Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Category

erikoispostaus

erikoispostaus Uusimaa

Katoaako Kytäjän kartanon kirous koskaan?

31.10.2021

Hyvinkään lähellä sijaitsevan Kytäjän kartanon historia on täynnä toinen toistaan kamalampia tragedioita. Kylmäveriset murhat ja epäonniset sattumat ovat seuranneet ihmisiä läpi sukupolvien ja varjostaneet kartanon historiaa vuosisatojen ajan. Synkkä menneisyys onkin saanut monet puhumaan kirouksesta, joka tuntuu yhä lepäävän kartanon yllä.

Vaikka Kytäjän kartanon historia ulottuukin 1500-luvulle (, jolloin valtaa piti Tottien suku), kartanon kulta-aika ajoittuu vasta 1800-luvulle, joka oli Linderin aikakautta. Kytäjästä muodostui tällöin Suomen suurin yksityinen tila, jolla oli oma raha, meijeri, kauppa, koulu, sähkölaitos, viinitehdas ja jopa junarata. Kaiken pahan alkupisteeksi voidaan katsoa vuosi 1865. Tällöin kartanon isännän Constantin Linderin, Marie-vaimon salainen rakastaja Henrik Borgström hyppäsi alas toisen kerroksen parvekkeelta, sillä hän pelästyi jääneensä kiinni isännälle. Henrik loukkasi itsensä pahoin hypyssä, mutta onnistui kuitenkin ratsastamaan karkuun. Lopulta mies kuoli saamiinsa vammoihin. Viisi vuotta tapauksen jälkeen Marie teki itsemurhan. Marien ja Constantinin poika peri lopulta tilan itselleen, mutta päätyi hänkin tekemään itsemurhan vuonna 1921.

Linderin suvun jälkeen Kytäjän omistajaksi siirtyi Leopold Lerche, joka isännöi kartanoa kuolemaansa saakka, vuoteen 1927. Seuraava omistajaksi siirtyivät Vähäkalliot (1928-79). Kartanon isäntä Väinö Vähäkallio oli ammatiltaan arkkitehti, ja hän uudisti tilan päärakennuksen ja suunnitteli kylälle kirkon.

Jos Linderin aikakausi oli ollut epäonninen, Vähäkallioiden aika oli suorastaan traaginen. Väinö ja Astrid Vähäkallion kaikki kolme lasta kuolivat varsin nuorina: Ensin heidän Aarne-poikansa kuoli vain 12-vuotiaana Kai-veljensä vahingonlaukaukseen hillerimetsällä. Kai itse menehtyi vuonna 1940 Talvisodassa. Samana päivänä syntyi hänen poikansa, joka ristittiin Kai Kustaaksi. Tästä neljä vuotta myöhemmin (1944) Vähäkallioiden ainoa elossa oleva lapsi, Eva-tytär, kuoli synnytyksen jälkeiseen verenvuotoon 29-vuotiaana. Lopulta myös perheen isä Väinö kuoli ärhäkkään syöpään vuonna 1959.

Helatorstain kolmoismurha

Väinön kuoleman jälkeen kartano siirtyi hänen 19-vuotiaalle pojanpojalleen Kai Kustaalle. Kaita kuvailtiin äkkipikaiseksi ja vainoharhaiseksi, ja kaikki kärjistyi vuonna 1972 helatorstai-iltana, jolloin kolme nuorta leiriytyi kartanon läheisille maille. Ilmeisesti leirinuotion savu raivostutti Kain, joka lähti marssimaan nuorten luo revolveri mukanaan. Päästyään paikalle, hän kurkisti teltan sisälle, jossa pojat (Kai Hyväkkä, Esa Hyväkkä ja Veijo Häkkinen) nukkuivat, ja ampui jokaista kerran päähän. Teon jälkeen Kai palasi takaisin kartanolleen, puhdisti aseen ja laittoin sen kaappiin.

Vaikka kartanon työntekijät arvasivat heti, kuka tekojen takana oli, Kain jäljille päästiin vasta myöhemmin, ja vasta lähes kuukauden kestäneiden tutkimusten jälkeen KRP pidätti Kain. Kai tuomittiin 12 vuodeksi kuritushuoneeseen, mutta ensikertalaisena hän istui vain kuusi vuotta (1972-78). On arveltu, että lyhyt tuomio saattoi selittyä taloudellisilla seikoilla, olihan Kytäjän kartano yksi alueen merkittävimmistä työllistäjistä…

Kain on kerrottu katuneen tekojaan ja yrittäneen sovitella niitä. Hän muun muassa maksoi poikien kaikki hautajaiskulut ja osti poikien äideille asunto-osakkeet. Mikään ei kuitenkaan saanut tekoja tekemättömiksi. Noin vuosi vapautumisensa jälkeen Kai riiteli vaimonsa kanssa raivokkaasti Kytäjän kartanolla. Kesken riidan miehen kerrotaan huutaneen ”Minun kanssa ei enää kenenkään tarvitse riidellä”, ja marssineen tämän jälkeen konttorihuoneeseen, jossa hän ampui itsensä.

Rälläyksestä konkurssiin

Kai Kustaalta kartano periytyi hänen pojilleen, jotka koettivat jatkaa tilanpitoa huonolla menestyksellä. Kyläläisten keskuudessa puhutaan vieläkin siitä, miten suuri perintö sekoitti nuorten poikien päät ja teki heistä ylimielisiä. Osaamattomissa käsissä omaisuus oli pian hassattu ja velkaantuminen väistämätöntä…

Pojat eivät kuitenkaan olleet ainoita, joilla oli ongelmia rahankäytön suhteen. Kain entinen vaimo ja tämän uusi puoliso nimittäin laittoivat näppinsä peliin, ja sotkeutuivat ahneuksissaan perikunnan rahoihin. Vuonna 1985 pariskunta saikin syytteet poikien rahojen kavaltamisesta, ja entinen vaimo sai vielä 10 kuukauden vankeustuomionkin.

Viimeinen naula arkkuun oli, kun Kytäjän kartano ajautui konkurssiin vuonna 1994. Tällöin autokauppias Yrjö Laakkonen osti sen pakkohuutokaupassa.

Muita surullisia ihmiskohtaloita

Jos edellä mainitut kuolemat eivät vielä saaneet vakuuttuneiksi siitä, että Kytäjän kartano on kirottu, niin entäs sitten nämä surulliset ihmiskohtalot? Kuinka monta kuolemaa voidaan laittaa epäonnen piikkiin?

  • 1960-luku, kesätyöntekijän kuolema: kesätyöntekijänä Kytäjällä ollut poika tippui heinätöiden yhteydessä aisalta ja jäi peräkärryn pyörien alle.
  • 1956, neljän lapsen hengen vaatinut tulipalo: kartanon asuintalon tulipalossa menehtyi neljä lasta. Talon isäntää epäiltiin palon sytyttäjäksi, mutta asiaa ei koskaan saatu selvitettyä.
  • 1972 mökkisurma: 19-vuotias poika surmasi isänsä pienoiskiväärillä kartanon mökissä. Sekä isä että poika tekivät metsätöitä kartanon mailla. Samana vuonna tapahtui myös telttailijoiden kolmoismurha…
  • 1985, opettajan itsemurha: Mauri Vaakanainen ampui itsensä koulurakennuksen vessassa.
  • 2003, mustasukkaisuusmurha: Kytäjällä eläintenhoitajina toimineen pariskunnan mies murhasi entisen kumppaninsa henkilökunnan asuntolassa ampumalla tätä kahdesti päähän. Poliisin mukaan teko oli suunniteltu ja täytti siten murhan kriteerit.
  • Lisäksi: liikkuu myös tarinoita, joiden mukaan Kytäjäällä työskennellyt työnjohtaja olisi hirttäytynyt työpaikalleen.

Kytäjän kartano on vastakohtien paikka. Toisaalta paikassa on yhä nähtävissä entisajan loistoa, ja on helppo kuvitella paikkaan entisaikojen yltäkylläisyys ja mahtavuus. Toisaalta kaikkialla kuitenkin tuntuu leijuvan katkeruus ja surumielisyys – ehkä jopa pahuus. Tuntuu, että tilan rakennuksilla, puilla ja patsailla olisi vuosisatojen synkkä taakka harteillaan.

Vilunväreitä nostattavaa tunnelmaa ei muuten yhtään keventänyt se, että yhtäkkiä, aivan tyhjästä, auton takakontissa oleva koiramme sai järkyttävän ulvontakohtauksen, joka lakkasi vasta, kun poistuimme alueelta…

Mitä luulet, mahtaako Kytäjän kartanon kirous koskaan kadota?

erikoispostaus Pirkanmaa Suomi

Yliluonnollinen Voipaalan kartano

28.10.2021

Viikon toinen kummitustarina! Tällä kertaa vuorossa on Voipaala, joka on Valkeakoskella, Sääksmäen Rapolan harjulla sijaitseva kartano, jonka päärakennuksessa sijaitsee nykyään taidekeskus. Nykyinen kartanon päärakennus on rakennettu 1912, mutta tilan historia ulottuu vähintäänkin 1500-luvun lopulle.

Useiden lähteiden mukaan erilaisia havaintoja kummittelusta on satoja, ja niitä on raportoitu 1960-luvulta eteenpäin aina näihin päiviin saakka. Kartanon päärakennuksessa on aikojen saatossa koettu runsaasti selittämättömiä asioita, kuten poltergeist-ilmiöitä ja etiäisiä. Nykyään yleisimpiä kummitusilmiöitä ovat erilaiset elämisen sekä riitelyn äänet. Lisäksi rakennuksessa ja piha-alueella on nähty myös Harmaapukuinen nainen.

Voipaalan sotajoukko

Yksi tunnetuimmista alueella nähdyistä ilmiöistä on soturijoukko, jonka voi erityisesti sumuisina aamuöinä nähdä laahustavan pitkin puistoa. Päällään heillä on vanhat vaatteet ja muuten he näyttävät varsin surkeilta, haavoittuneilta ja väsyneiltä. Lähellä olevan asuinrakennuksen asukkaat taas ovat kertoneet joukkion kulkevan tiettyyn aikaan heidän asuntonsa lävitse. Sotilaat ovat näkymättömiä, ja ainoastaan askeleet ja heidän vaatteista tulevat äänet kuuluvat muutoin hiljaisessa talossa.

Elämään jääneen perimätiedon mukaan soturit voi saada katoamaan huutamalla heille vepsän kielellä ”Sota on ohi! Palatkaa koteihinne!” 

Kuka Harmaapukuinen nainen on?

Sotilasjoukkoakin tunnetumpi ja tutumpi näky Voipaalassa on pitkään hameeseen pukeutunut nainen, joka on ilmestynyt useampaan otteeseen keskellä kirkasta päivää Voipaalan sisätiloissa. Ensimmäinen havainto tästä naisesta on jo 1900-luvun alkupuolelta, kun Voipaalan viimeinen emäntä Helvi Ilkka oli nähnyt harmaapukuisen naisen ilmestyvän hänen taakseen. Tällöin vielä lapsi-iässä ollut Helvi oli kysynyt äidiltään, kuka nainen oli mahtanut näkyä hänen peilissään. Naisella oli tytön kertoman mukaan ollut yllään harmaa pitkä mekko ja hän oli korjannut päässään olevaa hattua sekä riisunut käsissään olevat hansikkaat. Toisen version mukaan tyttö taas olisi seurannut naista ja pelastunut tämän takia talossa samaan aikaan syttyneestä tulipalosta.

Merkittävin havainto Harmaapukuisesta naisesta on kuitenkin elokuvaohjaaja Anna Lapsuilla, joka vuonna 1995 valmisteli Voipaalaan suurta näyttelyä. Hän oli kertomuksen mukaan huomannut oviaukosta kurkistelevan vanhahkon naisen. Jälkeenpäin Lapsui oli kysellyt, kuka tämä utelias, mutta säikky nainen oikein oli, ja silloin muut yhdistivät tapauksen Harmaapukuiseen naiseen.

Harmaapukuinen nainen esiintyy Voipaalassa muutosta enteilevänä hahmona, mutta kuka hän oikeastaan on? Naista on nimitetty ainakin 1970-luvulta lähtien neiti Nervanderiksi. Kartanon omisti 1800-luvun puolessa välissä Nervanderin suku, ja naiseksi tulkittu hahmo saattaa olla joku suvun jäsenistä. Rouvasta ei kuitenkaan tiedetä juuri mitään, ja tuntuu, ettei hän oikein suoraan sovi kehenkään edesmenneeseen henkilöön. Tämän takia aaveelle on olemassa monenlaisia selityksiä ja tarinoita. Yksi näistä on varsin mielenkiintoinen: Sen mukaan Harmaapukuinen nainen olisikin talon edesmennyt isäntä, Emil Nervander. Hänen elämäkerrassaan nimittäin kerrottiin, että mies olisi tykännyt pukeutua naamiaisissa naiseksi ja naisten asuihin. Olisi siis varsin luontevaa, että hän olisi palannut taloon kummittelemaan juuri naishahmona.

Voipaalan selittämättömät tapahtumat

Sirpa ja Aaro Pappila toimivat Voipaalassa talonmiehinä vuosina 1973-98. Heidän mukaansa kartanon yläkerrasta on kerta toisensa jälkeen kuultu ikään kuin näyttelyn rakentamisen ääniä, askeleita, puhetta tai muita ihmisääniä. Lisäksi sieltä on kuultu useamman ihmisen katkeraa riitaa, jolloin koko rakennukseen on levinnyt ankea ja alakuloinen tunnelma.

Aaro joutui talonmiesvuosiensa aikana monesti käymään talossa näiden äänien takia. Varmuuden vuoksi mies otti tarkastusreissuille koiransa mukaan. Ne olivat usein käyttäytyneet oudosti kartanon alueella. Esimerkiksi kerran koirat olivat keittiövälikön oviaukon ja ruokahuoneen pöydän tienoilla vaistonneet jotakin ja jääneet herkeämättä tuijottamaan yhteen suuntaan karvat pystyssä.

Toinen tarina taas kertoo tv-ryhmästä, joka oli kuullut alueen kummittelusta ja halusi kokeeksi yöpyä kartanon päärakennuksessa. Reissu ei kuitenkaan mennyt ihan putkeen, ja yöllä seurue oli paniikissa siirtynyt piharakennukseen.

Voipaalan viimeisen omistajan Helvi Ilkan kerrotaan tosissaan pelänneen kartanon päärakennusta varsinkin öiseen aikaan. Helvin lisäksi on monia muitakin, jotka yhä tänä päivänäkin pelkäävät tilaa, ja joilla saattaa olla kokemusta kartanon selittämättömistä tapahtumista. Vielä nykyisinkin Voipaalassa työskennelleet ovat toisinaan kuulleet askeleiden ääniä tyhjistä huoneista ja kokeneet läsnäolon tunnetta, vaikka ketään ei näy. Lisäksi oudot ilmiöt pihamaalla, kuten laahustavat soturit puistossa, ovat yleisiä vielä tänä päivänäkin.

Yhtenä syynä Voipaalan aktiivisuudelle arvellaan olevan paikalla mahdollisesti sijainnut rautakautinen kalmisto, jonka jäänteitä olisi mahdollisesti löytynyt kartanon silloisen päärakennuksen kellarista. 1600-luvulta on tieto, että kartanon silloisen päärakennuksen kellarista olisi kaivettu esiin ihmisten luita, joten voisiko se olla yhtenä selityksenä yliluonnollisille tapahtumille?

erikoispostaus Kanta-Häme Suomi

Lepaan Anna – selkäpiitä karmiva rakkaustarina

25.10.2021

Halloween näkyy tänä vuonna myös täällä blogin puolella erilaisten kummitustarinoiden muodossa. On ollut hurjan mielenkiintoista tutustua lokakuun aikana muutamaan vanhaan, historiaa huokuvaan paikkaan, joissa huhutaan vielä tänä päivänäkin kummittelevan. Olen käynyt kuvailemassa ja tutkimassa paikkoja kavereideni kanssa, ja pakko myöntää, että näillä reissuilla (ja erityisesti niiden jälkeen!) on sattunut ja tapahtunut kaikenlaista… Mutta niistä lisää myöhemmin!

Aloitetaan tämä minisarja kuitenkin yhdellä Suomen ehkä vanhimmista ja tunnetuimmista kummitustarinoista, jonka alku vie 1400-luvun Hattulaan. Kyseessä on kuuluisa Lepaan Anna ja hänen selkäpiitä karmiva rakkaustarinansa, ja sijaintina mikäs muukaan kuin Lepaan kartano. Tarinasta on useita versioita, ja kerron niistä muutaman. Yhteistä kaikille on kuitenkin kielletty rakkaus ja Annan surkea loppu.

Mainittakoon heti alkuun, että vaikka tapahtumista onkin kulunut aikaa, voi rauhattoman Annan vielä nykyäänkin nähdä kirkkaina kuutamoöinä vaeltelemassa ja etsimässä kadotettua rakkauttaan Lepaan kartanon alueella…

Kellariin muurattu tai teljetty rakkauden uhri

Tarina sijoittuu 1400-luvulle, jolloin Lepaan kartanon Anna-tyttärelle etsittiin puolisoa. Ehdokkaita oli ilmeisesti muutamia, mutta kesäksi kartanolle päädyttiin kutsumaan Hämeen linnanherra Niilo Olavinpoika. Tarkoituksena oli, että kesän aikana Niilo pääsisi rauhassa tutustumaan Annaan paremmin. Ujona persoonana Niilo ei kuitenkaan saapunut Lepaalle yksin, vaan otti mukaansa hyvän ystävänsä Maunu Tavastin. Maunu oli pappismies, ja siten ”turvallinen” valinta tällaiselle reissulle. Kesän aikana asiat kuitenkin mutkistuivat, eikä mikään lopulta mennyt suunnitelmien mukaan. Niilo ei nimittäin onnistunutkaan valloittamaan Annan sydäntä, vaan sen sijaan Anna ja Maunu löysivät toisensa. Tämähän ei tietenkään käynyt laatuun, sillä piispan urasta haaveilevan pappismiehen ei ollut soveliasta avioitua – saati haihatella menemään nuorten naimattomien naisten kanssa.

Skandaali oli valmis.

Mutta mitä sitten tapahtui? Tarinalle on olemassa monenlaisia lopetuksia. Yleisimpiä lienevät erilaiset versiot raskauteen johtaneesta rakkaudesta, jonka seurauksena Annan maallinen elämä päättyi (tai se päätettiin) Lepaan alueelle. Tunnetuin näistä on varmasti versio, jossa joko Annan suku tai hänen oma isänsä surmasi Annan telkeämällä tämän Lepaan kartanon kellariin tai vaihtoehtoisesti muuraamalla hänet elävältä kellarin seinän sisään. Toisessa tunnetussa tarinassa Annan taas kerrotaan hukkuneen Lepaan virtaan (joko oman käden kautta tai isänsä toimesta), kun taas joissain versioissa surma sijoittuu Lepaan virran vastarannalle, Hinnonmäen kellariin.

Entä jos kukaan ei kuollutkaan?

Kuolemaan johtaneen perustarinan lisäksi on olemassa myös toinen perustarina, jossa Anna ei kuollutkaan. Sinä Anna jäi henkiin ja synnytti myöhemmin Maunu Tavastin aviottoman pojan. Poika nimettiin Olavi Maununpojaksi, ja hän toimi isänsä Maunu Olavinpoika Tavastin seuraajana Turun ja Suomen piispana.

En tiedä, liittyykö juuri tähän versioon myös tarina siitä, miten Maunu olisi tuonut Annan Naantalin luostariin. Tästä myös Eino Leino on kertonut laajassa kolmiosaisessa Lepaan neiti -nimisessä teoksessaan sekä myöhemmin Maunu Tavast -nimisessä näytelmässä:

Runossa Leino kuvaa, miten harjuilta välkkyivät Hämeen vedet ja Suomen pihka tuoksui, kun Maunu päätyi parin viikon vierailulle Lepaan kartanoon. Silloin hengen mies teki surmasynnin, näki Annan, unohti suuret uskon kysymykset ja tunsi, kuinka Tavastien veri virtasi. Leino kirjoittaa myös näin syntyneestä pojasta, Olaus Magnista, joka ei tiennyt syntyperästään, ja josta tuli siis isänsä jälkeen uusi piispa. Runossa Anna kohottaa kaapunsa huppua ja tunnustaa nuoruuden rakkauden edelleen säilyneen. Vaikka Anna Maunun tahdosta vaihtoi nunnan kaapuun, sydämessä tunne oli entisellään. – Karvonen, 2016

Olipa Annan tarina totta tai ei, voidaan kuitenkin historiaa tutkailemalla todeta, että Maunu Tavast oli mieltynyt Anna-nimeen. Vai miksi muuten hän olisi aluksi nimennyt Suomeen perustetun birgittalaisluostarin Pyhän Annan luostariksi tai tuonut Turun tuomiokirkossa niin innokkaasti esiin Pyhää Annaa?

Outoja valoilmiöitä, valittava ihmishahmo, huokauksia kellarissa

Aikaa on kulunut, ja nykyään Lepaan kartanon tiloista löytyy puutarhaopisto. Paikan työntekijät ja aikoinaan myös kartanon asukkaat kertoivat tarinoita levottomasta Lepaan Annasta. Hahmosta, joka ei ollut saanut rauhaa, vaan liikuskelee edelleen synnyinseudullaan. Alueella on kertoman mukaan nähty ja koettu eri ilmiöitä. Anna on esimerkiksi kaatanut ja siirtänyt tavaroita, jonka lisäksi ovet saattavat toisinaan sulkeutua itsestään. Jotkut ovat myös tunteneet ilmavirran selittämättömästi pyyhkäisevän ylitseen. Lisäksi ilta-auringon laskiessa kellarista voi kuulla koputuksia, askelia ja huokauksia. Myöhemmin paikalle rakennetun tuulimyllyn ikkunoissa taas on nähty outoja valoilmiöitä ja joskus jopa ihmishahmo.

Koska yhden version mukaan Anna olisi hukuttautunut tai hukutettu Lepaan virtaan, vaihtelee Annan haamusta tehtyjen havaintojen sijaintikin hieman. Joidenkin tarinoiden mukaan valittava naishahmona liikuskelee kartanon alueen lisäksi Lepaan virran rantatiellä tai rantakoivikossa.