kansallispuisto

Kauniita harjumaisemia ja vettä molemmin puolin tietä. Kauas horisonttiin jääviä, viipyileviä katseita, ilmassa tuoksuva talvi, muuttolinnut ja auringon viimeiset säteet. Niistä koostui meidän lokakuinen syysretkemme Päijänteen kansallispuistoon. Vaikka olin kuvitellut sydämeni sykkivän pohjoisen tai merien kansallispuistoille, tuntui myös Päijät-Hämeen luonnossa ihmeen kotoisalta. Oli hurjan helppoa hengittää ja mieli oli utelias. Olisin halunnut kiivetä jokaiselle nyppylälle ja jatkaa mutkittelevia polkuja aina vain pidemmälle. Harjumaisemat lumosivat minut kilometri toisensa jälkeen, emmekä meinanneet päästä määränpäähämme, sillä koko ajan oli pysähdyttävä ihastelemaan edessä aukeavia näkymiä.

Joutsenet ja kanadanhanhet olivat kokoontuneet läheiselle lammelle tekemään muuttoa. Samalla kun katselin niiden lähtemistä, kurkkua kuristi. Siinä hetkessä, kirpeän syystuulen puhaltaessa ja auringon maalatessa maisemaa viimeisillä säteillään, olisin niin kovasti halunnut lähteä lintujen mukaan. Levittää käteni, nousta taivaalle ja jatkaa kohti valoa ja lämpöä. Hetken aikaa tuntui äärettömän epäreilulta, että toiset saavat lähteä ja minun pitää jäädä. Jäädä, vaikka jokainen solu minussa huutaa, että on päästävä pois. Jonnekin muualle. Palata vasta sitten, kun ilmassa on taas lupaus keväästä ja valosta.

Päijätsalon ympyräreitillä pääsee kiipeämään

Olin kovasti miettinyt säästäväni Päijänteen kansallispuistoa kesälle, sillä olisin halunnut päästä tutustumaan puistoon meloen, mutta niin me vain suunnistimme sinne edellisenä viikonloppuna. Päätimme kiertää Päijätsalon ympyräreitin, sillä sen varrelta löytyi kiinnostavan oloinen näköalatorni, jota on sotavuosina (1939-1944) käytetty myös lennonvalvontatehtävissä.

Mutta palataanpas lähtöpisteesen eli parkkipaikkaan, joka sijaitsee Sorolantiellä. Parkkipaikan opastetaulussa kerrotaan Päijätsalon alueesta, ja kartasta näkee hyvin kansallispuiston puolelle kulkevat polut välimatkoineen. Päijätsalon ympyräreitti ei siis kokonaan kulje kansallispuiston alueella, vaan sinne pääsee pujahtamaan vasta hetken metsässä talsittuaan. Lyhyin reitti pysäköintipaikalta Päijätsalon näkötornille on noin puolentoista kilometrin mittainen, mutta halutessaan tornille voi kiertää rantamaisemien ja Pyydysniemen tulipaikan kautta. Tällöin menomatkalle tulee mittaa reilut pari kilometriä. Koska nälkä kurni pitkän ajomatkan päätteeksi, päätimme suunnata lyhintä reittiä näkötornille, jossa olimme suunnitelleet syövämme retkieväät.

Näkötornin polku on samalla luontopolku, jonka varrella kerrotaan kasveista ja eläimistöstä, ja mahtuipa reitille muutama kysymystaulukin, jotka ovat osa Suomen Ladun Hyvinvointia luonnosta -työryhmän tuottamaa materiaalia, joka johdattelee kulkijaa herättelevillä kysymyksillä mielen ja hyvinvoinnin maisemiin. Reitin ensimmäiset metrit kuljettiin valoisassa kangasmetsässä, josta löytyy myös sadan linnunpöntön muodostama Pömpelikylä. Kyseessä on tempaus, jossa Päijätsalon vakituiset asukkaat ja lomailijat pystyttivät metsään eräänlaisen lintujen lomakylän saaren sirkuttajille. Maasto oli melko juurakkoista, ja polulle oli kaatunut muutama kuusikin. Luin Luontoon.fi-sivustolta, että reitti olisi merkattu punaisin ja sinisin merkein, mutta ne menivät itseltäni täysin ohi. Maasto on kuitenkin niin hyvin tallattu, ettei eksymisvaaraa ole. Ehkä tästä syystä omakin huomio kiinnittyi kaikkeen muuhun, paitsi merkintöihin…

Hetken metsässä tallusteltuamme aloimme ihmetellä, miksi ihmeessä reitti oli luokiteltu keskivaativaksi. Mietimme virnistellen, voisiko pelkkä juurakkoisuus aiheuttaa sen, ettei reitti ollutkaan vaativuudeltaan se kaikista helpoin. Hetken päästä hymy kuitenkin hyytyi, sillä tasaisen kangasmetsäosuuden jälkeen reitti lähtee kohoamaan jyrkästi ja pitkästi. Samalla astuimme myös kansallispuiston puolelle. Mäessä sykkeet kohosivat mukavan korkeiksi, ja olikin ihan kiva jäädä välillä keräilemään mustikoita ja katselemaan metsämaisemaa ihan muuten vaan (ja samalla yrittää saada läähätystä laantumaan).

Kiipeäminen kuitenkin kannatti, sillä mäen päällä pääsimme vihdoin näkemään monien hehkuttaman näköalatornin. Kapusimme tornin huipulle varovasti, sillä askelmat olivat kapeat ja jyrkät. Pariin otteeseen jäimme myös isoine reppuinemme kiinni portaikkoon, joten mikään tilaihme ei ole kyseessä. Tornin huipulla ollaan 180 metrin korkeudessa, ja kun vihdoin pääsimme kaikki ylös asti (pidimme kunnon välimatkat kiivetessä, sillä emme halunneet pudota toistemme syliin), aukesi edessämme huikeat näkymät Päijänteen suurimmalle selälle, Tehinselälle. Päätimme lennättää tornista myös dronea, sillä tuuli oli juuri sopivasti hetkeksi tyyntynyt.

Retkikeitin testissä

Olin ottanut matkalle mukaan uuden retkikeittimen, jonka testausta odotin vähintään yhtä innoissani kuin Päijänteen maisemiakin. Norjassa meillä oli mukana kaverini keitin, ja olenkin siitä asti aina enemmän ja vähemmän vakavissani harkinnut kapistuksen ostoa itsellenikin. Nyt kesän pitkään jatkuneet maastopalovaroitukset ja toisaalta myös monituntisiksi venyneet ruuanlaittoyritykset nuotiolla olivat tehneet oman tehtävänsä, ja raaskin vihdoin ostaa oman retkikeittimen.

Olinkin lapsellisen innoissani, kun levittäydyimme kallioille tornin juureen ja aloitimme ruuanlaiton. Lähdimme liikkeille maailman helpoimmista retkieväistä eli tuunatusta pussicarbonarasta sekä kaikkien retkeilijöiden hehkuttamasta leipäjuustosta kinuskikastikkeella. Tuntui oudolta ja jotenkin väärältä, kun sapuskat valmistuivat niin vaivattomasti ja nopeasti – eivätkä vaatteet haisseet reissun jälkeen savulta. Toki nuotiolla istuskelussa on oma tunnelmansa, mutta näin nopeahkolla päiväretkellä (olimmehan lähteneet reissuun ihan liian myöhään) keitin vei ehdottomasti voiton.

Innostuimme touhusta melkoisesti, ja uskonkin, että keittimelle tulee paljon käyttöä retkillä. Enää pitäisi löytää kivoja ja helppoja ohjeita! Tarkoituksena on siis jatkossa tehdä retkiruuat alusta asti itse ja jättää pussipastat kaupan hyllylle. Toivotaan, että tämä into kantaa paria seuraavaa reissua pidemmälle, haha.

Luontopolku lumosi

Päijätsalon luontopolku oli positiivinen yllätys, ja me kaikki olimme siitä innoissamme. Vaikka metsäosiot eivät olleetkaan kovin vaihtelevia tai erikoisia, näkötorni ja sen maisemat olivat huikeat. Reitillä riitti nousua ja laskua, mutta ehkä juuri se teki polusta mielenkiintoisen. Oli myös kivaa, ettei polulla ollut ruuhkaa, vaikka parkkipaikka olikin lähtiessämme ollut täynnä autoja. En tiedä, minne autoilijat olivat piiloutuneet, mutta me emme retkemme aikana törmänneet kuin muutamaan ulkoilijaan.