Suomen suurin matkablogiyhteisö
All Posts By

EVELIINA / REISSUKUUME

koiran kanssa telttailu Uusimaa yö ulkona

”Tytöt lähti telttailee”

15.9.2021

Kun alkuvuodesta muutin uudelle paikkakunnalle, josta en tuntenut entuudestaan juuri ketään, olin varma, että retkeilyharrastukseni kokisi kovan kolauksen. Että joutuisin ikuisuuteen asti vaeltelemaan luontopoluilla yksikseni, ja etten koskaan enää pääsisi yhtä helposti tyttöjen reissuille metsään kuin mihin olin Turussa asuessani tottunut.

Joskus on kuitenkin kiva olla väärässä, sillä Kanta-Hämeen (joskus raivostuttavankin) leppoisa ja hidastempoinen elämä on vienyt mennessään. Toisinaan tuntuu, että aika täällä olisi pysähtynyt: talojen ovet eivät ole koskaan lukossa, porukkaa tulee ja menee ja yllätysvieraita on lähes päivittäin oven takana pullapitkon tai omatekoisen omenapiirakan kanssa. On jotenkin hurjan helppoa olla ihan vaan oma itsensä ja tuudittautua maailmaan, jossa kellonajoilla ei ole kovinkaan suurta merkitystä, eikä pitkälle tulevaisuuteen aikataulutettu kalenteri automaattisesti teekään sinusta parempaa ihmistä. Ja kun elämä on sopivan leppoisaa ja kalenterissa on tilaa seikkailuille, sitä tulee tehtyä ja nähtyäkin maailmaa ihan eri lailla sekä sanottua useammin kyllä, kun joku ehdottaa jotain uutta.

Joissain porukoissa huomaan yhä hieman peitteleväni metsäläisyyttäni ja intohimoani luontoon: ehkä siksi, että koen, ettei minua ole oikein koskaan otettu vakavasti sillä saralla. Aina on pitänyt hirveästi selitellä, että kyllä minäkin tunnistan lintuja pelkästä laulusta tai että osaan käyttää kirvestä ja pystyttää teltan. Tai että osaan tehdä tuohisia ja lukea karttaa ja olen varsin pätevä sienestäjä. Niinpä olinkin hieman ihmeissäni siitä, miten helppoa retkiseuran löytäminen täällä on ollutkaan ja miten vaivatonta (lähes) tyhjiä kalentereita on ollut sovittaa yhteen. Olen vain avannut suuni oikeassa paikassa oikeaan aikaan, ja kappas! On tullut retkiaiheisia WhatsApp-ryhmiä ja telttailuehdotuksia. Ja mikä parasta, olen saanut muutamia uusia tyyppejä houkuteltua retkeilyn pariin!

Yksi näistä uusista telttailijoista on hyvä ystäväni, johon tutustuin alun perin mieheni kautta. Ensin meillä oli epämääräistä haaveilua reissuista sinne ja tänne, mutta pikkuhiljaa haihattelut alkoivat muuttua suunnitelmiksi, ja lopulta löimme lukkoon syyskuun ensimmäisen viikonlopun ja päätimme lähteä teltan kanssa metsään.

Vuokrateltta Partioaitasta

Teltan päädyimme vuokraamaan Partioaitasta. Kyselin Instagramin puolella, onko Partioaitan vuokrauspalvelu tuttu, mutta yllättävän harva siitä oli kuitenkaan kuullut. Olen aiemminkin hyödyntänyt vuokrauspalvelua muun muassa rinkan vuokraukseen, kun päätimme Tampereella lähteä ex tempore retkeilemään. Oma teltta on ollut jo pidemmän aikaa ostoslistalla, mutten usean lainateltassa vietetyn yön jälkeen vieläkään osaa sanoa, millaista telttaa oikein olen hakemassa. Unelmieni teltta olisi kevyt kantaa, mutta riittävän tilava vaikka neljälle retkeilijälle ja yhtä monelle koiralle. Mahdoton tehtävä, ja koska en oikeasti tiedä, mitkä kriteereistäni ovat oikeasti pakollisia, mitkä taas haihattelua, olen suosiolla lykännyt teltan ostoa tulevaisuuteen. Lisäksi odotan, että pääsisin pitkästä aikaa testaamaan vanhempieni kupoliteltan, johon liittyy monia muistoja lapsuudenkodin takapihalla vietetyistä öistä. Ehkäpä siitä voisi tulla luottokumppani reissuille?

Päädyimme kaverini kanssa vuokraamaan Fjällrävenin Abisko Shape 3 Unisex -teltan, johon koirakaverikin oli tervetullut. Jätin Dodon tällä kertaa kotiin, sillä yöstä oli luvattu kylmää, ja olen nykyään melko varovainen mummokoiran selän kanssa. Onneksi kaverillani on kultainennoutaja, joten täysin koiratta ei tälläkään reissulla tarvinnut olla.

Fjellun teltta oli ihan okei, muttei kuitenkaan se etsimäni täydellinen yksilö. Huomasin, etteivät suorakaiteen muotoiset teltat oikein ole juttuni, vaan (jostain syystä) neliö pohjaratkaisu sopii minulle paremmin. Meillä oli myös hitusen ahdasta rinkkoinemme, vaikka teltta olikin mitoitettu kolmelle henkilölle. Kyllä siellä nyt yhden yön nukkui, ja kasaus ja purku (tai ainakin purku) olivat helppoja, mutta silti ei tullut sitä kuuluisaa fiilistä ja täydellisen teltan metsästys jatkuu.

Iso-Melkutin on matalan kynnyksen retkikohde

Lyhyen pohdinnan jälkeen retkikohteeksi valikoitui Lopen Iso-Melkutin. Kohteen helppous viehätti, sillä käytännössä koko alue mäntykankaineen sopii loistavasti telttailuun. Ei siis tarvinnut varautua kilometrien patikointiin eikä myöskään stressata sitä, löytäisimmekö telttapaikkaa. Kaverille telttayö oli ensimmäinen laatuaan, joten jo ihan senkin huomioiden halusin mahdollisimman helpon ja riskittömän retkipaikan.

Yön yli retkemme ajoittui viikonloppuun, joten emme tietenkään olleet kaksin liikenteessä. Saavuimme Melkuttimelle noin seitsemän aikaan lauantai-iltana, joten parhaimmat telttapaikat oli luonnollisesti jo varattu. Jouduimme etsimään omaa paikkaamme yllättävän pitkään, sillä halusimme pystyttää teltan mahdollisimman lähelle vettä (täydellisen Instagram-kuvan toivossa). Lopulta sopiva slotti löytyi – tosin aivan päinvastaisesta suunnasta kuin mitä olimme alkuun ajatelleet. Saimme kuitenkin rauhallisen nimennokan itsellemme, joten kaikki meni lopulta vallan mainiosti.

Täysin kivuttomasti emme telttaa saaneet ahtaalle, puiden täyttämälle alueelle sullottua. En edes muista, milloin olisin viimeksi nauranut niin paljon kuin tällä reissulla. Oli kyse sitten teltan pystytyksestä, makuupussiin ahtautumisesta, yöllisistä pissakäynneistä tai halonhakkuusta, saimme joka käänteessä nauraa katketaksemme. Ja se jos mikä teki kaoottisen arjen ja raskaan työviikon jälkeen erittäin hyvää.

Totean tämän aina, mutta pitäisi telttailla useammin.

Pimeän tultua ja hiljaisuuden laskeuduttua paikan ylle, sytytimme vihdoin nuotion tulipaikalle. Kuikka ja härkälintu huutelivat jossain kauempaa. Hetken päästä järven yli vastarannalle tuijoteltuamme huomasimme, että monessa muussakin kohdassa alkoi näkyä leirinuotion kajastusta. Tunnelma oli samaan aikaan todella rauhallinen ja jännittävä: toisaalta tuntui hyvältä tietää, ettemme olleet metsässä yksin, toisaalta taas sen tiedostaminen teki olon hieman levottomaksi. Onneksi meillä oli kuitenkin vahtikoira mukana, joka olisi bongannut mahdolliset tunkeilijat meitä aiemmin.

Kun sitten lopulta kömmimme telttaan nukkumaan, alkoivat hampaat kalista kylmästä. Vitsailinkin kaverilleni, ettemme välttämättä jäisi henkiin ja että aamulla meistä olisi jäljellä vain kylmästä kangistuneet ruumiit. En nimittäin jaksanut uskoa, että lämpiäisimme missään vaiheessa yötä ja skeptisesti seurasin sääennustetta, jonka mukaan yö kylmenisi tunti tunnilta. Uutisotsikoissa puhuttiin myös syksyn kylmimmästä yöstä, joten odotukset nukkumisen suhteen eivät olleet kovin korkealla…

Mutta kuten aina ennenkin, makuupussi teki tehtävänsä, ja saimme kuin saimmekin unen päästä kiinni. Lopulta nukuimme niin hyvin, että suunnittelemamme aamu-usvan kuvailu ja aikaiset nuotiokahvit jäivät kokonaan välistä, sillä heräilimme vasta kymmenen aikoihin. Mutta pitkä, hyvin nukuttu yö teki kyllä hyvää, enkä muista, milloin viimeksi olisin nukkunut yhtä makoisasti. Kaverini oli samoilla linjoilla, ja nyt odotammekin seuraavaa yhteistä teltta- tai laavuyötä innolla. Jälleen yksi uusi ”uhri” saatu koukutettua retkeilyyn…

 

luontopolku Uusimaa

Köyhän Koli: Piilolammin luontopolku Hyvinkäällä

12.9.2021

Ei liene salaisuus kellekään, että kyllästyn helposti. Kaipaan jatkuvasti uutta nähtävää ja koettavaa, eivätkä luontopolut ja metsäretket tee siihen poikkeusta. Toisinaan näenkin hurjasti vaivaa, jotta löytäisin uusia polkuja tallailtavaksi tai bongaisin kivoja kuvauskohteita kaikkien tarjolla olevien luontokohteiden joukosta. Ja kun lähtökohdat ovat nämä, saattaa tuntua pienoiselta maailmanlopulta, jos kesken reissun kamerasta loppuu akku.

Näin minulle kävi Piilolammin luontopolulla Hyvinkäällä, jonne suuntasin komeiden maisemien perässä. Alueen kalliota kutsutaan muun muassa köyhän Koliksi, ja sen minä halusin ikuistaa kameraani. Huikeiden kallioiden lisäksi odotin reittikuvausten perusteella kiehtovaa metsää, lammenrantapolkuja, pitkospuupätkiä ja jopa reitille kiinnitettyjä köysiä. Mutta kun kiireessä lähtee, saattaa käydä niin, että kameran akku loppuu heti alkumetreillä ja koko reissusta jää fiilis, että hukkaan meni, kun ei saanut kuvia. Siksi taistelinkin pitkään tämän postauksen kanssa ja pähkäilin, voinko kirjoittaa jostain sellaisesta, josta ei ole kuvia todisteena. En tiedä, rikonko nyt jotain retkibloggauksen kirjoittamatonta sääntöä, mutta (lähes) kuvattomuudesta huolimatta päätin raapustaa kohteesta.

Sitten itse kohteeseen. Piilolammi sijaitsee Hyvinkäällä, hyvien kulkuyhteyksien päässä monesta suunnasta lähestyttäessä. Kohteeseen oli jopa naurettavan helppoa ajaa, ja reitti oli alusta loppuun loistavassa kunnossa. Luksusta kaikkien kuoppaisten hiekkateiden ja epämääräisten reittiohjeiden jälkeen…

Piilolammin etelärantaan, noin 500 metrin päähän parkkipaikalta, on avattu kesällä 2018 uusi esteetön tulipaikka, jonne pääsee helposti myös lastenrattailla ja pyörätuolilla. Tilavalta pysäköintipaikalta kuljetaan ensin pätkä hiekkatietä ja sen jälkeen helppokulkuista sorareittiä pitkin. Matkan varrelta löytyy myös puuvaja, josta voi napata mukaan halkoja tulentekoa varten. Tulipaikan yhteydessä rannalla on uudehko laituri, josta on helppo pulahtaa viilentävälle uinnille puhdasvetiseen ja syvään lampeen.

Jäimme hetkeksi istuskelemaan tulipaikalle (ja onnistuimme kuluttamaan kameran akun loppuun), ennen kuin lähdimme luontopolulle. 2,3 kilometrin mittainen Piilololammin luontopolku kiertää metsälammen ympäri ja sen aikana pääsee tutustumaan niin kuiviin kalliometsiin, kosteaan rantarämeeseen kuin 1800-luvulla perustettuun gabrolouhokseenkin.

Luontopolku on luokiteltu vaativaksi suurista korkeuseroista ja osin epätasaisesta maapohjasta johtuen. Kirjaimellisesti hengästyttävät nousut palkittiin kuitenkin mielettömän upeilla näköaloilla, enkä yhtään ihmettele, miksi paikkaa on luonnehdittu köyhän miehen Koliksi: männikköisessä kalliomaastossa on kieltämättä paljon samaa.

Kytäjä-Usmi on yksi Suomen 100 luontohelmeä -kohteista

Yli 20 neliökilometrin kokoiselta Kytäjä-Usmin retkeilyalueelta (, jolla Piilolammikin sijaitsee) löytyy monipuolisia ulkoilureittejä ja tulentekopaikkoja, ja alue tarjoaakin hyvät mahdollisuudet luonnossa liikkumiseen ja retkeilyyn. Lyhyehköjen luontopolkujen lisäksi alueelta löytyy useita pidempiä patikointireittejä.

Kytäjä-Usmi valittiin vuonna 2017 Suomen 100 luontohelmeä -kohteeksi. Poikkeuksellisen suuren eteläsuomalaisen metsäalueen puronvarsilehdoissa kasvaa useita harvinaisia ja etenkin Uudellamaalla uhanalaisia kasvilajeja: hirvenkello, kynäjalava, lehtoneidonvaippa ja kullero. Alueesta mielenkiintoisen tekee myös se, että se sijoittuu muinaisen tulivuoren kraateriin. Tästä muistona on alueelle tyypillinen gabro-kivilaji eli musta kraniitti, jota käytetään etenkin rakennuksissa ja hautakivissä. Gabroa on aikoinaan nostettu alueen monista louhoksista, joista yksi sijaitsee Piilolammin itärannalla.

100 luontohelmeä ovat luontokohteita, jotka valittiin alun perin Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuoden 2017 kunniaksi järjestettyyn kampanjaan. Luontohelmet edustavat niin maantieteellisesti kuin luonnoltaankin mahdollisimman hyvin koko Suomea. Iso osa luontohelmistä on suomalaisille tuntemattomia uusia elämyksiä. Helmien joukossa on myös tuttuja luontokohteita, mutta niiden olemassaoloa ja luonnontilaa uhkaa muutos. – 100luontohelmea.fi

bloggaaminen haaste

5 asiaa, jotka matkailu on opettanut minusta itsestäni -blogihaaste

4.9.2021

Eräänä loppukesän pimeänä iltana aloin sohvalla teemuki kädessä istuessani pohdiskella, mitä kaikkea matkailu ja maailmalla vietetyt hetket ovat vuosien saatossa opettaneet minusta itsestäni. Päätin kirjoittaa pohdintoni tänne blogiin, ja koska mietin, että olisi mielenkiintoista lukea samasta aiheesta myös muissa blogeissa, pistin pystyyn blogihaasteen. Toivottavasti mahdollisimman moni tarttuu tähän, ja pääsen lukemaan muidenkin pohdintoja aiheesta.

Mutta asiaan. Tässä ovat omat viisi oppiani:

1. En olekaan ennakkoluuloton. Vaikka miten väitän olevani ennakkoluuloton ihminen ja kohtaavani uudet asiat avoimin mielin, saan usein itseni kiinni jostain epämääräisestä ennakko-oletuksesta. Useimmiten ennakkoluulot koskevat muita ihmisiä: milloin pelkään jonkun paikallisen huijaavan minua, milloin taas ajattelen, että lähestyvällä henkilöllä on pahat mielessä. Toisinaan saatan myös ajatella joidenkin paikkojen olevan tylsiä ja yliarvostettuja. Ei ole ollut lainkaan helppoa huomata itsestään tällaisia epämieluisia piirteitä. Haluaisin nimittäin olla se, joka näkee asioista ensin ne positiiviset puolet. Mutta kun en ole. En, vaikka miten haluaisin. Toki on ollut äärettömän opettavaista jälkikäteen pohdiskella omia ennakkoluulojaan ja tajuta ne vääriksi. Saada tavallaan itsensä kiinni.

2. Himoan reissuilta kerran elämässä -kokemuksia ja hyviä tarinoita. Kuten blogini lukijat jo tietävätkin, olen se, jolle aina sattuu ja tapahtuu, niin koti-Suomessa kuin ulkomaillakin. Ajaudun kerta toisensa jälkeen vähintäänkin mielenkiintoisiin tilanteisiin ja kuulen usein kavereideni suusta päivittelyä siitä, että miten heille ei koskaan ole tapahtunut moista… Olen miettinyt asiaa vuosia, mutta kai kyse on siitä, että ennakkoluuloistani huolimatta sanon useammin kyllä kuin ei. Menen paikkoihin, joihin ei ehkä pitäisi ja olen kiinnostunut juuri niistä asioista ja ihmisistä, joita kehotetaan välttelemään. Huomaan myös usein valitsevani tarjolla olevista vaihtoehdoista sen, mikä ei välttämättä ole se kaikkein järkevin. Näiden johdosta olen usein epämiellyttävissä tilanteissa, väärässä seurassa, ja vaikka joskus pelottaakin, niin usein jälkeenpäin olen voinut todeta, että tästäkin selvittiin ja jäipähän kerrottavaa. Sillä niitä minä kaipaan, mielenkiintoisia juttuja jaettaviksi ja kerrottaviksi.

3. Reissuilla olen rohkeampi ja siedän paremmin epävarmuutta. Kotioloissa olen aikamoinen hirmulisko: rakastan aikatauluttamista ja elän kalenterin orjana. Muutenkin nautin siitä, että tiedän jatkuvasti, mitä tapahtuu ja että minulla on tunne siitä, että kaikki langat ovat käsissäni. Minulla täytyy olla selvät suunnitelmat, sillä ilman niitä en oikein osaa toimia, vaan lamaannun. Reissussa kaikki on kuitenkin toisin. On kivaa seikkailla siellä täällä, ilman tarkkoja aikatauluja tai tietoa mistään muustakaan. Eksyä pikkukujille, vaellella vuorilla auringonnousuun asti, lähteä matkaan, vaikka hotellista (tai mistään muustakaan) ei ole tietoa. Reissuilla uskallan olla ”tyhmä” ja kysellä rohkeasti apua tai vinkkejä. Kotimaassa moinen ei tulisi kyseeseen: minun täytyy osata ja tietää. Jos ei kaikkea, niin ainakin melkein.

4. Pidän enemmän viileästä kuin lämpimästä. Haluaisin olla se, joka hehkuttaa etelän lämpimiä rantalomia ja poseeraa kuvissa pienissä bikineissä palmun alla. Mutta kun en ole. Vihaan hikoilua ja helteessä suorittamista, saan migreenin porottavasta auringosta ja muutenkin helle tuntuu aina lamauttavan minut. Kaikkein onnellisimmillani olenkin ollut kylmissä paikoissa, kuten kaatosateessa Norjan rannalla, moottorikelkka-ajelulla Lapissa ja Islannin pieksevässä tuulessa, jossa hengitys tuntui salpautuvan. Muistan, miten koin tästä pitkään huonoa omaatuntoa (voi kyllä!), sillä tuntui, että minunkin olisi pitänyt pystyä hehkuttamaan valkoisia hiekkarantoja ja leppoisia rantalomia sekä haaveiltava pääsystä lämpimään. Tuntui jotenkin väärältä rakastua Kroatian turkoosin meriveden sijaan Norjan lumihuippuisiin vuoriin, tai todeta, että valitsisin ennemmin myrskyävän Jäämeren kuin paahtavan kuumuuden. Tai miten mieluummin pakkaan rinkkaani bikinien sijaan villapaidan tai että seuraavaksi matkakohteeksi haaveilen Karibian sijaan Huippuvuorista ja Grönlannista.

5. Nautin hiljaisuudesta. Ihan hurjan paljon. Siksi on pitkän reissun jälkeen kiva palata kotiin, vetää ulko-ovi kiinni, istahtaa sohvalle ja vain olla. Yleensä kuuluu vain mäyräkoiran kuorsausta, mutta muuten on ihanan hiljaista. Monet latautuvat menosta ja meiningistä, minä taas väsyn jatkuvaan hälinään. Olenkin joutunut myöntämään itselleni, että kaipaan hiljaisuutta myös reissussa. Vaikka rakastan tavata uusia ihmisiä, en kuitenkaan ole se, joka jaksaa olla sosiaalinen viikosta toiseen tai olla jatkuvasti ihmisten ympäröimänä. Välillä on saatava kääriytyä makuupussiin sanomatta toiselle sanaakaan, laittaa luurit korville ja vain olla.

Siinäpä ne olivat, viisi oppia itsestäni, jotka maailma on minulle opettanut. Yleisesti voisi kai todeta, että matkailu tekee minut onnelliseksi – matkalta palaaminen taas ei. Usein kotiutuessani olenkin ihan solmussa tunteitteni ja ajatusteni kanssa. Aikatauluihin palaaminen tuntuu samaan aikaan turvalliselta ja ahdistavalta. Rinkan purkamista taas välttelen mahdollisimman pitkään, sillä viimeistään se kertoo, että yksi reissu on taas ohitse…

Minkälaisia ajatuksia tämä postaus teissä herätti? Löytyikö samanlaisia havaintoja? Mitä matkailu on opettanut sinulle itsestäsi?


5 asiaa, jotka matkailu on opettanut minusta itsestäni -blogihaaste

Osallistu blogihaasteeseen! Toimi alla olevien ohjeiden mukaisesti ja kopioi ne mukaan myös omaan postaukseesi:

  • Kirjoita blogiisi postaus, jossa kerrot omalla tyylilläsi viisi asiaa, jotka matkailu on opettanut sinulle itsestäsi.
  • Linkitä jutustasi alkuperäiseen, Reissukuume-blogin liikkeelle laittamaan 5 asiaa, jotka matkailu on opettanut minusta itsestäni -blogihaasteeseen.
  • Halutessasi voit haastaa mukaan haluamasi määrän muita bloggaajia. Huom! Kaikki bloggaajat voivat osallistua haasteeseen – myös ilman henkilökohtaista haastamista.
Kanta-Häme luontopolku Suomi

Mystisen kaunis Iso-Melkutin

18.8.2021

Joko olet kuullut Iso-Melkuttimesta, Hämeen järviylängöltä löytyvästä helmestä, jossa vesi on kristallinkirkasta ja järveä ympäröi huikea harjumaisema? Paikasta, jota on vaikea kuvailla ilman, että sortuu korulauseisiin ja kliseisiin.

Iso-Melkuttimeen on ollut vaikea olla törmäämättä tänä kesänä. Se on vilahdellut kuvankauniina Instagram-kuvina, tunnelmallisina storyina sekä uskomattomina blogipostauksina. Paikkaa on kilvan kuvailtu vuoroin paratiisiksi, vuoroin taas Suomen versioksi Kreikan saaristosta.

Ehkä juuri kaikesta ylistyspuheesta johtuen en pitänyt mitään kiirettä oman vierailuni kanssa. Pelkäsin paikan nimittäin olevan tupaten täynnä innokkaita retkeilijöitä ja somettajia kameroineen. Enkä ihan väärässä ollutkaan ja ensimmäistä kertaa Iso-Melkuttimella vieraillessani jouduin kääntymään kesken kierroksen takaisin, sillä polut olivat niin ruuhkaisia. Nautinto oli kaukana, kun koko ajan sai olla väistelemässä edestä ja takaa tulevia ulkoilijoita tai odottaa, milloin saisi räpsäistyä järvikuvan ilman ylimääräisiä henkilöitä taustalla.

Hieman uhkarohkeasti tein uusintareissun Lopelle heinäkuun loppupuolella. Aurinko porotti lähes pilvettömältä taivaalta ja kesälomakausi oli parhaimmillaan – uusinnan ainekset ruuhkareissulle olivat siis kasassa. Tällä kertaa osasin kuitenkin asennoitua niin, että porukkaa on ja että joudun taistelemaan parhaista kuvauspaikoista ja polun herruudesta muidenkin kanssa.

En tiedä, johtuiko se taisteluhenkisestä asenteestani vai hyvästä tuurista (, jota minulla ei oikeasti ole tipan vertaa), mutta polku oli edelliskertaa hiljaisempi. Ei missään nimessä autio, mutta sopivan rauhallinen kuitenkin. Porukkaa liikuskeli siellä täällä, varsinaisella polulla ja sen ulkopuolella, ja parkkipaikka oli tienvierustoja myöten tupaten täynnä autoja. Polulla mahtui kuitenkin liikkumaan, eikä kukaan ollut koko aikaa huohottamassa niskaan, ja se riitti varsin mainiosti.

Reitin pituus saattaa hämmentää

Sijainniltaan Iso-Melkutin on varsin mainio. Sinne ajaa pääkaupunkiseudulta, Tampereelta ja Turusta noin puolessatoista tunnissa, ja ehkä juuri se on yksi syy (kuvankauniiden maisemien lisäksi) alueen ruuhkaisuuteen. Paikka sopii päiväretkeilyn lisäksi täydellisesti myös yöpymiseen, ja reitin varrelta löytyykin monta loistavaa telttapaikkaa.

Iso Melkuttimen kierros on merkitty hyvin tiheästi sinisin merkein. Ympyräreitti kulkee kauniissa harjumaisemissa järven ympäri, ja reitti on laskuineen ja nousuineen pääosin helppokulkuista. Eksyminen on käytännössä mahdotonta, sillä reitti mukailee järvenrantaa alusta loppuun. Polku on suurimmaksi osaksi leveä ja tasainen, mutta aivan rannan tuntumassa se muuttuu kapeaksi ja monin paikoin erittäin juurakkoiseksi, jolloin jalkoihinsa saa katsoa tarkasti. Reitiltä löytyy kaksi laavua (järven itäpäässä sijaitseva Tuplalaavu sekä länsipään Lepakkolaavu), kuivakäymälät, monia virallisia ja epävirallisia tulipaikkoja, sukelluspaikka sekä useita hienoja uimapaikkoja. Ensimmäinen laavu, Tuplalaavu, sijaitsee järven rannassa, vain noin kilometrin päässä parkkipaikalta.

Reitin pituus saattaa alkuun aiheuttaa hämmennystä, sillä joissain paikoissa kierroksen pituudeksi kerrotaan viisi kilometriä, toisaalla taas seitsemän. Kumpikin kilometrimäärä on (ainakin tavallaan) oikein. Varsinainen Iso-Melkuttimen kierto on pituudeltaan reilut viisi kilometriä, ja se on merkitty joihinkin reittiopasteisiin viralliseksi pituudeksi. Koska retkeilijänä joutuu kuitenkin lähtemään Tauluntien pysäköintipaikalta, matkaa kertyy kaikkiaan seitsemän kilometrin verran. Alkumatka pysäköintipaikalta rannalle (n. 1 km) on merkattu Hämeen Ilvesreitin keltaisilla opasteilla, eikä tätä lasketa mukaan Iso Melkuttimen kiertoon.

Halutessaan reittiä voi pidentää vielä parilla kilometrillä poikkeamalla Nappilahden- tai Tokholmannokkaan, joista molemmista aukeaa upeat järvinäkymät.

Matalan kynnyksen retkikohde

Kauniina kesäpäivänä Iso-Melkutin lumosi minut täysin. Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, järvi kimmelsi kristallinkirkkaana ja harjumetsän neulasmatto peitti suurimman osan retkeilijöiden äänistä. Järvimaisemista sai nauttia koko kierroksen ajan, sillä reitti kulki alusta loppuun aivan rannan tuntumassa. Kieltämättä oli välillä vaikea käsittää olevansa koti-Suomessa, sillä maisemissa oli jotain kovin ei-suomalaista.

Jokin kauniissa postikorttimaisemassa myös häiritsi. Ehkä se, etteivät supisuomalainen mäntymetsä ja keskieurooppalaistyylinen järvi oikein tuntuneet olevan synkassa keskenään. Ylipäätään oli outoa, että niin läheltä pääkaupunkiseudun ruuhkaa ja kaaosta saattoi löytyä jotain niin uskomattoman upeaa.

Ristiriitainen maisema tuntui kiehtovan myös monia yöpyjiä. Siellä täällä näkyi telttoja ja riippumattoja, samoin laittomia ja laillisia tulipaikkoja. Alue onkin yöpyjän unelma, sillä käytännössä kaikkialta on täydelliset näkymät järvelle ja kangasmetsikkö on teltan pystytyksen kannalta unelma-alusta. Tilaa on myös niin paljon, ettei tarvitse pelätä, että joku joutuu tilanpuutteen takia pystyttämään oman telttansa aivan naapuriin.

Upeiden maisemien lisäksi Iso-Melkutin on myös matkallisesti täydellinen monentasoisille retkeilijöille. Alueella ei tarvitse patikoida kilometritolkulla päästäkseen hyville telttapaikoille, sillä käytännössä jo heti alle kilometrin päästä parkkipaikalta löytyy järvimaisemaa. Kokeneemmille ja parempikuntoisille retkeilijöille taas on tarjolla pidempiä kävelymatkoja sekä muutamia jyrkähköjä nousuja ja laskuja.

En usko, että maailmasta löytyy montaa seikkailijaa, joka ei Iso Melkuttimesta innostuisi. Se kun tuntuu oikeasti tarjoilevan jokaiselle jotakin.

Värikkäitä telttoja katsellessani aloin itsekin haaveilla telttaretkestä Iso-Melkuttimelle. Olisi ihanaa herätä noissa maisemissa luonnon kanssa samaan aikaan, kuunnella kuikkien laulua ja nauttia kaikessa rauhassa aamuteetä. Edellisestä metsäyöstä tuntuu olevan ikuisuus aikaa ja toivonkin, että ehdin toteuttaa reissun vielä tämän kesän aikana…

Loppuun vielä Jarno Peitson kuvaus Iso-Melkuttimesta. Mielestäni Peitso on Retkipaikan blogitekstissä osannut erinomaisesti kuvata paikkaan liittyvää tietynlaista ristiriitaisuutta:

Tämä Hämeen järviylängöltä löytyvä järvi on kaikin puolin hämmentävä. Se on liian kirkas Etelä-Suomen järveksi. Se on liian erämainen olematta varsinaisesti erämaassa. Sen hiekkarannat ovat aivan liian matalat ollakseen korkeiden harjujen ympäröimät. Tämä järvi kuuluu Lappiin, ei puolentoista tunnin ajomatkan päähän Helsingistä tai Tampereelta.