Kun alkuvuodesta muutin uudelle paikkakunnalle, josta en tuntenut entuudestaan juuri ketään, olin varma, että retkeilyharrastukseni kokisi kovan kolauksen. Että joutuisin ikuisuuteen asti vaeltelemaan luontopoluilla yksikseni, ja etten koskaan enää pääsisi yhtä helposti tyttöjen reissuille metsään kuin mihin olin Turussa asuessani tottunut.
Joskus on kuitenkin kiva olla väärässä, sillä Kanta-Hämeen (joskus raivostuttavankin) leppoisa ja hidastempoinen elämä on vienyt mennessään. Toisinaan tuntuu, että aika täällä olisi pysähtynyt: talojen ovet eivät ole koskaan lukossa, porukkaa tulee ja menee ja yllätysvieraita on lähes päivittäin oven takana pullapitkon tai omatekoisen omenapiirakan kanssa. On jotenkin hurjan helppoa olla ihan vaan oma itsensä ja tuudittautua maailmaan, jossa kellonajoilla ei ole kovinkaan suurta merkitystä, eikä pitkälle tulevaisuuteen aikataulutettu kalenteri automaattisesti teekään sinusta parempaa ihmistä. Ja kun elämä on sopivan leppoisaa ja kalenterissa on tilaa seikkailuille, sitä tulee tehtyä ja nähtyäkin maailmaa ihan eri lailla sekä sanottua useammin kyllä, kun joku ehdottaa jotain uutta.
Joissain porukoissa huomaan yhä hieman peitteleväni metsäläisyyttäni ja intohimoani luontoon: ehkä siksi, että koen, ettei minua ole oikein koskaan otettu vakavasti sillä saralla. Aina on pitänyt hirveästi selitellä, että kyllä minäkin tunnistan lintuja pelkästä laulusta tai että osaan käyttää kirvestä ja pystyttää teltan. Tai että osaan tehdä tuohisia ja lukea karttaa ja olen varsin pätevä sienestäjä. Niinpä olinkin hieman ihmeissäni siitä, miten helppoa retkiseuran löytäminen täällä on ollutkaan ja miten vaivatonta (lähes) tyhjiä kalentereita on ollut sovittaa yhteen. Olen vain avannut suuni oikeassa paikassa oikeaan aikaan, ja kappas! On tullut retkiaiheisia WhatsApp-ryhmiä ja telttailuehdotuksia. Ja mikä parasta, olen saanut muutamia uusia tyyppejä houkuteltua retkeilyn pariin!
Yksi näistä uusista telttailijoista on hyvä ystäväni, johon tutustuin alun perin mieheni kautta. Ensin meillä oli epämääräistä haaveilua reissuista sinne ja tänne, mutta pikkuhiljaa haihattelut alkoivat muuttua suunnitelmiksi, ja lopulta löimme lukkoon syyskuun ensimmäisen viikonlopun ja päätimme lähteä teltan kanssa metsään. 
Vuokrateltta Partioaitasta
Teltan päädyimme vuokraamaan Partioaitasta. Kyselin Instagramin puolella, onko Partioaitan vuokrauspalvelu tuttu, mutta yllättävän harva siitä oli kuitenkaan kuullut. Olen aiemminkin hyödyntänyt vuokrauspalvelua muun muassa rinkan vuokraukseen, kun päätimme Tampereella lähteä ex tempore retkeilemään. Oma teltta on ollut jo pidemmän aikaa ostoslistalla, mutten usean lainateltassa vietetyn yön jälkeen vieläkään osaa sanoa, millaista telttaa oikein olen hakemassa. Unelmieni teltta olisi kevyt kantaa, mutta riittävän tilava vaikka neljälle retkeilijälle ja yhtä monelle koiralle. Mahdoton tehtävä, ja koska en oikeasti tiedä, mitkä kriteereistäni ovat oikeasti pakollisia, mitkä taas haihattelua, olen suosiolla lykännyt teltan ostoa tulevaisuuteen. Lisäksi odotan, että pääsisin pitkästä aikaa testaamaan vanhempieni kupoliteltan, johon liittyy monia muistoja lapsuudenkodin takapihalla vietetyistä öistä. Ehkäpä siitä voisi tulla luottokumppani reissuille?
Päädyimme kaverini kanssa vuokraamaan Fjällrävenin Abisko Shape 3 Unisex -teltan, johon koirakaverikin oli tervetullut. Jätin Dodon tällä kertaa kotiin, sillä yöstä oli luvattu kylmää, ja olen nykyään melko varovainen mummokoiran selän kanssa. Onneksi kaverillani on kultainennoutaja, joten täysin koiratta ei tälläkään reissulla tarvinnut olla.
Fjellun teltta oli ihan okei, muttei kuitenkaan se etsimäni täydellinen yksilö. Huomasin, etteivät suorakaiteen muotoiset teltat oikein ole juttuni, vaan (jostain syystä) neliö pohjaratkaisu sopii minulle paremmin. Meillä oli myös hitusen ahdasta rinkkoinemme, vaikka teltta olikin mitoitettu kolmelle henkilölle. Kyllä siellä nyt yhden yön nukkui, ja kasaus ja purku (tai ainakin purku) olivat helppoja, mutta silti ei tullut sitä kuuluisaa fiilistä ja täydellisen teltan metsästys jatkuu.
Iso-Melkutin on matalan kynnyksen retkikohde
Lyhyen pohdinnan jälkeen retkikohteeksi valikoitui Lopen Iso-Melkutin. Kohteen helppous viehätti, sillä käytännössä koko alue mäntykankaineen sopii loistavasti telttailuun. Ei siis tarvinnut varautua kilometrien patikointiin eikä myöskään stressata sitä, löytäisimmekö telttapaikkaa. Kaverille telttayö oli ensimmäinen laatuaan, joten jo ihan senkin huomioiden halusin mahdollisimman helpon ja riskittömän retkipaikan.
Yön yli retkemme ajoittui viikonloppuun, joten emme tietenkään olleet kaksin liikenteessä. Saavuimme Melkuttimelle noin seitsemän aikaan lauantai-iltana, joten parhaimmat telttapaikat oli luonnollisesti jo varattu. Jouduimme etsimään omaa paikkaamme yllättävän pitkään, sillä halusimme pystyttää teltan mahdollisimman lähelle vettä (täydellisen Instagram-kuvan toivossa). Lopulta sopiva slotti löytyi – tosin aivan päinvastaisesta suunnasta kuin mitä olimme alkuun ajatelleet. Saimme kuitenkin rauhallisen nimennokan itsellemme, joten kaikki meni lopulta vallan mainiosti.
Täysin kivuttomasti emme telttaa saaneet ahtaalle, puiden täyttämälle alueelle sullottua. En edes muista, milloin olisin viimeksi nauranut niin paljon kuin tällä reissulla. Oli kyse sitten teltan pystytyksestä, makuupussiin ahtautumisesta, yöllisistä pissakäynneistä tai halonhakkuusta, saimme joka käänteessä nauraa katketaksemme. Ja se jos mikä teki kaoottisen arjen ja raskaan työviikon jälkeen erittäin hyvää.
Totean tämän aina, mutta pitäisi telttailla useammin.
Pimeän tultua ja hiljaisuuden laskeuduttua paikan ylle, sytytimme vihdoin nuotion tulipaikalle. Kuikka ja härkälintu huutelivat jossain kauempaa. Hetken päästä järven yli vastarannalle tuijoteltuamme huomasimme, että monessa muussakin kohdassa alkoi näkyä leirinuotion kajastusta. Tunnelma oli samaan aikaan todella rauhallinen ja jännittävä: toisaalta tuntui hyvältä tietää, ettemme olleet metsässä yksin, toisaalta taas sen tiedostaminen teki olon hieman levottomaksi. Onneksi meillä oli kuitenkin vahtikoira mukana, joka olisi bongannut mahdolliset tunkeilijat meitä aiemmin.
Kun sitten lopulta kömmimme telttaan nukkumaan, alkoivat hampaat kalista kylmästä. Vitsailinkin kaverilleni, ettemme välttämättä jäisi henkiin ja että aamulla meistä olisi jäljellä vain kylmästä kangistuneet ruumiit. En nimittäin jaksanut uskoa, että lämpiäisimme missään vaiheessa yötä ja skeptisesti seurasin sääennustetta, jonka mukaan yö kylmenisi tunti tunnilta. Uutisotsikoissa puhuttiin myös syksyn kylmimmästä yöstä, joten odotukset nukkumisen suhteen eivät olleet kovin korkealla…
Mutta kuten aina ennenkin, makuupussi teki tehtävänsä, ja saimme kuin saimmekin unen päästä kiinni. Lopulta nukuimme niin hyvin, että suunnittelemamme aamu-usvan kuvailu ja aikaiset nuotiokahvit jäivät kokonaan välistä, sillä heräilimme vasta kymmenen aikoihin. Mutta pitkä, hyvin nukuttu yö teki kyllä hyvää, enkä muista, milloin viimeksi olisin nukkunut yhtä makoisasti. Kaverini oli samoilla linjoilla, ja nyt odotammekin seuraavaa yhteistä teltta- tai laavuyötä innolla. Jälleen yksi uusi ”uhri” saatu koukutettua retkeilyyn…
