Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Category

koiran kanssa

koiran kanssa retkeily yö ulkona

Ensimmäistä kertaa yötä vuokratuvassa

14.2.2022

On ideoita ja sitten on tyhmiä ideoita. Valtteri-myrskyssä vuokratuvalle lähteminen kuuluu ehdottomasti niihin ei-niin-järkeviin ideoihin. Olin vuokrannut ensimmäistä kertaa ikinä vuokratuvan. Paikaksi valikoitui Liesjärven kansallispuisto, sillä kaverini kaveri oli vieraillut siellä muutama viikko aiemmin, ja mökki näytti Insta-Storyissa varsin viihtyisältä. Tein varauksen, maksoin vuokran ja odotin innolla. Ja sitten iski Valtteri.

Lunta tuli aivan älyttömästi. Mies lähti edeltä vuokratuvalle, koska minulla oli vielä töitä tehtävänä. Vaikka kuinka yritin olla tehokas ja nopea, ilta alkoi jo hämärtyä, kun vihdoin sain itseni pihalle. Muutaman sadan metrin matka autolle tuntui varsinaiselta urheilusuoritukselta rinkka selässä, mäyräkoiraa perässä raahaten. Sitten alkoi kilpurin kaivaminen lumikinosten keskeltä.

”Koko kylän reissu”

Olen todennut tämän usein, mutta totean taas: kyllä se niin on, että kun meikäläinen lähtee reissuun, niin siihen osallistuu koko kylä.

Ai miten niin? No ensinnäkin, autoa peruuttaessa jäin jumiin kinokseen. Ja koska en ole mikään oikea rallikuski (eli pääsen kyllä kovaa eteenpäin, mutta siihen se sitten jääkin), niin en oikein osannut toimia. Huudatin kaasua ja kytkintä, ja auto kaivautui syvemmälle kuoppaan. Kiltit naapurit tulivat onneksi apuun, ja yhteistuumin saimme auton liikkeelle. Mietin hiljaa mielessäni, ettei koko touhussa ole järjen hiventäkään ja viisainta olisi jäädä kotiin, mutta kun eräs naapureista kysäisi, meinaanko ihan oikeasti lähteä tässä kelissä ajelemaan, nyökkäsin hetkeäkään epäröimättä.

Seuraava vastoinkäyminen koettiin kylmäasemalla, jonne minun oli pakko kaartaa, sillä bensavalo oli jo uhkaavan pitkään palanut punaisella. Autoni on kokenut kylmiä talvia ennenkin, eikä koskaan ole ollut minkäänlaista ongelmaa. Kuitenkin nyt Valtteri oli kurittanut kilpuriani sen verran rajusti, ettei bensaluukku auennut millään. Painoin avausnappia, raavin jäätä, hakkasin (nyrkein) ja potkin (nastakengin), mutta luukku pysyi visusti kiinni. Seurauksena tästä riehumisesta käsistäni alkoi vuotata verta. Ja ne ketkä tuntevat minua yhtään paremmin tietävät, että veri on meikäläiselle aikamoinen no-go. Tai siis vain silloin, jos se tulee itsestäni. Kaverilta saa kyllä irrota vaikka pää, ja pysyn silti rauhallisena. Toista se on kuitenkin silloin, kun omista sormista vuotaa verta (taustatietona, että olen pyörtymisvaarassa jokaisesta viiltohaavasta tai kynsinauhasta, josta näkyy hiemankaan punaista).

No, siinä minä nyyhkin bensa-asemalla sormet veressä ja yritin potkia bensaluukkua auki, kun paikalle kaartoi prinssi valkoisella pakettiautollaan. Katseli hetken touhuani ja kysyi sitten hämäläiseen tyyliin hyvin varovasti ja hitaasti, tarvitsisinko kenties apua. Alahuuli vapisten sain nyökättyä, ja mies kiiruhti apuun. Hän tutkaili bensaluukkua, pyysi välillä painamaan nappia ja tutkaili taas lisää. Ja hetken päästä kuului naps, ja luukku aukesi. Siinä vaiheessa itkin ehkä jo hieman enemmän onnesta kuin paniikista. Mies varmisteli, olinko varmasti kunnossa ja kyseli varovasti, onko mitään järkeä lähteä tuossa mielentilassa ja säässä yhtään minnekään. Nyökkäsin taas vähän liian itsevarmasti. Kiittelin miestä vuolaasti ja lähdin sitten kiireesti metsästämään laastareita. Ei sekään pysähdys ihan nappiin mennyt, sillä parkkipaikalla osuin johonkin, mikä ei auton pohjasta kuuluneesta äänestä päätellen ollut ihan mikään pieni.

Ajomatkaa en edes ala (tai halua) sen kummemmin kuvailla. Riittänee, jos kerron, että matkaan meni melkein triplasti normaalia enemmän aikaa, auto juuttui jopa tiellä hankeen ja matka sisälsi liian monta läheltä piti -tilannetta, kun viime hetkellä tajusinkin, että nyt ei ollakaan enää tiellä, vaan vaarallisen lähellä ojaa…

Perillä

Mutta niin siinä kävi, että kaikesta sekoilusta ja huono-onnisuudesta huolimatta pääsin vihdoin perille Liesjärven kansallispuistoon, jonka parkkipaikalla mies oli minua vastassa. Matka tuvalle ei ollut pitkä, vain muutamia satoja metrejä, mikä olisi normaalioloissa ehkä ärsyttänyt, mutta tässä tilanteessa tuntui enemmänkin pelastukselta. Päätie oli aurattu samana päivänä, joten kulku oli varsin kevyttä, vaikka uutta lunta olikin satanut tielle jo useita senttejä. Sen sijaan mökille vievä polku oli tietenkin paksun hangen peitossa. Tai no, oli mies siitä ehtinyt harppomaan reitin pariin kertaan, mutta näillä töppöjaloilla sai kyllä tehdä aikamoisia loikkia perässä. Ja jos minulla oli vaikeuksia hangessa, niin voitte vaan kuvitella, mitä mieltä seniorimäyrä oli tästä ideasta. Onneksi mies on vahva (ja huomattavasti pidempijalkaisempi kuin kumpikaan meistä), ja hän kaappasikin rimpuilevan mäyrinkäisen kainaloonsa.

Ja vihdoin, ikuisuudelta tuntuneen matkan jälkeen olimme perillä Peukaloisen vuokratuvalla. Ja se oli juuri niin söpö kuin olin storyjen perusteella ajatellutkin. Kompakti, muttei lainkaan pieni tai ahdas. Sellainen mummonmökki, jossa olo oli heti kovin kotoisa. Edelliset vuokralaiset olivat tehneet jättimäisen kasan halkoja valmiiksi, joten niistä ei tarvinnut huolehtia missään vaiheessa. Oli kivaa vain istuskella, katsella liekkejä ja nauttia siitä, ettei ollut saavutettavissa. Kännykkä ei siis toiminut, ja siinä hetkessä se tuntui todella hyvältä. Oli kiva päästä kunnolla rauhoittumaan.

Kiersimme mökkipihaa otsalamppujen valossa, löysimme lammelle ja tamppasimme huvin vuoksi polkuja pihapiiriin. Lumisade alkoi hiljalleen hellittää, taivas kirkastui ja yhtäkkiä taivas oli täynnä tähtiä.

Palasimme mökkiin, paistoimme leipää ja juhlimme pienimuotoisesti mäyrinkäisen synttäreitä. 11 vuotta. Toisaalta se tuntuu ihan järjettömän pitkältä ajalta – enhän ole vanha vielä itsekään. Mutta silti pelottaa, että matkamme loppuu pian, ihan alkumetreille. Ei kuitenkaan ollut oikea paikka tai aika synkistelylle, sillä mäyrinkäistä hemmoteltiin: se sai sujahtaa talvimakuupussiini (, vaikka olin raahannut mukaan myös Dodon oman kesämakuupussin) ja sille syötettiin ihan liikaa lihapullia. Homma kostautui yöllä muutamalla ylimääräisellä ulkoilureissulla, mutta eipä se haitannut. Kivikova laveri ja hieman liian kuumaksi lämmitetty mökki eivät muutenkaan tarjoilleet kovin hyviä yöunia – päinvastoin. Aamulla olo oli jotenkin sekava: toisaalta levännyt, mutta samaan aikaan kuin jyrän alle jäänyt.

Kahden luontopolun taktiikalla

Kun olimme siivonneet tuvan ja tehneet polttopuut seuraaville vierailijoille valmiiksi, lähdimme vielä koluamaan kansallispuistoa tarkemmin. Päädyimme kiertämään sekä Peukalolammi-Kaksvetisen esteettömän reitin että Hyypiön reitin, josta poikkesimme myös Kyynäränharjulle. Paikka on varmasti yksi Liesjärven suosituimmista – tai ainakin kuvatuimmista kohteista. En ole aiemmin käynyt Kyynäränharjulla ja odotinkin innolla, miltä paikka näyttäisi talviasussa. Ja noh, pakko sanoa, ettei kovinkaan kummoiselta. Ehkä dronella olisi voinut saada hienompia otoksia kuin mitä nyt tuli napsittua. Muutenkin korkeassa hangessa kahlaaminen huonosti nukutun yön jälkeen vei paikasta ehkä suurimman hehkun.

Hassua muuten, miten aina talviaikaan lähden hieman liian positiivisin mielin retkeilemään. Vaikka tiedän (ja järkikin sen sanoo), ettei polkuja ole aurattu eikä teitä hiekotettu, niin silti aina yllätyn talvisten reittien liukkaudesta ja vaikeakulkuisuudesta. Liesjärvi ei ollut poikkeus. Kahlasimme hangessa välillä mäyräkoiraa sylissä kantaen. Vähäuninen yö kuului pienenä kiukkuisena puhinana ja äksyilynä. Jo ties kuinka monennetta kertaa pitkospuulta harhaan astuttuani aloin taas miettiä, oliko hommassa mitään järkeä. Sukat olivat vaelluskengistä huolimatta läpimärät ja selkä litimärkä hiestä, sillä vauhdista päälle heitetty laskettelutakki oli ihan liikaa moiseen kuntoiluun.

Huhhei, voin kertoa, että oma sänky  ja lämmin sauna tuntuivat erityisen hyviltä tämän seikkailun jälkeen! Kaikesta ulinasta huolimatta vuokratupakokemus oli varsin onnistunut, ja mielelläni testaan niitä jatkossakin! Varsinkin näin talviaikaan mökkiasumus kaminalla tuntuu kunnon luksukselta. Tulevia seikkailuja varten täytyy vain hieman paremmin suunnitella reittejä tuvan ympärille. Nyt kun tuntui vähän hölmöltä vain marssia rinkka selässä muutaman sadan metrin matka parkkipaikalta tuvalle.

Mitenkäs te muut, ovatko vuokra-, päivä- tai autiotuvat tuttuja? 

koiran kanssa telttailu Uusimaa yö ulkona

”Tytöt lähti telttailee”

15.9.2021

Kun alkuvuodesta muutin uudelle paikkakunnalle, josta en tuntenut entuudestaan juuri ketään, olin varma, että retkeilyharrastukseni kokisi kovan kolauksen. Että joutuisin ikuisuuteen asti vaeltelemaan luontopoluilla yksikseni, ja etten koskaan enää pääsisi yhtä helposti tyttöjen reissuille metsään kuin mihin olin Turussa asuessani tottunut.

Joskus on kuitenkin kiva olla väärässä, sillä Kanta-Hämeen (joskus raivostuttavankin) leppoisa ja hidastempoinen elämä on vienyt mennessään. Toisinaan tuntuu, että aika täällä olisi pysähtynyt: talojen ovet eivät ole koskaan lukossa, porukkaa tulee ja menee ja yllätysvieraita on lähes päivittäin oven takana pullapitkon tai omatekoisen omenapiirakan kanssa. On jotenkin hurjan helppoa olla ihan vaan oma itsensä ja tuudittautua maailmaan, jossa kellonajoilla ei ole kovinkaan suurta merkitystä, eikä pitkälle tulevaisuuteen aikataulutettu kalenteri automaattisesti teekään sinusta parempaa ihmistä. Ja kun elämä on sopivan leppoisaa ja kalenterissa on tilaa seikkailuille, sitä tulee tehtyä ja nähtyäkin maailmaa ihan eri lailla sekä sanottua useammin kyllä, kun joku ehdottaa jotain uutta.

Joissain porukoissa huomaan yhä hieman peitteleväni metsäläisyyttäni ja intohimoani luontoon: ehkä siksi, että koen, ettei minua ole oikein koskaan otettu vakavasti sillä saralla. Aina on pitänyt hirveästi selitellä, että kyllä minäkin tunnistan lintuja pelkästä laulusta tai että osaan käyttää kirvestä ja pystyttää teltan. Tai että osaan tehdä tuohisia ja lukea karttaa ja olen varsin pätevä sienestäjä. Niinpä olinkin hieman ihmeissäni siitä, miten helppoa retkiseuran löytäminen täällä on ollutkaan ja miten vaivatonta (lähes) tyhjiä kalentereita on ollut sovittaa yhteen. Olen vain avannut suuni oikeassa paikassa oikeaan aikaan, ja kappas! On tullut retkiaiheisia WhatsApp-ryhmiä ja telttailuehdotuksia. Ja mikä parasta, olen saanut muutamia uusia tyyppejä houkuteltua retkeilyn pariin!

Yksi näistä uusista telttailijoista on hyvä ystäväni, johon tutustuin alun perin mieheni kautta. Ensin meillä oli epämääräistä haaveilua reissuista sinne ja tänne, mutta pikkuhiljaa haihattelut alkoivat muuttua suunnitelmiksi, ja lopulta löimme lukkoon syyskuun ensimmäisen viikonlopun ja päätimme lähteä teltan kanssa metsään.

Vuokrateltta Partioaitasta

Teltan päädyimme vuokraamaan Partioaitasta. Kyselin Instagramin puolella, onko Partioaitan vuokrauspalvelu tuttu, mutta yllättävän harva siitä oli kuitenkaan kuullut. Olen aiemminkin hyödyntänyt vuokrauspalvelua muun muassa rinkan vuokraukseen, kun päätimme Tampereella lähteä ex tempore retkeilemään. Oma teltta on ollut jo pidemmän aikaa ostoslistalla, mutten usean lainateltassa vietetyn yön jälkeen vieläkään osaa sanoa, millaista telttaa oikein olen hakemassa. Unelmieni teltta olisi kevyt kantaa, mutta riittävän tilava vaikka neljälle retkeilijälle ja yhtä monelle koiralle. Mahdoton tehtävä, ja koska en oikeasti tiedä, mitkä kriteereistäni ovat oikeasti pakollisia, mitkä taas haihattelua, olen suosiolla lykännyt teltan ostoa tulevaisuuteen. Lisäksi odotan, että pääsisin pitkästä aikaa testaamaan vanhempieni kupoliteltan, johon liittyy monia muistoja lapsuudenkodin takapihalla vietetyistä öistä. Ehkäpä siitä voisi tulla luottokumppani reissuille?

Päädyimme kaverini kanssa vuokraamaan Fjällrävenin Abisko Shape 3 Unisex -teltan, johon koirakaverikin oli tervetullut. Jätin Dodon tällä kertaa kotiin, sillä yöstä oli luvattu kylmää, ja olen nykyään melko varovainen mummokoiran selän kanssa. Onneksi kaverillani on kultainennoutaja, joten täysin koiratta ei tälläkään reissulla tarvinnut olla.

Fjellun teltta oli ihan okei, muttei kuitenkaan se etsimäni täydellinen yksilö. Huomasin, etteivät suorakaiteen muotoiset teltat oikein ole juttuni, vaan (jostain syystä) neliö pohjaratkaisu sopii minulle paremmin. Meillä oli myös hitusen ahdasta rinkkoinemme, vaikka teltta olikin mitoitettu kolmelle henkilölle. Kyllä siellä nyt yhden yön nukkui, ja kasaus ja purku (tai ainakin purku) olivat helppoja, mutta silti ei tullut sitä kuuluisaa fiilistä ja täydellisen teltan metsästys jatkuu.

Iso-Melkutin on matalan kynnyksen retkikohde

Lyhyen pohdinnan jälkeen retkikohteeksi valikoitui Lopen Iso-Melkutin. Kohteen helppous viehätti, sillä käytännössä koko alue mäntykankaineen sopii loistavasti telttailuun. Ei siis tarvinnut varautua kilometrien patikointiin eikä myöskään stressata sitä, löytäisimmekö telttapaikkaa. Kaverille telttayö oli ensimmäinen laatuaan, joten jo ihan senkin huomioiden halusin mahdollisimman helpon ja riskittömän retkipaikan.

Yön yli retkemme ajoittui viikonloppuun, joten emme tietenkään olleet kaksin liikenteessä. Saavuimme Melkuttimelle noin seitsemän aikaan lauantai-iltana, joten parhaimmat telttapaikat oli luonnollisesti jo varattu. Jouduimme etsimään omaa paikkaamme yllättävän pitkään, sillä halusimme pystyttää teltan mahdollisimman lähelle vettä (täydellisen Instagram-kuvan toivossa). Lopulta sopiva slotti löytyi – tosin aivan päinvastaisesta suunnasta kuin mitä olimme alkuun ajatelleet. Saimme kuitenkin rauhallisen nimennokan itsellemme, joten kaikki meni lopulta vallan mainiosti.

Täysin kivuttomasti emme telttaa saaneet ahtaalle, puiden täyttämälle alueelle sullottua. En edes muista, milloin olisin viimeksi nauranut niin paljon kuin tällä reissulla. Oli kyse sitten teltan pystytyksestä, makuupussiin ahtautumisesta, yöllisistä pissakäynneistä tai halonhakkuusta, saimme joka käänteessä nauraa katketaksemme. Ja se jos mikä teki kaoottisen arjen ja raskaan työviikon jälkeen erittäin hyvää.

Totean tämän aina, mutta pitäisi telttailla useammin.

Pimeän tultua ja hiljaisuuden laskeuduttua paikan ylle, sytytimme vihdoin nuotion tulipaikalle. Kuikka ja härkälintu huutelivat jossain kauempaa. Hetken päästä järven yli vastarannalle tuijoteltuamme huomasimme, että monessa muussakin kohdassa alkoi näkyä leirinuotion kajastusta. Tunnelma oli samaan aikaan todella rauhallinen ja jännittävä: toisaalta tuntui hyvältä tietää, ettemme olleet metsässä yksin, toisaalta taas sen tiedostaminen teki olon hieman levottomaksi. Onneksi meillä oli kuitenkin vahtikoira mukana, joka olisi bongannut mahdolliset tunkeilijat meitä aiemmin.

Kun sitten lopulta kömmimme telttaan nukkumaan, alkoivat hampaat kalista kylmästä. Vitsailinkin kaverilleni, ettemme välttämättä jäisi henkiin ja että aamulla meistä olisi jäljellä vain kylmästä kangistuneet ruumiit. En nimittäin jaksanut uskoa, että lämpiäisimme missään vaiheessa yötä ja skeptisesti seurasin sääennustetta, jonka mukaan yö kylmenisi tunti tunnilta. Uutisotsikoissa puhuttiin myös syksyn kylmimmästä yöstä, joten odotukset nukkumisen suhteen eivät olleet kovin korkealla…

Mutta kuten aina ennenkin, makuupussi teki tehtävänsä, ja saimme kuin saimmekin unen päästä kiinni. Lopulta nukuimme niin hyvin, että suunnittelemamme aamu-usvan kuvailu ja aikaiset nuotiokahvit jäivät kokonaan välistä, sillä heräilimme vasta kymmenen aikoihin. Mutta pitkä, hyvin nukuttu yö teki kyllä hyvää, enkä muista, milloin viimeksi olisin nukkunut yhtä makoisasti. Kaverini oli samoilla linjoilla, ja nyt odotammekin seuraavaa yhteistä teltta- tai laavuyötä innolla. Jälleen yksi uusi ”uhri” saatu koukutettua retkeilyyn…

 

Kanta-Häme koiran kanssa Suomi

Koirakallion Metsä – huoletonta koirailua Jokioisilla

18.6.2021

Bongasin Naisyrittäjien Facebook-ryhmästä ilmoituksen, jossa mainostettiin vappuna avattua Koirakallion Metsää. Kyseessä on Forssan lähellä, Jokioisissa sijaitseva noin hehtaarin kokoinen aidattu metsäalue, jossa voi huoletta antaa koiransa temmeltää vapaana myös näin kiinnipitoaikana. Halusin lähteä ottamaan selvää, minkälaisesta paikasta oikein oli kyse ja olisiko kaikki niin uutta ja hienoa kuin mitä nettisivujen kuvat antoivat ymmärtää.

Hirviömäyrän väsytysyritys

Ennen kuin siirryn kertomaan Koirakallion Metsästä, minun täytyy hieman taustoittaa syitä sille, miksi olin paikasta niin kovin innoissani. Siirrytään siis mäyräkoiraani Dodoon. Dodo on konkari, mitä tulee koirapuistoiluun. Vanhemmiten siitä on kuitenkin tullut entistä enemmän puistopoliisi, eli se menee aina väliin, jos muilla on liian hauskaa. Ämmä, ilonpilaaja… Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Dodon mielestä jokaisen koirapuistolaisen pitäisi keskittyä vain omaan rauhalliseen tekemiseensä, eikä se voi sietää liian riehakkaita leikkejä tai nopeita liikkeitä.

Nykyisen asuinpaikkamme lähellä ei enää ole koirapuistoa, joten puistoilut ovat luonnollisesti vähentyneet todella paljon. Metsässä Dodoa ei voi pitää vapaana (eikä luonnollisesti tähän aikaan muutenkaan), sillä metsästyskoirana se lähtee taakseen vilkuilematta milloin minkäkin perään. Riistavietin herättämiseen riittävät kaikki sammakoista naapurin hevosiin ja kissoista lokkeihin. Dodolla on myös eräs hieman (ainakin näin omistajan näkövinkkelistä) epämiellyttävä tapa, sillä eksyessään / kadottaessaan jahtauksen kohteensa, se jää mököttämään paikoilleen. Se ei siis tule huudosta luokse, vaan neiti täytyy hakea sylikyydillä takaisin autolle. Pakko myöntää, että joskus joulukuusimetsällä meinasi hieman verisuoni pullistua ohimolla, kun draamalaama värjötteli kannon nokassa (karattuaan jonkun hajun perässä), mutta ei suostunut ottamaan askeltakaan meitä ihmisiä kohti. Saimme sitten loikkia ojien ja kantojen yli pelastamaan prinsessaa. Neiti pysyi tyytyväisenä niin kauan, kun sai olla sylissä, mutta autossa (, joka ei ilmeisesti ollut tarpeeksi lämmin) alkoi sen päiväinen huuto ja itku, että meidän kaksijalkaisten teki pariinkin otteeseen mieli heittää mustuainen ulos auton ikkunasta… Pentuaikoina taas pääsimme juoksemaan turhan innokkaan mäyrinkäisen perässä, joka oli päättänyt teurastaa naapurin ratsukon ja yritti näykkiä ravaavaa suomenhevosparkaa vuohisista. Voi niitä häpeän hetkiä.

Koirakallion Metsän mainos tuli siis oikein sopivaan saumaan, sillä olin juuri huokaillut ääneen, miten kivaa olisi, jos Dodoa voisi joskus pitää vapaana metsässä ilman pelkoa siitä, että se teurastaisi jonkun. Ilokseni saimme mukaan myös kaveripariskunnan ja heidän Nala-koiransa, joten myös koiraseura oli taattu. Karvakorvat eivät erityisemmin välitä toisistaan, mutta onhan se nyt kivaa, että on lajitoveri seurana (tai ainakin taistelemassa samoista makkaranjämistä leirinuotiolla).

Nokka kohti Jokioista

Koirakallion Metsän voi varata omaan käyttöönsä varauskalenterin kautta. Aikoja oli mukavasti tarjolla, ja päädyimme lopulta erääseen perjantai-iltaan, sillä päivälle oli luvattu hellettä. Puolentoista tunnin varauksesta, johon päädyimme, sai pulittaa 35 euroa. Tarjolla olisi ollut myös yhden, kahden ja kolmen tunnin varauksia (25-65 euroa) sekä kaikille avoimia koiratreffejä (5 euroa). Laitoimme auton navigaattoriin määränpääksi Varissaarentie 45 ja lähdimme matkaan.

Perille oli helppo löytää, sillä itse parkkipaikka sijaitsee lähellä asutusta, erään konehallin yhteydessä. Heti hallin nurkalta lähti noin 300 metrin pituinen polku kohti metsäaluetta. Matkan varrelle oli saatu mahdutettua muutaman metrin pituiset pitkospuut sekä pikkuruinen silta. Harvoin saa metsässä käyskennellä noin hienoilla ja viimeistellyillä alustoilla, ja koiratkin olivat aluksi hieman ihmeissään kuorikepolusta.

Muutaman minuutin kävelyn jälkeen Koirakallion metsä aukesikin edessämme. Tarhan ulkopuolelta löytyi huussi (, joka ei ollutkaan mikään ihan tavallinen tönö, vaan on lajittelevaa mallia ja tuoksui vieläpä ihan uudelle) ja itse tarhan sisäänkäynnin yhteyteen oli rakennettu niin sanottu eteinen, jollaista toivoisin jokaiseen koirapuistoon tai vastaavanlaiseen paikkaan. Portilta nousi portaat suoraan laavulle, jonka yhteydestä löytyi pieni nuotiopaikka, roskis sekä pöytä penkkeineen ja aurinkovarjoineen. Laavu teki meihin vaikutuksen ja haaveilimme jopa yöpyvämme siellä. Se toi myös kivasti suojaa vesisateelta, joka yllätti meidät heti alkumatkasta. Onneksi kyseessä oli lyhyt kuuro, jonka väistyttyä siirryimme tekemään tulet nuotiopaikalle. Paistoimme nopeasti makkarat pahimpaan nälkään ja lähdimme sitten kiertämään aluetta koirien kanssa (ne kun eivät itsenäisesti halunneet juurikaan poistua luotamme).

Hehtaarin kokoinen aidattu alue kuulosti ainakin omaan korvaani jättiläismäisen suurelta. Kuitenkin kallion päältä näki hyvin kaikkialle, ja varsinainen wow-efekti jäi ehkä hieman puuttumaan. Maasto oli kuvauksen kaltaisesti monipuolista puineen, juurakkoineen ja kallioineen. Siellä täällä risteili polkuja, joita pitkin oli helppo kävellä, ja hiljalleen koiratkin alkoivat tajuta jutun pointin. Mäyrinkäinenkin malttoi vihdoin kadota aina hetkittäin omille tutkimusmatkoilleen, mutta palasi yllättävän nopeasti takaisin, jos joku meistä avasi eväsrepun tai rapisutti paperipussia.

Ylihinnoiteltu koirapuisto vai ainutlaatuinen kokemus?

Puolitoistatuntinen oli oikein passeli aika, ja Koirakalliosta jäi hyvä fiilis. Oli kiva päästä tarjoamaan koiruuksille lajityypillistä tekemistä samalla, kun itse paistelimme makkaraa ilta-auringossa. Kaikki tarhasta laavuun ja ulkovessasta hakepolkuun olivat uusinta uutta ja se tuntui luonnonhelmassa luksukselta. Kerrankin ei tarvinnut käydä kyykkypissalla tai yrittää saada kuluneista opastetauluista selvää. Alueella oli myös tarjolla koirankakkapusseja ja roskiksia runsain määrin, joten paikka oli helppo pitää siistinä. Lisäksi vierailijoita varten löytyi polttopuita ja koirille juomavesipisteitä metallikuppeineen.

Jaoin paikan päältä videoita myös Instagramissa, ja paikka herätti paljon kiinnostusta seuraajien joukossa. Ehkä kysytyimmiksi kysymyksiksi nousivat, miten paikka eroaa tavallisesta koirapuistosta ja koinko saaneeni rahoille vastinetta. No, heti alkuun todettakoon, etten tiedä montaakaan koirapuistoa, joiden yhteydestä löytyisi laavu tai ulkovessa. Mutta olen kyllä useasti vieraillut metsäisissä koirapuistoissa, ja esimerkiksi Turun alueelta löytyy tällaisia. Entä sainko rahoilleni vastinetta? Kyllä ja en. Koirakallion Metsä oli ainutkertainen kokemus, ja olin valmis panostamaan siihen myös rahallisesti. Oli kivaa, että paikan sai varattua vain omalle porukalle, ja kerrankin saattoi olla varma, ettei laavulla ollut ruuhkaa tai ettei puistosta löytyisi vihaista koiraa. En tosin tiedä, vuokraisinko paikkaa enää uudestaan omaan käyttöön, mutta jotkin seniorikoiratreffit voisin käydä ilomielin vielä testaamassa.

Ehkä ainoa miinus (tai no, ei varsinainen miinus, mutta miettimisen arvoinen seikka) alueella oli maasto. Koirakallion Metsä sijaitsee nimensä mukaisesti metsässä, joten aidatulta alueelta löytyy kalliota, kantoja, puita ja isoja kiviä. Tasaista aluetta ei oikeastaan ole, ja se saattaa (ainakin näin tappijalkaisen, pitkäselkäisen ja iäkkään koiran omistajan näkökulmasta) olla ongelma siinä vaiheessa, jos alueella on paljon riehakkaita ja/tai toisille entuudestaan tuntemattomia koiria ja meno äityisi villiksi. Totta kai monipuolinen maasto kasvattaa motoriikkaa, mutta siinä on aina omat vaaran paikkansa – kuten aina koirien kanssa. Nettisivuillakin muistutetaan, että kaikki ulkoilevat alueella koirinensa omalla vastuulla.

Dodo ja Nala -kokoonpanolla meno pysyi varsin maltillisena, joten suurempaa syytä huoleen ei ollut. Päinvastoin, välillä teki mieli jopa vähän villitä turhan viilipyttymäistä kaksikkoa. Jotenkin sitä ajatteli, että mäyrinkäinen olisi sinkoillut mustan kumiluodin lailla sinne tänne ja että sitä olisi saanut kotiinlähdön aikaan pyydystää useamman tunnin, mutta vielä mitä. Dodon mielestä parasta koko alueella olivat ruohomättäät, joilla se onnellisena laidunsi, sekä grillatut makkarat, jotka tuntuivat (kuolan määrästä päätellen) huutavan sen nimeä. Kolmanneksi parasta oli tietenkin se, kun alueelta sattui löytymään joku keppi tai karahka, jonka myös Nala olisi halunnut itselleen.

Vaikka meidän koiramme eivät varsinaisesti käyttäneetkään tilaa hyväkseen tai juosseet alueella hullun lailla, olivat ne molemmat kotimatkalla todella väsyneitä. Dodo kipittikin heti kotiin päästyään omaan pesäänsä, eikä olisi millään seuraavana aamuna jaksanut herätä aamupalalle (pakko myöntää, että tässä kohtaa oli pakko käydä tarkastamassa, että otus ylipäätään oli hengissä). Olen aina sanonut, että väsynyt koira on onnellinen koira, joten uskaltaisin väittää Koirakallion Metsän olleen ainakin tästä näkövinkkelistä täyden kympin paikka!

Onko täällä muita Koirakallion Metsässä vierailleita? Minkälaisia fiiliksiä paikka teissä herätti? Tai tiedättekö kenties muita koirille suunnattuja, käymisen arvoisia paikkoja?

Kanta-Häme koiran kanssa luontopolku yö ulkona

Vuoden ensimmäinen retkiyö

29.5.2021

Helatorstaiviikonloppuna kalenterista löytyi vihdoin tarpeeksi aikaa yön yli -laavuretkelle. Olen suunnitellut metsässä yöpymistä helmi-maaliskuusta asti, mutta jotenkin sitä vaan on onnistunut täyttämään kalenterinsa kaikella muka tärkeämmällä. Eipä sillä, vuoden ensimmäinen retkiyö oli ihan kiva viettää toukokuun lämmössä alkuvuoden pakkasen tai räntäsateen sijaan. Saatiin myös seuraa, kun kaveripariskunta liittyi koiransa kanssa joukkoon. Me kaksijalkaiset olimme ideasta innoissamme, mutta draamamäyrän (ainoan lapsen) mielestä oli alkuun vähintäänkin pöyristyttävää, että mukaan matkaan otettiin myös toinen karvanapa (toki vääränrotuinenkin vielä).

Neidit tulivat kuitenkin loistavasti juttuun: Dodo kaivoi lähimaastosta ylös ihan kaiken (geokätköistä alkaen…) ja kiukutteli aarteestaan (nokeentunut puunpalanen), mutta onneksi Nala osasi suhtautua asiaan fiksusti. Se antoi mäyrinkäiselle oikeastaan kaikessa periksi, joten rauha pysyi maan päällä. Oli muutenkin hauska seurata, miten tyypillisiä rotunsa edustajia ne ovat. Siinä, missä Dodo kaivoi vuorokauden aikana noin tuhat kuoppaa (, jotka kiltisti paikkailin lähtöaamuna) ja jyrsi kaikkea nuotiopuista alkaen, Nala taas oli äärettömän kiinnostunut vedestä ja linnuista. Oli myös huvittavaa katsoa, miten ne välillä katselivat ihmeissään toinen toistensa touhuja.

Pettymysten kautta voittoon

Vapaan laavun löytäminen ei pyhäviikonloppuna ollut kaikkein yksinkertaisinta. Meidän piti yöpyä ulkona jo keskiviikkona, mutta olimme liian myöhään liikkeellä. Sipoon laavu, jonne meidän alunperin piti suunnata, oli harmiksemme varattu. Sama toistui ympäri Uuttamaata muissakin paikoissa, joissa kävimme keskiviikkoiltana tutkailemassa. Lopulta, illan jo hämärtyessä ja nälkäkiukun kasvaessa, päätimme luovuttaa ja yrittää seuraavana päivänä uudestaan. Hieman epäilytti, mahtaisiko helatorstaina löytyä sen paremmin majapaikkaa, mutta niin vaan kävi hyvä tuuri ja löysimme vapaan laavun – tosin kaukaa sieltä, minne meidän oli alunperin tarkoitus mennä. Kuitenkin näin jälkeenpäin voi sanoa, että laavu, jolle lopulta päädyimme, oli se paras vaihtoehto: omaa rauhaa ja vettä ympärillä, toisin kuin Kalkkiruukin laavulla Sipoossa olisi ollut.

Toki sijainti olisi Sipoossa ollut sikäli optimaalinen, että olisimme päässeet autolla aivan laavun viereen. Kuitenkin nyt, kun kävelymatkaa kertyi jonkun verran, meinasi pienoinen epätoivo iskeä mukanamme raahaaman tavaramäärän takia. Nelikostamme kukaan ei ole erityisen hyvä pakkaaja, vaan autoon oli heitelty vähän kaikkea – tarpeellista ja vähemmän tarpeellista. Kasseja, rinkkoja ja pussukoita oli vähintäänkin kahden viikon vaellukselle, mutta siltikään tavarakasassa ei ollut mitään sellaista, mitä olisi voinut jättää suoraan autoon. Päätimme esimerkiksi raahata mukanamme Mölkyn ja Dodolle oman makuupussin (voi kyllä)

Edellispäivästä oppineena lähdimme selvittämään laavun varaustilanteen pelkät koirat ja tulentekovälineet mukanamme. Tyhjää oli, mikä tuntui uskomattomalta helteisenä iltapäivänä. Sytytimme nuotion ja istuskelimme hetken sen ympärillä fiilistellen paikan kauneutta. Työstressi tuntui katoavan laineiden liplattelua ja käen kukuntaa kuunnellessa. Aurinko lämmitti, ja pieni tuulenvire piti huolta siitä, etteivät itikat päässeet kiusaamaan.

Kun lopulta saimme kaikki tavarat laavulle, aloitimme perinteisellä makkaranpaistolla ja nuotiobanaaneilla. Jos ette ole koskaan kokkailleet nuotiobanaaneja, niin laittakaa  ehdottomasti heti testiin! Resepti on maailman helpoin: banaanin kuori halki, rivi suklaata sisälle ja banaanit nuotiolle. Kannattaa muuten aloittaa ruuanlaitto banaaneista, sillä niiden kypsymisessä menee yllättävän paljon aikaa. Ja mitä pidempään banskuja jaksaa paistaa, sen paremmiksi (eli makeammiksi) ne muuttuvat. Ihan super helppoa! Ja vievät taatusti makeannälän mennessään.

Kun olimme saaneet vatsat täyteen, alkoi makuupaikkojen valmistelu. Laavu oli onneksi niin iso, että sinne mahtui helposti neljä aikuista ja kaksi koiraa. Miehet nukkuivat reunoilla ja me naiset keskellä. Koirille taas jäi jalkopäähän hyvin tilaa. Olin tosiaan edellisistä laavu- ja telttareissuista viisastuneena ottanut Dodolle oman makuupussin mukaan. Neidillä on nimittäin ärsyttävän mäyrämäinen tapa mönkiä mun makuupussiin ja nukkua siellä pitkin pituuttaan, jolloin olen saanut makuupussiin pahimmillaan vain jalat sisälle. Päätin jo ennen reissua, että haluaisin kerrankin myös nukkua koiran kanssa retkeillessä, joten kauaa en pähkäillyt kolmannen makuupussin mukaanottoa.

Ilta kului mukavasti mölkkyä pelaillen, nuotiolla istuskellen ja luonnonääniä kuunnellen. Leikkimielisesti puhuimme siitä, pitäisikö ottaa kipinävuorot yöksi, ettei kylmä pääsisi yllättämään. Varasin ovelasti ensimmäisen vuoron, joka ehti oikeastaan loppua ennen kuin pääsimme edes yöunille. Mieheni oli luvannut ottaa seuraavan vuoron, mutta jännästi uni alkoi painaa juuri siinä vaiheessa, kun makuupussista olisi pitänyt kömpiä ulos. Niinpä nuotiotouhut saivat jäädä, ja heräsin vasta lähempänä viittä aamulla sytyttämään sen uudelleen. Tai no, loppupeleissä jouduin kyllä herättämään apujoukkoja, sillä en saanut nuotiosta muuta kuin savua aikaiseksi.

Yö sujui yllättävän rauhallisesti. Heräsimme kerran siihen, kun joutsenet selvittelivät välejään järvellä aivan lähellä rantaa. Hurjat metsästyskoiramme vain tyytyivät katselemaan touhua omilta makuualustoiltaan (mäyräkoira tietenkin oman makuupussinsa sisältä). Onneksemme itikat eivät myöskään häirinneet untamme, ja yöllä oli niin lämmintä, että osa porukasta nukkui t-paidalla. Itselleni oli jäänyt ehkä jotain traumoja Norjan jäätävistä telttaöistä, sillä vedin pipon kiltisti päähän jo heti nukkumaanmennessä. Ei sen kanssa kuuma tullut, mutta ilmankin olisi pärjännyt.

Aamulla oli ihanaa heräillä uuteen päivään luonnon kanssa yhtä aikaa. Pitkästä aikaa oli sellainen olo, että oli oikeasti nukkunut hyvin. Ei välttämättä ajallisesti pitkään, mutta muuten kyllä. Heräilimme rauhakseen jokainen omaan tahtiimme, söimme aamiaisen ja aloimme tehdä lähtöä, jotta mahdolliset seuraavat leiriytyjät pääsisivät halutessaan heti aamusta laavulle.  Autolle kävellessä tuli olo, että pitäisi raivata kalenterista enemmän tilaa tällaisille tempauksille, sillä ulkona yöpyminen tekee oikeasti ihmeitä mielelle. Oli vapauttavaa, kun ei koko aikaa tarvinnut olla vastaamassa työsähköposteihin – mihin sortuu niin helposti, jos on vaan kotona.

Ai niin! Aamun draamapisteet menivät muuten mäyrinkäiselle, joka oli liian väsynyt poistumaan makuupussista, mutta joka kuitenkin oli kuolemassa nälkään. Niinpä neiti sai kerrankin tarjoilun suoraan vuoteeseen. Oli huvittavaa katsoa heiluvaa makuupussia, jonka uumenissa Dodo ahmi aamiaistaan.

Mitenkäs siellä? Joko olet nukkunut yön ulkona – laavulla tai teltassa?