Suomen suurin matkablogiyhteisö
Monthly Archives

kansallispuisto luontopolku Suomi vaellus

50 luontopolkua vuonna 2020: missä mennään?

26.7.2020

Vuodenvaihteessa asetin itselleni hurjan tavoitteen; kiertää 100 luontopolkua vuoden loppuun mennessä. Kuitenkin nyt, kun mennään jo ajallisesti yli puolenvälin, päätin muokata tavoitetta realistisempaan suuntaan ja tiputtaa luontopolkujen määrän viiteenkymmeneen. Sataan polkuun verrattuna tavoite kuulostaa tietenkin helpolta, mutta pakko myöntää, että tiukkaa tulee siltikin tekemään. Kesäloma on loppusuoralla ja syksystä on tulossa kiireinen, joten pitää vissiin ottaa useamman luontopolun pistoja viikonloppuisin – ilman sen suurempi suorituspaineita ja stressiä tietenkin.

Aloin listata tänä vuonna käytyjä luontopolkuja maakunnittain, jotta saisin jonkinlaisen kokonaiskuvan siitä, missä tällä hetkellä mennään. Kuten alta näkyy, eniten luontopolkuja on luonnollisesti tullut kierrettyä Varsinais-Suomen alueella. Raapustin aiemmin keväällä postauksen, johon linkkasin omia lempparireittejäni Turusta ja lähialueilta, mutta listaa katsellessani mietin, että kakkososa voisi ainakin jossain vaiheessa olla ajankohtainen.

Uusimaa

1. Nuuksion kansallispuisto: Punarinnankierros

Varsinais-Suomi

2. Haunisten allas
3. Häntälän notkot
4. Katariinanlaakson luontopolku
5. Kurjenrahkan kansallispuisto: Savojärven kierros
6. Kurjenrahkan kansallispuisto: Vajosuon kierros
7. Liedon Vanhalinna
8. Littoistenjärven luontopolku
9. Luolalanjärvi
10. Maalun pirunpellonpolku
11. Mustikkapolku
12. Paimion luontopolku
13. Piikkiön luontopolku
14. Pomponrahka
15. Teijon kansallispuisto: Matildajärven kierros
16. Teijon kansallispuisto: Nenustan kierros
17. Teijon kansallispuisto: Sahajärven kierros
18. Uikkupolku
19. Vaarniemen – Rauvonlahden luontopolku

Satakunta

20. Harjureitti: Isosuon pitkospuut

Kanta-Häme

21. Torronsuon kansallispuisto: kierros suon ympäri

Pirkanmaa

22. Helvetinjärven kansallispuisto: Helvetistä itään
23. Kintulammi
24. Seitsemisen kansallispuisto: Saari-Soljanen
25. Teivo

Loppuvuotta ajatellen olisi kiva saada kierrettyä luontopolkuja myös Varsinais-Suomen ulkopuolella. Ahvenanmaa, samoin kuin Lapin erämaat, houkuttelee tällä hetkellä erityisen paljon, mutta en tiedä, onko niistä järkevää haaveilla (ainakaan ääneen, haha).

Onko teillä muilla matkailuun tai retkeilyyn liittyviä tavoitteita tälle vuodelle? Olisi kiva kuulla, missä kohtaa te menette.
koiran kanssa luontopolku Suomi vaellus

Harjureitti: Isosuon pitkospuut

24.7.2020

Isosuon pitkospuut tuli testattua jo kesän alussa, mutta jostain syystä niistä kirjoittaminen on jäänyt. Vaikka retkipäivä seuroineen ja evästaukoineen olikin varsin mukava, ei alue muuten tehnyt itseeni kovin kummoista vaikutusta. Harjureitit eivät ole oikein koskaan sytyttäneet, ja huomaankin useimmiten haikailevani vesistön (ja meren!) perään reissuillani. Tämänkin uhalla olimme päättäneet lähteä kohti Säkylää, Isosuon pitkospuille. Isosuo on osa Harjureittiä, noin 28 kilometrin pituista ulkoilureitistöä, joka sijaitsee Varsinais-Suomen ja Satakunnan rajalla.

Kaverillani on paikkaan liittyviä muistoja lapsuudesta, ja tunsinkin itseni kovin otetuksi, kun hän jakoi niitä kanssani automatkalla. Itse olin Isosuolla ensimmäistä kertaa, mutta kaverini tarinoista johtuen tuntui kuin olisin käynyt siellä aiemminkin.

Ensimmäinen harmistus tuli, kun tajusimme, että seitsemän kilometrin pituiselta rengasreitiltä löytyy pitkospuita vain noin kahden kilometrin verran. Pitkospuut olivat paikoitellen huonossa kunnossa ja jalkoihinsa sai katsoa tiiviisti, mikäli mieli päästä kuivin jalkinein perille. Muuten matkaa taivallettiin nimensä mukaisesti harjumaisemissa, pitkälti myös metsäautoteitä pitkin.

Isosuon lähellä sijaitsee armeijan alue, jonka takia metsikössä on useita kielto- ja varoitusmerkkejä. Ne tuntuivat hieman kuumottavilta, ja mietimmekin ääneen, kumpi meistä mahdetaan lahdata ja upottaa suohon ensimmäisenä (koska niinhän armeijan väki toki toimii). Suolla kuului tasaisin väliajoin joko tykitystä(?) tai ammuntaa, joka kaikui suolla mukavasti. Kurkkua hieman kuristi, sillä Dodo on pahasti paukkuarka ja sekoaa raketeista ja ukkosesta. Näin jo sieluni silmin, miten könyäisin karanneen mäyrinkäisen perään ja uppoaisin lopulta kokonaan mäyräkoiran vain jatkaessa pakomatkaansa. Tällä kertaa suosukellus (Dodo ihan oikeasti tunki päätään suonsilmäkkeisiin ja puhalteli onnellisena kuplia nenästään) vei kuitenkin voiton, eikä se jaksanut reagoida paukkeeseen ollenkaan. Erittäin outoa, mutta äärettömän huojentavaa.

Muuten tylsähkön reitin varrelle mahtui sentään pari todella hienoa laavua: vuonna 2019 uusittu Näköalalaavu, joka sijaitsi loistavalla paikalla harjun laella reitin keskivaiheilla sekä reitin loppupuolella, ison tien välittömässä yhteydessä sijaitseva vuonna 2010 rakennettu jättimäinen Kantolaavu, josta löytyi tulentekopaikka sekä runsaasti istuma- ja pöytätilaa suuremmallekin seurueelle. Näköalalaavulle oli sijoitettu muutamia pitkiä penkkejä, joten sielläkin olisi mahdollista lepuuttaa jalkojaan, vaikka porukkaa olisikin samanaikaisesti reilummin liikkeellä.

Me pidimme evästauon Näköalalaavulla ja saimme olla rauhassa, vaikkemme mitään erityistä kiirettä pitäneetkään. Mussutimme eväsleipiämme, pelasimme korttia ja natustimme kilpaa pensasmustikoita ja Gifflareita. Laavulta aukesi kauniit näkymät mäntymetsän yli, ja välillä istuimme kumpikin aivan hiljaa mietteissämme ja vain tuijotimme kaukaisuuteen.

Parin tunnin tauon jälkeen totesimme, että oli jatkettava matkaa, jos mielimme päästä koteihimme vielä saman vuorokauden puolella. Kieltämättä hieman harmitti lähteä, sillä laavu oli jotenkin erityisen viihtyisä. Jollei kaverillani olisi ollut seuraavana päivänä töitä, olisimmekin varmasti ottaneet pienet nokoset laavun penkeillä ja haahuilleet sen jälkeen mäntymetsässä läpi yön.

Koska kesäyöt nyt vain mahdollistavat kaikenlaisen päämäärättömän haahuilun.

Tauon jälkeen mieli oli hieman levoton ja huomasin keskittyväni ihan liikaa kaikkeen vähemmän olennaiseen, kuten kuvaamiseen, maisemien tuijotteluun, retkikaverille naljailuun ja siihen, että saa mäyräkoiran pidettyä poissa jaloista ja unohdin täysin seurata, missä oikea polku kulkee. Ei siis mikään ihme, että onnistuimme eksymään loppureitiltä pariinkin otteeseen.

Metsässä tuntui risteilevän liian monta tietä ja polkua ja toisesta suunnasta tuli autoja ja toisesta frisbeegolfareita ja välillä tuntui, että piti vaan hypätä äkkiä pois edestä. Paikoitellen reittimerkinnöissä olisi ollut parantamisen varaa, sillä vaikkei mitään dramaattista eksymisvaaraa avaralla kankaalla ollutkaan, harhalenkkejä ja -askeleita tuli silti otettua yllättävän paljon. Seitsemän kilometrin iltalenkki vaihtui lopulta kymmenen kilometrin epätoivoon siitä, mahdammeko koskaan löytää takaisin autolle…

Tokihan me lopulta löysimme, kun kumpikin olimme ensin kironneet reitin, paikan ja seuran, haha. En ole aivan varma, eksyimmekö loppumetreilläkin oikealta reitiltä, sillä viimeinen reilu kilometri Kantolaavulta Isosuon pitkospuiden parkkipaikalle taivallettiin Säkyläntietä pitkin. Ei siis mikään kovin hehkeä lopetus reitille, mutta sopi muuten retkemme teemaan…

Oli kyllä aika voittajafiilis, kun vihdoin pääsimme autoon istumaan. Vaikkei reitti itsessään ollut mitenkään haastava tai pitkä, alkoi epätoivo kuitenkin iskeä, sillä tunnuimme koko ajan kulkevan väärää reittiä väärään suuntaan. Viimeiset kolme kilometriä kuljimmekin tiiviisti nenät kiinni Google Mapsissa, ettemme vahingossakaan enää sekoilisi yhtään lisää…

Mitenkäs teillä muilla, onko Harjureitti tai joku sen osa tuttu? Entä löytyykö muita yhtä onnettomia suunnistajia?

kansallispuisto koiran kanssa luontopolku Suomi vaellus

Jos kaipaat luonnonrauhaa, suuntaa Teijon kansallispuistoon!

22.7.2020

Otsikkokuvasta kiitos Nealle!

Epäonnistuneen Nuuksion reissun jälkeen halusin seuraavaksi telttailla paikassa, jossa saisi oikeasti nauttia luonnonrauhasta ilman aamuyöhön jatkuvia bileitä tai järjetöntä huutamista ja eläinparkojen kiusaamista. Pienen pähkäilyn jälkeen päätimme lopulta suunnata kaverini kanssa Teijoon, mutta valita tarkkaan reitin, joka ei olisi suosituimmasta päästä. Ensimmäisinä vaihtoehto-listaltamme tippuivat siis Matildajärven ja Sahajärven kierrokset, sillä niissä on ollut ruuhkaa jo kauan ennen koronaa, emmekä halunneet mennä koettamaan onneamme ruuhkaisille reiteille.

Päädyimme lopulta Nenustaan, sillä se oli meille kummallekin uusi tuttavuus ja tuntui sijaitsevan sopivan kaukana kaikesta. Reittikuvausta lukiessamme arvelimme myös, ettei kyseessä olisi mikään kovin suosittu paikka – ja kerrankin olimme oikeassa.

Nenustan kierros – rauhaa, muttei juurikaan nähtävää

Nenustan kierros on noin 3,6 kilometrin pituinen rengasreitti, jonka lähtöpiste sijaitsee Nenustannummen pysäköintialueella (Sauruntie 671). Luontoon.fi-sivustolla kahdeksikon muotoista reittiä kuvaillaan soiden ja harjumetsien värittämäksi, ja erityismaininnan saa Nenustannokka, josta sivuston mukaan aukeaa näkymä erämaiselle kansallispuiston isoimmalle järvelle.

Kävimme nostattamassa sykkeitämme ja kiipesimme täydet rinkat selässämme Nenustannokalle. Maisemat eivät ehkä olleet ihan niin huikeat kuin mitä nettisivujen kuvauksen lukemisen jälkeen olimme odottaneet, mutta ihan ookoot kuitenkin. Muutenkin Nenustan kierroksen maisemat olivat niin perus Suomi-metsää kuin olla vaan voi. Kamera pysyi siis (kerrankin) suurimmaksi osaksi rinkassa, sillä tuntui, ettei maastossa ollut mitään kuvattavaa. Tai sitten olen tarponut liikaa mäntykankailla ja soilla, enkä enää oikein näe niiden hienoutta?

En tiedä johtuiko se siitä, ettei tarvinnut ottaa stressiä kuvaamisesta eikä muista ihmisistä vai siitä, että olemme vihdoinkin tainneet oppia stressittömän eräilyn jalon taidon, mutta Nenustassa mieli todella lepäsi. Nukuin yöni erinomaisesti (tosin tähän saattoi vaikuttaa uusin ostokseni, eli itsetäyttyvä makuualusta) ja seuraavana aamuna olo oli kerrankin todella levännyt ja rentoutunut.

Valitettavan usein sitä huomaa, että vaikka kuinka muuta yrittää, niin homma menee luonnossakin suorittamiseksi: pitää ehtiä sitä ja tätä, ottaa x-määrä kuvia ja kaiken pitää muutenkin onnistua. Typerää, mutta välillä tällaisen suorittajan on vaikea vaihtaa vapaalle… Mutta Teijossa kuitenkin onnistuin (omasta mielestäni) päästämään irti ja rentoutumaan, joten muutkin suorittajat ja suorittamiseen taipuvaiset, suunnatkaa sinne!

Koiran kanssa

Koska olimme reissussa vain yhden yön, päätin ottaa Dobsterin mukaan seikkailemaan. Sillä on ollut hieman ongelmia anturoiden kanssa, sillä se onnistui (kala-allergisena) syömään rannalta kuolleen kalan, jonka seurauksena anturat alkoivat kutista. Yön aikana Dodo olikin sitten päässyt nuolemaan etutassunsa vereslihalle, ennen kuin aamulla tajusin asian. Koiruus ja anturat tuntuivat kuitenkin toipuneen ihan hyvin, ja neidillä alkoi olla jo sen verran turhaa hörhöenergiaa, että koin parhaimmaksi ottaa sen mukaani Teijon metsiin rymyämään.

Tai no, varsinaisesta rymyämisestä ei kyllä voi puhua, sillä Dodo keskittyi lähinnä mustikoiden syöntiin, kuoppien kaivamiseen ja keppien järsimiseen. Halvat huvit!

Dodo ei ole mikään haukkuja, mutta sekin on huomattavasti rauhallisempi, kun ympäristössä ei koko ajan tapahdu jotain ja senkin puolesta Nenusta oli loistava valinta retkipaikaksi. Meidän lisäksemme paikalla yöpymäsä oli vain kaksi naista koiransa kanssa. Telttailualue on suuri ja valinnanvaraa teltan pystyttämiselle paljon, joten meidän ei tarvinnut yöpyä vieri vieressä, vaan molemmat leirit saivat oman tilansa. Molempien koirat olivat myös rauhallista sorttia, joten hiljaisuudesta saatiin nauttia alusta loppuun.

Onko Nenustan kierros teille aiemmin tuttu? Entä osaatteko suositella muita rauhallisia reittejä Teijon kansallispuistossa?

koiran kanssa luontopolku Suomi vaellus

Retkeily (mäyrä)koiran kanssa – mitä tulee huomioida?

20.7.2020

Doris, Dodo, Hirviövauva, Kumiluoti… Olen saanut retkeillä maailman ra(s/k)kaimman mäyräkoirani kanssa jo reilut yhdeksän vuotta. Olemme vaellelleet siellä sun täällä ja kolunneet niin lyhyitä kuin pidempiäkin reittejä. Kaikkien näiden vuosien jälkeen alan olla sitä mieltä, että mäyräkoiran kanssa retkeily on paitsi masokistista myös oma taiteenlajinsa ja että siitä varoitellaan ihan liian harvoin.

Netti on pullollaan ohjeita ja muistilistoja siitä, mitä kaikkea koiran kanssa retkeillessä tulee huomioida. Halusin kuitenkin tunkea lusikkani tähän(kin) soppaan ja jakaa omat selviytymisvinkkini nimenomaan mäyräkoiran kanssa retkeilyyn – ne kun tuppaavat olemaan yksiä koiramaailman jästipäitä (ja itse perkeleitä sille päälle sattuessaan).

Paras neuvo olisi varmaan olla hankkimatta mäyräkoiraa, mutta uskon, että tässä samassa suossa on muitakin, joten täältä pesee!

Ennakoi, ennakoi, ennakoi – ja ylläty silti

Ennen retkelle lähtöä on hyvä muistuttaa, että vaikka miten koettaa varautua ja ennakoida, aina jotain puuttuu tai ihmeellisyyksiä tapahtuu. Dodo on malliesimerkki epäonnen lapsesta, ja näiden yhteisten vuosiemme aikana olen viimeistään oppinut, miten ennakoinnista huolimatta asiat voivat mennä pieleen ja kaikkea yllättävää saattaa sattua.

Muutamana esimerkkinä voisin mainita Dodon ilmasta nappaaman hiivapaketin ja siitä seuranneen klinikkareissun, verkkokalvon alle juuttuneen kaarnanpalasen aiheuttaman leikkauksen sekä pihkan repimät anturat, joita paranneltiin pitkään… Erityismaininnan saa myös elävän (!) oravan (!!) syönti: oravanpoikanen juoksi suoraan hihnaan kytketyn Dodon suuhun ja neitihän pisteli sen poskeensa sen kummempia pureskelematta. Itkuhan siinä pääsi ja koiruus joutui vihatuimpien otusten listalle (ja ylimääräiselle matokuurille).

Kuten sanottua, kaikki on mahdollista.

Pakkauslista

  • LIINA. Koen liinan helpommaksi retkeilyvarusteeksi kuin fleksin tai nahkahihnan. Liina antaa koiruudelle sopivasti vapautta haistella ja mennä, mutta sen saa myös nopeasti sidottua vaikkapa puuhun siksi aikaa, kun itse hääräilee nuotiolla. Liinaan on myös helppo hirttäytyä (tai hirttää mäyräkoira), jos alkaa katumaan sitä, että päätti ottaa mäyräkoiran mukaan retkelle.
  • ENSIAPUPAKKAUS. Sisältää muun muassa kumiset tassusuojat, tassuvoiteen, korvahuuhteen, Betadinea, närästyslääkettä, kyytabletit ja sidetarpeita sekä punkkipihdit ja kynsisakset. Toisinaan mukaan tekisi mieli pakata myös kuplamuovi, johon epäonnen mäyrän saisi paketoitua…
  • VIILENNYSALUSTA. Dodo pääsi testaamaan pahimpaan helleaikaan naapurikoirien viilennysalustaa ja ihastui siihen, joten minun oli lähdettävä ostoksille. Yhdeksän vuotta pärjäsimme siis loistavasti ilman, mutta nyt alusta tulee napattua aina mukaan – olipa kyse sitten telttailusta tai autoilusta. En tiedä, onko alustasta oikeasti mitään kovin suurta hyötyä, mutta Dodo tykkää makoilla siinä ja itselle tulee hyvä mieli, kun voi kuvitella kesähelteessä kärventyneen koiran viilentyvän kuin itsestään.
  • VARAVALJAAT JA/TAI -PANTA. Vara-asioiden tärkeyttä ei voi liikaa korostaa! Minulla on valitettavasti henkilökohtaista kokemusta siitä, miten mäyräkoira villiintyy oravista ja joutsenista, katkoo nahkapantansa ja lähtee omatoimimatkalle. Voin kertoa, että saattaa hieman harmittaa, kun ensin joutuu metsästämään kumiluodin lailla sinkoilevaa mäyrää metsikössä, sen jälkeen irrottamaan kengännauhansa, jotta saa villieläimen jotenkin lassottua ja lopuksi pääsee vielä kantamaan kaikkensa antaneen ja täysin lötköksi heittäytyneen sankarittaren autolle (, jonne oli tietenkin matkaa useampi kilometri – pelkkää ylämäkeä).
  • SADETAKKI TAI MANTTELI. Pakkaan rinkkaan yleensä myös yhden sateenkestävän ja lämpimän vaatteen – ihan vaan varmuuden vuoksi. Dodo on siitä outo otus, että vaikka se vihaa kylmää ja märkää, niin silti neiti ei suostu käyttämään minkäänlaisia vaatteita. Syksyllä/talvella/kylmällä/sateisella/pimeällä/pilvisellä/tuulisella uloslähteminen tuottaa meille erityisiä haasteita jo siis ihan kaupunkioloissakin. Dodo menettää kävelykykynsä täysin ja alkaa ontumaan jokaista jalkaa vuorotellen, jos sille koettaa pukea jotain päälle. Eli ihan vaan mäyrän kiusaksi rinkasta löytyy joku söpö vaatekappalekin!
  • JUOMA- JA RUOKA-ASTIAT SEKÄ RUUAT, VÄLIPALAT JA LEPYTTELYEVÄÄT. En edes uskalla kuvitella, mitä mahtaisi tapahtua, jos unohtaisin Dodon ruuat kotiin… Otan Dodolle normiruuan lisäksi telttaretkille mukaan aina myös jonkun isomman ja ”työläämmän” järsittävän, jotta sillä on tekemistä sillä aikaa, kun teen itselleni ruokaa. Haluan kuitenkin tässä kohtaa muistuttaa, että kaksijalkaisen eväät = mäyrän eväät. Eli vaikka kantaisit selkä vääränä koiranruokaa mukana, voit olla varma, että mäyrä vaatii oman osansa palvelijoiden (ja muiden retkeilijöiden) murkinoista. Lisäksi kannattaa varata rinkasta tilaa myös lepyttelyeväille, sillä mäyrät saattavat loukkaantua mitä ihmeellisemmistä asioista (, kuten itikoiden ininästä tai siitä, etteivät saa lähteä teurastamaan joutsenta/supikoiraa/oravaa/keksiitse).
  • PYYHE. Sillä on hyvä hinkkailla järvessä uitettua koiraa, joka on hetkeä aiemmin päättänyt pyöriä huussin alla tai mädäntyneen kalan päällä. Kokemusta on…
  • KANTOASIA. Ja palatakseni vielä siihen, että kaikkeen kannattaa varautua! Eli mukana kannattaa kuljettaa jotain välinettä tai asiaa, jolla koiran saa (koosta riippumatta) jotenkin kannettua takaisin autolle, jos jotain sattuu. Dodon saan hätätilanteessa sullottua vaikka rinkkaan, mutta kokemuksesta tiedän, ettei se siellä viihdy, vaan vaatii äänekkäästi sylikyytiä…
  • PELASTUSLIIVIT. Vesi on allekirjoittaneen ja (uimataidottoman) Dodon elementti, ja tykätään liikkua vesillä. Useasti retkeilyyn tuleekin yhdistettyä melontaa tai muuta veneilyä, joten pelastusliivi tulee useimmiten tarpeeseen. Ei ole muuten mitään kuumottavampaa kuin tasapainoilla kiikkerällä kanootilla, kun (edelleen uimataidoton ja draamailuun taipuvainen) mäyrinkäinen päättää alkaa rohmuta vesikasveja tai yrittää loikata kohon perässä veteen…
  • MAKUUPUSSI. Kyllä, luitte oikein. Mäyrinkäiselle on oltava oma makuupussi mukana, sillä muuten se änkeää kanssani samaan pussiin niin leveästi (vai pitäisikö sanoa pitkästi), että itse jään puoliksi pussin ulkopuolelle. Onnea on hömelö ystäväni, joka meni vahingossa ostamaan itselleen lasten makuupussin Prismasta. Nyt on meikäläselläkin oma pussi, haha! Olisin muuten halunnut kirjoittaa myös tyynyn tuohon makuupussin perään, mutta se olisi vienyt minulta viimeisetkin uskottavuuden rippeet tositelttailijana ja koiranomistajana…
  • HYVÄT HERMOT JA RIITTÄVÄSTI HUUMORINTAJUA. Tätä ei voi korostaa liikaa. Mikään ei koskaan mene suunnitellusti, ja mäyräkoirat osaavat aina yllättää. Jälkeenpäin saattaa jopa naurattaa (tai sitten ei), paikan päällä ei niinkään.

Onko täällä muita koiran kanssa retkeileviä? Miten teillä sujuu (tai ei suju)? Lisäisittekö listalle vielä jotain?