät kaikki sammakoista naapurin hevosiin ja kissoista lokkeihin. Dodolla on myös eräs hieman (ainakin näin omistajan näkövinkkelistä) epämiellyttävä tapa, sillä eksyessään / kadottaessaan jahtauksen kohteensa, se jää mököttämään paikoilleen. Se ei siis tule huudosta luokse, vaan neiti täytyy hakea sylikyydillä takaisin autolle. Pakko myöntää, että joskus joulukuusimetsällä meinasi hieman verisuoni pullistua ohimolla, kun draamalaama värjötteli kannon nokassa (karattuaan jonkun hajun perässä), mutta ei suostunut ottamaan askeltakaan meitä ihmisiä kohti. Saimme sitten loikkia ojien ja kantojen yli pelastamaan prinsessaa. Neiti pysyi tyytyväisenä niin kauan, kun sai olla sylissä, mutta autossa (, joka ei ilmeisesti ollut tarpeeksi lämmin) alkoi sen päiväinen huuto ja itku, että meidän kaksijalkaisten teki pariinkin otteeseen mieli heittää mustuainen ulos auton ikkunasta… Pentuaikoina taas pääsimme juoksemaan turhan innokkaan mäyrinkäisen perässä, joka oli päättänyt teurastaa naapurin ratsukon ja yritti näykkiä ravaavaa suomenhevosparkaa vuohisista. Voi niitä häpeän hetkiä.

Koirakallion Metsän mainos tuli siis oikein sopivaan saumaan, sillä olin juuri huokaillut ääneen, miten kivaa olisi, jos Dodoa voisi joskus pitää vapaana metsässä ilman pelkoa siitä, että se teurastaisi jonkun. Ilokseni saimme mukaan myös kaveripariskunnan ja heidän Nala-koiransa, joten myös koiraseura oli taattu. Karvakorvat eivät erityisemmin välitä toisistaan, mutta onhan se nyt kivaa, että on lajitoveri seurana (tai ainakin taistelemassa samoista makkaranjämistä leirinuotiolla).

Nokka kohti Jokioista

Koirakallion Metsän voi varata omaan käyttöönsä varauskalenterin kautta. Aikoja oli mukavasti tarjolla, ja päädyimme lopulta erääseen perjantai-iltaan, sillä päivälle oli luvattu hellettä. Puolentoista tunnin varauksesta, johon päädyimme, sai pulittaa 35 euroa. Tarjolla olisi ollut myös yhden, kahden ja kolmen tunnin varauksia (25-65 euroa) sekä kaikille avoimia koiratreffejä (5 euroa). Laitoimme auton navigaattoriin määränpääksi Varissaarentie 45 ja lähdimme matkaan.

Perille oli helppo löytää, sillä itse parkkipaikka sijaitsee lähellä asutusta, erään konehallin yhteydessä. Heti hallin nurkalta lähti noin 300 metrin pituinen polku kohti metsäaluetta. Matkan varrelle oli saatu mahdutettua muutaman metrin pituiset pitkospuut sekä pikkuruinen silta. Harvoin saa metsässä käyskennellä noin hienoilla ja viimeistellyillä alustoilla, ja koiratkin olivat aluksi hieman ihmeissään kuorikepolusta.

Muutaman minuutin kävelyn jälkeen Koirakallion metsä aukesikin edessämme. Tarhan ulkopuolelta löytyi huussi (, joka ei ollutkaan mikään ihan tavallinen tönö, vaan on lajittelevaa mallia ja tuoksui vieläpä ihan uudelle) ja itse tarhan sisäänkäynnin yhteyteen oli rakennettu niin sanottu eteinen, jollaista toivoisin jokaiseen koirapuistoon tai vastaavanlaiseen paikkaan. Portilta nousi portaat suoraan laavulle, jonka yhteydestä löytyi pieni nuotiopaikka, roskis sekä pöytä penkkeineen ja aurinkovarjoineen. Laavu teki meihin vaikutuksen ja haaveilimme jopa yöpyvämme siellä. Se toi myös kivasti suojaa vesisateelta, joka yllätti meidät heti alkumatkasta. Onneksi kyseessä oli lyhyt kuuro, jonka väistyttyä siirryimme tekemään tulet nuotiopaikalle. Paistoimme nopeasti makkarat pahimpaan nälkään ja lähdimme sitten kiertämään aluetta koirien kanssa (ne kun eivät itsenäisesti halunneet juurikaan poistua luotamme).

Hehtaarin kokoinen aidattu alue kuulosti ainakin omaan korvaani jättiläismäisen suurelta. Kuitenkin kallion päältä näki hyvin kaikkialle, ja varsinainen wow-efekti jäi ehkä hieman puuttumaan. Maasto oli kuvauksen kaltaisesti monipuolista puineen, juurakkoineen ja kallioineen. Siellä täällä risteili polkuja, joita pitkin oli helppo kävellä, ja hiljalleen koiratkin alkoivat tajuta jutun pointin. Mäyrinkäinenkin malttoi vihdoin kadota aina hetkittäin omille tutkimusmatkoilleen, mutta palasi yllättävän nopeasti takaisin, jos joku meistä avasi eväsrepun tai rapisutti paperipussia.

Ylihinnoiteltu koirapuisto vai ainutlaatuinen kokemus?

Puolitoistatuntinen oli oikein passeli aika, ja Koirakalliosta jäi hyvä fiilis. Oli kiva päästä tarjoamaan koiruuksille lajityypillistä tekemistä samalla, kun itse paistelimme makkaraa ilta-auringossa. Kaikki tarhasta laavuun ja ulkovessasta hakepolkuun olivat uusinta uutta ja se tuntui luonnonhelmassa luksukselta. Kerrankin ei tarvinnut käydä kyykkypissalla tai yrittää saada kuluneista opastetauluista selvää. Alueella oli myös tarjolla koirankakkapusseja ja roskiksia runsain määrin, joten paikka oli helppo pitää siistinä. Lisäksi vierailijoita varten löytyi polttopuita ja koirille juomavesipisteitä metallikuppeineen.

Jaoin paikan päältä videoita myös Instagramissa, ja paikka herätti paljon kiinnostusta seuraajien joukossa. Ehkä kysytyimmiksi kysymyksiksi nousivat, miten paikka eroaa tavallisesta koirapuistosta ja koinko saaneeni rahoille vastinetta. No, heti alkuun todettakoon, etten tiedä montaakaan koirapuistoa, joiden yhteydestä löytyisi laavu tai ulkovessa. Mutta olen kyllä useasti vieraillut metsäisissä koirapuistoissa, ja esimerkiksi Turun alueelta löytyy tällaisia. Entä sainko rahoilleni vastinetta? Kyllä ja en. Koirakallion Metsä oli ainutkertainen kokemus, ja olin valmis panostamaan siihen myös rahallisesti. Oli kivaa, että paikan sai varattua vain omalle porukalle, ja kerrankin saattoi olla varma, ettei laavulla ollut ruuhkaa tai ettei puistosta löytyisi vihaista koiraa. En tosin tiedä, vuokraisinko paikkaa enää uudestaan omaan käyttöön, mutta jotkin seniorikoiratreffit voisin käydä ilomielin vielä testaamassa.

Ehkä ainoa miinus (tai no, ei varsinainen miinus, mutta miettimisen arvoinen seikka) alueella oli maasto. Koirakallion Metsä sijaitsee nimensä mukaisesti metsässä, joten aidatulta alueelta löytyy kalliota, kantoja, puita ja isoja kiviä. Tasaista aluetta ei oikeastaan ole, ja se saattaa (ainakin näin tappijalkaisen, pitkäselkäisen ja iäkkään koiran omistajan näkökulmasta) olla ongelma siinä vaiheessa, jos alueella on paljon riehakkaita ja/tai toisille entuudestaan tuntemattomia koiria ja meno äityisi villiksi. Totta kai monipuolinen maasto kasvattaa motoriikkaa, mutta siinä on aina omat vaaran paikkansa – kuten aina koirien kanssa. Nettisivuillakin muistutetaan, että kaikki ulkoilevat alueella koirinensa omalla vastuulla.

Dodo ja Nala -kokoonpanolla meno pysyi varsin maltillisena, joten suurempaa syytä huoleen ei ollut. Päinvastoin, välillä teki mieli jopa vähän villitä turhan viilipyttymäistä kaksikkoa. Jotenkin sitä ajatteli, että mäyrinkäinen olisi sinkoillut mustan kumiluodin lailla sinne tänne ja että sitä olisi saanut kotiinlähdön aikaan pyydystää useamman tunnin, mutta vielä mitä. Dodon mielestä parasta koko alueella olivat ruohomättäät, joilla se onnellisena laidunsi, sekä grillatut makkarat, jotka tuntuivat (kuolan määrästä päätellen) huutavan sen nimeä. Kolmanneksi parasta oli tietenkin se, kun alueelta sattui löytymään joku keppi tai karahka, jonka myös Nala olisi halunnut itselleen.

Vaikka meidän koiramme eivät varsinaisesti käyttäneetkään tilaa hyväkseen tai juosseet alueella hullun lailla, olivat ne molemmat kotimatkalla todella väsyneitä. Dodo kipittikin heti kotiin päästyään omaan pesäänsä, eikä olisi millään seuraavana aamuna jaksanut herätä aamupalalle (pakko myöntää, että tässä kohtaa oli pakko käydä tarkastamassa, että otus ylipäätään oli hengissä). Olen aina sanonut, että väsynyt koira on onnellinen koira, joten uskaltaisin väittää Koirakallion Metsän olleen ainakin tästä näkövinkkelistä täyden kympin paikka!

Onko täällä muita Koirakallion Metsässä vierailleita? Minkälaisia fiiliksiä paikka teissä herätti? Tai tiedättekö kenties muita koirille suunnattuja, käymisen arvoisia paikkoja?

Kanta-Häme koiran kanssa luontopolku yö ulkona

Vuoden ensimmäinen retkiyö

29.5.2021

Helatorstaiviikonloppuna kalenterista löytyi vihdoin tarpeeksi aikaa yön yli -laavuretkelle. Olen suunnitellut metsässä yöpymistä helmi-maaliskuusta asti, mutta jotenkin sitä vaan on onnistunut täyttämään kalenterinsa kaikella muka tärkeämmällä. Eipä sillä, vuoden ensimmäinen retkiyö oli ihan kiva viettää toukokuun lämmössä alkuvuoden pakkasen tai räntäsateen sijaan. Saatiin myös seuraa, kun kaveripariskunta liittyi koiransa kanssa joukkoon. Me kaksijalkaiset olimme ideasta innoissamme, mutta draamamäyrän (ainoan lapsen) mielestä oli alkuun vähintäänkin pöyristyttävää, että mukaan matkaan otettiin myös toinen karvanapa (toki vääränrotuinenkin vielä).

Neidit tulivat kuitenkin loistavasti juttuun: Dodo kaivoi lähimaastosta ylös ihan kaiken (geokätköistä alkaen…) ja kiukutteli aarteestaan (nokeentunut puunpalanen), mutta onneksi Nala osasi suhtautua asiaan fiksusti. Se antoi mäyrinkäiselle oikeastaan kaikessa periksi, joten rauha pysyi maan päällä. Oli muutenkin hauska seurata, miten tyypillisiä rotunsa edustajia ne ovat. Siinä, missä Dodo kaivoi vuorokauden aikana noin tuhat kuoppaa (, jotka kiltisti paikkailin lähtöaamuna) ja jyrsi kaikkea nuotiopuista alkaen, Nala taas oli äärettömän kiinnostunut vedestä ja linnuista. Oli myös huvittavaa katsoa, miten ne välillä katselivat ihmeissään toinen toistensa touhuja.

Pettymysten kautta voittoon

Vapaan laavun löytäminen ei pyhäviikonloppuna ollut kaikkein yksinkertaisinta. Meidän piti yöpyä ulkona jo keskiviikkona, mutta olimme liian myöhään liikkeellä. Sipoon laavu, jonne meidän alunperin piti suunnata, oli harmiksemme varattu. Sama toistui ympäri Uuttamaata muissakin paikoissa, joissa kävimme keskiviikkoiltana tutkailemassa. Lopulta, illan jo hämärtyessä ja nälkäkiukun kasvaessa, päätimme luovuttaa ja yrittää seuraavana päivänä uudestaan. Hieman epäilytti, mahtaisiko helatorstaina löytyä sen paremmin majapaikkaa, mutta niin vaan kävi hyvä tuuri ja löysimme vapaan laavun – tosin kaukaa sieltä, minne meidän oli alunperin tarkoitus mennä. Kuitenkin näin jälkeenpäin voi sanoa, että laavu, jolle lopulta päädyimme, oli se paras vaihtoehto: omaa rauhaa ja vettä ympärillä, toisin kuin Kalkkiruukin laavulla Sipoossa olisi ollut.

Toki sijainti olisi Sipoossa ollut sikäli optimaalinen, että olisimme päässeet autolla aivan laavun viereen. Kuitenkin nyt, kun kävelymatkaa kertyi jonkun verran, meinasi pienoinen epätoivo iskeä mukanamme raahaaman tavaramäärän takia. Nelikostamme kukaan ei ole erityisen hyvä pakkaaja, vaan autoon oli heitelty vähän kaikkea – tarpeellista ja vähemmän tarpeellista. Kasseja, rinkkoja ja pussukoita oli vähintäänkin kahden viikon vaellukselle, mutta siltikään tavarakasassa ei ollut mitään sellaista, mitä olisi voinut jättää suoraan autoon. Päätimme esimerkiksi raahata mukanamme Mölkyn ja Dodolle oman makuupussin (voi kyllä)

Edellispäivästä oppineena lähdimme selvittämään laavun varaustilanteen pelkät koirat ja tulentekovälineet mukanamme. Tyhjää oli, mikä tuntui uskomattomalta helteisenä iltapäivänä. Sytytimme nuotion ja istuskelimme hetken sen ympärillä fiilistellen paikan kauneutta. Työstressi tuntui katoavan laineiden liplattelua ja käen kukuntaa kuunnellessa. Aurinko lämmitti, ja pieni tuulenvire piti huolta siitä, etteivät itikat päässeet kiusaamaan.

Kun lopulta saimme kaikki tavarat laavulle, aloitimme perinteisellä makkaranpaistolla ja nuotiobanaaneilla. Jos ette ole koskaan kokkailleet nuotiobanaaneja, niin laittakaa  ehdottomasti heti testiin! Resepti on maailman helpoin: banaanin kuori halki, rivi suklaata sisälle ja banaanit nuotiolle. Kannattaa muuten aloittaa ruuanlaitto banaaneista, sillä niiden kypsymisessä menee yllättävän paljon aikaa. Ja mitä pidempään banskuja jaksaa paistaa, sen paremmiksi (eli makeammiksi) ne muuttuvat. Ihan super helppoa! Ja vievät taatusti makeannälän mennessään.

Kun olimme saaneet vatsat täyteen, alkoi makuupaikkojen valmistelu. Laavu oli onneksi niin iso, että sinne mahtui helposti neljä aikuista ja kaksi koiraa. Miehet nukkuivat reunoilla ja me naiset keskellä. Koirille taas jäi jalkopäähän hyvin tilaa. Olin tosiaan edellisistä laavu- ja telttareissuista viisastuneena ottanut Dodolle oman makuupussin mukaan. Neidillä on nimittäin ärsyttävän mäyrämäinen tapa mönkiä mun makuupussiin ja nukkua siellä pitkin pituuttaan, jolloin olen saanut makuupussiin pahimmillaan vain jalat sisälle. Päätin jo ennen reissua, että haluaisin kerrankin myös nukkua koiran kanssa retkeillessä, joten kauaa en pähkäillyt kolmannen makuupussin mukaanottoa.

Ilta kului mukavasti mölkkyä pelaillen, nuotiolla istuskellen ja luonnonääniä kuunnellen. Leikkimielisesti puhuimme siitä, pitäisikö ottaa kipinävuorot yöksi, ettei kylmä pääsisi yllättämään. Varasin ovelasti ensimmäisen vuoron, joka ehti oikeastaan loppua ennen kuin pääsimme edes yöunille. Mieheni oli luvannut ottaa seuraavan vuoron, mutta jännästi uni alkoi painaa juuri siinä vaiheessa, kun makuupussista olisi pitänyt kömpiä ulos. Niinpä nuotiotouhut saivat jäädä, ja heräsin vasta lähempänä viittä aamulla sytyttämään sen uudelleen. Tai no, loppupeleissä jouduin kyllä herättämään apujoukkoja, sillä en saanut nuotiosta muuta kuin savua aikaiseksi.

Yö sujui yllättävän rauhallisesti. Heräsimme kerran siihen, kun joutsenet selvittelivät välejään järvellä aivan lähellä rantaa. Hurjat metsästyskoiramme vain tyytyivät katselemaan touhua omilta makuualustoiltaan (mäyräkoira tietenkin oman makuupussinsa sisältä). Onneksemme itikat eivät myöskään häirinneet untamme, ja yöllä oli niin lämmintä, että osa porukasta nukkui t-paidalla. Itselleni oli jäänyt ehkä jotain traumoja Norjan jäätävistä telttaöistä, sillä vedin pipon kiltisti päähän jo heti nukkumaanmennessä. Ei sen kanssa kuuma tullut, mutta ilmankin olisi pärjännyt.

Aamulla oli ihanaa heräillä uuteen päivään luonnon kanssa yhtä aikaa. Pitkästä aikaa oli sellainen olo, että oli oikeasti nukkunut hyvin. Ei välttämättä ajallisesti pitkään, mutta muuten kyllä. Heräilimme rauhakseen jokainen omaan tahtiimme, söimme aamiaisen ja aloimme tehdä lähtöä, jotta mahdolliset seuraavat leiriytyjät pääsisivät halutessaan heti aamusta laavulle.  Autolle kävellessä tuli olo, että pitäisi raivata kalenterista enemmän tilaa tällaisille tempauksille, sillä ulkona yöpyminen tekee oikeasti ihmeitä mielelle. Oli vapauttavaa, kun ei koko aikaa tarvinnut olla vastaamassa työsähköposteihin – mihin sortuu niin helposti, jos on vaan kotona.

Ai niin! Aamun draamapisteet menivät muuten mäyrinkäiselle, joka oli liian väsynyt poistumaan makuupussista, mutta joka kuitenkin oli kuolemassa nälkään. Niinpä neiti sai kerrankin tarjoilun suoraan vuoteeseen. Oli huvittavaa katsoa heiluvaa makuupussia, jonka uumenissa Dodo ahmi aamiaistaan.

Mitenkäs siellä? Joko olet nukkunut yön ulkona – laavulla tai teltassa?

koiran kanssa luontopolku Suomi vaellus

Harjureitti: Isosuon pitkospuut

24.7.2020

Isosuon pitkospuut tuli testattua jo kesän alussa, mutta jostain syystä niistä kirjoittaminen on jäänyt. Vaikka retkipäivä seuroineen ja evästaukoineen olikin varsin mukava, ei alue muuten tehnyt itseeni kovin kummoista vaikutusta. Harjureitit eivät ole oikein koskaan sytyttäneet, ja huomaankin useimmiten haikailevani vesistön (ja meren!) perään reissuillani. Tämänkin uhalla olimme päättäneet lähteä kohti Säkylää, Isosuon pitkospuille. Isosuo on osa Harjureittiä, noin 28 kilometrin pituista ulkoilureitistöä, joka sijaitsee Varsinais-Suomen ja Satakunnan rajalla.

Kaverillani on paikkaan liittyviä muistoja lapsuudesta, ja tunsinkin itseni kovin otetuksi, kun hän jakoi niitä kanssani automatkalla. Itse olin Isosuolla ensimmäistä kertaa, mutta kaverini tarinoista johtuen tuntui kuin olisin käynyt siellä aiemminkin.

Ensimmäinen harmistus tuli, kun tajusimme, että seitsemän kilometrin pituiselta rengasreitiltä löytyy pitkospuita vain noin kahden kilometrin verran. Pitkospuut olivat paikoitellen huonossa kunnossa ja jalkoihinsa sai katsoa tiiviisti, mikäli mieli päästä kuivin jalkinein perille. Muuten matkaa taivallettiin nimensä mukaisesti harjumaisemissa, pitkälti myös metsäautoteitä pitkin.

Isosuon lähellä sijaitsee armeijan alue, jonka takia metsikössä on useita kielto- ja varoitusmerkkejä. Ne tuntuivat hieman kuumottavilta, ja mietimmekin ääneen, kumpi meistä mahdetaan lahdata ja upottaa suohon ensimmäisenä (koska niinhän armeijan väki toki toimii). Suolla kuului tasaisin väliajoin joko tykitystä(?) tai ammuntaa, joka kaikui suolla mukavasti. Kurkkua hieman kuristi, sillä Dodo on pahasti paukkuarka ja sekoaa raketeista ja ukkosesta. Näin jo sieluni silmin, miten könyäisin karanneen mäyrinkäisen perään ja uppoaisin lopulta kokonaan mäyräkoiran vain jatkaessa pakomatkaansa. Tällä kertaa suosukellus (Dodo ihan oikeasti tunki päätään suonsilmäkkeisiin ja puhalteli onnellisena kuplia nenästään) vei kuitenkin voiton, eikä se jaksanut reagoida paukkeeseen ollenkaan. Erittäin outoa, mutta äärettömän huojentavaa.

Muuten tylsähkön reitin varrelle mahtui sentään pari todella hienoa laavua: vuonna 2019 uusittu Näköalalaavu, joka sijaitsi loistavalla paikalla harjun laella reitin keskivaiheilla sekä reitin loppupuolella, ison tien välittömässä yhteydessä sijaitseva vuonna 2010 rakennettu jättimäinen Kantolaavu, josta löytyi tulentekopaikka sekä runsaasti istuma- ja pöytätilaa suuremmallekin seurueelle. Näköalalaavulle oli sijoitettu muutamia pitkiä penkkejä, joten sielläkin olisi mahdollista lepuuttaa jalkojaan, vaikka porukkaa olisikin samanaikaisesti reilummin liikkeellä.

Me pidimme evästauon Näköalalaavulla ja saimme olla rauhassa, vaikkemme mitään erityistä kiirettä pitäneetkään. Mussutimme eväsleipiämme, pelasimme korttia ja natustimme kilpaa pensasmustikoita ja Gifflareita. Laavulta aukesi kauniit näkymät mäntymetsän yli, ja välillä istuimme kumpikin aivan hiljaa mietteissämme ja vain tuijotimme kaukaisuuteen.

Parin tunnin tauon jälkeen totesimme, että oli jatkettava matkaa, jos mielimme päästä koteihimme vielä saman vuorokauden puolella. Kieltämättä hieman harmitti lähteä, sillä laavu oli jotenkin erityisen viihtyisä. Jollei kaverillani olisi ollut seuraavana päivänä töitä, olisimmekin varmasti ottaneet pienet nokoset laavun penkeillä ja haahuilleet sen jälkeen mäntymetsässä läpi yön.

Koska kesäyöt nyt vain mahdollistavat kaikenlaisen päämäärättömän haahuilun.

Tauon jälkeen mieli oli hieman levoton ja huomasin keskittyväni ihan liikaa kaikkeen vähemmän olennaiseen, kuten kuvaamiseen, maisemien tuijotteluun, retkikaverille naljailuun ja siihen, että saa mäyräkoiran pidettyä poissa jaloista ja unohdin täysin seurata, missä oikea polku kulkee. Ei siis mikään ihme, että onnistuimme eksymään loppureitiltä pariinkin otteeseen.

Metsässä tuntui risteilevän liian monta tietä ja polkua ja toisesta suunnasta tuli autoja ja toisesta frisbeegolfareita ja välillä tuntui, että piti vaan hypätä äkkiä pois edestä. Paikoitellen reittimerkinnöissä olisi ollut parantamisen varaa, sillä vaikkei mitään dramaattista eksymisvaaraa avaralla kankaalla ollutkaan, harhalenkkejä ja -askeleita tuli silti otettua yllättävän paljon. Seitsemän kilometrin iltalenkki vaihtui lopulta kymmenen kilometrin epätoivoon siitä, mahdammeko koskaan löytää takaisin autolle…

Tokihan me lopulta löysimme, kun kumpikin olimme ensin kironneet reitin, paikan ja seuran, haha. En ole aivan varma, eksyimmekö loppumetreilläkin oikealta reitiltä, sillä viimeinen reilu kilometri Kantolaavulta Isosuon pitkospuiden parkkipaikalle taivallettiin Säkyläntietä pitkin. Ei siis mikään kovin hehkeä lopetus reitille, mutta sopi muuten retkemme teemaan…

Oli kyllä aika voittajafiilis, kun vihdoin pääsimme autoon istumaan. Vaikkei reitti itsessään ollut mitenkään haastava tai pitkä, alkoi epätoivo kuitenkin iskeä, sillä tunnuimme koko ajan kulkevan väärää reittiä väärään suuntaan. Viimeiset kolme kilometriä kuljimmekin tiiviisti nenät kiinni Google Mapsissa, ettemme vahingossakaan enää sekoilisi yhtään lisää…

Mitenkäs teillä muilla, onko Harjureitti tai joku sen osa tuttu? Entä löytyykö muita yhtä onnettomia suunnistajia?