Suomen suurin matkablogiyhteisö
Matkustaminen

Kun rento retkeily muuttui pakonomaiseksi suorittamiseksi

13.8.2021

Kuka muistaa viimevuotisen itse itselleni asettaman luontopolkuhaasteen, jossa minun tuli vuoden aikana kiertää 100 luontopolkua? Tavoite oli liian kunnianhimoinen, sillä jo heinäkuussa jouduin pudottamaan tavoitemäärän puoleen. Vuoden 2020 loppuun mennessä olin kuitenkin saanut kasaan vaivaiset 28 luontopolkua, mikä harmitti vietävästi. Niinpä päätin kaikessa hiljaisuudessa uusia haasteen tänä vuonna. Edellisvuodesta viisastuneena en kuitenkaan huudellut siitä kenellekään blogissa tai Instagramin puolella.

Kun kesän alussa jäin aiempia vuosia pidemmälle kesälomalle, minulta vapautui yhtäkkiä valtavasti suoritusaikaa. Olin koko pitkän kevään painanut töissä paikoitellen jopa äärirajoilla, ja touhu oli viikosta toiseen yhtä suorittamista. Muistan miettineeni, että enää viisi kuukautta, viikkoa, päivää, tuntia… Tsemppasin itseäni lupailemalla, että lomalla ottaisin rennosti. Että jos vielä jaksaisin tehdä taas yhden seitsemänpäiväisen työviikon, voisin sitten lomalla palkita itseni nukkumalla jonain aamuna hieman pidempään – tai mikä parempaa, poistaa puhelimen herätyksen, jonka olin ajastanut aamuneljäksi viikon jokaiselle päivälle. Muistan, miten tunsin ylpeyttä kaikesta sellaisesta, mistä ei todellakaan pitäisi: siitä, että pärjäsin parin tunnin yöunilla ja nousin joka aamu, arkena ja viikonloppuna, neljältä. Tai siitä, että jaksoin tehdä töitä 19 päivää putkeen…

Työtahti oli ollut niin hurja, etten kesän kynnykselllä ehtinyt uhrata ajatustakaan luontopoluille. Hyvä, että jaksoin edes raahautua koiran kanssa lenkille lähimetsään. Sielläkin kuljin sekuntikellon kanssa, sillä minulla oli tarkkaan tiedossa, montako minuuttia työpäivästäni saatoin uhrata moiseen laiskotteluun. Kumpikaan meistä, minä tai Dodo, ei koskaan ole ollut niin stressaantunut ja huonovointinen kuin keväällä. Aamusta iltaan väsytti ja kiukutti, eivätkä tehtävälistan lyheneminen tai onnistumiset töissä saaneet minua enää iloiseksi. Uupumuksesta oli tullut uusi normaali, enkä oikeastaan enää loppukeväästä tajunnut olevani väsynyt. Muistan miettineeni, että tällainen minä nyt vain olen; unohteleva ja lyhytpinnainen, muuta maailmaa vihaava itkupilli. Hävitin mielenkiintoni kaikkea ja kaikkia kohtaan.

Kaikesta väsymyksestä huolimatta suorittajavaihde jäi päälle, kun loma vihdoin alkoi. Talla oli pohjassa, ja olin kadottanut kontrollin aikapäiviä sitten. Mietin luontopolkuhaastetta ja sitä, että haluaisin tuottaa enemmän sisältöä blogiini. Koin, että minun täytyisi olla vähintäänkin yhtä tehokas blogini kanssa kuin mitä olin ollut töissä koko kevään ajan.

Aloin suunnitella pelottavan tyhjältä näyttävään kalenteriini hurjan paljon retkiä. En miettinyt välimatkoja tai ajankäyttöä, sillä halusin vaan päästä kokemaan ja kuvaamaan kaikkia mielenkiintoisia kohteita ympäri Suomea. Istuin tuntikaupalla koneella tekemässä taustatöitä retkilleni. Kirjoitin vihkot täyteen kohteita, joissa haluaisin kesän aikana käydä ja tallensin kivoja retkikuvia Instagramiin saadakseni niistä inspiraatiota omiin otoksiini. Halusin niin kipeästi tuottaa sisältöä blogiini ja saada luontopolkuhaasteen tänä vuonna maaliin, ettei millään muulla tuntunut olevan väliä.

Mutta vaikka kuinka tein tarkat suunnitelmat ja aikataulut etukäteen, en lähtöpäivinä saanutkaan itseäni liikkeelle. Yhtäkkiä minulle ennen niin rakkaat meri ja metsä muuttuivatkin möröiksi. Rasitteiksi, joista en enää kokenutkaan saavani hakemaani mielenrauhaa. Oli helpompaa ja turvallisempaa jäädä kotisohvalle makaamaan kuulokkeet päässä.

Vaikka mieli käski pakonomaisesti lähtemään ja suorittamaan, kroppa ei enää totellut. Se laittoi pisteen kuukausikaupalla jatkuneelle sekoilulle. Ilmoitti selkeästi, että nyt olisi levättävä.

Ja niin kesäretket vaihtuivat sairaalasänkyyn, tippaletkuihin ja antibioottikuureihin. Oli pakko rauhoittua, vaikka kuinka olisin halunnut nuuskamuikkustelemaan korkeille vuorille ja istumaan venelaiturille auringonnousuun asti.

Toisaalta ajattelen, että kaikki meni oikein. Juuri näin pitikin tapahtua. Oli jollain tavalla ihan hyvä, että kroppa pisti stopin suorittamiselle, kun en muuten sitä osannut tehdä. Pakkolepo tuntui alkuun ahdistavalta, sillä lopetettuani jatkuvan suorittamisen, jouduin kohtaamaan kaikki ne vaikeat tunteet ja asiat, joita olin juossut karkuun.

Ehkä vaikeinta (ja samalla myös arvokkainta) on ollut tajuta, että olen itse asettanut itselleni liian kovat tavoitteet oikeastaan kaikilla elämän osa-alueilla. Toisin kuin olin luullut, ne eivät tulleetkaan ulkoapäin. Kukaan muu kuin minä itse ei odota minulta sellaisia suorituksia, joihin itseäni ruoskin. Kukaan ei ole koskaan käskenyt minua olemaan superihminen.

Ei ollut helppoa jäädä yksin ajatustensa kanssa, mutta se matka oli tehtävä. Samalla kun keräsin sängynpohjalla voimia uusiin seikkailuihin, aloitin jonkinlaisen matkan myös itseni kanssa. Kävin jatkuvaa vuoropuhelua yrittäessäni selvittää, kuka olen, mistä pidän ja mitä elämältäni oikeastaan haluan. Löysin monta kipeää kohtaa, mustelmia sydämessä ja sielussa, joiden luulin jo parantuneen. Huomasin, etten ollutkaan vääränlainen tai viallinen, vaan rikki ja keskeneräinen monesta kohtaa. Tiesin, että olisin kuitenkin korjattavissa ja että tästäkin selvittäisiin.

Oikeastaan vasta heinäkuun puolella tuli hetki, jolloin minusta tuntui, että haluaisin ihan aidosti lähteä metsään. Jätin kameran ja muistiinpanovälineet kotiin. En ottanut niitä mukaani, vaikka kuinka olisin halunnut. Vanhasta tottumuksesta olin pakannut kamerareppuni jo edellisiltana ja pohtinut, mistä saisin parhaimmat otokset blogia varten. Muistan, miten istuin jo autossa, kun vielä mietin, pitäisikö palata takaisin sisälle hakemaan reppu. En mennyt, ja se oli paras päätös hetkeen.

Tein heinäkuussa monta lyhyttä retkeä lähimetsiin ja rannoille. Joskus jäin vain tuijottelemaan horisonttiin tai saatoin myös kääntyä kesken lenkin takaisin. Matkan sijaan keskityin enemmän siihen, miltä milloinkin tuntui. Mitä näin, kuulin tai haistoin. Aloin nähdä tututkin paikat uudella tavalla, kun annoin niille aikaa ja uuden mahdollisuuden. Sama päti myös itseeni.

Entä mitä kuuluu luontopolkuhaasteelle? Olen tähän mennessä saanut kerättyä kasaan 21 luontopolkua. Tiedän olevani kaukana tavoitteesta, mutta en ota paineita. En anna itseni ottaa.

Ja juuri nyt retkeily tuntuu taas hyvältä. Pitkästä aikaa on olo, että luonnossa liikkuminen antaa enemmän kuin ottaa. Mieli on utelias, ja koen taas olevani valmis seikkailuihin. Vatsanpohjassa tuntuu tuttua kutinaa ja silmiini on palannut sama palo kuin aiemmin. Haluan nähdä ja kokea – ennen kaikkea itseni takia.

Minkälaisia ajatuksia postaus herätti? Oletteko te kokeneet paineita sisällöntuotannosta? Onko rakas harrastus koskaan muuttunut pakkopullaksi?

You Might Also Like

18 Comments

  • Reply Mari / Kodinvaihtaja 15.8.2021 at 16:21

    Ryhdyin miettimään ihmisten keräilyharrastuksia, nyt kun ei enää keräillä postimerkkejä, niin keräillään elämyksiä. Majakat taitaa olla tämän vuoden trendi. Olisko se kuitenkin laatu, eikä määrä? On hyvä olla tavoitteellinen, mutta osaammeko olla kohtuullisia , edes itsellemme?

    • Reply EVELIINA / REISSUKUUME 15.8.2021 at 22:43

      Joo, olen itsekin pannut merkille, että tänä vuonna (perus kansallispuistojen) lisäksi keräillään juurikin majakoita! Eikä siinä, jokainen saa keräillä mitä haluaa. Huomasin vain itse, että luontopolkujen ja uusien reittien _pakonomainen_ keräily kaiken muun päälle oli rankan alkuvuoden jälkeen hieman liikaa.

      Ja hyvä muistutus kohtuullisuudesta ♥

  • Reply Mikko / Matkalla Missä Milloinkin 15.8.2021 at 20:55

    Tämä oli kyllä hyvä aihe. On tärkeää huolehtia siitä, että omasta rakkaasta harrastuksesta ei tule suorittamista, sillä ilo katoaa siitä samantien. Voisi olla meillekin hyvä ajatus joskus lähteä luontoon ilman kameraa, nyt se kulkee jatkuvasti mukana. Sitä saattaisi nauttia luonnosta vieläkin enemmän.

    • Reply EVELIINA / REISSUKUUME 15.8.2021 at 22:52

      Suosittelen! On muuten todella oudolta liikkua jossain ilman kameraa. Tuntuu, että osa itsestä puuttuisi 😀

  • Reply Pirkko / Meriharakka 17.8.2021 at 09:04

    Taidan kuulua näihin keräilijöihin, mutta kuitenkin siten, oli sitten kyse maista, alueista, kansallispuistoista tai majakoista, etten hampaat irvessä 🙂 tavoittele koko sarjaa. Muutenkin tietysti jo vapaana seniorina elämä on leppoisampaa, mutta juurikin vaikka nämä keräilyt innostavat aina lähtemään seuraavaan kohteeseen – muuten saattaisi jäädä lähtemättäkin. Hmm … lauantaina olisi mahdollisuus vierailla Yttergrundin majakalla. Pitäisikö sittenkin ajaa 2 x 320 km sen takia vielä tänä kesänä 🙂

    • Reply EVELIINA / REISSUKUUME 18.8.2021 at 00:33

      Heh, hyvä että olet osannut pitää keräilyn maltillisena 🙂 Te olette kyllä tänä kesänä ahkeroineet majakoiden kanssa! Ja toki, jos elämäntilanne ja aikataulut sen sallivat, niin matkaan voi ja kannattaa lähteä pidemmällekin. Itsellä homma meni vaan hirveäksi suorittamiseksi ja aikatauluttamiseksi…

  • Reply Sandra / The Present is Perfect 18.8.2021 at 11:52

    Kiitos ihan hirveästi tästä henkilökohtaisesta postauksesta. Tunnistan ihan tosi paljon samoja suorittajaominaisuuksia itsessäni. Kun työelämä on hektistä ja aivot ovat ylikierroksilla, on helppo ja huomaamatonta siirtää samaa toimintaa vapaa-ajan harrastuksiin ja tehdä lomillekin vain suorituslistoja. Onneksi päädyit löytämään tavan pysähtyä (vaikkakin kroppa siihen pakotti).

    Olen tietoisesti yrittänyt olla ottamatta painetta blogin suhteen. En ole ottanut yhteistöitä ja olen välillä pitänyt pitkiäkin kirjoitustaukoja. Se on vain ainoa keino, jolla jaksaa tehdä kuitenkin jotain.

    • Reply EVELIINA / REISSUKUUME 26.8.2021 at 22:04

      Kiitos kommentistasi! Kiva kuulla, että postaus sai ajattelemaan ja tunnistamaan samoja piirteitä. Nostan myös hattua sille, että olet pystynyt pitämään blogi- ja kirjoitustaukoja – mulla on tässä vielä hieman opettelemista 🙂 Mutta uskon, että ensimmäinen askel on nyt otettu, kun olen tunnistanut ”ongelmani” 🙂

  • Reply Maarit - niceMatkaaja 18.8.2021 at 12:08

    Olipas hyvä ja tärkeä aihe, josta matkablogeissa harvoin puhutaan. Silti kuvittelisin, että moni kokee sisällön tuottamisesta suuria paineita ja juoksee kieli vyön alla paikasta toiseen ehtimättä varsinaisesti pysähtyä missään. Tämän ymmärränkin hyvin, jos kyse blogi on leipätyö – pakkohan on saada jotain aikaiseksi. Korona vielä on tuonut asiaan oman haasteensa, koska ulkomaan matkat ovat olleet jäissä. Itselleni blogi on pelkkä harrastus, ja vaikka aluksi yritin olla tuottelias ja olinkin, niin aika pian päätin, että postailen omalla aikataulullani, kun ehdin ja huvittaa. Siksi en ole kokenut minkäänlaisia paineita, vaikkei nyt koronan aikana ole ollut paljoakaan kirjoitettavaa. OLen jopa miettinyt, pitäisikö jättää koko homma sikseen. Toisaalta kamera kulkee kyllä aina matkassa, jos vähänkään suunnistan kotikulmia kauemmas ja kuvia tulee napsittua juurikin blogia varten ja samalla suunniteltua seuraavaa postausta. Jonkinlainen elämäntapa tästä on tullut, olkoon vain kuinka pienenlainen.

    • Reply EVELIINA / REISSUKUUME 26.8.2021 at 22:06

      Kiitos kommentista ja hyvistä huomioista Maarit 🙂 Minullakin blogi on puhtaasti pelkkä harrastus, joten siksi on hieman ”hassua”, minkälaiset paineet olen onnistunut siitä ottamaan. Ja juuri, kun oma työ on niin stressaavaa ja vaativaa pitkine päivineen, niin ei siihen rinnalle enää oikein kaipaa mitään kovin kuormittavaa.

      Äläkä täysin hylkää blogia, vaikkei kirjoitettavaa koko ajan olisikaan! Matkablogit ovat mielestäni siitä kivoja, että postaukset kestävät hyvin aikaa.

  • Reply Elina / elinanmatkalaukussa 20.8.2021 at 00:42

    Mä oon usein miettinyt, että minkälaista elämää ihmiset eläisi, mikäli tänä päivänä ei olis Instagramia. Uskon, että sieltä saadaan niin paljon vaikutteita, on jotenkin kiire elää ja kokea? Oliskohan ihmiset jotenkin rennompia, eikä ottaisi niin paljon paineita? Tärkeästä aiheesta kirjoitat, sillä suorittaminen on varmasti iso osa tätä päivää ja moni siitä itsensä tunnistaa. Siitä aiheesta olis varmaan aika mielenkiintoista vaikka lainata kirja kirjastosta ja oppia/ymmärtää lisää. Ite kuuntelin äänikirjana Eeva Kolun korkeintaan vähän väsynyt. Suosittelen! Ennen korona-aikaa on moni varmasti suorittanut matkustamista, pitää käydä mahdollisimman monessa maassa yms. itse lasken maat, mutta en niitä suoranaisesti kerää. Nyt sitten tosiaan lasketaan kansallispuistoja 😀 Yhdessä vaiheessa matkustin ehkä liikaa ja luulen, että jossain vaiheessa (taidan tietää missä kohtaa), ylitin oman kestokykyni jatkuvan reissujen suunnittelun, menemisen, pakkaamisen yms. suhteen. sillä tänäkin päivänä kroppa reagoi, jos oon esim. pakkaamassa. Siitä itseasiassa oon tunnistanut tämän (matka burnout?!) ja senkään vuoksi mulla ei oo vieläkään yhtään mikään hinku ulkomaille, vaan otan kiitollisena vastaan tämän ”korona tauon”. Mut oon päättäny, etten jatka koronan jälkeen enää samaan tahtiin matkustamista. Oon yrittänyt kaikki nämä vuodet pitää pään kylmänä, ettei blogi veisi, vaan että se painopiste olisi enemmänkin, minä matkustan ja siitä kokemuksesta kirjoitan, eikä niin että mistäköhän blogi tykkäisi ja kipittelisin perässä. Mutta joo, tuo 100 kuulostaa hurjan paljolta! Olipa hurjan kuuloista ja onneksi kroppa puuttui peliin ja antoi nyt pakkolepoa! Kuulostaa kyllä tosi hurjalta työputkeltakin. Sitä on kyllä vaikea olla armollinen itseä kohtaan ja tuo on kyllä totta, että eihän kukaan ulkopuolinen niitä paineita/vaatimuksia esitä kuin minä itse! Toivottavasti saat itses kuntoon, kuulostaa kyllä ihan uupumukselta. Pienin askelin, paineet pois hartioilta niin on askelkin kevyt, anna itselles aikaa <3

    • Reply EVELIINA / REISSUKUUME 26.8.2021 at 22:11

      Kiitos kommentista, pohdinnasta ja kirjasuosituksesta Elina! 🙂 Tuo Kolun teos on jo pitkään ollut mielessä, mutta jotenkin sille ei (yllätys yllätys) muka ole ollut aikaa. Ehkä tämä uusi, stressittömämpi arki mahdollistaa vihdoin senkin lukemisen 😉

      Täällä yksi kansallispuistojen bongaaja (niiden luontopolkujen lisäksi)! Ja tunnustan, että ennen koronaa yritin kerätä mahdollisimman monta maapistettä. Tuntui muka jotenkin väärältä ja tuhlaukselta käydä samassa maassa useampi kerta… Nyt taas olisin ikionnellinen, jos pääsisin edes johonkin 😀

      Tsemppiä sinnekin ja ihanaa syksyä! ♥

  • Reply Merja / Merjan matkassa 20.8.2021 at 20:26

    Huh, aikamoinen työtahti sinulla on ollut. Tunnistan kyllä tuosta itseni. Muutama vuosi sitten suoritin harrastuksia niin vimmalla, että joka illalle oli jotain. Siihen päälle oli kolmen tunnin työmatkat päivässä ja perhe. Jossain vaiheessa heräsin siihen, ettei minulla ollut aikaa käydä ostamassa edes uusia vaatteita töihin. Kalenteri oli niin täynnä, että ostosreissu oli lopulta mahdutettava pakolla johonkin väliin. Ihan hullua! Sen vuoden jälkeen lopetin suurimman osan harrastuksista ja jätin kaikenmaailman kissanristiäiset myös väliin. Hyvä, että olet päässyt takaisin jaloillesi <3 Välillä on hyvä vaan istua kivelle ja katsoa merta ja jättää se kamera kotiin.

    • Reply EVELIINA / REISSUKUUME 26.8.2021 at 22:13

      Huhhuh, rankalta kuulostaa tuo sinunkin arkesi 🙁 Onneksi olet kuitenkin osannut himmailla! 🙂 Tunnistan myös nuo ylimääräiset kissanristiäiset, joilla on niin kovin helppoa täyttää kalenterinsa… Tiettyyn pisteeseen asti niistä saa energiaa, mutta jossain vaiheessa (ja yllättävän helposti) homma kuitenkin kääntyy päälaelleen ja ne alkavat tuntua ennemminkin rasitteilta…

      Kiitos kommentistasi ja ihanaa syksyä ♥

  • Reply Anna K. 21.8.2021 at 22:50

    Kyllä matkalla saattaa olla useinkin ajatus, että tästä kirjoitan blogiin. Mutta ei se ole niin päin, että teen jonkun asian blogin vuoksi vaan siksi koska tykkään tai se kiinnostaa. Eikä ne kaikki ideat päädy jutuiksi kuitenkaan. Joku vuosi sitten loppui into blogin suhteen. Pidin 3kk taukoa ja sit jatkoin taas uudella innolla. En oo sen tyyppinen että pakottaisin itseäni mihinkään, en töissä, enkä vapaalla.

    • Reply EVELIINA / REISSUKUUME 26.8.2021 at 22:14

      Voi että, mulla olisi niiiiiin paljon opittavaa sulta! 🙂 Tuo on nimittäin juuri sitä, mihin pyrin. Pienin askelin, mutta suunta on sentään nyt jo oikea 🙂

  • Reply Aila ja Juha 22.8.2021 at 11:53

    Kiitos rehellisestä kirjoituksesta! Joitakin samansuuntaista on ollut meilläkin havaittavissa. Työelämän suorittamisen jälkeen oli pelko, että suoritetaan automatkoja Espanjaan niin, että joka päivälle on joku suoritus, nähtävyys, konsertti tai vaellus. Vain oleminen tuntui tuhlaukselta. Ajomatkojen pysähtymis- ja yöpymiskohteetkin valikoituivat enemmänkin nähtävyyksien mukaan. Korona on pysäyttänyt ajattelemaan muitaki asioita. Ei ole kiirettä mihinkään -mentaliteetilla ehtii moniin paikkoihin silläkin. Suorittamisen sijaan pienistäkin asioista nauttiminen ja ihmetteleminen on virkistävää. Kamera on kyllä rouvalla mukana pyöräreissuilla ja pysähdellään, jos tulee mukava näkymä.
    Juha

    • Reply EVELIINA / REISSUKUUME 26.8.2021 at 22:17

      Kiva kuulla, että postaus herätti ajatuksia 🙂 On muutenkin ollut kiva jatkaa keskustelua täällä kommenttiboksin puolella, sillä selvästikään en ole ollut ajatusten (ja suorittamisen) kanssa yksin.

      Täällä on myös ollut huomattavissa koronan tuomaa (ja osin pakottamaa) rauhoittumista 🙂 Ja juuri tuo, että hieman rauhallisemmalla tahdilla ja mentaliteetilla voi silti nähdä ja kokea paljon asioita – ei koko aikaa ole pakko juosta pää kolmantena jalkana 🙂

      Ihanaa (ja stressitöntä!) syksyä teille molemmille! ♥

    Leave a Reply