Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Category

bloggaaminen

bloggaaminen haaste Valokuvaus

Totuus blogikuvien takaa

18.10.2021

Tiesitkö, että kiiltäväpintaisten somekuvien takana on usein verta, hikeä ja kyyneleitä? Niin, ja vähintäänkin yksi koko touhuun kyllästynyt, kuvaajana toimiva puoliso.

Selailin yhtenä päivänä blogikuvia pitkälle taaksepäin ja useamman otoksen kohdalla huomasin miettiväni, että ”kunpa lukijat tietäisivät, mitä tämänkin kuvan ottaminen on vaatinut”. Siispä tuumasta toimeen, ja jakamaan ne oudoimmat tarinat ja kommellukset siloiteltujen otosten takaa!

Perheriita melontaretkellä

Ihanan värikäs melontakuva; aurinko paistaa, vesi kimmeltää sinisenä eikä taivaallakaan näy pilviä. Voisi luulla, että koko melontareissu oli yhtä hattaraa ja vaaleanpunaista unelmaa – todellista parisuhteen laatuaikaa siis. Totuus on kuitenkin ihan toinen! Kyseisenä päivänä tein juttua paikallislehteen ja jouduin sen takia kiertämään useamman luontokohteen samana päivänä. Melontareissu oli päivän viimeinen aktiviteetti, ja ilman lepoa tai kunnollista ruokataukoa olimme molemmat aivan loppu. Olen itse innokas meloja, mutta miehelleni kokemus oli ensimmäinen laatuaan. Kuvan takia minun oli pakko istua edessä, eikä aikaakaan, kun ajelehdimme päämäärättömästi vaarallisen lähellä kiviä, uppotukkeja ja rantoja. Hermoilin aikataulun, kameran ja pystyssä pysymisen puolesta samalla, kun mieheni yritti parhaansa mukaan opetella melomaan. Voin kertoa, että nautinto oli tästä reissusta kaukana, ja touhu meni lähinnä tiuskimiseksi. Lopulta pysähdyimme johonkin sopivalle metsärannalle vain todetaksemme, että maaperä muistutti lähinnä suota, ja heti noustessamme kanootista, kastelimme kenkämme läpimäriksi. Se, jos mikä kruunasi muutenkin huonosti menneen reissumme, emmekä loppumatkasta juuri puhua pukahtaneet. Tämän kyseisen reissun jälkeen en myöskään ole saanut miestäni enää ylipuhuttua melontaretkelle… Jännä juttu.

Vaatteiden vaihtoa keskellä suota

Tämä reissu oli yksi erikoisimmista aikoihin – harvoin nimittäin tulee raahattua luontoretkille mitään vettä ja kameraa kummempaa mukaan. Mutta tälle toukokuiselle suoretkelle raahasin repullisen vaatteita mukaan, sillä en osannut arvioida, mikä vaate näyttäisi kuvissa parhaimmalta. Oli varsin eksoottista vaihtaa vaatteita pitkospuilla ja toivoa, ettei suolla olisi muita lenkkeilijöitä. Yksi pyörä tuli vastaan, kun yritin vauhdissa tempoa jotain rintsikoiden peitoksi – siinä kuitenkaan onnistumatta. Toivottavasti en aiheuttanut kyseiselle fillaroijalle loppuelämän traumoja…


Paniikkia aiheuttaneet kaatuilevat puut

Onneksi tämä kuva on otettu takaapäin, etteivät meidän kauhistuneet naamat näy. Kävi nimittäin niin, että Repoveden kansallispuiston kallioilla istuessamme havahduimme ensin ihmeelliseen narinaan ja sen jälkeen kamalaan rysäykseen. Huomasimme, että takanamme oli kaatunut puu lähellä reittiä, josta ihmiset kulkivat. Kyseisenä päivänä ei ollut mitenkään järkyttävän tuulista: emme ennen puun kaatumista olleet edes kiinnittäneet tuuleen erityistä huomioita. Voin kertoa, että kyseisen rysäyksen jälkeen tuijotimme jatkuvasti puiden latvoja ja pelkäsimme liiskautuvamme seuraavan kaatuvan puun alle… Loppuretki ei siis ollut niin kovin nautinnollinen ja seesteinen, mitä kuvista olisi ehkä voinut luulla. Oikeastaan olimme todella onnellisia, kun vihdoin pääsimme autolle ja turvallisen matkan päähän huojuvista puista.

Mitä vaan Instagram-kuvan takia

Olin käymässä vanhemmillani, ja siinä sohvalla Instagramia selaillessani törmäsin muutamaan kivaan pilkkikuvaan – ja siitähän se ajatus taas lähti. Kaivoin varastosta isän vanhat pilkkivermeet ja suuntasin viereiselle järvelle kaira kainalossa. Koska tarkoitus ei suinkaan ollut saada saalista, ei koukkuun päätynyt minkäänlaista syöttiä. Pilkkireissu taisi muutenkin kokonaisuudessaan kestää maksimissaan vartin verran, sillä olin lähtenyt kiireellä aivan liian ohkaisissa vaatteissa, eivätkä kenkänikään pitäneet vettä loskaisella jäällä. Kaikessa kiireessä kuitenkin unohdin kameran kotiin, joten jouduin tyytymään kännykkälaatuun (tai oikestaan Instagram-laatuun, sillä sieltä löytyi kiva filtteri). Kuva jäi kuitenkin kovin rakeiseksi, eikä se siitä syystä koskaan päätynyt Instagramiin asti. Reissu, jossa ei taaskaan ollut mitään järkeä, mutta tulipahan testattua pilkkimistä vuosien tauon jälkeen.

Perseelleen mennyt kuukkelijahti

Uskon, että aika moni törmäsi viime talvena suloisiin kuukkelikuviin, joissa lintu söi kuvaajan kädestä. Kehitin tällaisesta(kin) kuvasta itselleni pakkomielteen, ja kun varasimme mökin Saariselältä, aloin heti selvittämään, mikä olisi paras paikka kuukkelijahtia ajatellen. Ahkera googlettelu ja Instagramin selailu tuntuivat kannattavan, sillä törmäsin päivitykseen, jossa kerrottiin takuuvarmasta kuukkelipaikasta. Tuntui olevan aivan sama, mihin kellon- tai vuodenaikaan paikalle saapuisi, niin kuukkeleita olisi jo oksilla odottamassa. Kuulostaako muidenkin mielestä liian hyvältä ollakseen totta? Kirpeänä talvipäivänä, jolloin pakkanen laski lähes kolmeenkymmeneen, lähdimme rämpimään kuukkelipaikalle. Toppautumisesta huolimatta olimme aivan jäässä ja jouduimme hyppelemään koko ajan paikallamme, ettemme olisi jäätyneet pystyyn. Ettei reissu olisi aivan turha, yritin houkutella kuukkeleita esiin monin eri keinoin: viheltelin ja koetin matkia kuukkelin ääntä (tietämättä tässä kohtaa, miltä kyseinen lintu edes kuulostaa), soitin kuukkeliääniä YouTubesta, rapistelin siemenpussia ja rämmin umpihangessa päämäärättömästi sinne tänne toivoen, että bongaisin jonkun kuusen oksalta kuukkelin. Pahimpaan ketutukseen (ja pysyäkseen lämpimänä) mieheni päätti tehdä hangesta löytyneestä risusta itselleen makkarakepin, johon kaiversi nimikirjaimensa. Koko kurjuuden kruunasi kuitenkin se, että nuotion sytytettyämme huomasin, että olin unohtanut makkarat vuokramökin pöydälle… Retken lopputulos: 0 x kuukkeli, 0 x kuukkelikuva, 0 x paistettu makkara, 1 x nälkäkiukku, 4 x jäätynyt käsi, 20 x jäätynyt varvas.

Kovia kokenut kamera

Tällä reissulla kamera koki kovia. Vaikka kuva saattaa jälleen kerran näyttää ihanan rauhalliselta ja seesteiseltä, totuus on aivan toinen. Liedon Vanhalinnan kukkulalla oli kyseisenä kesäiltana aivan järjetön ruuhka: porukkaa tuli ja meni, ja kaikki halusivat ikuistaa kauniin auringonlaskun. Hieman häpeissäni asettelin kameran ja tripodin heinikkoon ja annoin itselaukaisimen laulaa. Juuri samalla hetkellä paikalle pamahti lapsijoukkio, jotka sinkoilivat sinne tänne kukkulalla. Voitte vaan arvata, oliko kamerani myös tulilinjalla. Kauhunsekaisin tuntein katselin, kun kamera pyöri heinikossa ensimmäisten lasten jyrättyä sen jalkoihinsa. Kun sain tarkastettua, ettei kameralle ollut käynyt mitään, pyysin lapsosia hieman katsomaan jalkoihinsa. Pyyntöni kaikuivat kuitenkin kuuroille korville, joten päätin odottaa, että lapset lähtisivät. Kun kukkula jälleen hiljentyi, asettelin kameran uudestaan kuvausvalmiuteen. Juuri, kun olin rynnistänyt paikalleni istumaan, Dodo tempaisi yhtäkkiä aivan täysillä taaksepäin. Se oli löytänyt itselleen leikkikaverin suloisesta pienestä terrieristä, mutta voitte vaan arvata, missä koirakaksikko kohtasi toisensa. Kameran vieressä tietenkin. En ehtinyt tehdä tai sanoa mitään ennen kuin kamera pyöri jälleen heinikossa vaarallisen näköisesti… Tämän jälkeen sulloin kameran ja tripodin reppuun, enkä enää yrittänyt kuvata yhtään mitään. Kotona katselin hieman harmistuneena tärähtäneitä kuvia (, joista osassa kamera osotti suoraan kohti taivasta), mutta onneksi joukosta löytyi edes yksi julkaisukelpoinen otos.

Ihan muina moottorikelkkakuskeina

Jälleen kerran yksi lavastettu kuva. Vuokrasimme Saariselällä moottorikelkan, mutta kaikesta alkuinnosta huolimatta en lopulta uskaltanutkaan itse ajaa kelkalla: lunta oli monissa paikoissa niin vähän, että kivet ja kannot olivat aivan pinnassa. En uskaltanut vuokravehkeillä lähteä testaamaan ajotaitojani, vaan jätin homman suosiolla mieheni vastuulle. Halusin kuitenkin kivan kelkkakuvan, joten pysähdyimme keskelle metsää poseeraamaan. Tilanteesta hullunkurisen teki se, että juuri kun mieheni oli ottamassa kuvaa, paikalle ajoi takaapäin toinen kelkkakuski. Olin keskellä ajoväylää, enkä todellakaan osannut siirtää kelkkaa yhtään mihinkään. Menin ihan paniikkiin ja hyppäsin vain pois kelkan kyydistä – mikä ei varsinaisesti auttanut tilannetta. Onneksi kelkkakuski oli varsin ymmärtäväinen, enkä saanut raivohuutoa osakseni (, vaikka sen toki olisinkin ajattelemattomalla käytökselläni ansainnut).

Siivoustalkoot Norjan rannalla

Ensikosketuksemme Norjaan ei ollut kaikkein ruusuisin. Saapuessamme ensimmäisenä iltana rannalle, joka ainakin kauempaa näytti todella kauniilta, koimme lähemmän tarkastelun jälkeen aikamoisen järkytyksen. Kaikkialla oli roskia. Tarkemmin suomalaisten roskia, kuten Pirkan oluttölkkejä ja karjalanpiirakkapusseja, Valion jogurttipurkkeja ja Rainbown valmisaterioita. Suuttumus oli suuri, ja niinpä ensitöiksemme siivosimme koko rannan. Kuvat otettiin totta kai vasta siivoustalkoiden jälkeen (paitsi tämä yllä oleva, jossa näkyykin vielä muutamia roskia). Muistan, miten pettyneitä olimme suomalaisiin retkeilijöihin, mutta myös Norjaan: olivatko kaikki kauniit Instagram-kuvat pelkkää huijausta? Toki matkan aikana löysimme monta loistavaa ja roskatonta kohdetta, mutta tuolloin pettymys oli päällimmäisenä tunteena, ja mietimmekin jopa hetken kääntävämme auton nokan takaisin Suomeen.

Hiekat kuvaajan naamalle

Tarpoessamme Kuurinkynnään aavikkomaisissa maisemissa Liettuassa, keksin muka hienon kuvaidean. Ajatuksena oli siis taiteellisesti nostaa maximekon helmaa ja potkaista hiekkaa kauniissa kaaressa ylöspäin. Homma ei kuitenkaan mennyt suunnitellusti, sillä sen kummempia ajattelematta potkaisin hiekkaa niin vauhdikkaasti, että osansa saivat sekä kuvaaja että kamera… Hiekkakuvia ei tämän jälkeen enempää otettu, sillä jouduin nopeasti tutkimaan, minkälaisia vaurioita kamera sai… Kerrottakoon, että vieläkin kameran koloista löytyy hiekanjyviä, ja jouduin ostamaan reissun jälkeen päivittämään kuvauskalustoani, sillä en enää luottanut kovia kokeneeseen matkakaveriini. Myös kuvaaja-raukka sai osansa hiekasta, mutta onneksi hänet oli huomattavasti helpompi puhdistaa.

Ryytynyt retkikoira ja epäonnistunut teltan pystytys

Yllä oleva kuva on viimeisimmältä telttaretkeltämme. Otimme reissusta upeita ”nukuin yön teltassa järvenrannalla ja elämä on ihanaa” -kuvia, mutta totuus näkyy oikeastaan tästä kuvasta: teltta oli tungettu puiden väliin – ja kuten huomaatte, se ei oikein meinannut mahtua. Lisäksi teltan pystytys vei todella kauan aikaa, ja jouduimme turvautumaan YouTubeen ohjeita etsiessämme. Lopulta saimme teltan pystyyn, mutta kuten retkikoira Nalan ilmeestä näkee, homma ei oikein missään vaiheessa ollut hanskassa…

Sellaista tällä kertaa! Olisi kiva päästä lukemaan samanlaisia postauksia myös muista matkablogeista, joten tässäpä postausideaa muillekin! Tai jos olette jo vastaavanlaisen tehneet, niin linkatkaa postauksenne kommentteihin.

bloggaaminen haaste

5 asiaa, jotka matkailu on opettanut minusta itsestäni -blogihaaste

4.9.2021

Eräänä loppukesän pimeänä iltana aloin sohvalla teemuki kädessä istuessani pohdiskella, mitä kaikkea matkailu ja maailmalla vietetyt hetket ovat vuosien saatossa opettaneet minusta itsestäni. Päätin kirjoittaa pohdintoni tänne blogiin, ja koska mietin, että olisi mielenkiintoista lukea samasta aiheesta myös muissa blogeissa, pistin pystyyn blogihaasteen. Toivottavasti mahdollisimman moni tarttuu tähän, ja pääsen lukemaan muidenkin pohdintoja aiheesta.

Mutta asiaan. Tässä ovat omat viisi oppiani:

1. En olekaan ennakkoluuloton. Vaikka miten väitän olevani ennakkoluuloton ihminen ja kohtaavani uudet asiat avoimin mielin, saan usein itseni kiinni jostain epämääräisestä ennakko-oletuksesta. Useimmiten ennakkoluulot koskevat muita ihmisiä: milloin pelkään jonkun paikallisen huijaavan minua, milloin taas ajattelen, että lähestyvällä henkilöllä on pahat mielessä. Toisinaan saatan myös ajatella joidenkin paikkojen olevan tylsiä ja yliarvostettuja. Ei ole ollut lainkaan helppoa huomata itsestään tällaisia epämieluisia piirteitä. Haluaisin nimittäin olla se, joka näkee asioista ensin ne positiiviset puolet. Mutta kun en ole. En, vaikka miten haluaisin. Toki on ollut äärettömän opettavaista jälkikäteen pohdiskella omia ennakkoluulojaan ja tajuta ne vääriksi. Saada tavallaan itsensä kiinni.

2. Himoan reissuilta kerran elämässä -kokemuksia ja hyviä tarinoita. Kuten blogini lukijat jo tietävätkin, olen se, jolle aina sattuu ja tapahtuu, niin koti-Suomessa kuin ulkomaillakin. Ajaudun kerta toisensa jälkeen vähintäänkin mielenkiintoisiin tilanteisiin ja kuulen usein kavereideni suusta päivittelyä siitä, että miten heille ei koskaan ole tapahtunut moista… Olen miettinyt asiaa vuosia, mutta kai kyse on siitä, että ennakkoluuloistani huolimatta sanon useammin kyllä kuin ei. Menen paikkoihin, joihin ei ehkä pitäisi ja olen kiinnostunut juuri niistä asioista ja ihmisistä, joita kehotetaan välttelemään. Huomaan myös usein valitsevani tarjolla olevista vaihtoehdoista sen, mikä ei välttämättä ole se kaikkein järkevin. Näiden johdosta olen usein epämiellyttävissä tilanteissa, väärässä seurassa, ja vaikka joskus pelottaakin, niin usein jälkeenpäin olen voinut todeta, että tästäkin selvittiin ja jäipähän kerrottavaa. Sillä niitä minä kaipaan, mielenkiintoisia juttuja jaettaviksi ja kerrottaviksi.

3. Reissuilla olen rohkeampi ja siedän paremmin epävarmuutta. Kotioloissa olen aikamoinen hirmulisko: rakastan aikatauluttamista ja elän kalenterin orjana. Muutenkin nautin siitä, että tiedän jatkuvasti, mitä tapahtuu ja että minulla on tunne siitä, että kaikki langat ovat käsissäni. Minulla täytyy olla selvät suunnitelmat, sillä ilman niitä en oikein osaa toimia, vaan lamaannun. Reissussa kaikki on kuitenkin toisin. On kivaa seikkailla siellä täällä, ilman tarkkoja aikatauluja tai tietoa mistään muustakaan. Eksyä pikkukujille, vaellella vuorilla auringonnousuun asti, lähteä matkaan, vaikka hotellista (tai mistään muustakaan) ei ole tietoa. Reissuilla uskallan olla ”tyhmä” ja kysellä rohkeasti apua tai vinkkejä. Kotimaassa moinen ei tulisi kyseeseen: minun täytyy osata ja tietää. Jos ei kaikkea, niin ainakin melkein.

4. Pidän enemmän viileästä kuin lämpimästä. Haluaisin olla se, joka hehkuttaa etelän lämpimiä rantalomia ja poseeraa kuvissa pienissä bikineissä palmun alla. Mutta kun en ole. Vihaan hikoilua ja helteessä suorittamista, saan migreenin porottavasta auringosta ja muutenkin helle tuntuu aina lamauttavan minut. Kaikkein onnellisimmillani olenkin ollut kylmissä paikoissa, kuten kaatosateessa Norjan rannalla, moottorikelkka-ajelulla Lapissa ja Islannin pieksevässä tuulessa, jossa hengitys tuntui salpautuvan. Muistan, miten koin tästä pitkään huonoa omaatuntoa (voi kyllä!), sillä tuntui, että minunkin olisi pitänyt pystyä hehkuttamaan valkoisia hiekkarantoja ja leppoisia rantalomia sekä haaveiltava pääsystä lämpimään. Tuntui jotenkin väärältä rakastua Kroatian turkoosin meriveden sijaan Norjan lumihuippuisiin vuoriin, tai todeta, että valitsisin ennemmin myrskyävän Jäämeren kuin paahtavan kuumuuden. Tai miten mieluummin pakkaan rinkkaani bikinien sijaan villapaidan tai että seuraavaksi matkakohteeksi haaveilen Karibian sijaan Huippuvuorista ja Grönlannista.

5. Nautin hiljaisuudesta. Ihan hurjan paljon. Siksi on pitkän reissun jälkeen kiva palata kotiin, vetää ulko-ovi kiinni, istahtaa sohvalle ja vain olla. Yleensä kuuluu vain mäyräkoiran kuorsausta, mutta muuten on ihanan hiljaista. Monet latautuvat menosta ja meiningistä, minä taas väsyn jatkuvaan hälinään. Olenkin joutunut myöntämään itselleni, että kaipaan hiljaisuutta myös reissussa. Vaikka rakastan tavata uusia ihmisiä, en kuitenkaan ole se, joka jaksaa olla sosiaalinen viikosta toiseen tai olla jatkuvasti ihmisten ympäröimänä. Välillä on saatava kääriytyä makuupussiin sanomatta toiselle sanaakaan, laittaa luurit korville ja vain olla.

Siinäpä ne olivat, viisi oppia itsestäni, jotka maailma on minulle opettanut. Yleisesti voisi kai todeta, että matkailu tekee minut onnelliseksi – matkalta palaaminen taas ei. Usein kotiutuessani olenkin ihan solmussa tunteitteni ja ajatusteni kanssa. Aikatauluihin palaaminen tuntuu samaan aikaan turvalliselta ja ahdistavalta. Rinkan purkamista taas välttelen mahdollisimman pitkään, sillä viimeistään se kertoo, että yksi reissu on taas ohitse…

Minkälaisia ajatuksia tämä postaus teissä herätti? Löytyikö samanlaisia havaintoja? Mitä matkailu on opettanut sinulle itsestäsi?


5 asiaa, jotka matkailu on opettanut minusta itsestäni -blogihaaste

Osallistu blogihaasteeseen! Toimi alla olevien ohjeiden mukaisesti ja kopioi ne mukaan myös omaan postaukseesi:

  • Kirjoita blogiisi postaus, jossa kerrot omalla tyylilläsi viisi asiaa, jotka matkailu on opettanut sinulle itsestäsi.
  • Linkitä jutustasi alkuperäiseen, Reissukuume-blogin liikkeelle laittamaan 5 asiaa, jotka matkailu on opettanut minusta itsestäni -blogihaasteeseen.
  • Halutessasi voit haastaa mukaan haluamasi määrän muita bloggaajia. Huom! Kaikki bloggaajat voivat osallistua haasteeseen – myös ilman henkilökohtaista haastamista.