Suomen suurin matkablogiyhteisö
Monthly Archives

luontopolku Pirkanmaa Suomi

Rapolanharju: Hämeen Versailles ja Suomen suurin linnavuori

28.11.2021

Suomen suurimman linnavuoren jyhkeiltä valleilta Vanajavedelle tähyillessä on helppo tuntea entisaikojen kosketuksen. Harjulla sijaitsevalta muinaislinnalta avautuvat komeat näkymät 70 metriä alapuolella siintävälle Vanajavedelle. Kaikkialla huokuu muistoja menneestä, joko pienoisella mielikuvitusleikillä tai konkreettisina jäänteinä. Utelias seikkailija saattaa löytää alueelta ikivanhoja kuppikiviä, joihin koverrettiin koloja uhrilahjoille sato-onnen parantamiseksi. Vainajat taas haudattiin harjun kupeeseen kiviröykkiöihin, jotka ovat vieläkin nähtävillä. Ennen uutta tuhatlukua komean harjun laki varustettiin linnavuoreksi ja turvapaikaksi vihollisen varalta.

Saavuimme Valkeakoskella sijaitsevalle Rapolanharjulle (Sääksmäentie 770) aikaisin eräänä viikonloppuaamuna. Aamu-usva oli väistymässä, ja luonto alkoi vasta heräillä uuteen päivään. Olimme tulleet kummitusretkelle, ja jokin kartanon suurella parkkipaikalla sai ihokarvamme nousemaan pystyyn. Jylhät, historiaa huokuvat rakennukset näyttäytyivät hetken aikaa pelottavina harmaata taivasta vasten ja pihan patsaat tuijottivat meitä mykkinä, saaden koirankin hetkellisesti sekoamaan. Aina niin rauhallinen ja tasainen noutaja alkoi yhtäkkiä murista ja haukkua. Mielikuvitus lähti laukkaamaan vallattomasti, ja hetken jo mietimme, pitäisikö sittenkin kääntyä takaisin autolle…

Harju kuhisee historiaa

Rapolan muinaislinna on Suomen suurin linnavuori, ja sitä pidetäänkin Vanajaveden reitillä olevien muinaislinnojen päälinnoituksena. Linna rakennettiin viikinkiajalla (n. 1000-luvulla), jolloin harjulle kasattiin kivenmurikoista muuri, jota paranneltiin myöhemmin hirsivarustuksilla. Näistä ajoista jäljellä ovat kivivallien perustukset. Alueelta löytyy myös vanhoja hautaröykkiöitä, jotka ovat peräisin 500-luvulta eli ajalta ennen linnoituksen perustamista.

Rapolan linnavuoren jylhät maisemat ja muinaiset tarinat ovat houkutelleet matkailijoita ja taiteilijoita jo varhaisista ajoista lähtien. Muun muassa Akseli Gallen-Kallela viihtyi alueella. Rapolanharjulta on löydetty runsaasti vanhoja tulisijoja ja muita merkkejä muinaisista asumuksista. Harjun kupeessa oli myös muinainen satama. Alueella on asuttu vieläkin pitempään: jyvälöytöjen perusteella Rapolan alueella on harjoitettu maanviljelystä jo parin tuhannen vuoden ajan.

Hämeen Versailles

Vuonna 1912 valmistuneen Voipaalan kartanon puutarha edustaa Suomen oloissa harvinaista barokkivaikutteista muotopuutarhaa, jota on kutsuttu jopa Hämeen Veraillesiksi minikoossa. Puutarhan ensimmäiset omenapuut istutettiin jo 1700-luvulla, ja kun keisari Alesanteri I:n  vieraili Suomessa 1819, hän pistäytyi myös Voipaalassa. Keisarin kerrotaan maistelleen puutarhan satoa, joten tarina ”keisarin omenapuusta” levisi kulovalkean tavoin.

Silloinen puutarhojen sommittelu perustui tiukkaan nelijakoon, jossa kasvimaakorttelit rajattiin kirsikkapuilla sekä karviais- ja viinimarjapensailla, kun taas hedelmäpuut istutettiin tasavälein omiin kortteleihinsa. Puutarhat ympäröitiin suojaistutuksilla. Symmetrinen muotopuutarha liittyy tiukasti päärakennuksen keskiakseliin. Voipaalan kartanon puutarha on barokkivaikutteinen, suljettu, mutta siinä on myös kaarevia rokokootyylisiä linjoja.

Voipaalan puutarha oli harvinaisuus 1700-luvun Suomessa, kun harvassa Etelä-Suomen aateliskartanossa oli hedelmätarha tai hedelmäpuita yleensäkään. Viimeistään 1760-luvun alussa istutettiin ensimmäiset omena- ja kirsikkapuut sekä viinimarjapensaat. Kartanon eteläpuolelle levittäytyi symmetriset kasvitarhakorttelit ja laaja hedelmätarha. Kunniapiha ja sivurakennukset rytmittivät kartanon pohjoispuoleista etupihaa. Vielä nykyäänkin barokkipuutarhassa kasvaa lähes 50 omena-, päärynä-, luumu- ja kirsikkapuuta.

Kahden luontopolun kohde

Rapolan historiallisilla mailla kulkee kaksi luontopolkua: lyhyempi, puolentoista kilometrin mittainen muinaispolku sekä pidempi, kuuden kilometrin pituinen Rapolanharjun reitti, joissa molemmissa pääsee tutustumaan alueen historiaan. Aamuhämärässä päädyimme menemään lyhyemmän muinaispolun. Molempien polkujen lähtöpisteenä on Voipaalan taidekeskuksen parkkipaikka, jonka yhteydestä löytyy hyvät opastaulut.

Luontopolun alku on haastavahko. Mäki nousee kartanolta jyrkästi, ja aloituspisteestä noustaan hetkessä 35 metriä korkeammalle. Nousemme harjulle, jossa sijaitsee myös jonkinlainen näköalatasanne, josta aukeaakin maisema Vanajavedelle. Aamuhämärässä paikka ei ole parhaimmillaan, mutta voin vaan kuvitella, miten kaunista täällä on selkeänä päivänä. Matka jatkuu ja tulemme jonkinlaiseen risteykseen, josta on mahdollisuus tehdä koukkaus harjuhautaan. Kuopasta on aikoinaan löydetty kaivomaisia rakenteita, minkä vuoksi on ajateltu, että linnan kaivo olisi sijainnut juuri siellä.

Reitillä pääsee ihailemaan myös kuppikiveä, joka toimi luonnonjumaliin uskovien rautakauden suomalaisten uhripaikkana. Kiveen hakattuihin kuppeihin jätettiin uhrilahjoja, ja kuppeihin kertynyttä sadevedellä uskottiin ilmeisesti olleen parantavia vaikutuksia. Haluaisin syventyä paikkaan paremmin, mutta lyhyiksi jääneet yöunet painavat mieltä ja kehoa. Syksyisessä maisemassa, kellastuneiden lehtien joukosta on haastavaa hahmottaa maaston muotoja. Pitäisi käyttää hurjasti mielikuvitusta, mutta väsynyt mieli ei ole parhaimmillaan.

Parin kilometrin mittainen harjukierros palaa jyrkkää rinnettä pitkin lähtöpisteeseen. Korkeuseroa kertyy varsinkin alussa reilusti, mutta muuten reitti on melko helppokulkuinen. Olimme kavereideni kanssa liikkeellä aamuvarhaisella, joten alueella ei liikkunut meidän lisäksemme muita. Luin kuitenkin useammasta lähteestä, että alue olisi varsin suosittu retkipaikka, ja poluilla olisi paikoitellen jopa ruuhkaa. Vaikka ajatus ruuhkasta tuntuukin aamuvarhaisella hieman kaukaiselta, toisaalta on helppo uskoa, että linnavuoren jyhkeät vallit ja historiaa huokuva ympäristö kiehtovat muitakin.

 

Kanta-Häme luontopolku Suomi

Hatlamminsuo on Riihimäen arvokkain luontokohde

24.11.2021

Riihimäeltä löytyvä Hatlamminsuo on yksi Kanta-Hämeen arvokkaimmista luontokohteista. Noin 60 hehtaarin kokoiselta suojelualueelta löytyy vajaan 1,5 km pituinen luontopolku, joka etenee suurimmalta osin pitkospuita pitkin luonnontilaisella keidassuolla.

Ajellessani Hatlamminsuolle aloin epäillä, olinko syöttänyt navigaattoriin oikean osoitteen. Matkaa ei ollut enää pitkälti, mutta olin edelleen keskellä asutusaluetta. Tien molemmin puolin oli omakotitaloja, joiden läpi asfaltoitu tie mutkitteli, ja tuntui absurdilta, että jostain lähialueelta löytyisi ainutlaatuinen suoalue. Mieleen nousi alkuvuoden reissu Käräjäkoskelle, joka sekin sijaitsee Riihimäellä. Ehkä luontokohteet sijaitsevat täällä vain todella lähellä asutusta?

Kannatti kuitenkin ajella Hiihtomajantie loppuun (Hiihtomajantie 105), sillä sieltä löytyi Kiskon maja, tilava parkkipaikka, laavu ja uuden näköinen Hatlamminsuosta kertova opaste. Luontopolun lähtöpiste löytyi opastetaulun vasemmalta puolelta kuusikosta. Reitin alku kuljettiin kivikkoisessa ja juurakkoisessa kuusimetsässä. Useamman päivän jatkunut vesisateen ja pakkasöiden vuorottelu oli tehnyt tehtävänsä, ja polun pohja oli paikoitellen todella liukas.

Noin kolmensadan metrin jälkeen saavun varsinaisen suon tai paremminkin rämeen laidalle. Suuret puut väistyvät, ja tilalle tulee pieniä mäntyjä sekä hyvin vetisen näköinen suo. Jo muutaman sadan metrin jälkeen voi todeta, että mikäli pitää pitkospuista, Hatlamminsuo on kiemurtelevine ja leveine pitkospuineen oikea kohde. 1,5 kilometrin pituisella luontopolulla pääsee nimittäin kulkemaan peräti kilometrin verran pitkospuita pitkin.

Vuonna 2018 uusitut pitkokset tuntuivat hyviltä ja vakailta askelten alla. En tiedä, miksei Dodo innostunut niistä yhtä paljon kuin minä, vaan jostain kumman syystä neiti viihtyi paremmin suolla. En tiedä johtuiko se pakkasen kovettamasta pinnasta vai suotyypistä yleensä, mutta ainakaan tällä reissulla mäyrinkäinen ei kastellut kertaakaan tassujaan (tarmokkaista yrityksistä huolimatta). Päinvastoin, se olisi viilettänyt suota pitkin pidemmällekin.

Hatlamminsuo on syntynyt järven umpeenkasvusta, ja alueella on vieläkin jäljellä joitakin vesialueita eli allikoita. Muutamalle allikolle on tehty pitkospuista omat kulkunsa, joiden ääressä pysähdyin hetkeksi ihailemaan avautuvia maisemia. Kosteikot olivat riiteessä, ja uinuva luonto näytti muutenkin jo valmistautuneen talveen. En voinut olla ajattelematta, että mikäli olisin ollut liikkeellä lämpimämpään vuodenaikaan, olisin mieluusti pysähtynyt penkille nauttimaan eväitä.

Hatlamminsuon luonto on hyvin rikas ja sieltä löytyy kymmeniä suokasvillisuustyyppejä. Suo on monipuolinen keidassuo, jossa laiteet ja keskusta erottuvat selvästi.  Toisin kuin voisi ehkä luulla, suo ei kuulu valtakunnallisiin suojeluohjelmiin tai Natura-verkostoon, mutta on maakuntakaavassa ja Riihimäen yleiskaavassa luonnonsuojelulainsäädännön nojalla merkitty suojeltavaksi SL-alueeksi. Hatlamminsuon luonnonsuojelullinen arvo perustuu moniin eri suotyyppeihin, joita on kaikkiaan 40. Pääosa suosta onkin säilynyt lähes luonnontilaisena.

Hatlamminsuon pinta-ala on kaikkiaan noin 60 hehtaaria, josta ojittamatonta aluetta on 47 hehtaaria. Suon luonnontilan säilymiseksi on tärkeää, että vesiolot ja puusto säilyvät ennallaan, joten suolla ei enää tehdä ojitus- tai puunkorjuutoimia.

Hatlamminsuota reunustavat kuusivaltaiset korvet, jotka luovat alueelle oman tunnelmansa. Muuten alueen valtavarpuina ovat kanerva, variksenmarja, juolukka ja suokukka, jotka eivät tietenkään tähän aikaan vuodesta pääse oikeuksiinsa. Vallitsevina kasvillisuustyyppeinä Hatlamminsuolla taas ovat isovarpuräme ja tupasvillaräme, vaikka arvokkaimmat kasvillisuustyypit ovatkin lyhytkorsinevalaikut, allikot ja suon reunoilla olevat mustikka-, ruoho- ja heinäkorvet. Hatlamminsuolta voi myös allikoiden reunoilta ja nevalaikuilta löytää runsaasti valkopiirtoheinää ja leväkköä, jotka molemmat ovat Etelä-Suomessa harvinaisia.

Tämän luettuaan on helppo ymmärtää, miksi juuri Hatlamminsuo on Riihimäen arvokkain luontokohde. Ja tuskinpa sitäkään voi liikaa toistella, että suo kasvistoineen on erityislaatuinen ja ehdottomasti käymisen arvoinen. Ja vaikken kasveista juuri mitään perusta, tuntuu silti siltä, että tänne on tultava uudestaan keväällä, jolloin kasvit ja koko suota ympäröivä luonto pääsevät paremmin oikeuksiinsa.

Lähtiessäni polulle, parkkipaikalla oli useampia autoja. Niinpä automaattisesti pälyilin välillä olkani yli, sillä pelkäsin kameroineni jääväni tientukoksi. Lähellä olevan autotien liikenne kuului suolle yllättävän hyvin, mutta muuten paikka oli todella rauhallinen. Saimme Dodon kanssa kulkea reitin ihan kahdestaan alusta loppuun, emmekä törmänneet muihin kulkijoihin. Se tuntui todelliselta luksukselta, sillä viime aikoina olen kaikissa käymissäni luontokohteissa törmännyt vähintäänkin pienoiseen ruuhkaan – joko parkkipaikalla tai polulla. Tuntui kuin ajassa olisi tehnyt heiton pari vuotta taaksepäin, jolloin (ainakaan vähemmän suosituilla) luontopoluilla harvemmin törmäsi muihin.

Kilometrin pitkospuuosuus on pian talsittu, ja reitti jatkoi takaisin metsään. Kuusikossa kulki jälleen useampia polkuja siellä täällä, mutta onneksi punaiset opasteet neuvoivat suorimman tien takaisin Kiskon majan pihalle.

Vaikka luontopolku olikin lyhyt, toimi se kivana irtiottona palaveriputken välissä keskellä päivää. Kun ajelin Riihimäeltä takaisin kotiin, kirosin mielessäni lähestyvän talven. En lämpötilan, vaan pimeyden takia. Nytkin tuntui, että taistelin Hatlamminsuolla kelloa ja lähestyvää pimeyttä vastaan. Tätä se sitten taas on seuraavat kuukaudet…

esteetön luontopolku Uusimaa

Hyvinkään Suomies – Suomen erikoisin luontopolku?

17.11.2021

Monelle ei ehkä tule luontopolusta mieleen soranottopaikka, – saati tuulessa roikkuvat pääkallot tai jättiläisen jalanjälki. Nämä kaikki on kuitenkin mahdollista nähdä Hyvinkäällä Suomiehen luontopolulla. Paikassa, jota on kuvaavasti nimitetty Suomen erikoisimmaksi luontopoluksi.

Suomiehen luontopolku kulkee ihmisen muokkaamassa ympäristössä, entisellä soranottoalueella. Soranotto on alkanut jo ennen 1960-lukua ja päättynyt vuonna 2014. Sen jälkeen aluetta on ennallistettu (ja ennallistetaan ilmeisesti vieläkin) hyönteishotellein monimuotoiseksi luonnon keitaaksi. Paikka on kaikessa karuudessaan erittäin vaikuttava. Maisema oli kuin autiomaata, jota pohjan polku halkoi.

Suomiehen alue on osa jääkauden aikaista, lähinnä hiekasta, sorasta ja savesta koostuvaa reunamuodostumaa, ensimmäistä Salpausselkää. Salpausselkä muodostui noin 12 000 vuotta sitten, jolloin ilmasto viileni, ja jäätikön reuna pysähtyi samoille sijoilleen yli 200 vuoden ajaksi.  Jäätikön sulavesivirrat huuhtoivat jäätikön edustalle maa-ainesta, joka kasaantui vähitellen jopa 40 metriä korkeaksi valliksi.

Suomiehen jyrkkä pohjoisreuna on karkeaa moreenia. Sulamisvedet ovat kuljettaneet loivan eteläreunan hienoimpia hiekka-aineksia pidemmälle etelään. Suomiehessä on myös pohjois-eteläsuuntaisia harjuja, jotka ovat mannerjään liikkeen suuntaisesti muodostuneita maavalleja.

Marraskuisena sunnuntaipäivänä hiekkakuoppa kuhisi ihmisiä. Vaikka tuuli oli melko navakka, ja kylmyys tunkeutui lukuisten vaatekertojen läpi luihin ja ytimiin, monet olivat halunneet tulla retkeilemään alueelle. Paikka tuntui olevan erityisesti lapsiperheiden mieleen, enkä yhtään ihmettele miksi. Melko pienellä alueella kun on paljon nähtävää ja koettavaa sekä suuria mäkiä valloitettavaksi. En itsekään muista, milloin olisin räpsinyt kamerallani niin paljon kuvia kuin Suomiehessä. Tuntui, että mihin tahansa katsoikin, törmäsi aina johonkin sellaiseen, jonka halusi välttämättä tallentaa kameran ruudulle. Harmittelin miehellenikin, että olin lähtenyt matkaan liian vähäisin kamera-arsenaalein. Zoom-objektiiville olisi ehdottomasti ollut käyttöä.

Noin kolmen kilometrin pituinen Suomiehen luontopolku on luokitukseltaan paikoin helppo, paikoin keskivaativa. Osa reiteistä kulkee soranottoalueen pohjalla, ja uskaltaisin väittää tämän punaisen reitin olevan lähes esteetön ja sopivan myös lastenrattaille ja pyörätuoleille. Soranottoalueen reunoilla kulkeva keltainen reitti taas on korkeuseroista johtuen luokiteltu keskivaativaksi. Lähes koko reitistö (metsäosuutta lukuun ottamatta) on nähtävillä yhdellä silmäyksellä, joten luontopolun pituutta ja vaativuutta voi itse muokata haluamakseen. Mekin haahuilimme varsinaisen reitin lisäksi siellä täällä, kun intouduimme aina tutkimaan, mihin mikäkin pienempi reitti johti…

Tavoitteena luonnon monimuotoisuuden lisäys

Maisema-arkkitehti Vilma Pylkkö on tehnyt Suomiehen alueelle jälkihoitosuunnitelman, jonka tavoitteena on parantaa alueen virkistyskäyttömahdollisuuksia sekä lisätä luonnon monimuotoisuutta. Ennallistamistöitä on tehty myös Suomen luonnonsuojeluliiton Uudenmaan piirin Ketosirkka-hankkeen tiimoilta.

Pohjavettä on suojeltu palauttamalla kasvillisuus pohjaveden kannalta arimmille alueille ja paahderinteitä on muotoiltu. Rinteisiin on kylvetty myös niitty- ja ketokasvillisuutta houkuttelemaan perhosia ja muita hyönteisiä, ja sorakuopan pohjalle on luotu keinotekoisesti paahdeympäristöjä, jotka ovat erityisesti umpeenkasvusta kärsivä, uhanalainen luontotyyppi. Alueelta on myös poistettu Suomen alkuperäiskasvillisuutta uhkaavia vieraslajeja, erityisesti kurtturuusua ja lupiinia. Rinteille sommitellut lahopuut ja hyönteishotellit puolestaan tarjoavat hyönteisille  turvallisia pesintä- ja talvehtimispaikkoja. Taivasta kohti piirtyvien lahopuiden juuret ovat kieltämättä mielettömän vaikuttava ja erikoislaatuinen näky!

Vaikka Suomiehen luontopolulla liikutaankin ihmisen rajusti muokkaamassa ympäristössä, tulee polkujen ulkopuolella liikkumista välttää erityisesti rinteillä. Syynä tähän on hiekkarinteitä peittävä sammalpeite, joka on erityisen herkkä kulumiselle.

Puhuttelevaa ympäristötaidetta

Alueella on myös ympäristötaidetta. Riku Lumiaron Mennyttä aikaa etsimässä -taideteos on rakennettu alueelle keväällä 2015. Teos on rakennettu alueen kivistä, vanhoista rintamamiestalon ikkunoista, heinäseipäistä ja eläinten luista. Jätin jalanjälki -niminen teos taas on Vilma Pyykön suunnittelema ja se aukeaa parhaiten, kun jaksaa kiivetä kukkulan laelle. Jalanjäljen kivet ovat peräisin Suomiehen montun alueelta.

Suomiehen suppa-alue

Kaiken edellä mainitun lisäksi Suomiehen luontopolulla voi törmätä myös suppa-alueeseen. Mannerjään sulaessa jäätikön reunasta lohkesi suuria lohkareita, jotka upposivat pehmeään maahan. Meressäkin kellui talonkokoisia jäävuoria, jotka vedenpinnan laskiessa hautautuivat hiekkaan ja soraan. Kun ne lopulta sulivat, muodostuivat supat, jotka ovat jopa kymmeniä metrejä syviä pyöreitä kuoppia. Suppien pohjalla pienilmasto on muuta ympäristöä kylmempi ja niihin on kehittynyt omanlaisensa kasvillisuus. Osa supista erottuu harjumaisemassa pyöreinä lampina.

Luontopolun varrelta löytyy Jätinlukkojen suppa-alue. Se on muodostunut pohjois-eteläsuuntaiseen harjuun, ja siihen voi käydä tutustumassa omatoimisesti tekemällä pienen sivuloikan keltaiselta polulta. 

Luontopolun määritelmä?

Suomiehen luontopolkua talsiessani huomasin useampaan kertaan miettiväni, minkä oikeastaan ajattelevan olevan luontopolun määritelmä. Wikipedian mukaan luontopolku on virkistyskäyttöön tarkoitettu polku tai reitti, jonka varrella on vieressä sijaitsevan luonnon ominaisuuksia selittäviä opastekylttejä. Tämän määritelmän mukaan Suomies olisi luontopolku siinä missä moni muukin, mutta vaikka kuinka koetin pohtia asiaa, en oikein vieläkään osaa sanoa, pystynkö ajattelemaan sitä puhtaasti luontopoluksi.

Olisi helpoin kutsua aluetta ihmisen muokkaamaksi luontokohteeksi, mutta toisaalta, löytyyhän soiltakin ihmisten tekemiä pitkospuuverkostoja. Silti pitkospuiden ja vaikkapa portaiden on jotenkin helppo ajatella ”kuuluvan” osaksi luontopolkua, toisin kuin taideteosten (, vaikka ne vaikuttavia ovatkin).  Soranottoalueella homma taas on viety täysin seuraavalle tasolle, sillä ihmisen kädenjälki näkyy kaikkialla, ensiaskelista alkaen. Välillä oli vaikea edes muistaa olevansa luonnossa.

Mitä mieltä te olette? Nielettekö luontopolku-nimityksen Suomiehen kohdalla?

Suomi Uusimaa

Piipahdus pimppiluolassa

14.11.2021

”Pitäiskö käydä pimppiluolassa, kun kerran ollaan täällä?”
”Ai missä?”
”Semmosessa pilluluolassa. Se näyttää vähän vaginalta!”
”Mennään!”

Näin helppoa on ylipuhua kaveri mukaan retkelle! Olimme ajelemassa Kirkkonummella, kun yhtäkkiä muistin Högbergetin luolan, josta olin lukenut jo aiemmin ja jonne olisin halunnut päästä käymään jo kesällä. Epämääräiset sairastelut ja kiireet kuitenkin pitivät huolen siitä, etten päässyt koluamaan luolaa kuin vasta lokakuussa. Kieltämättä aurinkoinen kesäpäivä olisi saattanut olla mielekkäämpi kuin sateen jälkeinen kosteus, joka teki kallioisesta maastosta vähintäänkin haastavan…

Vähintään yhtä paljon kuin itse luolasta, olin lukenut myös äkäisestä tallinpitäjästä, jolta tulisi huutia, mikäli autot jättäisi väärään paikkaan. Ilmeisesti Google Maps ohjaa parkkeeraamaan juuri tallin pihalle, mikä ei tietenkään ole suotavaa. Kieltämättä hieman jännitti, löytäisimmekö virallisen parkkipaikan. Sovimme kaverini kanssa, että mikäli parkkipaikkaa ei löytyisi helposti, jättäisimme reissun kokonaan väliin.

Pelko oli kuitenkin turha, sillä luolavieraita varten tehty erillinen parkkipaikka löytyi Porkkalantien varrelta (Porkkalantie n. 160), ja se erottui kyltteineen niin hyvin, ettei pelkoa ohiajamisesta ollut. Parkkipaikan tunnistaa puomista sekä yllä olevasta luola-merkistä. Paikalla on merkintä 5 euron pysäköintimaksusta, jonka voi maksaa tilisiirrolla tai Mobile Pay -sovelluksella.

Reitin alkuosa kulkee leveää hiekkatietä pitkin, mutta pian polku kääntyy metsään ja muuttuu kapeammaksi. Polku nouseekalliota pitkin Högbergetin laelle, josta aukeaa mahtavat näköalat alueen ylle. Myös Wiknerin tallit näkyvä kallion laelta.

Itse luola sijaitsee Högbergetin alarinteessä, mäen vastakkaisella puolella parkkipaikalta katsoen. Kallion laelle asti polku on suhteellisen helppokulkuista, mutta muuttuu hankalammaksi, kun aletaan laskeutumaan toiselta puolelta alas. Varsinkin märällä kelillä jyrkimmissä kohdissa sai olla tarkkana. Sateinen sää ei selvästikään ollut paras mahdollinen luolareissua ajatellen, sillä sileiksi tallotut kalliot ja jyrkät mäet olivat kosteudessaan todella liukkaita. Kaverini onnistui kaatumaan laskeutuessaan jyrkkää kallionreunaa alas, eikä se itsellänikään ollut kaukana.

Reitti on tiiviisti merkitty ruskeilla luola-kylteillä, joita on reitillä runsaasti – eksymisvaaraa ei siis ole. Ainoastaan aivan reitin loppuosa oli hivenen haastavahko, ja meillä meni aikaa ennen kuin löysimme luolan suulle. Luolaa ei tosiaan ylärinteeltä laskeutuessa näe ollenkaan, ja polkuja risteilee alueella todella paljon. Ehkä paras vinkki on, että kannattaa etsiä maastosta mäntyä, joka kasvaa kiinni kalliossa. Kun sen löytää, on käytännössä perillä!

Suomen ainoa vaakasuora hiidenkirnu?

Ulkoapäin luola näyttää melko tavanomaiselta ja aiheutti ehkä jopa pienen pettymyksen kaiken lukemani hehkutuksen jälkeen. Mutta luolan hauska malli paljastuu vasta, kun kurkistaa suuaukosta sisään. Luolassa on yksi sipulinmuotoinen käytävä, jonka seinämät ovat hioutuneet kauniiksi ja sileiks. En ihmettele yhtään, että luolaa on kirjoituksissa kuvailtu vaginaksi, maaemon kohduksi, luontoäidin hameenaluseksi ja vaikka miksi. En tiedä olenko ainoa, jolle tuli luolasta mieleen myös vanhan miehen roikkuvat kivekset..?

Högbergetin luola on virtauseroosion muokkaama ja syntynyt viimeisen jääkauden vesimassojen voimasta. Itse asiassa tämä on ilmeisesti Suomen ainoa luola, joka on samalla vaakasuora hiidenkirnu. Luola on reilut kuusi metriä pitkä, pari metriä korkea ja leveyttä sillä on noin metrin verran. Aikuinenkin mahtuu siis helposti seisomaan tilavimmissa kohdissa. Luolaan tulee valoa sekä suuaukosta että katon kautta kivenlohkareiden välistä, joten erillistä valonlähdettä ei ainakaan päiväaikaan tarvita.

Luolan erikoisesta muodosta voi myös päätellä, että se on aikoinaan toiminut pyhänä paikkana esimerkiksi hedelmällisyysriittejä varten. Myös ulkomaisilla verkkosivustoilla on kirjoitettu Suomen erikoisesta vaginaluolasta. Iltalehden mukaan kohtuluola on päässyt jutunaiheeksi maailman erikoisia nähtävyyksiä esittelevälle Atlas Obscura -sivustolla, ja ulkomaiset matkailijat ovat käyneet ihmettelemässä sen feminiinisiä muotoja.

Lokakuisena arkipäivänä luolalla ei ollut ruuhkaa, mutta meininki on ilmeisesti ollut ihan toista kesäaikaan. Muistan, miten itse ainakin keväällä törmäsin moneen Högbergetiä koskevaan blogipostaukseen ja lehtiartikkeliin.

Oli kiva päästä ruksimaan kauan omalla ”Käy täällä!” -listallanikin roikkunut kohde. Vaikken ehkä eksykään Kirkkonummen pilluluolaan enää uudelleen, innostuin kyllä luolista ylipäätään. Olisi kiva päästä ryömimään johonkin isompaan ja pidempään luolaan. Eli jos on tiedossa jotain sellaisia Etelä- tai Länsi-Suomesta, niin kertokaa ihmeessä minullekin!