Suomen suurin matkablogiyhteisö
Monthly Archives

Kanta-Häme luontopolku Suomi

Mantereen linnavuori tarjoilee yhdet Hämeenlinnan parhaista näkymistä

25.6.2021

Kuten olen täällä monta kertaa maininnut, joskus parhaimmat seikkailut ja näköalapaikat löytää ihan sattumalta. Meille kävi niin, kun eräänä kauniina arkiaamuna päätimme poiketa ihan kivan näköiseen mäntymetsään, jossa selkeästi risteili useita polkuja sinne tänne. Olimme ajaneet paikan ohi Turengintietä monen monta kertaa ja nähneet metsänpuoleisella levennyksellä usein autoja. Paikka oli kuitenkin nopealla vilkaisulla muistuttanut lähinnä epämääräistä metsähakkuualuetta, joten emme olleet uhranneet sille sen enempää aikaa tai ajatusta. Kuitenkin eräänä kauniina arkiaamuna, kun päivän ensimmäisten Teams-palaverien alkuun oli vielä useampi tunti aikaa, huomasimme miettivämme jotain uutta reittiä, josta Dodokin innostuisi. Paremman idean puutteessa päätimme vihdoin suunnata Katumajärven rantaan ja tutustua tarkemmin Mantereen linnavuoreen.

Kerrottakoon jo heti alussa, että paikka teki meihin molempiin suuren vaikutuksen ja että vierailimme siellä seuraavan viikon aikana useamman kerran ihan vain ihailemassa maisemia ja haaveilemassa omiamme. Siksi onkin hassua, että paikasta kirjoittaminen on tuntunut jotenkin hurjan hankalalta, ja postaus on roikkunut luonnoksissa lähes pari kuukautta. Ehkä se johtuu siitä, että paikan mielettömiä maisemia on todella vaikea saada ikuistettua kameraan tai siitä, että halusimme edes pienen hetken pitää paikan ihan vain itsellämme. Tai no, itsellämme ja itsellämme, sillä paikka on todella suosittu ulkoilualue ja varsinkin viikonloppuisin metsikössä voi olla jopa ruuhkaa.

Mikä ihmeen muinaislinna?

Ennen kuin hyppään kuvailemaan ja kertomaan Mantereen linnavuoresta, muutama sananen muinaislinnoista yleisesti. Muinaislinna (l. linnavuori) on korkealla kalliolla, harjunlaella tai saarella sijaitsevia vartio- ja pakopaikka, jonka loivimmat rinteet on vahvistettu puuvarustuksella. Jyrkkäreunaisia linnavuoria on luonnollisesti ollut varsin helppo puolustaa, sillä niistä on nähnyt pitkälle, eivätkä viholliset näin ollen ole päässeet kovin helposti yllättämään. Uhkatilanteessa muinaislinnassa sytytettiin näyttävät merkkitulet, jotka toimivat tehokkaana varoituksena kylien asukkaille. Tulien ansiosta asukkaille jäikin (useimmiten) riittävästi aikaa paeta joko linnavuorille tai metsän siimekseen turvaan.

Suomessa tunnetaan kaikkiaan noin sata linnavuorta, ja ne on rakennettu yleensä suojapaikoiksi vihollista vastaan joko rautakauden lopulla tai keskiajan alussa. Tuohon aikaan Suomi toimi eräänlaisena rajamaana, jonka kautta ruotsalaiset ja venäläiset hyökkäsivät toistensa kimppuun.

On kuitenkin hyvä muistaa, että kaikki Suomen linnavuori-nimiset paikat eivät suinkaan ole muinaislinnoja, vaan paikka on saattanut saada nimensä pelkän ulkonäkönsä ansiosta.

Historian havinaa Mantereen linnavuorella ja Katumajärvellä

Vanajaveden vesistön rantamilta löytyy poikkeuksellisen paljon kallio- ja harjulinnoja, ja Mantereenlinna onkin osa tätä vanhimman pysyvän hämäläisasutuksen linnavuoriketjua. Mantereen linnavuorelta on näköyhteys Hakoisten linnavuorelle (, joka on edelleen suljettu koronan takia), jota pidetään varhaisempana Hämeen linnan paikkana. Suunnatessaan katseensa pohjoiseen, voi nähdä Tenholan ja Aulangon linnavuoret, kun taas lännessä, Vanajaveden toisella puolella, näkyy Linnanpää eli Hakovuori.

Mantereen linnavuori on rautakautinen muinaislinna, joka sijaitsee Katumajärven länsirannalla Hämeenlinnassa. Vuori kohoaa yli 50 metriä järven pintaa korkeammalle, ja se koostuu kolmesta suuresta kallioalueesta. Pääasiassa mäki ja koko alue ovat mäntymetsää, jonka itä- ja eteläpuolen rinteet ovat äkkijyrkkiä ja paikoitellen vaikeakulkuisia, kun taas länsi- ja pohjoispuolella on huomattavasti loivempaa.  

Hämeenlinnassa sijaitseva Katumajärvi on tarinan mukaan saanut nimensä siitä, että ristiretkiaikaan käännytetyt hämäläiset kävivät pimeän tultua pesemässä kasteensa pois tuolloisessa erämaajärvessä. Toisen kansantarinan mukaan järvi on syntynyt Ilmattaren, ikuisen immen, kyynelistä.

Mantereenlinnan laella sijaitsee muinaislinnan suojavarustusten mahdollisia jäännöksiä. Ne ovat kivistä rakennettuja valleja, jotka sijaitsevat kahdessa notkelmassa: Mäen länsireunalta löytyy kaksi kivivallia, joissa on hyvin säilyneet porttiaukot. Näistä pohjoisosan aukko on ennallistettu vuonna 1973. Eteläisen portin kivivalli taas on 12 metriä pitkä, ja sitä voi pitää ainakin osittain luonnon muovaamana.


Loistopaikka haaveiluun

Mantereen linnavuori on hyvä paikka haaveiluun ja päämäärättömään vaelteluun. Metsikössä on helppoa loikkia kiveltä toiselle, ihailla järvelle avautuvia maisemia ja leikitellä ajatuksella siitä, miltä tuntuisi herätä joka aamu näin kauniissa paikassa. Kalliolta voi myös laskeutua ihan rantaan, kuunnella vesilintujen ääniä ja kuvitella hetken olevansa ihan yksin luonnossa – tai koko maailmassa.

Alueella ei ole sen kummemmin opasteita, mutta polkuja menee ylös mäkeen paitsi Turengintieltä myös Katumantien ja Turengintien risteyksen tuntumasta sekä ristiin rastiin ympäri metsää. Tien varresta vuoren päälle on matkaa noin 600-800 metriä riippuen siitä, mitä polkuja kulkee. Minkäänlaista eksymisvaaraa alueella ei opasteettomuudesta huolimatta ole, sillä polut ovat tallautuneet ja metsikkö valoisa. Päinvastoin, oli kiva valita jokaisella kerralla hieman eri reitti ja katsoa, minkälaiselle näköalapaikalle se meidät milloinkin veisi.

Alueelta ei löydy vessaa, laavua tai muitakaan ylellisyyksiä, mutta maasto itsessään tarjoaa useamman hulppean taukopaikan. Useammat kivet ovat kuin tehtyjä pysähdykselle, ja pienellä mielikuvituksella alueella saattaakin nähdä useita luonnon tarjoilemia pöytäryhmiä.

Kanta-Häme koiran kanssa Suomi

Koirakallion Metsä – huoletonta koirailua Jokioisilla

18.6.2021

Bongasin Naisyrittäjien Facebook-ryhmästä ilmoituksen, jossa mainostettiin vappuna avattua Koirakallion Metsää. Kyseessä on Forssan lähellä, Jokioisissa sijaitseva noin hehtaarin kokoinen aidattu metsäalue, jossa voi huoletta antaa koiransa temmeltää vapaana myös näin kiinnipitoaikana. Halusin lähteä ottamaan selvää, minkälaisesta paikasta oikein oli kyse ja olisiko kaikki niin uutta ja hienoa kuin mitä nettisivujen kuvat antoivat ymmärtää.

Hirviömäyrän väsytysyritys

Ennen kuin siirryn kertomaan Koirakallion Metsästä, minun täytyy hieman taustoittaa syitä sille, miksi olin paikasta niin kovin innoissani. Siirrytään siis mäyräkoiraani Dodoon. Dodo on konkari, mitä tulee koirapuistoiluun. Vanhemmiten siitä on kuitenkin tullut entistä enemmän puistopoliisi, eli se menee aina väliin, jos muilla on liian hauskaa. Ämmä, ilonpilaaja… Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Dodon mielestä jokaisen koirapuistolaisen pitäisi keskittyä vain omaan rauhalliseen tekemiseensä, eikä se voi sietää liian riehakkaita leikkejä tai nopeita liikkeitä.

Nykyisen asuinpaikkamme lähellä ei enää ole koirapuistoa, joten puistoilut ovat luonnollisesti vähentyneet todella paljon. Metsässä Dodoa ei voi pitää vapaana (eikä luonnollisesti tähän aikaan muutenkaan), sillä metsästyskoirana se lähtee taakseen vilkuilematta milloin minkäkin perään. Riistavietin herättämiseen riittävät kaikki sammakoista naapurin hevosiin ja kissoista lokkeihin. Dodolla on myös eräs hieman (ainakin näin omistajan näkövinkkelistä) epämiellyttävä tapa, sillä eksyessään / kadottaessaan jahtauksen kohteensa, se jää mököttämään paikoilleen. Se ei siis tule huudosta luokse, vaan neiti täytyy hakea sylikyydillä takaisin autolle. Pakko myöntää, että joskus joulukuusimetsällä meinasi hieman verisuoni pullistua ohimolla, kun draamalaama värjötteli kannon nokassa (karattuaan jonkun hajun perässä), mutta ei suostunut ottamaan askeltakaan meitä ihmisiä kohti. Saimme sitten loikkia ojien ja kantojen yli pelastamaan prinsessaa. Neiti pysyi tyytyväisenä niin kauan, kun sai olla sylissä, mutta autossa (, joka ei ilmeisesti ollut tarpeeksi lämmin) alkoi sen päiväinen huuto ja itku, että meidän kaksijalkaisten teki pariinkin otteeseen mieli heittää mustuainen ulos auton ikkunasta… Pentuaikoina taas pääsimme juoksemaan turhan innokkaan mäyrinkäisen perässä, joka oli päättänyt teurastaa naapurin ratsukon ja yritti näykkiä ravaavaa suomenhevosparkaa vuohisista. Voi niitä häpeän hetkiä.

Koirakallion Metsän mainos tuli siis oikein sopivaan saumaan, sillä olin juuri huokaillut ääneen, miten kivaa olisi, jos Dodoa voisi joskus pitää vapaana metsässä ilman pelkoa siitä, että se teurastaisi jonkun. Ilokseni saimme mukaan myös kaveripariskunnan ja heidän Nala-koiransa, joten myös koiraseura oli taattu. Karvakorvat eivät erityisemmin välitä toisistaan, mutta onhan se nyt kivaa, että on lajitoveri seurana (tai ainakin taistelemassa samoista makkaranjämistä leirinuotiolla).

Nokka kohti Jokioista

Koirakallion Metsän voi varata omaan käyttöönsä varauskalenterin kautta. Aikoja oli mukavasti tarjolla, ja päädyimme lopulta erääseen perjantai-iltaan, sillä päivälle oli luvattu hellettä. Puolentoista tunnin varauksesta, johon päädyimme, sai pulittaa 35 euroa. Tarjolla olisi ollut myös yhden, kahden ja kolmen tunnin varauksia (25-65 euroa) sekä kaikille avoimia koiratreffejä (5 euroa). Laitoimme auton navigaattoriin määränpääksi Varissaarentie 45 ja lähdimme matkaan.

Perille oli helppo löytää, sillä itse parkkipaikka sijaitsee lähellä asutusta, erään konehallin yhteydessä. Heti hallin nurkalta lähti noin 300 metrin pituinen polku kohti metsäaluetta. Matkan varrelle oli saatu mahdutettua muutaman metrin pituiset pitkospuut sekä pikkuruinen silta. Harvoin saa metsässä käyskennellä noin hienoilla ja viimeistellyillä alustoilla, ja koiratkin olivat aluksi hieman ihmeissään kuorikepolusta.

Muutaman minuutin kävelyn jälkeen Koirakallion metsä aukesikin edessämme. Tarhan ulkopuolelta löytyi huussi (, joka ei ollutkaan mikään ihan tavallinen tönö, vaan on lajittelevaa mallia ja tuoksui vieläpä ihan uudelle) ja itse tarhan sisäänkäynnin yhteyteen oli rakennettu niin sanottu eteinen, jollaista toivoisin jokaiseen koirapuistoon tai vastaavanlaiseen paikkaan. Portilta nousi portaat suoraan laavulle, jonka yhteydestä löytyi pieni nuotiopaikka, roskis sekä pöytä penkkeineen ja aurinkovarjoineen. Laavu teki meihin vaikutuksen ja haaveilimme jopa yöpyvämme siellä. Se toi myös kivasti suojaa vesisateelta, joka yllätti meidät heti alkumatkasta. Onneksi kyseessä oli lyhyt kuuro, jonka väistyttyä siirryimme tekemään tulet nuotiopaikalle. Paistoimme nopeasti makkarat pahimpaan nälkään ja lähdimme sitten kiertämään aluetta koirien kanssa (ne kun eivät itsenäisesti halunneet juurikaan poistua luotamme).

Hehtaarin kokoinen aidattu alue kuulosti ainakin omaan korvaani jättiläismäisen suurelta. Kuitenkin kallion päältä näki hyvin kaikkialle, ja varsinainen wow-efekti jäi ehkä hieman puuttumaan. Maasto oli kuvauksen kaltaisesti monipuolista puineen, juurakkoineen ja kallioineen. Siellä täällä risteili polkuja, joita pitkin oli helppo kävellä, ja hiljalleen koiratkin alkoivat tajuta jutun pointin. Mäyrinkäinenkin malttoi vihdoin kadota aina hetkittäin omille tutkimusmatkoilleen, mutta palasi yllättävän nopeasti takaisin, jos joku meistä avasi eväsrepun tai rapisutti paperipussia.

Ylihinnoiteltu koirapuisto vai ainutlaatuinen kokemus?

Puolitoistatuntinen oli oikein passeli aika, ja Koirakalliosta jäi hyvä fiilis. Oli kiva päästä tarjoamaan koiruuksille lajityypillistä tekemistä samalla, kun itse paistelimme makkaraa ilta-auringossa. Kaikki tarhasta laavuun ja ulkovessasta hakepolkuun olivat uusinta uutta ja se tuntui luonnonhelmassa luksukselta. Kerrankin ei tarvinnut käydä kyykkypissalla tai yrittää saada kuluneista opastetauluista selvää. Alueella oli myös tarjolla koirankakkapusseja ja roskiksia runsain määrin, joten paikka oli helppo pitää siistinä. Lisäksi vierailijoita varten löytyi polttopuita ja koirille juomavesipisteitä metallikuppeineen.

Jaoin paikan päältä videoita myös Instagramissa, ja paikka herätti paljon kiinnostusta seuraajien joukossa. Ehkä kysytyimmiksi kysymyksiksi nousivat, miten paikka eroaa tavallisesta koirapuistosta ja koinko saaneeni rahoille vastinetta. No, heti alkuun todettakoon, etten tiedä montaakaan koirapuistoa, joiden yhteydestä löytyisi laavu tai ulkovessa. Mutta olen kyllä useasti vieraillut metsäisissä koirapuistoissa, ja esimerkiksi Turun alueelta löytyy tällaisia. Entä sainko rahoilleni vastinetta? Kyllä ja en. Koirakallion Metsä oli ainutkertainen kokemus, ja olin valmis panostamaan siihen myös rahallisesti. Oli kivaa, että paikan sai varattua vain omalle porukalle, ja kerrankin saattoi olla varma, ettei laavulla ollut ruuhkaa tai ettei puistosta löytyisi vihaista koiraa. En tosin tiedä, vuokraisinko paikkaa enää uudestaan omaan käyttöön, mutta jotkin seniorikoiratreffit voisin käydä ilomielin vielä testaamassa.

Ehkä ainoa miinus (tai no, ei varsinainen miinus, mutta miettimisen arvoinen seikka) alueella oli maasto. Koirakallion Metsä sijaitsee nimensä mukaisesti metsässä, joten aidatulta alueelta löytyy kalliota, kantoja, puita ja isoja kiviä. Tasaista aluetta ei oikeastaan ole, ja se saattaa (ainakin näin tappijalkaisen, pitkäselkäisen ja iäkkään koiran omistajan näkökulmasta) olla ongelma siinä vaiheessa, jos alueella on paljon riehakkaita ja/tai toisille entuudestaan tuntemattomia koiria ja meno äityisi villiksi. Totta kai monipuolinen maasto kasvattaa motoriikkaa, mutta siinä on aina omat vaaran paikkansa – kuten aina koirien kanssa. Nettisivuillakin muistutetaan, että kaikki ulkoilevat alueella koirinensa omalla vastuulla.

Dodo ja Nala -kokoonpanolla meno pysyi varsin maltillisena, joten suurempaa syytä huoleen ei ollut. Päinvastoin, välillä teki mieli jopa vähän villitä turhan viilipyttymäistä kaksikkoa. Jotenkin sitä ajatteli, että mäyrinkäinen olisi sinkoillut mustan kumiluodin lailla sinne tänne ja että sitä olisi saanut kotiinlähdön aikaan pyydystää useamman tunnin, mutta vielä mitä. Dodon mielestä parasta koko alueella olivat ruohomättäät, joilla se onnellisena laidunsi, sekä grillatut makkarat, jotka tuntuivat (kuolan määrästä päätellen) huutavan sen nimeä. Kolmanneksi parasta oli tietenkin se, kun alueelta sattui löytymään joku keppi tai karahka, jonka myös Nala olisi halunnut itselleen.

Vaikka meidän koiramme eivät varsinaisesti käyttäneetkään tilaa hyväkseen tai juosseet alueella hullun lailla, olivat ne molemmat kotimatkalla todella väsyneitä. Dodo kipittikin heti kotiin päästyään omaan pesäänsä, eikä olisi millään seuraavana aamuna jaksanut herätä aamupalalle (pakko myöntää, että tässä kohtaa oli pakko käydä tarkastamassa, että otus ylipäätään oli hengissä). Olen aina sanonut, että väsynyt koira on onnellinen koira, joten uskaltaisin väittää Koirakallion Metsän olleen ainakin tästä näkövinkkelistä täyden kympin paikka!

Onko täällä muita Koirakallion Metsässä vierailleita? Minkälaisia fiiliksiä paikka teissä herätti? Tai tiedättekö kenties muita koirille suunnattuja, käymisen arvoisia paikkoja?

Kanta-Häme luontopolku Suomi

Suksi suolle Janakkalassa!

15.6.2021

Kanta-Hämeen Janakkalasta löytyy kaksi huikeaa retkikohdetta, Suurisuo ja Raimansuo, jotka molemmat ovat luonnontilaisia ja rauhoitettuja suokokonaisuuksia. Lisäksi ne kuuluvat Natura-verkostoon. Molemmat paikat tarjoilevat kävijöille pitkospuita ja kauniita maisemia, ja suoretket saakin kätevästi yhdistettyä yhdelle päivälle. Raimansuon läpi voi patikoida rantaa seurailevaa harjua pitkin Hämeenlinnaan saakka, kun taas Suurisuolla kulkee vain lyhyt, parin kilometrin pituinen aluetta ja eri suotyyppejä esittelevä luontopolku.

Eräänä viikonloppuna päätimme käydä kiertämässä sekä Raimansuon että Suurisuon luontopolut. Emme olisi voineet toivoa parempaa säätä, sillä aurinko porotti lähes pilvettömältä taivaalta. Lähdimme ensin suunnistamaan Suurisuolle, sillä halusimme jättää uuden tuttavuuden eli Raimansuon viimeiseksi. Olemme siis muutaman kerran yrittäneet löytää Raimansuolle, siinä kuitenkaan onnistumatta. Jaksan aina ihmetellä, miten huonosti luontokohteita on ikinä merkattu mihinkään. Toisinaan tuntuu, että on enemmän tuurista kuin taidosta kiinni, löytääkö perille…

Suurisuo – suuri suo, mutta lyhyt reitti

Suurisuo sijaitsee Turengin taajaman itäpuolella lähellä Lammin rajaa. Suolle pääsee parhaiten joko Suurisuo-nimistä tietä pitkin tai jos haluaa suoraan lintutornille (, joka on yksi Suurisuon parhaista paikoista), kannattaa navigaattoriin kirjoittaa Leppälammintie. Suolla on nähtävissä erilaisia suotyyppejä (nevaräme, korpiräme, sararäme, rimpiletto, saraneva ja tupasvillaräme), ja innokkaimmille reitin varrelta löytyykin numeroituja tolppia eli rasteja, joista saa lisätietoa Suurisuon nettisivulta. Pakko myöntää, että ehdin vierailla Suurisuolla monen monta kertaa, ennen kuin mystisten numeroiden salaisuus aukesi. Lueskelin tekstejä ja ihmettelin, miten monipuolinen suomaisema onkaan. Alueen luonto on muutenkin monipuolista, ja siellä voi nähdä monia uhanalaisia kasvilajeja, hyönteisiä ja lintuja.

Suolla kiertelee melkein kaksi kilometriä pitkospuuverkostoa ristiin rastiin. Ympyrälenkin sijaan suolla joutuu hieman kikkailemaan, sillä reitti on hieman erikoisen mallinen: keskellä suota on risteys, josta pitkospuut risteävät neljään eri suuntaan. Jonkun verran tulee siis käyskenneltyä samoja reittejä, mikäli haluaa koluta suon kaikki kolkat.

Raimansuo

Alkuepäilyksistä huolimatta löysimme kuin löysimmekin Raimansuolle. Edellisen kerran olimme yrittäneet löytää paikalle talvella, jolloin tieosuuden auraamisessa oli ollut puutteita. Tai ei puutteita, mutta auraamaton tie sai meidät kuvittelemaan, ettemme olleet lähelläkään lähtöpistettä ja käännyimme turhautuneina takaisin kotiin. Myöhemmin yritin selvittää turenkilaisilta, missä Raimansuo mahdollisesti sijaitsisi, mutta kovin moni ei ollut kuullutkaan koko paikasta. Suurisuo oli kyllä kaikille tuttu, mutta Raimansuo aiheutti lähinnä lisäkysymyksiä. Moni epäili, ettei koko suo edes sijaitsisi Janakkalassa… Onneksi kesällä kaikki on kuitenkin helpompaa, joten päätimme vielä kerran lähteä metsästysretkelle. Ajelimme rohkeasti Sälilammentien loppuun, josta lopulta löytyi pienehkö parkkipaikka sekä opastetaulu, jotka kertoivat meidän löytäneen perille.

Raimansuo jää Janakkalan ja Hämeenlinnan puolella olevien pitkittäisharjumaastojen väliin, ja sen vieressä sijaitsevat kauniit Likolampi ja Sälilampi. Pakko myöntää, että jo ajomatkalla teki mieli pysäyttää auto pariinkin otteeseen ja jäädä vain kuvailemaan maisemia. Samalla sitä myös toivoi, ettei vastaan tulisi ainuttakaan autoa, sillä hiekkatie oli paikoitellen todella kapea…

Kuten Suurisuollakin, Raimansuon läpi kulkee polku ja pitkospuut, ja maasto on sielläkin paikoitellen hyvin kosteaa. Ei kuitenkaan niin kosteaa kuin Suurisuolla. Lisäksi uudet, ehjät ja leveät pitkospuut tekivät etenemisestä helppoa. Pidin myös siitä, että Raimansuolla maasto oli mukavan vaihtelevaa: pitkospuiden lisäksi pääsi seikkailemaan metsissä ja kivikossa sekä ylittämään kauniita siltoja. Tuntui, että joka mutkan takana oli jotain uutta ja jännittävää, ja meinasinkin unohtaa kuvaamisen kokonaan, kun koikkelehdin vauhdilla eteenpäin.

Luin Janakkalan nettisivuilta, että pitempää reittiä kaipaava retkeilijä voi vaeltaa suolle Kalpalinnan-Annakkatornin harjumaaston kautta ja jatkaa suolta Hämeenlinnaan.

Yleisesti: plussat ja miinukset

Raimansuon pitkospuut ja sillat ovat erinomaisessa kunnossa, sillä ne on uusittu vuonna 2018. Pitkospuut ovat myös niin leveät, että siellä mahtuu hyvin pyöräilemään. Sen sijaan Suurisuolla tilanne on toinen: pitkospuut ovat paikoitellen todella huonossa kunnossa ja vesi nousee välillä niiden päälle. Suosittelen lämpimästi kumisaappaita tai vedenkestäviä jalkineita, jos Suurisuolle eksyy.

Kummankaan suon yhteydessä ei ole tulentekopaikkaa, joten tämä kannattaa huomioida mahdollisissa eväsvalinnoissa. Suurisuolta löytyy yksi penkki (, joka tosin nyt oli tulvaveden vallassa), jossa voi pysähtyä nauttimaan retkieväistä. Raimansuolla taas on helpompaa pysähtyä maastoon syömään.

Molemmat suot ovat mielestäni kauniita ja mielenkiintoisia, joten niissä tulee varmasti jatkossakin vierailtua ahkerasti. Jos näistä kahdesta pitäisi valita oma lemppari, ääni menisi (ehkä osittain uutuudenviehätyksen vuoksi) Raimansuolle. Siellä tuntui olevan enemmän nähtävää ja koettavaa. Lisäksi pitkospuut olivat siellä paremmassa kunnossa ja polku monipuolisempaa.

Suomi Uusimaa

Muumipapan majakka: päiväretki Söderskäriin

8.6.2021

Jos jotain tässä maailmassa rakastan, niin merta. Sen salamyhkäisyyttä, tietynlaista arvaamattomuutta, loputtomuutta ja ajatusta siitä, että se on ollut täällä vuosituhansia ennen meitä. Merelle lähtemiseen liittyy myös jotakin outoa vapauden tunnetta: kaikki, jopa hengittäminen, tuntuu kevyemmältä ja helpommalta. En tiedä mitään parempaa kuin merituulen pöllyttämän tukan, lokkien kirkunan ja tunteen siitä, että merillä koko maailma on minulle avoin ja mahdollisuuksia täynnä.

Ja vaikken itseäni miksikään kovin suureksi muumifaniksi laskekaan, tuntui erityisen mielenkiintoiselta matkata aurinkoisena toukokuun päivänä meriteitse juuri Muumipapan majakalle.

Mistä, miten ja mihin hintaan?

Olin varannut liput Söderskärin omilta sivuilta vain muutamaa päivää aiemmin, ja silloin olimme vielä olleet ainoat ilmoittautuneet. Olin lukenut, että majakkasaari olisi todella suosittu retkikohde, mutta ainakaan meidän lähdöllämme ei tuntunut olevan ruuhkaa. En tiedä, oliko syynä korona vai säätiedotteen ennustama, auringonpaisteesta huolimatta viileähkö päivä.

Aikuisten lipusta saa vuonna 2021 maksaa 52-72 euroa henkilöltä – lähtösatamasta riippuen. Matkaa varatessa piti päättää kolmesta eri lähtöpaikkavaihtoehdosta: Helsingin päässä valittavina olivat Kauppatori ja Aurinkorannan venesatama, Sipoossa taas Kalkkirannan satama. Lähdimme matkaan Kalkkirannasta, joka sijaitsee lähimpänä Söderskäriä. Sieltä lähdettäessä liput olivat (luonnollisesti) halvimmat ja lisäksi sataman yhteydessä oli iloksemme paljon parkkitilaa tarjolla. Parkkia varten kannattaa kirjoittaa navigaattoriin osoitteeksi Kalkkirannantie 542, sillä varsinaisessa satamaparkissa ei ole tarjolla kuin kolmen tunnin pysäköintipaikkoja. P1- ja P2-parkkipaikoilta, jonne auton voi jättää haluamakseen ajaksi, on noin parinsadan metrin matka alas satamaan.

Menomatkalla oli hieman epäselvyyttä laivojen kanssa. Pikkuisessa laiturissa oli kiinni useampi samanlainen vene, ja saimme vasta viime minuuteilla tietää, mikä paateista olisi oikea. Tai no, oikea ja oikea. Päädyimme nimittäin lopulta neljän muun majakalle matkaavan kanssa jonkinlaisen postiveneen kyytiin. Sellaisen, missä ei ollut (varauksessa luvattuja) vessaa tai kahvilaa tarjolla. Meidän olisi myös pitänyt mennä suorinta reittiä Söderskäriin, mutta jostain syystä pujottelimme siellä täällä saaristossa ja kävimme heittämässä Höbliä ja polkupyöriä laitureille. Eipä tuo auringonpaisteessa varsinaisesti haitannut, mutta herätti meissä matkaajissa paljon kysymyksiä ja epäselvyyttä. Ohjeet olivat melko vajavaiset, ja miehistön ja matkustajien välinen kielimuuri haittasi paikoin kommunikointia. Selvisimme kuitenkin lopulta perille, ja ystävällinen miehistö tuli avaamaan meille saaressa sijaitsevan huussin oven, jotta pääsimme vihdoin pissalle.


Saaren nähtävyydet ja historian havinaa

Maissaoloaikaa oli tunti ja vartti. Kuulosti omaan korvaan ensin varsin lyhyeltä ajalta, mutta pienen saaren kiertää nopeasti, joten loppujen lopuksi aika oli varsin passeli. Ainakin nyt, kun meitä oli vain kuusi innokasta saaren koluajaa paikalla. Ehdimme rauhassa kiivetä majakkaan, tutustua siellä oleviin opastauluihin sekä ihailla maisemia huipulta. Myös riippusillalla, joka erottaa Mattlandetin ja Bastulandetin toisistaan, tuli pööpöiltyä. Eväät nautimme pienehköllä eväspaikalla merituulen hulmutessa hiuksissa ja lintujen lennellessä ohitsemme. Omat eväät kannattaa tosiaan ottaa mukaan, sillä majakkasaarella (tai kaikilla laivoilla) ei ole minkäänlaista ravintola- tai kahvilamahdollisuutta. Tämä tuli ainakin osalle seurueestamme yllätyksenä, joten mainittakoon asiasta tässä vielä erikseen.

Söderskärin majakka on upea ilmestys. Alunperin majakka on ollut puuvalmisteinen, mutta se tuhoutui myrskyssä vuonna 1847. Puisen majakan tilalle rakennettiin nykyinen kahdeksankulmainen, noin 40 metriä korkea tiilimajakka. Luin, että kun uuden majakan valo sytytettiin vuonna 1862, valo oli niin kirkas, että lähistön kalastajat pelkäsivät sen karkottavan kalat kokonaan. Valo ei ollut majakan ainoa ongelma, sillä pian valmistumisen jälkeen korkean tornin huomattiin huojuvan kovassa tuulessa, ja sitä jouduttiin vahvistamaan betonikuorella 1900-luvun alussa. Majakan valo automatisointiin vuonna 1957, ja saari hiljeni majakan henkilökunnan muuttaessa pois. Luotsiaseman toiminta lopetettiin neljä vuotta myöhemmin ja lopullisesti majakan valo sammutettiin vuonna 1989.

Nykyään majakan sisällä toimii saaren historiasta kertova näyttely.  Eri kerroksissa voi lukea majakanvartijoiden ja luotsien elämästä, jonka lisäksi yhdessä kerroksessa pääsee tutustumaan Tove Janssonin kuvituksiin ja valokuviin saaristoarjesta.

Majakassa on kaikkiaan kuusi kerrosta, ja kierreportaita pitkin pääsee kiipeämään huipulle saakka. Noin 140 porrasta ei tunnu missään, vaikka muutamassa kohdassa olikin hieman haastavaa kulkea reppu selässä, sillä askelmat olivat jyrkkiä ja kulkuväylä paikoitellen todella matala. Onneksi saarella ei kuitenkaan ollut ruuhkaa ja kaikki saivat tutustua majakkaan rauhassa omaan tahtiinsa. Emme siis joutuneet väistelemään ketään ahtaassa portaikossa, mutta voin kuvitella, että loppukesän lämpiminä päivinä tilanne on toinen.

Tove Janssonin jalanjäljissä

Söderskar sijaitsee karuilla kallioluodoilla Porvoon ulkosaaristossa. Jossain lähimain sijaitsee myös pieni kallioinen luoto Haru, joka oli Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän pitkäaikainen kesäpaikka. Tarina kertoo, että Tove Jansson käytti Söderskäriä esikuvanaan kuvaillessaan Muumipappa ja meri -kirjan majakkasaarta. Tässä lienee enemmän tarua kuin totta, sillä kirjassa kerrotut koordinaatit eivät osu Söderskäriin vaan vievät parikymmentä kilometriä idemmäksi.

Kirja on ilmestynyt vuonna 1965 ja siinä kuvataan muumiperheen matkaa ja eloa saarella. Muumiperhe muuttaa syrjäiselle majakkasaarelle, ja Muumipappa ryhtyy hylätyn majakan vartijaksi. Syrjäinen sijainti ei kuitenkaan ennakkoajatuksista huolimatta yhdistä perhettä vaan erottaa, ja tarina kasvaakin vahvaksi yksinäisyyden kuvaukseksi, jossa jokainen tarinan hahmo kokee majakkasaaren omalla tavallaan. Kieltämättä majakalla onkin hyvin tovejanssonmainen tunnelma, ja monet pienet yksityiskohdat, kuten öljylamput, kirjoituspöydät ja simpukankuoret tuovat mieleen muumien maailman. Katsoipa majakkasaarella minne tahansa, on helppo nähdä, mistä Jansson on ammentanut inspiraationsa.

Jansson rakasti merta ja majakoita, ja tämä rakkaus näkyi useimmissa hänen teoksissaan. Erityisesti myrskyt innostivat ja inspiroivat häntä, mutta suhde mereen muuttui vanhetessa: ”Ja viimeisenä kesänä tapahtui jotain anteeksiantamatonta; minä aloin pelätä merta. Suuret aallot eivät enää merkinneetkään seikkailua, vaan pelkkää pelkoa ja huolta veneen takia ja kaikkien muidenkin veneiden, jotka liikkuivat vesillä huonolla säällä.” Janssonin ajatuksia on helppo ymmärtää, kun kalliosaarella katseli rantakallioihin murskautuvia aaltoja ja laineiden välissä pilkottavia karikkoja. Luin, että moni alus on tullut tiensä päähän ajaessaan karille juuri Söderskärin majakkasaaren edustalla. Mutta vaikka ihmismieltä saattaakin pelottaa ja ahdistaa, majakat seisovat vuosikymmenestä toiseen jämäkästi paikoillaan ja uhmaavat myrskyjä sammutettuinakin. Ties mitä kaikkea ne ovat vuosien aikana nähneet ja kuulleet, ja minkälaisia salaisuuksia niiden seinät kätkevätkään sisälleen.

Totta kai Toven ja majakkaluodon yhteydestä on yritetty saada myös markkinointivalttia, jolla erityisesti japanilaisia muumituristeja houkuteltaisiin Porvoon saaristoon. Tähän saakka matkailun lisääntymistä on kuitenkin (lintujen kannalta onneksi) hillinnyt luotojen asema luonnonsuojelualueena.

Saaren ainutlaatuinen luonto lumoaa

Söderskär on luonnonsuojelualue ja kuuluu myös Natura 2000 -alueeseen. Paikka on tärkeä merilinnuston suojelu- ja tutkimusalue, valtakunnallisesti arvokas kulttuurimaisema sekä ainutlaatuinen matkailukohde. Majakkasaaren ympäristö on ulkosaariston lintujen suosimaa pesimäaluetta ja sen vuoksi vierailut saarella ovat rajattuja. Maihinnousu omalla veneellä on kielletty 1.5.-31.7. välisenä aikana lintujen pesimisajan takia. Yleisöristeilyt (, jollaisella mekin olimme) ovat kuitenkin sallittuja Ympäristöministeriön erikoisluvalla myös rauhoitusaikana. Tosin tällöin saarta on rajattu köysin, jotta innokkaat vierailijat eivät kulkisi liian lähellä hautovia lintuja. Yleisöristeilyt ovat myös ajallisesti rajattuja, jotta linnuille pystytään takaamaan mahdollisimman paljon täysin häiriötöntä pesimisaikaa.

Minkälaisia tirppoja saarelta sitten oikein löytyy? Söderskärillä voikin bongata haahkoja, meriharakoita, kala- ja lapintiiroja, riskilöitä, tyllejä, pilkkasiipiä sekä uhanalaisia räyskiä, joiden pesimistä varten saari on rauhoitettu luonnonsuojelualueena. Tällä hetkellä minkit ovat saariston lintujen suurin uhka – pesimäaikaan maihin nousevien ihmisten ohella. Ja kyllä, tunsin piston sydämessäni käyskennellessäni saarella. Yritin kuitenkin pysyä mahdollisimman kaukana hautovista linnuista sekä katsoa jalkoihini, etten vahingossakaan astunut kallioille maastoutuneen haahkan päälle. Kiukkuiset valkoposkihanhet pitivät meidät kaksijalkaiset onneksi hyvässä kurissa, ja pari kertaa sainkin pistää juoksuksi, kun ärhäkkä emolintu yritti napata hameenhelmasta kiinni.

Kotiinlähdön aika

Saarelle kaartaa toinen laiva mukanaan uusi lastillinen innokkaita seikkailijoita. On meidän aikamme lähteä. Aurinko on alkanut paistaa täydeltä terältä, ja pieni aallokko tekee matkanteosta entistä unettavampaa. Käytän kameran objektiivia kiikarina ja tiirailen kauempana häämöttäviä saaria. Osa niistä on selkeästi merimetsojen valtakuntaa, sillä aavemaisista kummituspuista ei voi erehtyä.

Kotimatkalla emme enää puikkelehdi pikkusaarten lomassa, vaan kuljemme enemmän avomerta pitkin. Seuraan purjeveneiden pujottelua ja saan itseni kiinni haaveilemasta sellaisen ostosta. Huomaan myös ikävöiväni Turkua ja saariston kesää. Meren tuoksua, auringonpaisteessa kimaltelevaa merivettä ja sitä onnellista väsymystä, mikä seuraa pitkän merilläolon jälkeen. Kurkkua kuristaa ajatus siitä, että tämä kesä tulee olemaan kaikkinensa niin kovin erilainen. Tiedossa ei ole lossiajeluita tai aamuyöhön venähtäneitä veneretkiä. En ehkä pääse enää toista kertaa tänä kesänä nauttimaan Turun saariston kauneudesta tai istuskelemaan Hovirinnan rannan laiturilla Kaarinassa. Mutta tulee muita kivoja asioita ja unohtumattomia hetkiä. Ja ehkä taas ensi kesänä saan nauttia merestä ja sen tarjoamista mahdollisuuksista kuten aiemminkin. Sen ajatteleminen helpottaa.

Eräältä saarelta veneeseen hyppää joukko telttailijoita. Yhtäkkiä vene on aivan täynnä ääntä, eivätkä istumapaikat meinaa riittää kaikille. Moni vetää takinkauluksia ylemmäs naamansa peitoksi, sillä maskit ovat jääneet kotiin. Huomaan, miten matkustajat yrittävät saada katsekontaktin hytissä istuviin miehistön jäseniin. Eikö meitä ole täällä hieman liikaa? Mites ne koronarajoitukset? Matka kuitenkin jatkuu, ja matkustajat tuijottelevat joko kauas merelle tai jalkoihinsa välttäen ottamasta minkäänlaista kontaktia muihin.

Noin puolen tunnin kuluttua saavumme Kalkkirantaan. Vene tyhjenee vauhdilla, ja lähdemme tallustamaan ylämäkeen kohti parkkipaikkoja muiden jäädessä rantaan odottamaan omia kyytejään. Olo on samaan aikaan hurjan onnellinen, mutta jotenkin haikea. Tuntuu hieman tylsältä istahtaa kuumaan autoon ja jättää meri taakseen. Hypätä muumien satumaailmasta takaisin oikeaan elämään.