Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Category

kansallispuisto

kansallispuisto luontopolku Päijät-Häme Suomi

Päijänteen kansallispuisto – Päijät-Hämeen paratiisi

10.10.2021

Kauniita harjumaisemia ja vettä molemmin puolin tietä. Kauas horisonttiin jääviä, viipyileviä katseita, ilmassa tuoksuva talvi, muuttolinnut ja auringon viimeiset säteet. Niistä koostui meidän lokakuinen syysretkemme Päijänteen kansallispuistoon. Vaikka olin kuvitellut sydämeni sykkivän pohjoisen tai merien kansallispuistoille, tuntui myös Päijät-Hämeen luonnossa ihmeen kotoisalta. Oli hurjan helppoa hengittää ja mieli oli utelias. Olisin halunnut kiivetä jokaiselle nyppylälle ja jatkaa mutkittelevia polkuja aina vain pidemmälle. Harjumaisemat lumosivat minut kilometri toisensa jälkeen, emmekä meinanneet päästä määränpäähämme, sillä koko ajan oli pysähdyttävä ihastelemaan edessä aukeavia näkymiä.

Joutsenet ja kanadanhanhet olivat kokoontuneet läheiselle lammelle tekemään muuttoa. Samalla kun katselin niiden lähtemistä, kurkkua kuristi. Siinä hetkessä, kirpeän syystuulen puhaltaessa ja auringon maalatessa maisemaa viimeisillä säteillään, olisin niin kovasti halunnut lähteä lintujen mukaan. Levittää käteni, nousta taivaalle ja jatkaa kohti valoa ja lämpöä. Hetken aikaa tuntui äärettömän epäreilulta, että toiset saavat lähteä ja minun pitää jäädä. Jäädä, vaikka jokainen solu minussa huutaa, että on päästävä pois. Jonnekin muualle. Palata vasta sitten, kun ilmassa on taas lupaus keväästä ja valosta.

Päijätsalon ympyräreitillä pääsee kiipeämään

Olin kovasti miettinyt säästäväni Päijänteen kansallispuistoa kesälle, sillä olisin halunnut päästä tutustumaan puistoon meloen, mutta niin me vain suunnistimme sinne edellisenä viikonloppuna. Päätimme kiertää Päijätsalon ympyräreitin, sillä sen varrelta löytyi kiinnostavan oloinen näköalatorni, jota on sotavuosina (1939-1944) käytetty myös lennonvalvontatehtävissä.

Mutta palataanpas lähtöpisteesen eli parkkipaikkaan, joka sijaitsee Sorolantiellä. Parkkipaikan opastetaulussa kerrotaan Päijätsalon alueesta, ja kartasta näkee hyvin kansallispuiston puolelle kulkevat polut välimatkoineen. Päijätsalon ympyräreitti ei siis kokonaan kulje kansallispuiston alueella, vaan sinne pääsee pujahtamaan vasta hetken metsässä talsittuaan. Lyhyin reitti pysäköintipaikalta Päijätsalon näkötornille on noin puolentoista kilometrin mittainen, mutta halutessaan tornille voi kiertää rantamaisemien ja Pyydysniemen tulipaikan kautta. Tällöin menomatkalle tulee mittaa reilut pari kilometriä. Koska nälkä kurni pitkän ajomatkan päätteeksi, päätimme suunnata lyhintä reittiä näkötornille, jossa olimme suunnitelleet syövämme retkieväät.

Näkötornin polku on samalla luontopolku, jonka varrella kerrotaan kasveista ja eläimistöstä, ja mahtuipa reitille muutama kysymystaulukin, jotka ovat osa Suomen Ladun Hyvinvointia luonnosta -työryhmän tuottamaa materiaalia, joka johdattelee kulkijaa herättelevillä kysymyksillä mielen ja hyvinvoinnin maisemiin. Reitin ensimmäiset metrit kuljettiin valoisassa kangasmetsässä, josta löytyy myös sadan linnunpöntön muodostama Pömpelikylä. Kyseessä on tempaus, jossa Päijätsalon vakituiset asukkaat ja lomailijat pystyttivät metsään eräänlaisen lintujen lomakylän saaren sirkuttajille. Maasto oli melko juurakkoista, ja polulle oli kaatunut muutama kuusikin. Luin Luontoon.fi-sivustolta, että reitti olisi merkattu punaisin ja sinisin merkein, mutta ne menivät itseltäni täysin ohi. Maasto on kuitenkin niin hyvin tallattu, ettei eksymisvaaraa ole. Ehkä tästä syystä omakin huomio kiinnittyi kaikkeen muuhun, paitsi merkintöihin…

Hetken metsässä tallusteltuamme aloimme ihmetellä, miksi ihmeessä reitti oli luokiteltu keskivaativaksi. Mietimme virnistellen, voisiko pelkkä juurakkoisuus aiheuttaa sen, ettei reitti ollutkaan vaativuudeltaan se kaikista helpoin. Hetken päästä hymy kuitenkin hyytyi, sillä tasaisen kangasmetsäosuuden jälkeen reitti lähtee kohoamaan jyrkästi ja pitkästi. Samalla astuimme myös kansallispuiston puolelle. Mäessä sykkeet kohosivat mukavan korkeiksi, ja olikin ihan kiva jäädä välillä keräilemään mustikoita ja katselemaan metsämaisemaa ihan muuten vaan (ja samalla yrittää saada läähätystä laantumaan).

Kiipeäminen kuitenkin kannatti, sillä mäen päällä pääsimme vihdoin näkemään monien hehkuttaman näköalatornin. Kapusimme tornin huipulle varovasti, sillä askelmat olivat kapeat ja jyrkät. Pariin otteeseen jäimme myös isoine reppuinemme kiinni portaikkoon, joten mikään tilaihme ei ole kyseessä. Tornin huipulla ollaan 180 metrin korkeudessa, ja kun vihdoin pääsimme kaikki ylös asti (pidimme kunnon välimatkat kiivetessä, sillä emme halunneet pudota toistemme syliin), aukesi edessämme huikeat näkymät Päijänteen suurimmalle selälle, Tehinselälle. Päätimme lennättää tornista myös dronea, sillä tuuli oli juuri sopivasti hetkeksi tyyntynyt.

Retkikeitin testissä

Olin ottanut matkalle mukaan uuden retkikeittimen, jonka testausta odotin vähintään yhtä innoissani kuin Päijänteen maisemiakin. Norjassa meillä oli mukana kaverini keitin, ja olenkin siitä asti aina enemmän ja vähemmän vakavissani harkinnut kapistuksen ostoa itsellenikin. Nyt kesän pitkään jatkuneet maastopalovaroitukset ja toisaalta myös monituntisiksi venyneet ruuanlaittoyritykset nuotiolla olivat tehneet oman tehtävänsä, ja raaskin vihdoin ostaa oman retkikeittimen.

Olinkin lapsellisen innoissani, kun levittäydyimme kallioille tornin juureen ja aloitimme ruuanlaiton. Lähdimme liikkeille maailman helpoimmista retkieväistä eli tuunatusta pussicarbonarasta sekä kaikkien retkeilijöiden hehkuttamasta leipäjuustosta kinuskikastikkeella. Tuntui oudolta ja jotenkin väärältä, kun sapuskat valmistuivat niin vaivattomasti ja nopeasti – eivätkä vaatteet haisseet reissun jälkeen savulta. Toki nuotiolla istuskelussa on oma tunnelmansa, mutta näin nopeahkolla päiväretkellä (olimmehan lähteneet reissuun ihan liian myöhään) keitin vei ehdottomasti voiton.

Innostuimme touhusta melkoisesti, ja uskonkin, että keittimelle tulee paljon käyttöä retkillä. Enää pitäisi löytää kivoja ja helppoja ohjeita! Tarkoituksena on siis jatkossa tehdä retkiruuat alusta asti itse ja jättää pussipastat kaupan hyllylle. Toivotaan, että tämä into kantaa paria seuraavaa reissua pidemmälle, haha.

Luontopolku lumosi

Päijätsalon luontopolku oli positiivinen yllätys, ja me kaikki olimme siitä innoissamme. Vaikka metsäosiot eivät olleetkaan kovin vaihtelevia tai erikoisia, näkötorni ja sen maisemat olivat huikeat. Reitillä riitti nousua ja laskua, mutta ehkä juuri se teki polusta mielenkiintoisen. Oli myös kivaa, ettei polulla ollut ruuhkaa, vaikka parkkipaikka olikin lähtiessämme ollut täynnä autoja. En tiedä, minne autoilijat olivat piiloutuneet, mutta me emme retkemme aikana törmänneet kuin muutamaan ulkoilijaan.

kansallispuisto Kymenlaakso luontopolku Suomi

Repoveden kansallispuisto ja ikoninen Ketunlenkki

10.8.2021

Viikonlopun retki johdatti minut Repoveden kansallispuistoon. Se kulki pitkin sammaleen peittämiä kallioita ja mäntypuiden reunustamia polkuja, siirtyi sulavasti lossin avulla tummaan veteen ja karkasi lopuksi riippusillalle. Muutamaan kilometriin mahtui niin paljon, että sydän oli vähällä pakahtua kaikesta siitä onnesta ja kauneudesta, mitä luonto meille tarjoili.

Rengasreittejä ja kiipeilyä – Repovesi tarjoaa jokaiselle jotakin

Repoveden kansallispuisto sijaitsee Kouvolan ja Mäntyharjun kuntien alueella, vain parinsadan kilometrin päässä Helsingistä. Se onkin todella suosittu retkikohde paitsi sijaintinsa myös upean luontonsa ansiosta: tarjolla on mielettömiä järvi- ja kalliomaisemia sekä kaunista metsää. Ehkäpä juuri näistä syistä Repovesi valittiin vuonna 2012 Vuoden Retkikohteeksi. Alueella on yli 50 kilometriä eritasoisia retkeilyreittejä ja runsaasti tulentekopaikkoja. Kaiken kukkuraksi Repovedeltä löytyy myös Olhava, joka on yksi Suomen suosituimmista kiipeilykallioista.

Metsähallituksen arvion mukaan alueella vieraili viime vuonna (2020) 230 000 ihmistä, joten kauniina kesäpäivinä suosituimmilla reiteillä on ihmisiä lähes ruuhkaksi asti. Meillä kävi tuuri, sillä vaikka parkkipaikka oli täynnä autoja, ruuhka ei juurikaan näkynyt reitillä. Toki ihmisiä tuli ja meni koko ajan, mutta pahimmilta ihmisjoukoilta vältyttiin, ja reitin sai kulkea melko rauhassa omaan tahtiinsa. Vastaantulijoista moni jäi rapsuttelemaan Dodoa, ja se tekee minut jostain syystä aina kamalan onnelliseksi.

Omasta mielestäni yksi Repoveden parhaista puolista ovat rengasreitit, joista löytyy jokaiselle jotakin: Ketunlenkki (3,5 km), Korpinkierros (4,5 km), Koppelonkierros (8,3 km) ja Kaakkurinkierros (26 km). Näistä ensimmäinen on selkeästi suosituin. Tämä johtunee paitsi helposta saavutettavuudesta (Ketunlenkin lähtö- ja saapumispiste sijaitsevat pysäkointialueen vieressä) myös reitin varrelta löytyvistä erikoisuuksista, eli ikonisesta riippusillasta sekä lossista. Mekin lähdimme Repovedelle osittain juuri siksi, että saisimme käyskennellä riippusillalla ja räpsiä siellä kuvia. Reittivalinta oli siis helppo, ja suuntasimme oranssien merkintöjen perässä Ketunlenkille.

Ketunlenkillä näkee ja kokee lyhyellä matkalla paljon

Ketunlenkki lähtö- ja loppupiste sijaitsevat Lapinsalmen pysäköintialueelle (Riippusillantie 55, Kouvola). Saavuttaessa Repovedelle opasteita on aika vähän, ja välillä epäilinkin, olemmeko ollenkaan oikealla reitillä. Jossain risteyksessä tönötti kansallispuiston viitta, mutta muuten viitoitus oli onnetonta. Pysäköintitilaa taas on varsin hyvin, ja näin suosittuna loppukesän viikonloppunakin autolle löytyi paikka. Kannattaa muuten rohkeasti ajaa ”perälle asti”, sillä ainakin oma navigaattorini ilmoitti minun olevan perillä jo kymmeniä metrejä ennen varsinaista parkkipaikkaa. Hetken jo panikoinkin, että joudunko todella tekemään taskuparkin (, jota en osaa alkuunkaan) kaikkien retkeilijöiden tuijottaessa vieressä…

Ketunlenkin voi kulkea kumpaan suuntaan tahansa. Päätimme lähteä kiertämään reittiä vastapäivään, sillä hetken muita retkeilijöitä seurattuamme se tuntui vähemmän suositulta kulkusuunnalta. Tähän suuntaan mentäessä lossi tulee vastaan jo alkumatkasta ja riippusilta puolestaan reitin lopussa. Tasaisin osuus tuli siis heti reitin alkupuoliskolla, ja lossin jälkeen luvassa olikin loppumatkan kestävä mäkinen maasto. Jos haluaa päästä helpommalla, kannattaa kiertää reitti myötäpäivään. Ei polku kuitenkaan vatapäivään mentäessäkään mitenkään mahdoton ollut.

Repoveden historiaa

Olhavalla ja kansallispuiston läheisyydestä löytyneet kalliomaalaukset kertovat, että ihminen on liikkunut Repovedellä jo tuhansia vuosia ennen ajanlaskumme alkua. Lisäksi puiston alueen järvien pohja-aineksesta on löytynyt merkkejä jo ennen ajanlaskun alkua tapahtuneesta viljelystä. Toisin kuin ehkä voisi luulla, Repovesi ei juuri milloinkaan ole ollut koskematonta erämaata, vaan se on kuulunut ihmisen taloudellisen hyväksikäytön piiriin jo vuosituhansien ajan.

Ennen 1970-lukua Repoveden metsät ovat olleet metsätalouden käytössä, ja suurin osa alueen nähtävyyksistä liittyykin jollain tavalla metsäkulttuuriin, tervanpolton, savotoiden ja uittojen aikakauteen.

Ensimmäisen kerran Repovedelle yritettiin saada kansallispuistoa jo 1970-luvun lopulla, mutta aika ei ollut tuolloin sopiva.  Kansallispuistostatuksen Repovesi sai kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin, vuonna 2003, kun UPM lahjoitti valtiolle 560 hehtaaria maata kansallispuiston perustamiseksi. Samaan aikaan yhtiö rahoitti Repovedelle myös 1500 hehtaarin Aarnikotkan suojelualueen, joka kattaa suurimman osan Repoveden nykyisestä yleisölle avoimesta osasta.

Repovesi lumosi ikiaikaisuudellaan

Ymmärrän hyvin, miksi Repoveden kansallispuisto vetoaa ihmisiin ja on niin suosittu. Maisemien ikiaikaisuudessa, jylhissä kallionäkymissä ja kohoilevissa mäntymetsissä on jotain maagista.

Harmitti, että emme olleet varanneet Repovedelle enempää aikaa, sillä sen se olisi tosiaan ansainnut. Tuntui, että mitä pidemmälle lenkki eteni, sitä enemmän halusin nähdä: lähteä kulkemaan pikkupolkuja, tutkia maastoa ja unohtua vain istuskelemaan sammalmättäille. Mietin lenkin aikana useampaan kertaan, miten mahtavaa olisikaan, jos ympärillä olevat puut ja suuret kalliolohkareet osaisivat puhua. Niillä olisi varmasti paljon kerrottavaa, ja minulla niin suuri halu kuulla. Ymmärtää, mitä on ollut silloin ja mitä nyt. Ja yrittää käsittää, miten maailmassa, jossa kaikki muuttuu jatkuvasti, on sittenkin jotain pysyvää. Kuten rantakalliot, joilla istuskelimme.

Tuntui, että kansallispuistossa eksyi helposti suurten kysymysten äärelle. Ja toisin kuin ennen, se ei tuntunutkaan kovin pelottavalta tai ahdistavalta. Päinvastoin. Kotimatkalla autossa istuessani lupasinkin itselleni, että palaisin Repovedelle mahdollisimman pian. Mieluiten rinkan ja teltan kanssa, ilman tarkkaa aikataulua.

Kuvista 2, 4, 12, 14 ja 15 kiitos maailman parhaalle retkiseuralle, Nealle!

esteetön kansallispuisto Kanta-Häme luontopolku Suomi

Peukalolammin-Kaksvetisen rengasreitti Liesjärven kansallispuistossa

30.7.2021

Kuten jotkut teistä ehkä muistavat, kävin huhtikuussa kevätretkellä Liesjärven kansallispuistossa enkä oikein lämmennyt paikalle. Meillä oli silloin hieman liikaa epäonnea matkassa, eikä pitkittynyt työstressi tai sen mustaksi maalaama mieli auttanut asiaa. Liukastelimme jäisessä metsikössä samaan aikaan, kun taivaalta satoi vettä kaatamalla ja vannoimme molemmat, ettemme enää koskaan tulisi lähellekään Liesjärveä.

Mutta kuten elämässä yleensäkin, myös Liesjärvi ansaitsi toisen mahdollisuuden. Se tosin vaati useamman hyvin nukutun yön sekä kauniin kesäpäivän ennen kuin meistä kumpikaan uskalsi ehdottaa uutta retkeä.

Toisin kuin edelliskerralla, tutustuin reitteihin etukäteen. Yritin etsiä jotain hieman rauhallisempaa kohdetta, sillä epäonnistuneen Iso-Melkuttimen reissun jälkeen (kirjoitan tästä myöhemmin) kaipasin jotain hiljaista paikkaa. Mutkien kautta päädyin lukemaan Peukalolammin-Kaksvetisen rengasreitistä, joka vaikutti varsin lupaavalta. Esteettömyys lupaili hyvää myös kymmenvuotiaan seniorimäyräkoiran näkökulmasta, joten lähdimme reissuun koko perheen voimin.

Olen aiemmin mieltänyt esteettömät reitit mielikuvituksettomiksi ja tylsiksi. Sellaisiksi, joiden varrelta ei löydä kauniita maisemia tai välttämättä oikein luontoakaan. Eniten esteettömissä reiteissä kuitenkin on häirinnyt niiden pituus – tai lähinnä lyhyys. Monet löytämäni esteettömät luontopolut ovat vain muutamia satoja metrejä, ja useamman kilometrin lenkeistä on turha edes haaveilla. Tämä on mielestäni hieman outoa, sillä voisin kuvitella esimerkiksi monen lastenrattaiden kanssa liikkuvan kaipaavan myös tällaisia pidempiä vaihtoehtoja.

Kun lopulta pääsimme Liesjärvelle, odotukset olivat korkealla. Liian monen kotona vietetyn päivän jälkeen halusimme päästä nauttimaan kesäisestä luonnosta. Alkumatkan tylsähkön hiekkatieosuuden kohdalla olimme kuitenkin varsin skeptisiä ja pelko siitä, että keväisen farssi toistuisi, nousi pintaan. Mietimme molemmat, olimmeko tosiaan ajaneet paikalle tuiki tavallisen metsäautotien takia. Hetken ajan tuntui, että Liesjärven kirous seuraisi meitä edelleen. Loimme toisiimme merkitseviä katseita, mutta emme halunneet sanoa mitään ääneen. Toivoimme vain, että reitti paranisi ja pääsisimme vihdoin kokemaan sen taian, mistä niin moni Liesjärvellä vieraillut oli puheissaan ja blogikirjoituksissaan kertonut.


Uusi, esteetön rengasreitti

Noin neljän kilometrin pituinen Peukalolammin-Kaksvetisen reitti on valmistunut Liesjärven kansallispuiston pohjoisosaan vuonna 2020. Esteetön rengasreitti sopii jokaiselle ja se on kuljettavissa niin lastenrattaiden, rollaattorin kuin pyörätuolinkin kanssa. Reitillä on loivia ylä- ja alamäkiä sekä helposti ylitettäviä lyhyitä siltoja. Parkkipaikka löytyy helposti Google Mapsista nimellä Peukalolamminkangas p-alue. 

Reitin voi kulkea kumpaan suuntaan tahansa ja sen varrella on kaksi suurempaa levähdyspaikkaa (Peukalolammi ja Kaksvetinen) sekä joitakin pienempiä levähdyspaikkoja, joista löytyy pöytiä ja penkkejä. Peukalolammilta ja Kaksvetiseltä löytyy tulentekopaikat (, jotka eivät tietenkään metsäpalovaroituksen aikaan ole käytettävissä) sekä esteettömät kuivakäymälät. Kaksvetiseltä löytyy laavun lisäksi myös suuri uudenkarhea kota, jossa oli hyvä pysähtyä paistamaan makkarat ja juottamaan koiruus. Taukopaikka on muutenkin todella kaunis ja idyllinen, ja sinne on helppo unohtua pidemmäksikin aikaa ihailemaan järven pinnassa näkyviä lumpeita sekä kuuntelemaan kurkien satunnaista huutoa.

Noin 600 metrin päässä parkkipaikalta sijaitseva Peukalolammin laavu sen sijaan ei välttämättä ole kaikkein miellyttävin, sillä se on keskellä sorakenttää. Dronen lennätykseen paikka kuitenkin oli mitä mainioin, ja jos hieman poikkeaa merkityltä reitiltä, pääsee laavun läheisyydessä nauttimaan myös järvimaisemasta.

Patikoijille ja retkeilijöille Peukalolammin ja Kaksvetisen taukopaikat tarjoavat myös yöpymismahdollisuuden omassa majoitteessa. Lisäksi reitin varrelta löytyy noin parinkymmenen hengen Tittilammen varaustulipaikka, jonka voi varata yksityiseen käyttöön.

Rehellistä suomalaista metsämaisemaa

Reitin varrelle mahtui paljon nähtävää. Alun hiekkatieosuuden ja tylsähkön Peukalolammin taukopaikan jälkeen Liesjärvi alkoi viimein näyttää parastaan. Pääsimme nauttimaan vaihtelevasta maastosta sekä rehellisestä suomalaisesta satumetsästä paksuine sammalkerroksineen ja kauniine järvimaisemineen. Luontopolun varrelta löytyi monipuolisesti sankkaa kuusimetsää, mäntyvoittoista kangasmetsää sekä mystisiä soita, lampia ja järviä.

Kaksvetisen taukopaikalla luonto tuntui myös vihdoin olevan vahvasti läsnä. Seurasimme pitkään suloisen oravanpoikasen seikkailua kodan viereisessä kuusessa. Sain koota kaiken tahdonvoimani, etten mennyt lääppimään pientä pörrökasaa tai napannut sitä mukaani kotiin. Harmikseni olin ottanut vain zoomittoman objektiivin mukaan, joten jouduin tyytymään kohtalooni senkin suhteen, etten saanut kurrea edes kameraan ikuistettua.

Kun vihdoin maltoin jättää oravan rauhaan ja astelin järvenrantaan, alkoi korviin kantautua vuoroin kurkien ja joutsenten satunnaista huutoa. Hetken seurailun jälkeen järveltä saattoi bongata myös kuikkapariskunnan. Näennäisesti hiljainen järvi alkoikin kuhista elämää, kun hetkeksi malttoi rauhoittua katsomaan sitä.

Kaikesta liikkeestä huolimatta maailma kuulosti ihanan hiljaiselta, ja siinä rauhallisuudessa oli hyvä olla ja helppo hengittää.

Muita esteettömiä luontopolkuja?

Palattuani Liesjärveltä koetin etsiä muita esteettömiä luontopolkuja Varsinais-Suomen, Uudenmaan ja Kanta-Hämeen alueilta. Niitä ei kuitenkaan oikein tuntunut löytyvän, ainakaan jos halusi löytää yhdenkään pidemmän reitin. Osaisittekohan te vinkata tällaisia retkikohteita?

kansallispuisto Kanta-Häme luontopolku Suomi

Kevätretkellä Liesjärven kansallispuistossa

7.5.2021

Tiedättekö, kun joskus joku paikka on hieman liian lähellä, eikä sille ehkä juuri siitä syystä osaa antaa tarpeeksi arvoa? Liesjärven kansallispuisto Tammelassa on aina ollut itselleni tällainen paikka. Hieman liian lähellä ja helposti saavutettavissa. Se on vuosikausia ollut itselläsi jonkinlaisena ”kakkosvaihtoehtona” – odottanut sitä hetkeä, kun en keksi parempaakaan paikkaa, jonne lähteä seikkailemaan.

Huhtikuun alkupuolella tulikin sitten iltapäivä, jolloin en pitkän ja puuduttavan palaveriputken jälkeen jaksanut sen kummemmin suunnitella, minne sitä suuntaisi. Tiesin vain, että halusin päästä tuulettamaan päätä jonnekin uuteen paikkaan, ja niinpä pienessä väsykiukussa pakkasin autoon miehen, koiran ja kameran ja lähdin ajelemaan kohti Liesjärveä. Reittejä en ollut katsonut ollenkaan, ja parkkipaikaksikin valikoitui juuri se, minkä GoogleMaps tarjosi ensimmäisenä: Korteniemi. Vauhdikkaan lähdön takia meillä ei todellakaan ollut mitään reittiä suunniteltuna etukäteen. Pysähdyimme ensimmäiselle opasteelle ja summamutikassa arvoimme, mihin suuntaan sitä lähtisi. Olin aiemmin bongaillut hienoja (drone)kuvia Kyynäränharjusta, joten päätimme suunnata sinne. Myin ajatukseni miehelleni kauniilla maisemilla ja molemmin puolin avautuvalla järvinäköalalla.

Korteniemi, josta lähdimme liikkeelle, oli itsessään jo näyttävä. Google tiesi kertoa, että entisen metsänvartijan pihapiiri rakennuksineen, puutarhoineen ja viljelyksineen on säilynyt lähes muuttumattomana yli sadan vuoden ajan. Perinnetilan tarkoituksena on suojella kulttuurimaisemaa, vanhaa rakennuskantaa sekä ylläpitää ikivanhaa perinnetietoa. Paikalle kannattaisi ehdottomasti suunnata myös kesäaikaan, jolloin tilalla todella eletään 1910-luvun mukaisesti. Silloin pihapiiristä löytyisi myös elämää alkuperäisrotuisten kotieläinten, kuten lehmien, lampaiden ja hevosten muodossa. Pelloilla ja kasvimaalla taas viljellään kesäaikaan vanhoja kotimaisia kasvilajikkeita perinteisin työtavoin.

Perinnetilan jälkeen reitti laskeutui kuusikkoon, jossa pääsimme hetkittäin nauttimaan pitkospuista. Siellä täällä oli vielä lunta ja paikoitellen myös todella liukasta, joten askeleitaan sai katsoa todella tarkkaan. Mäyrinkäisellä oli taas uudessa paikassa neliveto päällä, joten paikoitellen kävimme (hyvinkin äänekästä) keskustelua siitä, kuka määrää tahdin.

Jostain kauempaa kuului joutsenten laulua ja pienillä peltokaistaleilla seisoskeli peuroja, joita yritimme epätoivoisesti saada kuvattua. Vaikka otukset seisoivatkin kiltisti paikallaan, ei kameran zoomi tällä kertaa riittänyt kuvaamiseen. Metsikössä seikkaillessamme tuntui, että talvi ja kevät olisivat vuorotelleet: välillä liukastelimme jäällä ja otimme puiden oksista tukea pysyäksemme pystyssä, välillä taas aurinko pilkahteli puiden välistä antaen lupauksia keväästä muuttolintujen säestäessä taustalla.
Näin jälkikäteen on pakko myöntää, ettei reittivalintamme ehkä ollut (ainakaan kuvausmielessä) paras mahdollinen. Kuten olen täällä aiemminkin kirjoittanut, suosin itse rengasreittejä, sillä kyllästymme Dodon kanssa nopeasti samoihin maisemiin, enkä tiedä mitään turhauttavampaa kuin palata samaa reittiä takaisin lähtöpisteelle. Pettymys olikin suuri, kun jossain vaiheessa retkeä tajusin, ettei kyseessä tosiaankaan ollut rengasreitti ja että neljä kilometriä oli vasta puoliväli – ei suinkaan koko lenkin pituus.

Matkanahan kahdeksankaan kilometriä ei ole vielä kummoinen, mutta jotenkin pitkän ja stressaavan työpäivän jälkeen olo oli kovin kömpelö. Tuntui, että kompastelin koko ajan johonkin ja erityisesti jäätikkökohdissa meinasin kaatuilla yhtenään, vaikka alla oli nastakengät. Asiaa ei auttanut flexin päässä tempoileva mäyrinkäinen, jolla oli koko ajan tarve vetää väärään suuntaan tai kimpoilla kumiluodin lailla hajujen perässä niin, että sain vähän väliä olla irrottelemassa flexiä jostain näreestä. Luontokaan ei tuntunut olevan puolellamme, sillä reissun aikana satoi useamman kerran. Vaikkeivat sadekuurot olleetkaan pitkiä, kastelivat ne meidät litimäriksi (tukkani ei siis normitilanteessa ole ihan noin kamalan näköinen, miltä kuvissa näyttää) ja latistivat tunnelmaa entisestään.

Vaikeuksien kautta voittoon! Pääsimme viimein Kopinlahdelle, josta löytyi kiva levähdyspaikka järvinäköalalla. Ilta alkoi hiljalleen pimetä ja nälkä kurnia (, koska emme tietenkään olleet varautuneet eväin tälle extempore-retkelle). Pikaisen perhepalaverin jälkeen päätimme lähteä takaisin ja jättää Kyynäränharjun toiseen ajankohtaan. Onneksi toinen taloutemme kaksijalkaisista (en minä) osaa suunnistaa, joten meidän ei tarvinnut palata samoja jälkiä takaisin. Päätimme nimittäin suunnata parkkipaikalle metsäautotietä pitkin, kun se kerran kartan mukaan oli mahdollista. Ajattelimme näin säästävämme hieman aikaa, kun ei tarvinnut yrittää taituroida metsän jäätiköillä pystyssä. Ja olihan se totta, että askel oli huomattavasti reippaampi kunnon tiellä. Tai no, mäyrinkäinen taisi vetää vesimelonin nenäänsä, joutuessaan metsän sijaan tavallisen tylsälle tielle. Rooleihin tuli siis muutos, ja loppumatkan allekirjoittanut kiskoikin mäyrinkäistä perässään…

Metsäautotiellä mäyrinkäisen kanssa tapellessani (neiti oli juuri hukuttautumassa tulvivaan ojaan) kuulin yhtäkkiä kurkien laulua. En tiedä miksi, mutta kurjet ovat kuikkien ohella yksiä rakkauslintujani ja herkistyn aina, kun kuulen niiden äänen. Olinkin maailman onnellisin, kun tajusin kurkiauran lentävän ylläni ja laulavan äänekkäästi mennessään. Kyyneleet silmissä kuuntelin lintujen laulua ja mietin, miten ihanaa olikaan, että maailmassa, jossa on ihan liikaa aikatauluja, velvollisuuksia ja sekasortoa, jotkut asiat ovat ja pysyvät. Vuodesta toiseen. On kevät, kesä, syksy ja talvi ja ne kaikki taas uudelleen. Tuntui äärettömän helpottavalta tajuta, että rakkaat kurkeni palaisivat keväästä toiseen, vaikka oma elämä olisi miten solmussa. Että maailmassa, jossa kaikki on usein kovin arvaamatonta,  oli kuitenkin jotain pysyvää.