Suomen suurin matkablogiyhteisö
kansallispuisto luontopolku Suomi vaellus

Helvetistä itään – henkeäsalpaava Helvetinjärven kansallispuisto

24.5.2020

8-vuotiaana kirjoitin päiväkirjaani, että isona muutan Helvetinjärvelle ja ostan itselleni noitarummun. Olin bongannut erikoisen nimen jostain lehtijutusta ja kuvittelin paikan sijaitsevan Lapissa tuntureiden välissä kitukasvuisten koivujen juurella. Toisinaan hyvät jutut antavat kuitenkin odotuttaa itseään, ja Helvetinjärvi on ollut minulle juuri sellainen paikka. En suinkaan muuttanut sinne isona tai hankkinut edes noitarumpua, mutta löysin Helvetinjärvelle vihdoin eräänä aurinkoisena kevätaamuna helatorstaiviikonloppuna useita vuosia myöhemmin.

Lähdimme matkaan Kankimäen parkkipaikalta, sillä halusin päästä kulkemaan Helvetin porteista sisään. Oli vielä aikaista ja luontokin tuntui vasta heräilevän uuteen päivään. Vatsanpohjaa kutkutti, sillä tiesin olevani todella lähellä yhden unelmani toteutumista.

Suuntasimme Helvetistä itään -luontopolulle, noin neljän kilometrin pituiselle rengasreitille. Loppujen lopuksi meille kertyi kilometrejä kuitenkin  lähes tuplasti, sillä emme millään malttaneet pysyä polulla. Halusimme nähdä ja tehdä vielä vähän enemmän: seurasimme puroja, kuvasimme hassuja kuksavideoita ja yritimme löytää tarvikkeita kaarnaveneisiin. Aamuaurinko siivilöityi mäntyjen välistä ja käki kukkui jossain kauempana. Jaksoimme laskea kukuntakierroksia noin kuuteenkymmeneen asti ja hieman naiivisti annoimme itsemme innostua siitä, miten monta vuotta meillä vielä olisi edessämme.

Olimme liikkeellä aamuvarhaisella ja saimmekin kulkea koko reitin aika lailla kahdestaan. Vain Helvetinkolun yhteydessä olevalla näköalapaikalla törmäsimme vanhempaan pariskuntaan. Tapaaminen oli lämmin. Silittelin heidän suomenpystykorvaansa silmät kostuen ja pyynnöstäni mies otti meistä muutaman turistikuvan. Punaturkkiset kippurahännät tuovat aina mieleen ensimmäisen oman koirani, jonka kanssa ehdin vaellella metsäteitä vain parin vuoden ajan. Lapsuuteni suurin toteutunut haave, joka vietiin minulta aivan liian nopeasti.

En ollut koskaan eläessäni kokenut niin suurta surua ja ikävää kuin sillon, kun isäni palasi metsäretkeltä ilman koiraa. Sellaista suunnatonta kipua, mihin eivät halaukset, huudot, itkut tai edes uusi koiranpentu auttaneet. Ei ollut helppoa sanoa kolmasluokkalaisena hyvästejä parhaalle ystävälle eikä kirjoittaminen ole koskaan tuntunut niin raskaalta kuin sillon, kun tärisevin käsin raapustin puuristiin rakkaan punaturkkini nimen. Ja vaikka aika on kulunut hurjaa vauhtia ja vuodet ovat juosseet ohi, ei ikävä ole kadonnut minnekään. Vaikka vuosiin en ole enää tuntenut lohdutonta ikävää tai saanut hallitsemattomia itkukohtauksia, aina pystykorvan nähdessäni jokin sisälläni muljahtaa ja palaan hetkeksi niihin hetkiin, kun unenpöpperössä istuin keittiön lattialla paras ystävä sylissäni. Rakas kieppihäntäni, jonka kanssa kasvoimme yhdessä ja ennen kaikkea yhteen. Paras ystäväni, joka ehti lyhyen elämänsä aikana opettamaan paljon. Ja vielä viimeisenä tekonaan sen kaikkein tärkeimmän, eli miten rakkaasta päästetään irti.

En tiedä johtuiko se kohtaamisesta kallionkielekkeellä, mutta näköalapaikan jälkeen olimme hetkellisesti hukassa. Loikimme rappuset alas taukotuvalle samalla kun ihmettelimme, mistä ihmeestä löytäisimme Helvetinkolun. Kuljimme järvenrantaa, kurkistelimme kivien taakse ja tutkailimme karttaa. Söimme eväät, katselimme maisemia ja mietimme, miten ihmeessä kaikki muut olivat onnistuneet löytämään tiensä nähtävyydelle.

Kun olimme aikamme kulkeneet rantaviivaa ristiin rastiin ja ihailleet tyynestä järvenpinnasta heijastuvia kuvioita, lähdimme kiipeämään takaisin. Pohkeissa poltteli ja aurinko tuntui porottavan selkiimme askel askeleelta armottomammin. Kuuntelimme korpin raakuntaa, ja pohdin ääneen, miten joku asia voi samaan aikaan tuntua sekä oudon kiehtovalta että selkäpiitä karmivalta. Missään ei näkynyt ketään, joten saatoimme rauhassa miettiä seuraavaa siirtoamme. 

Välillä niin elämässä kuin luontopoluillakin kannattaa palata lähtöpisteeseen ja vetää hetki henkeä. Niin kävi nytkin, nimittäin heti, kun palasimme takaisin näköalapaikalle, tajusimme, että etsimämme oli siinä, aivan edessämme. Meillä oli vaan aikaisemmin ollut liian kova kiire päästä kuikuilemaan aukeavaa maisemaa alas järvelle, ettemme olleet tajunneet katsoa tarpeeksi lähelle.

Siellä alas kallioiden väliin kurkistellessani saatoin hetken kuvitella olevani Ronja ryövärintytär. Teki mieli huutaa oma keväthuuto ja syöksyä päätä pahkaa kevääseen – tuntea niin paljon, että pelottaisi. Hetken mietimme jopa rotkon yli loikkimista, mutta päädyimme lopulta käyttäytymään kuin aikuiset ja puuaidan yli kiipeämällä laskeutumaan kalliokielekkeiden väliin.

Solan pohjalta ylös katsellessani tunsin oloni kovin pieneksi – ja pitkästä aikaa myös onnelliseksi. Minun Helvetinkoluni oli ollut kaikkien odotusten arvoinen.

You Might Also Like

6 Comments

  • Reply Mikko / Matkalla Missä Milloinkin 25.5.2020 at 19:04

    Helvetinjärvi on tosiaan kiva kansallispuisto, ja muutenkin varsin tunteikkaasti kirjoitettu juttu. Jos joskus lähdet tuonne uudelleen, niin kannattaa kävellä myös (ainakin) vähän matkaa Haukanhiedan suuntaan. Tällöin pääsee ihastelemaan kuusivanhuksia, joissa roikkuu paljon naavaa, ja upean näköistä sammalmattoa.

    • Reply EVELIINA / REISSUKUUME 29.5.2020 at 17:36

      Kiitos kommentista Mikko 🙂 Ja joo, tarkoituksena on ehdottomasti joskus tehdä paluu Helvetinjärvelle – juurikin pidemmän vaelluksen muodossa. Eli varmasti suuntaan Haukanhiedan suuntaan kuusivanhuksia ihailemaan! ❤

  • Reply Taina 25.5.2020 at 23:31

    Suunnitelmissa olisi mennä Helvetinjärvelle itsekin ensi kuussa – ja siis ensimmäistä kertaa! Sulla on ollut loistavat tulevaisuudenvisiot jo nuorena, ja tarina koirastasi oli koskettava.

    • Reply EVELIINA / REISSUKUUME 29.5.2020 at 17:37

      Kiitos kommentista Taina! Ja voi että, innolla jään odottamaan, minkälainen kokemus Helvetinjärvi sulle on 🙂 Ja kiitos, koiruus oli paras ❤

  • Reply Paratiisireportteri 26.5.2020 at 04:37

    Kauniisti kirjoitettu ja kuvattu vaellustarina. Niinhän se on, että patikointijutuista tekee kiinnostavia luettavia juuri ne ajatukset, joita luonto itsessä herättää. Onneksi kävellessä on aikaa ajatella!

    • Reply EVELIINA / REISSUKUUME 29.5.2020 at 17:38

      Jep! Välillä tuntuu, että metsässä ja muilla retkillä olen täysin uppoutunut omaan maailmaani. Se tekee niiiiin hyvää hektisen arjen vastapainona 🙂 Kiitos kommentistasi ❤

    Leave a Reply