Suomen suurin matkablogiyhteisö
Monthly Archives

esteetön kansallispuisto Kanta-Häme luontopolku Suomi

Peukalolammin-Kaksvetisen rengasreitti Liesjärven kansallispuistossa

30.7.2021

Kuten jotkut teistä ehkä muistavat, kävin huhtikuussa kevätretkellä Liesjärven kansallispuistossa enkä oikein lämmennyt paikalle. Meillä oli silloin hieman liikaa epäonnea matkassa, eikä pitkittynyt työstressi tai sen mustaksi maalaama mieli auttanut asiaa. Liukastelimme jäisessä metsikössä samaan aikaan, kun taivaalta satoi vettä kaatamalla ja vannoimme molemmat, ettemme enää koskaan tulisi lähellekään Liesjärveä.

Mutta kuten elämässä yleensäkin, myös Liesjärvi ansaitsi toisen mahdollisuuden. Se tosin vaati useamman hyvin nukutun yön sekä kauniin kesäpäivän ennen kuin meistä kumpikaan uskalsi ehdottaa uutta retkeä.

Toisin kuin edelliskerralla, tutustuin reitteihin etukäteen. Yritin etsiä jotain hieman rauhallisempaa kohdetta, sillä epäonnistuneen Iso-Melkuttimen reissun jälkeen (kirjoitan tästä myöhemmin) kaipasin jotain hiljaista paikkaa. Mutkien kautta päädyin lukemaan Peukalolammin-Kaksvetisen rengasreitistä, joka vaikutti varsin lupaavalta. Esteettömyys lupaili hyvää myös kymmenvuotiaan seniorimäyräkoiran näkökulmasta, joten lähdimme reissuun koko perheen voimin.

Olen aiemmin mieltänyt esteettömät reitit mielikuvituksettomiksi ja tylsiksi. Sellaisiksi, joiden varrelta ei löydä kauniita maisemia tai välttämättä oikein luontoakaan. Eniten esteettömissä reiteissä kuitenkin on häirinnyt niiden pituus – tai lähinnä lyhyys. Monet löytämäni esteettömät luontopolut ovat vain muutamia satoja metrejä, ja useamman kilometrin lenkeistä on turha edes haaveilla. Tämä on mielestäni hieman outoa, sillä voisin kuvitella esimerkiksi monen lastenrattaiden kanssa liikkuvan kaipaavan myös tällaisia pidempiä vaihtoehtoja.

Kun lopulta pääsimme Liesjärvelle, odotukset olivat korkealla. Liian monen kotona vietetyn päivän jälkeen halusimme päästä nauttimaan kesäisestä luonnosta. Alkumatkan tylsähkön hiekkatieosuuden kohdalla olimme kuitenkin varsin skeptisiä ja pelko siitä, että keväisen farssi toistuisi, nousi pintaan. Mietimme molemmat, olimmeko tosiaan ajaneet paikalle tuiki tavallisen metsäautotien takia. Hetken ajan tuntui, että Liesjärven kirous seuraisi meitä edelleen. Loimme toisiimme merkitseviä katseita, mutta emme halunneet sanoa mitään ääneen. Toivoimme vain, että reitti paranisi ja pääsisimme vihdoin kokemaan sen taian, mistä niin moni Liesjärvellä vieraillut oli puheissaan ja blogikirjoituksissaan kertonut.


Uusi, esteetön rengasreitti

Noin neljän kilometrin pituinen Peukalolammin-Kaksvetisen reitti on valmistunut Liesjärven kansallispuiston pohjoisosaan vuonna 2020. Esteetön rengasreitti sopii jokaiselle ja se on kuljettavissa niin lastenrattaiden, rollaattorin kuin pyörätuolinkin kanssa. Reitillä on loivia ylä- ja alamäkiä sekä helposti ylitettäviä lyhyitä siltoja. Parkkipaikka löytyy helposti Google Mapsista nimellä Peukalolamminkangas p-alue. 

Reitin voi kulkea kumpaan suuntaan tahansa ja sen varrella on kaksi suurempaa levähdyspaikkaa (Peukalolammi ja Kaksvetinen) sekä joitakin pienempiä levähdyspaikkoja, joista löytyy pöytiä ja penkkejä. Peukalolammilta ja Kaksvetiseltä löytyy tulentekopaikat (, jotka eivät tietenkään metsäpalovaroituksen aikaan ole käytettävissä) sekä esteettömät kuivakäymälät. Kaksvetiseltä löytyy laavun lisäksi myös suuri uudenkarhea kota, jossa oli hyvä pysähtyä paistamaan makkarat ja juottamaan koiruus. Taukopaikka on muutenkin todella kaunis ja idyllinen, ja sinne on helppo unohtua pidemmäksikin aikaa ihailemaan järven pinnassa näkyviä lumpeita sekä kuuntelemaan kurkien satunnaista huutoa.

Noin 600 metrin päässä parkkipaikalta sijaitseva Peukalolammin laavu sen sijaan ei välttämättä ole kaikkein miellyttävin, sillä se on keskellä sorakenttää. Dronen lennätykseen paikka kuitenkin oli mitä mainioin, ja jos hieman poikkeaa merkityltä reitiltä, pääsee laavun läheisyydessä nauttimaan myös järvimaisemasta.

Patikoijille ja retkeilijöille Peukalolammin ja Kaksvetisen taukopaikat tarjoavat myös yöpymismahdollisuuden omassa majoitteessa. Lisäksi reitin varrelta löytyy noin parinkymmenen hengen Tittilammen varaustulipaikka, jonka voi varata yksityiseen käyttöön.

Rehellistä suomalaista metsämaisemaa

Reitin varrelle mahtui paljon nähtävää. Alun hiekkatieosuuden ja tylsähkön Peukalolammin taukopaikan jälkeen Liesjärvi alkoi viimein näyttää parastaan. Pääsimme nauttimaan vaihtelevasta maastosta sekä rehellisestä suomalaisesta satumetsästä paksuine sammalkerroksineen ja kauniine järvimaisemineen. Luontopolun varrelta löytyi monipuolisesti sankkaa kuusimetsää, mäntyvoittoista kangasmetsää sekä mystisiä soita, lampia ja järviä.

Kaksvetisen taukopaikalla luonto tuntui myös vihdoin olevan vahvasti läsnä. Seurasimme pitkään suloisen oravanpoikasen seikkailua kodan viereisessä kuusessa. Sain koota kaiken tahdonvoimani, etten mennyt lääppimään pientä pörrökasaa tai napannut sitä mukaani kotiin. Harmikseni olin ottanut vain zoomittoman objektiivin mukaan, joten jouduin tyytymään kohtalooni senkin suhteen, etten saanut kurrea edes kameraan ikuistettua.

Kun vihdoin maltoin jättää oravan rauhaan ja astelin järvenrantaan, alkoi korviin kantautua vuoroin kurkien ja joutsenten satunnaista huutoa. Hetken seurailun jälkeen järveltä saattoi bongata myös kuikkapariskunnan. Näennäisesti hiljainen järvi alkoikin kuhista elämää, kun hetkeksi malttoi rauhoittua katsomaan sitä.

Kaikesta liikkeestä huolimatta maailma kuulosti ihanan hiljaiselta, ja siinä rauhallisuudessa oli hyvä olla ja helppo hengittää.

Muita esteettömiä luontopolkuja?

Palattuani Liesjärveltä koetin etsiä muita esteettömiä luontopolkuja Varsinais-Suomen, Uudenmaan ja Kanta-Hämeen alueilta. Niitä ei kuitenkaan oikein tuntunut löytyvän, ainakaan jos halusi löytää yhdenkään pidemmän reitin. Osaisittekohan te vinkata tällaisia retkikohteita?

Suomi Varsinais-Suomi

Uhlu ja Hilloisten louhos: Varsinais-Suomen salatut timantit

23.7.2021

Oletko koskaan uinut louhoksella? Ellen olisi saariston kasvatti ja addiktoitunut äärettömältä tuntuvaan merimaisemaan, päätyisin varmasti aina uimareissuillani jonkinlaiselle louhokselle. Niissä vesi on turkoosia ja tarpeeksi syvää, jotta voi hypätä korkeammaltakin, eivätkä sandaalit täyty hiekasta joka askeleella.

En tiedä, johtuuko se vallitsevasta maailmantilanteesta vai mistä, mutta huomaan louhosten tulleen itselleni entistä tärkeämmiksi. Huomaan jollain tavalla hakevani niistä samaa fiilistä, mitä saattaisin saada varmemmin Suomen rajojen ulkopuolelta: turkoosia vettä, mielettömiä maisemia ja juuri sellaista pientä vaaran tuntua, kun hyppää alas hieman liian korkealta kallionkielekkeeltä.

Viime viikolla Saariston rengastietä kiertäessämme kaksi hyvin erilaista maailmaa kohtasi – hieman rajustikin. Minä, jolla on aina tukka takussa merituulen jäljiltä ja paljon seikkailumielistä pilkettä silmäkulmassa, sain vastaani hitaat sisämaan hämäläiset. Yhtäkkiä huomasin olevani ainoa, joka intoili merivedestä ja sen tarjoamista mahdollisuuksista. Sen sijaan seurueemme muut jäsenet, sisämaan kasvatit, alkoivat äkkiä kaivata kirkkaampaa ja vähäleväisempää uintipaikkaa nopeiden meripyrähdysten jälkeen. Niinpä päätin avata varsinaissuomalaista salaisuuden verhoa ja esitellä heille Uhlun. Paikan, josta ainakin joskus piti olla ihan hiljaa ja jota ei missään nimessä saanut mainostaa vääräpaikkakuntalaisille.

Ehkei Uhlu ole enää kovin salainen. Se vilahtelee yhä useammin Instagramin Storyissa ja on päätynyt jopa uutisiin – harmillisesti tosin negatiivisessa mielessä. Muun muassa Turun Sanomat kirjoitti jo viime vuonna roskaamisesta Uhlun ympäristössä. En varmaan koskaan lakkaa ihmettelemästä, miten osa ihmisistä kyllä jaksaa kantaa esimerkiksi uimarannoille tai laavuille ruokaa, muttei saa kannettua roskia mukanaan pois.

Hilloisten louhos – kalakavereita ja kivenjärkäleitä

Ennen kuin suuntasimme Uhluun, päädyimme toiselle louhokselle Taivassalossa. Löysimme Hilloisten louhoksen vauhdissa kesken ajon, Google Mapsia selaillessa. Paikka osui sopivasti reitin varrelle, joten päätimme käydä kurkkaamassa sen matkalla Uhluun. Nopealla googlettelulla selvisi, että Hilloisten louhos on vanha avokaivos, jonka pohjalla makaa edelleen satoja kivenjärkäleitä ja jossa veden maksimisyvyys on noin 19 metriä. Alueen mukavuuksiksi oli mainittu iso penkki sekä uudehkot rappuset veteen, joten paikka oli kuin tehty pientä iltapäiväpulahdusta varten.

Louhokselle oli yllättävän helppo löytää. Mutkitteleva hiekkatie piti huolen siitä, että vauhti pysyi maltillisena. Vatsanpohjassa kipristeli, kuten aina, kun tiedossa oli jokin uusi paikka. Sitä jotenkin asettaa tahtomattaan ihan mielettömät odotukset ja samaan aikaan pelkää pettyvänsä pahemman kerran. Lyhyen ajomatkan aikana ehdin kuvitella hiljaisuuden, turkoosin veden ja kiireettömän iltapäivän.

Kerrankin en joutunut pettymään.

Meillä toden totta kävi tuuri, sillä louhoksella ei ollut lisäksemme muita. Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta, ja oli helppoa kuvitella olevansa jossain muualla kuin Suomessa. Turkoosina hohtava vesi suorastaan kutsui uimareita puoleensa. Asettauduimme penkin läheisyyteen ja mietimme ääneen, mahtaisiko vesi lainkaan viilentää näillä keleillä.

Nappasimme mukaamme uimalasit, joiden turvin oli helppoa sukeltaa. Kaikkialla oli kirkasta, ja bongailimme pohjasta yksittäisiä esineitä ja kivipaaluja. Loikimme lohkareilta toisille ja tunsimme lapsenomaista intoa. Sellaista, mitä vanhemmiten on enää vaikea tavoittaa. Hetken saatoimme kuvitella, että oli vain tämä hetki ja kesäpäivä ja etteivät aikuisuuden vastuut ja velvollisuudet koskeneet meitä. Että olimme päässeet karkuun kaikkea sitä pakkoa, mikä aikuisuutta pyörittää. Että meillä oli kaikki maailman aika käytettävissä ja oli vain tämä louhos, sen turkoosi vesi ja punertavat reunat – eikä millään muulla ollut merkitystä.

Mielikuvitusleikkimme kuitenkin keskeytyi, kun kuulimme hiekkatieltä auton ääniä. Toisin kuin olimme ajatelleet, auto ei jatkanutkaan matkaansa ohitsemme, vaan kaarsi alas uimapaikalle. Pakettiauton kuljettaja paljastui paikan omistajaksi, joka oli tullut katsastamaan, keitä paikalle oli oikein löytänyt ja millä asioilla liikuimme alueella. Hän mittaili meitä katseellaan ja selkeästi teki arviota siitä, olisiko meistä suurtakin haittaa. Vastailimme kysymyksiin ja esitimme omiamme. Minulle tuli aivan erityinen tarve näyttää, että olemme ihan mukavia ihmisiä ja että enemmän kuin mitään muuta, tarvitsimme tämän uintihetken.

Ilmeisesti läpäisimme testin, sillä saimme jäädä luvan kanssa uimaan, mikäli huolehtisimme siitä, että veisimme omien roskiemme lisäksi myös ajotielle kertyneet roskat mennessämme. Diiliin oli helppo suostua. Mies jäi vielä juttelemaan kanssamme, ja oli mukavaa kuulla alueen historiasta. Hän kertoi, että nykyään louhoksella käy paljon sukeltajia treenaamassa. Ja että hän ottaisi mielellään myös uimareita vastaan, mutta roskaamisesta on tullut todellinen ongelma alueella. Surukseni kuulin, että Uhlussa tilanne olisi vielä pahempi. Kurkkua kuristi kun ajattelin, miten minun kaunis Uhluni olisi roskan peitossa…

Miehen poistuttua lähdimme luvan kanssa kiertämään aluetta. Paljastui, että louhos on huomattavasti isompi kuin mitä ensisilmäyksellä voisi luulla. Alue nimittäin jatkuu niemekkeen taakse, ja sieltä löytyy lisää hyvää uintialuetta ja kauniita maisemia.

Joihinkin paikkoihin on erityisen helppo ihastua. Hilloisten louhos on juuri sellainen. On vaikeaa kuvitella, ettei joku viihtyisi niin kauniissa ympäristössä, sopivan piilossa muulta maailmalta. Me ainakin saimme alueella kulutettua useamman tunnin ihan vain ihmettelemällä ja kiertelemällä. Uinti oli vain kiva lisä kaiken muun päälle.

Erityisen hauskan uintipaikasta tekevät kesyt kalat, jotka käyvät tervehtimässä uimareita ihan lähietäisyydeltä. Louhoksella tuskin on niille luonnollisia saalistajia, joten ne eivät ole yksinkertaisesti oppineet pelkäämään.

Uhlu, uimahyppääjän unelma

Hilloisten jälkeen matkamme jatkui Uhluun. Paikkaan, jonka aitojen taakse olen Turku-vuosinani pujotellut niin monta kertaa, etten ole enää aikoihin pysynyt laskuissa mukana ja jonka jyrkänteiltä olen loikkinut alas milloin missäkin seurassa. Uhluun liittyy paljon muistoja niin onnellisista alkukesän päivistä kuin hämärtyvistä elokuun illoistakin. Ja vaikka normaalisti olen juuri se, joka välttelee väkeä ja meteliä, Uhlussa on jotain, mikä saa minut hakeutumaan sinne varsinkin silloin, kun tuntuu, etteivät stressitasot enää voisi olla korkeampia. Ja silti samaan aikaan, kun olen tuijotellut turkoosia vettä ja hengitellyt syvään, sykkeeni on aina ollut hieman koholla. Olenhan ollut luvattomilla mailla, nauttinut hetkestä paikassa, jossa en oikeasti edes olisi saanut olla. Tai niin ainakin luulen.

Sillä vieläkään, helteisenä heinäkuun päivänä en ole aivan varma siitä, mikä on oikein ja mikä ei. Mitä saa tehdä ja mitä puolestaan ei. Uhlu sääntöineen on ja pysyy mysteerinä. Siihen liittyy monia kieltoja, mutta väkijoukon keskellä huomaan kyseenalaistavani ne. Ihmisiä tulee ja menee, eikä kukaan osaa sanoa varmaksi, saako louhoksella olla.

Tienvierusta on pitkältä matkalta täynnä autoja. Parhaat hyppypaikat on varattu, ja paikka suorastaan kuhisee nuoria. Vedessä on kuitenkin mukavan rauhallista ja tilavaa, sillä ainoastaan pyyhepaikoista joutuu hieman taistelemaan, kun laskutilaa ei juuri ole. Sieltä täältä kuuluu kiljaisuja, kun joku lopulta uskaltaa hypätä veteen. Veden lämpötila tuntuu yllättävän positiivisesti jokaisen sinne loikkaavan, ja jyrkät seinämät saavat uimarit suunnittelemaan mitä erikoisempia hyppytemppuja.

Samaan aikaan kun mietin, miten korkealta ja millä tyylillä sitä tällä kertaa itse hyppäisi, huomaan pohtivani myös onnettomuuden todennäköisyyttä. Ikä on tehnyt tehtävänsä tässäkin lajissa, eikä enää tee mieli päättömästi lähteä hyppimään vieraisiin vesiin. Koska sellainen Uhlu on, vuodesta toiseen. Vieras ja hieman etäinen. Sellainen hyvän päivän tuttu, jonka luulee tuntevansa, mutta josta ei tosiasiassa tiedä yhtään mitään.

Helteinen päivä on saanut erityisesti nuoret liikkeelle. Olenkin pitänyt Uhlua aina nimenomaan nuorten ja nuorten aikuisten paikkana. Pystysuorine seinämineen ja korkeine nousuineen se tuntuu liian rajulta ja kovalta ollakseen koko perheen uintipaikka. Askeleitaan saa varoa ja jalkoihinsa katsoa, mikäli ei halua kaatua tai tippua veteen. Vaikka juuri tippua minä ehkä haluankin. Pelästyä hetkeksi niin, että koko muu maailma unohtuu. Sinkoutua hetkeksi niin kauas kaikesta, että kaikki tuttu ja turvallinen tuntuu hyvältä sen jälkeen. Haukkoa henkeä ja todeta, että tästäkin selvittiin.

Kotimatkalla hymy oli herkässä. On mahtavaa, kun pääsee toimimaan eräänlaisena oppaana ja näyttämään uusia paikkoja. On aina yhtä mielenkiintoista nähdä, miten muut ottavat vastaan itselle rakkaat paikat. Monesti tuntuu, että niissä hetkissä sitä on auki enemmän kuin koskaan muulloin. Mutta ainakin tuon kyseisen päivän jälkeen voin todeta, että kannatti avata itseään. Meillä kaikilla oli huikea päivä, ja tiedän, että palaamme louhoksille vielä tämän loman aikana toistekin.

Minkälaisissa paikoissa te tykkäätte käydä uimassa? Löytyykö teiltäkin jotain piiloteltuja tai vähemmän tunnettuja helmiä vai hakeudutteko aina yleisille uimarannoille polskimaan?

Matkustaminen Suomi

Karu juhannus: kun vuokramökki ei ollutkaan sitä, mitä oli luvattu

10.7.2021

Eihän se ole juhannus eikä mikään, jos siihen ei liity mökkihuijausta, uhkailua ja poliisipartiota.

Nyt seuraa tarina siitä, miten juhannuksen vuokramökkirumbassa voi kaikki mennä pieleen. Kuten osa varmaan Instagramin puolelta huomasikin, vuokrasimme juhannusviikonlopuksi mökin, mutta hommasta kehkeytyi farssi jo ennen aikojaan. Liekö sattumaa, että allekirjoittaneelle tuntuu aina juuri juhannuksena sattuvan ja tapahtuvan: yhtenä juhannuksena sotkeennuin tietämättäni koirien laittomaan maahantuontiin ja vietin en-niin-mukavia päiviä raivotautihoidossa TYKSissä, kun taas viime juhannuksena entuudestaan tuntematon mies tulee lepuuttamaan sukupuolielintään olkapäälleni ja hieromaan sitä naamaani…

Mutta palataan takaisin tähän juhannukseen. Heti alkuun kättä pystyyn virheen merkiksi sen suhteen, että olimme auttamatta liian myöhään liikenteessä. Koska suunnitelmamme olivat eläneet koko ajan ja porukka vaihtunut pariinkin kertaan, tuskailimme vielä torstai-iltanakin sen kanssa, mitä tekisimme. Alunperin tarkoituksenamme oli vuokrata vene, mutta lähimaakunnista ei löytynyt ainuttakaan venettä vuokralle, joten aloimme selailla vuokramökkitarjontaa. Eipä meillä ollut suuria odotuksia ja ymmärsimme kyllä, että parhaat oli jo viety päältä. Moni sivusto myi eioota ja epätoivo alkoi hiljalleen iskeä. Olimme jo varautuneet kotijuhannukseen, kun sitten torstai-iltana yksi porukastamme löysi yllättävän lupaavan oloisen mökin: saaristossa sijaitsevasta mökistä löytyisi majapaikat kymmenhenkiselle porukallemme, pääsisimme nauttimaan meri-ilmasta sekä saariston juhannuksesta. Kuulostaa jo lähtökohtaisesti hieman liian hyvältä ollakseen totta, eikö vain?

Koska kello oli jo paljon, laitoimme omistajalle varovasti viestiä soiton sijaan. Kyselimme varaustilannetta ja sitä, onnistuisiko mökin vuokraus vielä näin lyhyellä varoitusajalla. Vastaus tuli nopeasti. Kyllä onnistuisi, mutta mökkipihan nurmikko oli leikkaamatta. Kun kyselimme viikonlopun hintaa, mies sanoi palaavansa asiaan seuraavana aamuna puhelun merkeissä.

Aamu koitti, mies saatiin kiinni ja homma eteni. Omistaja tuntui puhelimessa todella sanavalmiilta, puhui meitä suorastaan pyörryksiin ja näennäisellä avoimuudellaan antoi varsin luotettavan kuvan itsestään. Koska kello oli jo paljon ja edessä tulisi olemaan vielä pitkä ajomatka, emme halunneet käyttää enää turhaan aikaa jaaritteluun, joten sovimme ottavamme mökin ja lähtevämme heti ajomatkalle. Kun lopulta, tuntien päästä, pääsimme perille, meitä vastassa oli keski-ikäinen mies. Ulosanti oli hieman piikittelevää ja ulkonäkökeskeistä, mutta tuossa vaiheessa annoimme juttujen mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Jatkoimme matkaamme alas satamaan, jossa odotti pieni moottorivene. Lastasimme purkin tavaroillamme kuunnellen samalla omistajan kommentointia siitä, miten emme osanneet pukeutua saaristoon oikein sekä ihmettelyä siitä, miten paljon ruokaa oikein jaksaisimme syödä…

Tervetuloa työleirille

Kiusallisen venematkan jälkeen saavuimme vihdoin saareen. Ilmoituksessa mökin mukavuuksiksi oli mainittu muun muassa astianpesukone, juokseva vesi, kahvinkeitin, televisio ja mikro. No, ei ilmoittaja varsinaisesti valehdellut, sillä mökeistä löytyi useampi parhaat päivänsä nähnyt kuvaputkitelevisio, joista osa näytti jo päällepäin rikkinäisiltä, astianpesukoneen virkaa toimitti pelkkä hyllykkö (ilman etukantta), kahvinkeittimestä oli jäljellä pelkkä suodatinpussin pidike ja hanasta tuli vähintäänkin epäilyttävän näköistä vettä, vaikka omistaja oli kertonut, että saareen tuleva kunnan vesi olisi vaatimattomasti ”koko Suomen parasta.” Pyykinpesukone löytyi pienen etsimisen jälkeen ulkoa ja luvatusta sisävessasta puuttui vesisäiliön kansi, joten sekin oli käyttökelvoton. Pihavajasta löytyi kyllä ulkohuussi, mutta sinne päästäkseen olisi pitänyt raivata tiensä viidakon läpi… Omistajan mainitsema leikkaamaton nurmikko tarkoitti tässä tapauksessa umpeen kasvanutta pihamaata, jossa heinikko oli pidempää kuin osa meidän porukasta. Heinikkoa piti kaataa ensin mönkijällä, ennen kuin pihalla pystyi kävelemään. Jalkoihinsa sai tästäkin huolimatta katsoa koko ajan, sillä (oletettua) pihatietä kuoppineen oli koetettu korjailla epämääräisillä lautavirityksillä, jotka nekin olivat umpilahoja ja niiasivat epäilyttävästi jalkojen alla. Myös mökkirakennusten portaat olivat joko rikkinäisiä tai ne puuttuivat kokonaan.

Esiteltyään tilukset, omistaja käski meidän luututa kaikkien mökkien lattiat ennen kuin saisimme viedä niihin tavaroitamme. Moppi ja ämpäri löytyisivät ylämökistä, ja moppaus tietenkin kuuluisi meille naisille. Miehet kun saisivat tehdä ”miesten työt” ja tyhjentää muun muassa nukkumamökit, jotka olivat sisällöstään päätellen toimineet lähinnä lautatavaran säilytyspaikkana sekä jonkinlaisena pahvinkeräyspisteenä. Lisäksi porukkamme miehiä juoksutettiin kantamaan omistajan omia tavaroita, kuten halkomakonetta ja tuulettimia, veneestä maihin. Omistajalle oli iskenyt yllättävä selkäkipu, jonka takia hän pystyi ainoastaan ajelemaan mönkijällä pitkin pihaa… Meille myös vihjailtiin, että mökkien pakollisten lattianpesujen lisäksi voisimme ajaa nurmikkoa (paikka olisi kyllä mielestämme kaivannut enemmänkin puimuria) sekä halutessamme ruopata myös rantaa uintikuntoon. Kyseisellä hetkellä rannoilta ei siis päässyt veteen, vaan mahdollinen uinti piti hoitaa laiturin kautta. Tämä oli yksi niistä harvoista asioista, mikä oli kerrottu meille rehellisesti etukäteen.

Naisvihaa ja painokommentteja

Miehen lähtiessä hakemaan loppuporukkaa, teimme nopean päätöksen olla jäämättä paikkaan. Emme todellakaan olleet valmistautuneet tällaiseen työleiriin eikä paikka muutenkaan vaikuttanut yhtään siltä, mitä oltiin luvattu. Kaikki oli rempallaan, ja paikka vaikutti muutenkin lähinnä hylätyn tavaran säilytyspaikalta. Yritimme tavoittaa omistajaa, mutta hän ei vastannut puheluihimme. Vasta kun omistaja saapui takaisin satamaan, loput porukastamme pääsivät kertomaan, että tyyppi saisi kääntyä samantien takaisin ja hakea meidät maihin.

Siitäkös se riemu repesi. Omistaja kaasutti takaisin saareen, toi sinne jälleen omia tavaroitaan (, mutta oli ilmeisesti parantunut pahasta selkäsärystään, sillä jaksoi yllättävän helposti kantaa romppeita veneeltä mökkeihin) ja kielsi meitä astumasta jalallakaan laiturille, sillä jokainen meistä kuulemma painoi ”monta sataa kiloa, ja laituri saattaisi hajota hetkenä minä hyvänsä.” Emme kuulemma muutenkaan olisi osanneet pakata venettä oikein. Lisäksi mies oli varma, että porukkamme naiset olivat koko jutun takana, sillä ”tällaisia temppuja tekevät vain naiset” ja että ”kyllä miehet olivat aina viihtyneet saaressa ja keksineet itselleen tekemistä.” Omistaja yritti kovasti provosoida meitä jutuillaan, mutta pidimme suumme tiukasti supussa, sillä halusimme päästä mahdollisimman pian takaisin maihin. Omistaja kuitenkin vitkutteli saarella todella pitkään, käyden kaikki nurkat tarkasti läpi. Ilmeisesti epäili, että me olisimme puolituntisen aikana, jonka hän oli muualla, rikkoneet paikkoja tai vieneet mökeistä jotakin. Mehän emme siis olleet ehtineet purkaa edes tavaroita – saati tarttua moppiin tai ryhtyä siivoustouhuihin.

Lopulta saimme omistajalta luvan alkaa lastata venettä. Laiturilla sai edelleen olla vain yksi kerrallaan, ja veneeseenkin kiipesimme liioiteltujen turvavälein. Kuulimme jälleen mutinaa tavaroiden määrästä sekä siitä, miten hitaasti puimme pelastusliivit päällemme. Itse venematka oli todella hiljainen ja vaivaantunut. Katselimme kaikki merelle, emmekä puhuneet mitään. Omistaja ei enää varoitellut meitä aallokosta, joten osalle meistä veneen äkilliset poukkoilut tulivat täytenä yllätyksenä. Mieheni ei myöskään enää kelvannut kaljatölkin ojentajaksi, mikä toki oli aikamoinen pestin alennus, muttei tuntunut miestäni erityisemmin vaivaavan. Kun pääsimme ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen takaisin maihin, minun oli pakko lähteä pois. En jaksanut miehen syyllistämistä siitä, miten ”naiset pilasivat reissun” ja ”naiset olivat virittäneet hänelle ansan.”

Rahakeskustelu ja soitto poliisille

Kun vene saatiin purettua, alkoi kiusallisin vaihe – keskustelu rahasta. Alkuun omistaja tuntui olevan samalla aaltopituudella kanssamme ja lupasi palauttaa maksamamme rahat. Me puolestamme olimme valmiit tulemaan vastaan ja maksamaan venekyydeistä (, jotka myöhemmin paljastuivat täysin ryöstöhintaisiksi). Jos satamassa kaikki oli vielä hyvin, meno muuttui viimeistään omistajan talolla. Yhtäkkiä hän ei ollutkaan valmis palauttamaan rahoja ja alkoi lisäksi syyttää porukkaamme kotirauhan rikkomisesta. Poistuimme tontilta ja kun emme yrityksistä huolimatta päässeet yksimielisyyteen rahoista, jouduimme soittamaan poliisit paikalle. Koin tilanteen sen verran uhkaavana, että päätin jälleen poistua paikalta takavasemmalle. Muutenkin tuntui, että omistaja muuttui hetki hetkeltä aggressiivisemmaksi ja arvaamattomammaksi.

Jossain vaiheessa iltaa poliisipartio saapui viimein paikalle. Jututuksesta huolimatta mies ei ollut valmis palauttamaan rahoja. Poliisin kanssa vertasimme ottamiamme kuvia vuokrailmoituksen otoksiin ja olimme kaikki yhtä mieltä siitä, ettei paikka ollut ollenkaan sitä, mitä ilmoituksen tekstin ja kuvien perusteella oli luvattu. Kun paikan päällä ei useista yrityksistä huolimatta päästy sopuun, asiasta kirjattiin rikosilmoitus ja juttu siirtyi tutkijoille.

Puolenyön aikoihin pääsimme vihdoin lähtemään paikalta. Olimme kaikki todella väsyneitä ja pettyneitä päivän kulkuun, ja totta kai meitä harmitti myös se, että kaikki ostamamme juhannussapuskat olivat menneet piloille oltuaan koko päivän lämpimässä. Kotimatka sujui hiljaisissa merkeissä, ja koko kurjuuden kruunasi läheltä piti -tilanne moottoritiellä juoksentelevan hirven kanssa… Kotioven avaaminen ei ole varmaan koskaan tuntunut niin hyvältä kuin tuolloin.

Olisi mielenkiintoista kuulla, oletteko te koskaan joutuneet huijatuksi vuokramökkien kanssa tai onko varaamanne majoitus joskus ollut jotain muuta kuin sitä, mitä piti. Tiedän, ettei meidän kokemuksemme todellakaan ollut pahimmasta päästä ja että ihmisiä huijataan mökkivuokrausten yhteydessä huomattavasti pahemminkin.