Suomen suurin matkablogiyhteisö
Monthly Archives

Kanta-Häme koiran kanssa luontopolku yö ulkona

Vuoden ensimmäinen retkiyö

29.5.2021

Helatorstaiviikonloppuna kalenterista löytyi vihdoin tarpeeksi aikaa yön yli -laavuretkelle. Olen suunnitellut metsässä yöpymistä helmi-maaliskuusta asti, mutta jotenkin sitä vaan on onnistunut täyttämään kalenterinsa kaikella muka tärkeämmällä. Eipä sillä, vuoden ensimmäinen retkiyö oli ihan kiva viettää toukokuun lämmössä alkuvuoden pakkasen tai räntäsateen sijaan. Saatiin myös seuraa, kun kaveripariskunta liittyi koiransa kanssa joukkoon. Me kaksijalkaiset olimme ideasta innoissamme, mutta draamamäyrän (ainoan lapsen) mielestä oli alkuun vähintäänkin pöyristyttävää, että mukaan matkaan otettiin myös toinen karvanapa (toki vääränrotuinenkin vielä).

Neidit tulivat kuitenkin loistavasti juttuun: Dodo kaivoi lähimaastosta ylös ihan kaiken (geokätköistä alkaen…) ja kiukutteli aarteestaan (nokeentunut puunpalanen), mutta onneksi Nala osasi suhtautua asiaan fiksusti. Se antoi mäyrinkäiselle oikeastaan kaikessa periksi, joten rauha pysyi maan päällä. Oli muutenkin hauska seurata, miten tyypillisiä rotunsa edustajia ne ovat. Siinä, missä Dodo kaivoi vuorokauden aikana noin tuhat kuoppaa (, jotka kiltisti paikkailin lähtöaamuna) ja jyrsi kaikkea nuotiopuista alkaen, Nala taas oli äärettömän kiinnostunut vedestä ja linnuista. Oli myös huvittavaa katsoa, miten ne välillä katselivat ihmeissään toinen toistensa touhuja.

Pettymysten kautta voittoon

Vapaan laavun löytäminen ei pyhäviikonloppuna ollut kaikkein yksinkertaisinta. Meidän piti yöpyä ulkona jo keskiviikkona, mutta olimme liian myöhään liikkeellä. Sipoon laavu, jonne meidän alunperin piti suunnata, oli harmiksemme varattu. Sama toistui ympäri Uuttamaata muissakin paikoissa, joissa kävimme keskiviikkoiltana tutkailemassa. Lopulta, illan jo hämärtyessä ja nälkäkiukun kasvaessa, päätimme luovuttaa ja yrittää seuraavana päivänä uudestaan. Hieman epäilytti, mahtaisiko helatorstaina löytyä sen paremmin majapaikkaa, mutta niin vaan kävi hyvä tuuri ja löysimme vapaan laavun – tosin kaukaa sieltä, minne meidän oli alunperin tarkoitus mennä. Kuitenkin näin jälkeenpäin voi sanoa, että laavu, jolle lopulta päädyimme, oli se paras vaihtoehto: omaa rauhaa ja vettä ympärillä, toisin kuin Kalkkiruukin laavulla Sipoossa olisi ollut.

Toki sijainti olisi Sipoossa ollut sikäli optimaalinen, että olisimme päässeet autolla aivan laavun viereen. Kuitenkin nyt, kun kävelymatkaa kertyi jonkun verran, meinasi pienoinen epätoivo iskeä mukanamme raahaaman tavaramäärän takia. Nelikostamme kukaan ei ole erityisen hyvä pakkaaja, vaan autoon oli heitelty vähän kaikkea – tarpeellista ja vähemmän tarpeellista. Kasseja, rinkkoja ja pussukoita oli vähintäänkin kahden viikon vaellukselle, mutta siltikään tavarakasassa ei ollut mitään sellaista, mitä olisi voinut jättää suoraan autoon. Päätimme esimerkiksi raahata mukanamme Mölkyn ja Dodolle oman makuupussin (voi kyllä)

Edellispäivästä oppineena lähdimme selvittämään laavun varaustilanteen pelkät koirat ja tulentekovälineet mukanamme. Tyhjää oli, mikä tuntui uskomattomalta helteisenä iltapäivänä. Sytytimme nuotion ja istuskelimme hetken sen ympärillä fiilistellen paikan kauneutta. Työstressi tuntui katoavan laineiden liplattelua ja käen kukuntaa kuunnellessa. Aurinko lämmitti, ja pieni tuulenvire piti huolta siitä, etteivät itikat päässeet kiusaamaan.

Kun lopulta saimme kaikki tavarat laavulle, aloitimme perinteisellä makkaranpaistolla ja nuotiobanaaneilla. Jos ette ole koskaan kokkailleet nuotiobanaaneja, niin laittakaa  ehdottomasti heti testiin! Resepti on maailman helpoin: banaanin kuori halki, rivi suklaata sisälle ja banaanit nuotiolle. Kannattaa muuten aloittaa ruuanlaitto banaaneista, sillä niiden kypsymisessä menee yllättävän paljon aikaa. Ja mitä pidempään banskuja jaksaa paistaa, sen paremmiksi (eli makeammiksi) ne muuttuvat. Ihan super helppoa! Ja vievät taatusti makeannälän mennessään.

Kun olimme saaneet vatsat täyteen, alkoi makuupaikkojen valmistelu. Laavu oli onneksi niin iso, että sinne mahtui helposti neljä aikuista ja kaksi koiraa. Miehet nukkuivat reunoilla ja me naiset keskellä. Koirille taas jäi jalkopäähän hyvin tilaa. Olin tosiaan edellisistä laavu- ja telttareissuista viisastuneena ottanut Dodolle oman makuupussin mukaan. Neidillä on nimittäin ärsyttävän mäyrämäinen tapa mönkiä mun makuupussiin ja nukkua siellä pitkin pituuttaan, jolloin olen saanut makuupussiin pahimmillaan vain jalat sisälle. Päätin jo ennen reissua, että haluaisin kerrankin myös nukkua koiran kanssa retkeillessä, joten kauaa en pähkäillyt kolmannen makuupussin mukaanottoa.

Ilta kului mukavasti mölkkyä pelaillen, nuotiolla istuskellen ja luonnonääniä kuunnellen. Leikkimielisesti puhuimme siitä, pitäisikö ottaa kipinävuorot yöksi, ettei kylmä pääsisi yllättämään. Varasin ovelasti ensimmäisen vuoron, joka ehti oikeastaan loppua ennen kuin pääsimme edes yöunille. Mieheni oli luvannut ottaa seuraavan vuoron, mutta jännästi uni alkoi painaa juuri siinä vaiheessa, kun makuupussista olisi pitänyt kömpiä ulos. Niinpä nuotiotouhut saivat jäädä, ja heräsin vasta lähempänä viittä aamulla sytyttämään sen uudelleen. Tai no, loppupeleissä jouduin kyllä herättämään apujoukkoja, sillä en saanut nuotiosta muuta kuin savua aikaiseksi.

Yö sujui yllättävän rauhallisesti. Heräsimme kerran siihen, kun joutsenet selvittelivät välejään järvellä aivan lähellä rantaa. Hurjat metsästyskoiramme vain tyytyivät katselemaan touhua omilta makuualustoiltaan (mäyräkoira tietenkin oman makuupussinsa sisältä). Onneksemme itikat eivät myöskään häirinneet untamme, ja yöllä oli niin lämmintä, että osa porukasta nukkui t-paidalla. Itselleni oli jäänyt ehkä jotain traumoja Norjan jäätävistä telttaöistä, sillä vedin pipon kiltisti päähän jo heti nukkumaanmennessä. Ei sen kanssa kuuma tullut, mutta ilmankin olisi pärjännyt.

Aamulla oli ihanaa heräillä uuteen päivään luonnon kanssa yhtä aikaa. Pitkästä aikaa oli sellainen olo, että oli oikeasti nukkunut hyvin. Ei välttämättä ajallisesti pitkään, mutta muuten kyllä. Heräilimme rauhakseen jokainen omaan tahtiimme, söimme aamiaisen ja aloimme tehdä lähtöä, jotta mahdolliset seuraavat leiriytyjät pääsisivät halutessaan heti aamusta laavulle.  Autolle kävellessä tuli olo, että pitäisi raivata kalenterista enemmän tilaa tällaisille tempauksille, sillä ulkona yöpyminen tekee oikeasti ihmeitä mielelle. Oli vapauttavaa, kun ei koko aikaa tarvinnut olla vastaamassa työsähköposteihin – mihin sortuu niin helposti, jos on vaan kotona.

Ai niin! Aamun draamapisteet menivät muuten mäyrinkäiselle, joka oli liian väsynyt poistumaan makuupussista, mutta joka kuitenkin oli kuolemassa nälkään. Niinpä neiti sai kerrankin tarjoilun suoraan vuoteeseen. Oli huvittavaa katsoa heiluvaa makuupussia, jonka uumenissa Dodo ahmi aamiaistaan.

Mitenkäs siellä? Joko olet nukkunut yön ulkona – laavulla tai teltassa?

Jyväskylä Keski-Suomi luontopolku Suomi

Varustaudu kumisaappain Nyrölän luontopolulle

27.5.2021

Pääsin vihdoin tutustumaan Jyväskylään työreissun yhteydessä. Kaupunki on jostain syystä jäänyt itselleni täysin vieraaksi, ellei satunnaisia ohiajoja kerran pariin vuoteen lasketa. Meille sattui kuvausreissulla yksi inhimillinen työpäivä, jonka jälkeen oli vielä vähän energiaakin jäljellä, joten päätimme tutustua Jyväskylän luontopolkutarjontaan. Tarjolla oli monta hyvää vaihtoehtoa, mutta päädyimme lopulta Nyrölän luontopolkuun, josta kuvauksen perusteella löytyisi sekä pitkospuut että vetolautta. Aikamoista luksusta perus metsäilyyn siis!

Jo iltapäivästä yllämme alkoi leijua sateen uhka, ja hiostavasta ilmasta päättelimme ukkosen olevan lähellä. Päätimme kuitenkin lähteä matkaan, sillä vetolautta ja pitkospuut vetivät puoleensa. Ajomatkalla kuuntelimme norjalaista musiikkia ja muistelimme Pohjois-Norjan roadtrippiamme, jonne lähdimme täysin vailla minkäänlaista patikointiymmärrystä, mutta josta silti selvisimme. Samalla tunsin pienen piston sydämessäni siitä, etten ollut vieläkään saanut Norja-postaussarjaa valmiiksi… Ehkäpä vihdoin tämän kesän aikana?

Parinkymmenen kilometrin jälkeen olimme vihdoin perillä Nyrölän parkkipaikalla. Pääsimme heti päättämään, haluaisimmeko tehdä pidemmän, noin 3,6 kilometrin pituisen lenkin vai talsia suoraa päätä laavuille ja vetolautalla Iso-Mustan saareen. Halusimme nauttia koko rahan edestä ja kulkea rengasreitin, joten suuntasimme kaverini kanssa parkkipaikalta vasemmalle. Käännyimme lyhyen metsätiellä käyskentelyn jälkeen oikealle kuusikkoon, josta varsinainen reitti vasta alkoi. Ylämäkeä ja alamäkeä tasaisesti vuoron perään, upottavaa maata ja suuria lätäköitä, jotka joutui välillä kiertämään melko kaukaakin. Metsää, jota oli hakattu paikoin rajustikin ja jonka jäljiltä oli paljon oksia ja risuja väisteltävänä.


Mutaa, märkää ja vääränlaiset kengät

Hetken metsää kuljettuamme, luontopolku kaartoi Saparo-nimisen lammen vieritse. Vaikka näyttikin siltä, että lätäkkö olisi ollut aina paikallaan, tekolampi kaivettiin tähän kuitenkin vasta 1930-luvulla. Mietimme hetken, haluaisimmeko lähteä kiertämään pikkuista lammikkoa, sillä sen viertä meni myös hyvin tallattu polku. Jätimme homman kuitenkin väliin, sillä jo muutaman askelen jälkeen olimme upota vesilöllöön.

Harvoin tulee valitettua mutaisista tai liukkaista reiteistä, mutta nyt teki mieli märistä ääneen. Meistä jompi kumpi oli koko ajan kaatumaisillaan tai sitten humpsahdimme kuralätäköitä väistellessämme vetiseen sammaleeseen. Myönnettäköön, että omat valkoiset Converseni tai kaverini vaaleat Filan kengät eivät ehkä olleet paras valinta maastoon, mutta työreissulle ei aina muista pakata kaikkea tarpeellista mukaan. Luin (jälkeenpäin), että Nyrölän luontopolku on todella kostea vuodenajasta riippumatta, joten sinne suuntaavien kannattaa napata jalkaansa kumpparit tai muut vedenkestävät kengät. Lenkkarit eivät vaan toimi. Kierroksen aikana ehdimmekin muutamien vastaantulijoiden kanssa vertailemaan, kenellä mahtaa olla märimmät ja mutaisimmat kengät.

Näin jälkikäteen voi sanoa, että mikäli kaipaa puhtaasti vain elämyksiä, kannattaa suunnata parkkipaikalta suoraan oikealle, jolloin pääsee lyhintä reittiä laavuille ja vetolautalle. Pidempi kierros ei mielestäni antanut reitille mitään sen kummempaa ekstraa, sillä samanlaista mäkeä ja metsikköä löytää varmasti muualtakin.

Ainoa, mikä metsäreitin teki mielestäni kiinnostavaksi, oli infotaulut, joita oli paikoitellen tiuhaan. Niissä kerrottiin vuoroin metsän eläimistä, maan muodoista ja vanhoista rakennuksista. Aika oli tehnyt tehtävänsä, eikä kaikista kylteistä meinannut enää saada selvää. Ylhäällä mäen päällä maasto oli myös huomattavasti alkureittiä kuivempaa, ja saatoimme vihdoinkin keskittyä johonkin muuhun kuin vain katselemaan jalkoihimme. Ja kivahan se oli katsella, kun keskeltä metsikköä löytyi muun muassa hieman yllättäen ruokapöytä taukoa varten sekä ruosteinen polkupyöränraato.

Matka jatkui Rinteelän mäeltä jälleen alas kuusikkoon. Seuraavaksi olisi ollut käppäilyä pikkutietä pitkin, mutta tie oli niin järkyttävässä kunnossa, että pysyttelimme suosiolla metsän puolella. Onneksi seuraavaksi alkoikin jo pitkospuuosuus, ja huokaisimme helpotuksesta, kun saimme jalkamme vihdoin kuivalle alustalle. Heti pitkospuiden alkupäässä oli kaunis laavu, jossa nuorisojoukko vietti aikaansa. Hipsimme vähin äänin heidän ohitseen ja toivoimme, että saarilaavulla saisimme olla rauhassa. Melko pian meille myös selvisi pitkospuiden huono kunto, ja paikoitellen tuntuikin, että askeleitaan sai katsoa tarkemmin suolla kuin metsikössä.

Reissun kohokohta? Vetolautalla saareen

Pitkospuut veivät meidät Iso-Mustan rannalle ja vetolautta oli suurin syy, miksi alunperin päätimme suunnata juuri Nyrölään. Olen testaillut vastaavanlaista lauttaa muutaman kerran Teijon kansallispuistossa, mutta silti se tuntuu aina ekstralta. Tunsin kuitenkin ehkä pientä pettymystä, kun saavuimme Nyrölän luontopolulla laiturille: vetolauttaylitys oli pituudeltaan vain muutamia metrejä. Onneksi ei kuitenkaan ollut ruuhkaa (tästäkin olin lukenut tarinoita), ja saimme hoitaa ylityksen rauhassa kahdestaan. Positiivista oli, että lautta oli todella kevyt kiskottava. Teijossa on välillä saanut kädet hapoilla vetää, ja joskus tuntuu, että voimat loppuvat kesken.

Lautta vei meidän pikkuruiseen Iso-Mustan saareen. Tai oikeastaan Seikkailujen saarelle, sillä järven nimi on Iso-Musta. Saarelta löytyy toinen Nyrölän luontopolun laavuista, joka oli sekin harmiksemme varattu. Niinpä tyydyimme tutkailemaan saarta, vaikkei siellä juuri nähtävää ollut. Pitkospuut päättyivät toiselle puolen saarta, ja ilmeisesti siellä oli ainakin joskus ollut jonkinlainen penkki, joka nyt tosin oli puoliksi veden alla ja näytti muutenkin huonokuntoiselta.

Taivaalta alkoi tihuttaa vettä, joten päätimme kiirehtiä autolle. Loppumatka parkkipaikalle sujui saman kaavan mukaan, ja jatkoimme metsikössä liikkumista samalla yrittäen pelastaa varpaamme uudelta kastelulta. Tässä vaiheessa reissua se oli ehkä hieman turhaa, sillä omat kenkäni olivat jo vaihtaneet väriä sekä imeneet litratolkulla vettä ja mutaa sisäänsä – tai siltä ainakin tuntui.

Pohdintoja paikasta ennen kuin taivas repesi

Vaikka oma mieli oli ehkä hieman hapan saapuessamme autolle, oli kivaa nähdä lapsiperhe, johon reitti selkeästi oli tehnyt vaikutuksen. He puhuivat innoissaan laavuista ja vetolautasta, eikä kenenkään puheessa kuulunut sanallakaan huonot pohjat tai tiet. Haaveilin saavani edes osan perheen positiivisesta energiasta itselleni, mutta siinä jalat märkinä, liian pitkän työviikon ja liian vähän nukuttujen öiden jälkeen olo ei ollut parhaimmillaan. Lähestyvä ukkonen tuntui myös migreenimäisenä jyskytyksenä jossain ohimoiden tienoilla, joten halusin palata hotellille mahdollisimman nopeasti.

Ja kun sitten lopulta saavuimme hotellille, taivas muuttui äkillisesti mustaksi ja repesi. Saimme koko yön ihastella taivaan liekkishowta lähietäisyydeltä, sillä ukkonen tuntui olevan aivan yllämme. Kerrankin saattoi todeta, että ajoitus hotellille lähdön suhteen oli täydellinen!

Kotimatkalla ehdimme vielä työkaverini kanssa summaamaan ajatuksiamme Nyrölän luontopolusta. Kumpikin meistä oli sitä mieltä, ettei paikassa (ennakkoajatuksista huolimatta) ollut mitään sen kummallisempaa nähtävää. Luontopolku muiden joukossa. Alkumatkan mutavellissä taiteilu vei ainakin meiltä suurimman hohdon jo heti alkuunsa, eivätkä pitkospuut tai joen ylitys voineet sitä oikein enää palauttaa. Ehkä, jos olisimme voineet istuskella Seikkailujen saarella kahdestaan ja keskittyä vain seuraamaan lammella uiskentelevia vesilintuja, olisimme päässeet paremmin tunnelmaan.

Onko täällä muita Nyrölän luontopolulla olleita? Minkälaisia kokemuksia teillä on? Törmäsittekö tekin ruuhkaan ja kastelitte varpaanne vai pääsittekö rauhoittumaan luonnonhelmassa?

Suomi Varsinais-Suomi

Joko olet vieraillut Orijärven kuparikaivoksella Kiskossa?

25.5.2021

Turkoosia vettä, jyrkkiä kallioita ja punertavaa kiveä. Jos katselee pelkkiä kuvia, ei ihan heti arvaisi, että ollaan koti-Suomessa. Mutta niin sitä vaan tuli vierailtua Varsinais-Suomen Kiskossa, jossa sijaitsee Orijärven vanha kupari-, kulta- ja rautakaivos. Vuonna 1757 perustettu kuparikaivos oli aikoinaan Suomen ensimmäinen.

Kaikki lähti liikkeelle siitä, kun alueelta löydettiin kupariesiintymä. Pitkän historiansa (1758–1958) aikana kaivoksella on ollut monen monta omistajaa ja alueelta on vuosien saatossa louhittu kuparia, sinkkiä ja lyijyä. Kaivostoiminta päättyi vuonna 1958, ja koko 200-vuotisen historiansa aikana kaivosalueelta louhittiin kaikkiaan 1,3 miljoonaa tonnia malmia. Vuonna 2009 museovirasto määritteli Orijärven kaivosyhdyskunnan yhdeksi Suomen valtakunnallisesti merkittävistä kulttuuriympäristöistä.

Orijärven kaivokselle on helppo suunnistaa

Orijärvelle on helppo löytää. Navigaattoriin voi kirjoittaa joko Orijärven kuparikaivos tai Pahalahdentie. Paikasta ei voi erehtyä. Siitä pitää huolen maamerkkinä toimivan kaivostorni. Lisäksi autotielle ylettyvä punaisten kivilohkareiden armeija ei voi jäädä huomaamatta. Auton saa helposti parkkeerattua pohjoispuolen levennykselle, josta lähtee hyvin tallottu polku ylämäkeen.

Kaivosaluetta kiertää verkkoaita, jonka yläosa on vahvistettu piikkilangalla – sen sisäpuolelle ei siis ole asiaa. Koko aluetta ei valitettavasti pääse kiertämään, sillä alueen eteläpuolella on yksityinen piha-alue. Automatkalla pohdin, miten hyvin piha-alue mahtaa olla merkattu, sillä en vahingossakaan halunnut harhailla kenenkään tontilla. Paikan päällä tajusin huoleni olleen turha, sillä piha oli merkattu niin selkein valvontakamerakyltein ja kivivallein, ettei sinne vahingossa tule eksyttyä.

Kaivoksen ympärillä on muutakin nähtävää

Varsinaisen louhoksen lisäksi alueella on toki muutakin nähtävää. Löysimme metsiköstä hylätyn ja romahtamispisteessä olevan rakennelman. Koetin etsiä tietoa, mikä rakennus on kyseessä, mutta valitettavasti se jäi mysteeriksi. En myöskään uskaltautunut sisälle, sillä hökkeli näytti siltä, että saattaisi sortua hetkenä minä hyvänsä… Toinen rakennus löytyi rinteestä parkkipaikan läheltä. Rautaovi oli visusti lukossa ja oven yläpuolella luki vuosiluku 1839. Tämäkin rakennus jäi selvittelystä huolimatta mysteeriksi, mutta veikkaisin sen olevan jonkinlainen varasto.

Lisäksi kaivostien risteyksestä, parkkipaikan läheltä löytyy kaksikerroksinen työväen asuinkasarmi, joka on nykyään hylättynä. Luin myös, että kaivoksen lähellä, Orijärven pohjoisrannalla olisi runsaasti työväen asuintaloja ja torppia. En päässyt tutkailemaan niitä sen tarkemmin, sillä koiruus alkoi jostain syystä olla huonovointinen, joten päätin suunnata suoraan kotiin…

Onko Orijärven kaivos teille entuudestaan tuttu? Tai osaatteko vinkata muita näyttäviä kaivosalueita jossain päin Suomea? Tämä Kiskon kohde oli sellainen ”kerran elämässä”, sillä alue on todella nopeasti kierretty. Vaikka jäin kuvaamaan välillä pitkäksikin aikaa ja uteliaana tongin erilaisia kiviä, en silti saanut alueella aikaa kulutettua tuntia pidempään. Mutta ehdottomasti käymisen arvoinen paikka, jos sattuu lähistöllä liikkumaan!

Kanta-Häme luontopolku Suomi

Unikonlinna – uteliaan retkeilijän unelma Janakkalassa

18.5.2021

Joskus sitä saa kiitellä onneaan, että on niin hurjan utelias ja seikkailunhaluinen. Ja että on löytänyt vierelleen toisen samanlaisen. Silloin saattaa nimittäin käydä niin, että ihan uteliaisuuttaan päätyy sellaisiin paikkoihin, joiden ohi ehkä muuten vain ajaisi tai kävelisi sen kummempia miettimättä. Eräänä iltana ajelimme päämäärättömästi ympäriinsä etsien uutta kivaa kuvauskohdetta. Lopulta kiemuratie vei meidät syvälle Janakkalaan, Unikonlinnan linnavuorelle. Paikkaan, jonka olemassaolo ei ole mikään salaisuus, mutta joka kuitenkin on katseilta piilossa. Ei kylttejä tai opastetauluja missään, pelkkä kääntymispaikka mutkaisella tiellä ja loputtomasti suuren suuria sammaloituneita kivenjärkäleitä.

Ensimmäisen kerran päädyimme Unikonlinnalle jo aiemmin tänä vuonna, kun vielä oli lunta maassa eikä keväästä ollut lupauksia. Silloin olin hieman liian utelias, enkä varonut askeleitani sen kummemmin laskeutuessani kivistä rinnettä alas. Halusin vain kurkistella kivenkoloihin ja kallion repeämiin, löytää jotain odottamatonta. Ja niin minä sitten astuin harhaan, asetin jalkani petollisen pehmeälle alustalle, jonka alla ei ollutkaan enää kiveä, vaan pelkkä mustana ammottava tyhjyys. Pääsin ylös, kiitos kiukun ja apuvoimien. Seuraavalla kerralla olin varovaisempi, mutta mieheni väänsi nilkkansa loikkiessaan kiviltä toisille.

Kun ensimmäisen kerran vierailimme Unikonlinnalla, saavuimme kohteeseen luoteen puoleiselta sivulta. Se on helppokulkuinen, polut ovat selkeät eikä kivenjärkäleistä ole ensimmäisten metrien jälkeen haittaa. Mäen päällä taas on tasaista, mutta jalkoihinsa saa silti katsoa, sillä kalliossa on useita railoja ja halkeamia, joihin joku huolimaton saattaa itsensä satuttaa. Nyt päätimme kuitenkin mennä lenkin toisin päin, eli aloitimme urakkamme kiipeämällä lohkareista rinnettä ylös.

Edellispäivän sateen jäljiltä sammal oli vielä märkää ja rinne jalkojen alla tuntui arvaamattomalta. Jokaista askelta sai varmistella, ja välillä siitäkin huolimatta tasapaino meinasi mennä. Kuivat kuusenoksat raapivat naamaa, ja ottaessani tukea kuusivanhuksesta tunsin, miten housuni repesivät oksaa vasten. Lohkareilla tasapainoillessani en ehtinyt edes harmistua, sillä kaikki huomio piti kiinnittää siihen, että pysyi pystyssä.

Koetin kiivetessäni kovasti kurkistella luoliin ja koloihin ja miettiä, kuka kumma siellä saattaisi asustaa. Mielikuvitus otti paikassa helposti vallan, Oli hurjan helppoa kuvitella samaan metsään muitakin kulkijoita, ja siellä täällä saattoi helposti kuvitella hahmoja ja kuvioita lohkareissa ja jyrkänteen seinämissä… Olo oli kuin Ronja Ryövärintyttärellä, kun loikin lohkareelta toiselle ja aina tasaisen paikan tullen uskalsin jäädä fiilistelemään kevättä.

Laelta oikeastaan vasta tajusi, millaisen kiipeilyn sitä olikaan joutunut suorittamaan. Maisemat olivat mielettömät, ja taustalla laulavat linnut luovat paikkaan oman tunnelmansa. Jos oikein tarkasti katsoi, saattoi kuusien välistä nähdä, miten peura hiippaili meistä kauemmaksi. Oli taas aika keskittyä maahan jalkojen alla. Jyrkin rinne, jonka reunalla seisoskelin, oli lähes pystysuora, ja pudotusta alas tulee helposti toistakymmentä metriä. Samalta reunustalta löytyy myös kallion lakea halkova rotko.

Rotkosta löytyy Pirunpesä-nimeä kantava luola. Porttina pesään toimii neliönmuotoinen onkalo, jonka symmetrisyys yllättää minut aina uudelleen. Tuntuu oudolta, että siellä rinteillä, kaiken muun rosoisen ja hallitsemattoman keskellä on jotain niin selkeää ja loogista. Mieheni loikkasi tälläkin kertaa onkaloon sen kummempia miettimättä. Hän on muutenkin jyrkänteillä kuin kotonaan. Itse olen huomattavasti varovaisempi ja huomaan onkalon kohdalla epäileväni, mahtavatko lohkareet pysyä paikallaan. Kiipeilyn ja epävarman maaston takia olen menettänyt uskoni siihen, että paikassa olisi yhtään kantavaa jalansijaa. Luolasta pääsee kuitenkin laskeutumaan, ja poistumisreittinä toimii kapea halkeama alempana rinteessä. Paikoitelellen oli kuulemma tiiviit tunnelmat, ja ylipäätään reitti tuntui hieman karmivalta. Ja samalta se on tuntunut ilmeisesti jo vuosisatoja sitten:

”Unikkolinnan toisessa kyljessä löytyy eräs vuoren lohkareista eli halkeemista syntynyt rotko, jossa kivijärkäleitten välitse voidaan kiivetä linnan päälle, ja jota kutsutaan ”pirun pesäksi”. Siellä käy luonnollisesti ilmanveto tavallista väkevämmin. Kerran sammui siitä kynttilä, kun pari miestä kävi sieltä ”aarteita” hakemassa, josta he pelästyivät, sillä piru tietysti hengityksellään sen sammutti!” – Häme-Wiki.fi

Unikonlinnan karuun ja paikoitellen jopa vaaralliseen ympäristöön on helppo ihastua. En muista törmänneeni muualla Suomessa vastaavaan, ja sammaloituneiden kivien keskellä onkin vaarallisen helppoa kuvitella olevansa joku muu jossain aivan muualla. Ja jos antaa itselleen luvan, mielikuvitus lähtee paikassa varmasti lentoon. Ja samalla, kallioilla liukastellessa, sitä saattaa tavoittaa omasta lapsuudestaan jotain sellaista, jota ei ehkä muistanut olevankaan. Huomasin ainakin itse, että jäin jatkuvasti kiinni siitä, että yhdistin jonkin loikan tai kallionkolon lapsuuden seikkailuihin ja siihen kutkuttavaan tunteeseen, kun kaikki on pelottavan suurta, mutta silti saavutettavissa.

Jyrkänteellä on helppo löytää se sisäinen utelias lapsi, joka haluaa tutkia, hämmästellä ja yllättyä. Ja ehkä juuri siksi huomaan taas haaveilevani iltaretkestä Unikonlinnalle. Koska tuntuu, etten vieläkään ole nähnyt tai kokenut kaikkea, mitä paikalla on tarjottavana.