Suomen suurin matkablogiyhteisö
Monthly Archives

kansallispuisto luontopolku Suomi vaellus

10 x lemppari luontopolut Turun seudulla

29.5.2020

Ajattelin laittaa hyvän kiertämään ja jakaa täällä blogin puolella Turun alueen suosikkiluontopolkuni. Nämä ovat kaikki sellaisia paikkoja, joissa käyn säännöllisesti tuulettamassa päätäni, ja ne kaikki sijaitsevat lyhyen ajomatkan päässä Turun keskustasta.

Haunisten allas & Pomponrahkan suojelualue. Suopursuineen, pitkospuineen ja kitukasvuisine mäntyineen Pomponrahka on kuin pieni pala Lappia lähellä Turun keskustaa! Suolla kulkeva luontopolku on pituudeltaan vain pari kilometriä, mutta reittiin saa lisäpituutta suuntaamalla esimerkiksi Haunisten altaalle. Haunisten altaalla taas voi näin keväisin bongata useita muuttolintuja, käärmeitä ja frisbeegolfaajia, haha! Kierrokselle tulee mittaa noin kolme kilometriä, ja reitti kulkee allasta mukaellen kallioista ja kivikkoista kangasta pitkin.

Katariinanlaakso & Vaarniemen kalliot. Katariinanlaakso on kaupunkiin piilotettu luonnonystävän unelma: siellä pääsee rentoutumaan tammilehdossa, syöttämään kesyjä oravia ja pikkulintuja sekä ihastelemaan ilta- tai aamuaikaan heinikossa laiduntavia kauriita. Katariinanlaaksosta pääsee pitkospuita pitkin Vaarniemeen, jonka kallioilta avautuu mielettömät maisemat Turun satama-alueelle asti. Vaarniemen kallioille kiivetessä kannattaa muuten varautua kunnon porrastreeniin, sillä lintutornille vievät rappuset ovat todella jyrkät ja pitkät.

   Kuhankuono sijaitsee seitsemän varsinaissuomalaisen kunnan rajapaikalla ja sieltä löytyy erilaisia retkeilyreitistöjä noin 150 kilometrin verran. Alueelta löytyy kaunista suomaastoa, laavuja, eräkämppiä, nuotiopaikkoja ja kilometrikaupalla pitkospuita. Kuhankuono sopii loistavasti sekä päiväretkikohteeksi että pidemmästä patikointireissusta kiinnostuneille.

Linnavuoren ulkoilualue sijaitsee Piikkiössä. Reilun neljän kilometrin mittaisen mäkisen lenkin varrelta löytyy laavu tulentekopaikkoineen sekä 79 metriä merenpinnan yläpuolelle kohoava Pohtionvuori, joka on Piikkiön korkein paikka. Puuston takia vuorelta ei ole mitenkään mielettömän näköalat ja sinne kiipeäminen on paikoitellen haastavaa.

Littoistenjärven kierroksen (n. 6 km) voi aloittaa Littoistenjärven uimarannalta tai Kuoviluodosta. Suurimman osan matkasta pääsee kulkemaan metsässä ja kallioilla rannan tuntumassa, mutta osan matkasta joutuu taittamaan myös asvaltoituja teitä pitkin. Reitin varrelta löytyy lintutorni, vanhan verkatehtaan alue sekä Järvelän kosteikko, joka on erityisesti lintubongarien suosiossa.

Luolalanjärven luontopolku sijaitsee Naantalissa. Polku myötäilee pääosin järven rantaa, mutta osittain reitti kulkee metsäisessä maastossa. Reitti on paikoitellen huonossa kunnossa ja (omien kokemusten mukaan) usein todella märkä. Koko järven kierrokselle kertyy pituutta noin kolme kilometriä ja sen aikana pääsee halutessaan kapuamaan kahteen lintutorniin sekä seikkailemaan uudehkolla sillalla. Reitiltä löytyy myös muutamat pitkospuut.

Vajaan kolmen kilometrin mittainen Mustikkapolku kuuluu Paraisilla sijaitsevan Lemlahden kartanon alueen luontopolkuihin. Reitin aikana sykettä saa nostettua pitkillä ja jyrkillä nousuilla mäkisessä maastossa. Polun varrelta löytyy myös lintutorni.

  

Noin 600 metrin mittainen Nautelankoski on Aurajoen pisin koski. Liedossa sijaitsevalla luonnonsuojelualueella on kivoja polkuja talsittavaksi. Mikäli haluaa historiallisen maisemafiilistelyn sijaan päästä pidemmälle lenkille, kannattaa suunnata Ankka-Nautela-luontopolulle, jolle kertyy matkaa kahdeksan kilometrin verran. Huom! Alueella ei saa ulkoiluttaa koiria – edes kytkettyinä.

Paimion luontopolku on noin neljän kilometrin mittainen reitti, jossa pääsee kulkemaan niin pitkospuilla, kallioilla kuin metsäteilläkin.  Vaihtelevan ja monipuolisen reitin varrelta löytyy muun muassa suolampia, pirunpelto sekä Paimion sotaveteraanien rakennuttama mukaelma sota-ajan korsusta. Lisäksi parkkipaikan tuntumasta löytyy Paimiossa aikoinaan sijainneen turvepehkutehtaan konehuone, ja sieltä löytyy aiheeseen liittyvä Suo, piuha ja turve –näyttely. Museo on (kirjaimellisesti) aina avoinna.

Neljän kilometrin mittainen Uikkupolku kiertää Raisionlahden pohjukan. Reitin aikana ohitetaan lintutorni, lammaslaitumia, asutusalueita ja kuljetaan paikoitellen sekä pellolla että kävelytiellä. Olen kirjoittanut reitistä tarkemmin täällä.

   


Siinä oli meikäläisen tämän hetken lempparireitit Turun seudulta. Olisi kiva, jos laittaisitte myös omia reittejänne jakoon kommenttiboksin puolella. Erityisesti Varsinais-Suomessa sijaitsevat luontopolut kiinnostavat, mutta myös muista voi vinkata!

kansallispuisto luontopolku Suomi vaellus

Helvetistä itään – henkeäsalpaava Helvetinjärven kansallispuisto

24.5.2020

8-vuotiaana kirjoitin päiväkirjaani, että isona muutan Helvetinjärvelle ja ostan itselleni noitarummun. Olin bongannut erikoisen nimen jostain lehtijutusta ja kuvittelin paikan sijaitsevan Lapissa tuntureiden välissä kitukasvuisten koivujen juurella. Toisinaan hyvät jutut antavat kuitenkin odotuttaa itseään, ja Helvetinjärvi on ollut minulle juuri sellainen paikka. En suinkaan muuttanut sinne isona tai hankkinut edes noitarumpua, mutta löysin Helvetinjärvelle vihdoin eräänä aurinkoisena kevätaamuna helatorstaiviikonloppuna useita vuosia myöhemmin.

Lähdimme matkaan Kankimäen parkkipaikalta, sillä halusin päästä kulkemaan Helvetin porteista sisään. Oli vielä aikaista ja luontokin tuntui vasta heräilevän uuteen päivään. Vatsanpohjaa kutkutti, sillä tiesin olevani todella lähellä yhden unelmani toteutumista.

Suuntasimme Helvetistä itään -luontopolulle, noin neljän kilometrin pituiselle rengasreitille. Loppujen lopuksi meille kertyi kilometrejä kuitenkin  lähes tuplasti, sillä emme millään malttaneet pysyä polulla. Halusimme nähdä ja tehdä vielä vähän enemmän: seurasimme puroja, kuvasimme hassuja kuksavideoita ja yritimme löytää tarvikkeita kaarnaveneisiin. Aamuaurinko siivilöityi mäntyjen välistä ja käki kukkui jossain kauempana. Jaksoimme laskea kukuntakierroksia noin kuuteenkymmeneen asti ja hieman naiivisti annoimme itsemme innostua siitä, miten monta vuotta meillä vielä olisi edessämme.

Olimme liikkeellä aamuvarhaisella ja saimmekin kulkea koko reitin aika lailla kahdestaan. Vain Helvetinkolun yhteydessä olevalla näköalapaikalla törmäsimme vanhempaan pariskuntaan. Tapaaminen oli lämmin. Silittelin heidän suomenpystykorvaansa silmät kostuen ja pyynnöstäni mies otti meistä muutaman turistikuvan. Punaturkkiset kippurahännät tuovat aina mieleen ensimmäisen oman koirani, jonka kanssa ehdin vaellella metsäteitä vain parin vuoden ajan. Lapsuuteni suurin toteutunut haave, joka vietiin minulta aivan liian nopeasti.

En ollut koskaan eläessäni kokenut niin suurta surua ja ikävää kuin sillon, kun isäni palasi metsäretkeltä ilman koiraa. Sellaista suunnatonta kipua, mihin eivät halaukset, huudot, itkut tai edes uusi koiranpentu auttaneet. Ei ollut helppoa sanoa kolmasluokkalaisena hyvästejä parhaalle ystävälle eikä kirjoittaminen ole koskaan tuntunut niin raskaalta kuin sillon, kun tärisevin käsin raapustin puuristiin rakkaan punaturkkini nimen. Ja vaikka aika on kulunut hurjaa vauhtia ja vuodet ovat juosseet ohi, ei ikävä ole kadonnut minnekään. Vaikka vuosiin en ole enää tuntenut lohdutonta ikävää tai saanut hallitsemattomia itkukohtauksia, aina pystykorvan nähdessäni jokin sisälläni muljahtaa ja palaan hetkeksi niihin hetkiin, kun unenpöpperössä istuin keittiön lattialla paras ystävä sylissäni. Rakas kieppihäntäni, jonka kanssa kasvoimme yhdessä ja ennen kaikkea yhteen. Paras ystäväni, joka ehti lyhyen elämänsä aikana opettamaan paljon. Ja vielä viimeisenä tekonaan sen kaikkein tärkeimmän, eli miten rakkaasta päästetään irti.

En tiedä johtuiko se kohtaamisesta kallionkielekkeellä, mutta näköalapaikan jälkeen olimme hetkellisesti hukassa. Loikimme rappuset alas taukotuvalle samalla kun ihmettelimme, mistä ihmeestä löytäisimme Helvetinkolun. Kuljimme järvenrantaa, kurkistelimme kivien taakse ja tutkailimme karttaa. Söimme eväät, katselimme maisemia ja mietimme, miten ihmeessä kaikki muut olivat onnistuneet löytämään tiensä nähtävyydelle.

Kun olimme aikamme kulkeneet rantaviivaa ristiin rastiin ja ihailleet tyynestä järvenpinnasta heijastuvia kuvioita, lähdimme kiipeämään takaisin. Pohkeissa poltteli ja aurinko tuntui porottavan selkiimme askel askeleelta armottomammin. Kuuntelimme korpin raakuntaa, ja pohdin ääneen, miten joku asia voi samaan aikaan tuntua sekä oudon kiehtovalta että selkäpiitä karmivalta. Missään ei näkynyt ketään, joten saatoimme rauhassa miettiä seuraavaa siirtoamme. 

Välillä niin elämässä kuin luontopoluillakin kannattaa palata lähtöpisteeseen ja vetää hetki henkeä. Niin kävi nytkin, nimittäin heti, kun palasimme takaisin näköalapaikalle, tajusimme, että etsimämme oli siinä, aivan edessämme. Meillä oli vaan aikaisemmin ollut liian kova kiire päästä kuikuilemaan aukeavaa maisemaa alas järvelle, ettemme olleet tajunneet katsoa tarpeeksi lähelle.

Siellä alas kallioiden väliin kurkistellessani saatoin hetken kuvitella olevani Ronja ryövärintytär. Teki mieli huutaa oma keväthuuto ja syöksyä päätä pahkaa kevääseen – tuntea niin paljon, että pelottaisi. Hetken mietimme jopa rotkon yli loikkimista, mutta päädyimme lopulta käyttäytymään kuin aikuiset ja puuaidan yli kiipeämällä laskeutumaan kalliokielekkeiden väliin.

Solan pohjalta ylös katsellessani tunsin oloni kovin pieneksi – ja pitkästä aikaa myös onnelliseksi. Minun Helvetinkoluni oli ollut kaikkien odotusten arvoinen.

Latvia Liettua Puola road trip Viro

Ryöstöyrityksiä Baltian road tripillä

20.5.2020

En tiedä johtuuko se tietynlaisesta huolettomuudesta ja sisäänrakennetusta sinisilmäisyydestä, mutta olen aina se, jolle sattuu ja tapahtuu. Milloin minua jahdataan Turun moottoritiellä ja yritetään kiilata ojaan, milloin taas onnistun ystäväni kanssa puolivahingossa paljastamaan romanialaisten pyörittämän pentutehtaan ja koirien laittoman maahantuonnin. Baltian road trip ei tietenkään ollut mikään poikkeus, ja olisikin tuntunut oudolta sanoa, että kerrankin kaikki meni putkeen. Omille vanhemmille reissua tuli ehkä jälkikäteen hieman kaunisteltua ja tämä postaus kuuluukin Prahan kokemusten kanssa ehdottomasti samaan ei kerrota äidille -sarjaan.

Taustaksi kerrottakoon, että olen viettänyt Virossa ja Latviassa paljon aikaa jo lapsuudessani 2000-luvun alkupuolella eli idän ihmeet ja ihmeellisyydet niin hyvässä kuin pahassa ovat melko tuttuja. Muistan, miten mökkireissuilla piti aina olla mukana yksi ylimääräinen (mies)henkilö, joka jäi kauppareissun ajaksi vahtimaan autoa, sillä suomalainen rekisterikilpi herätti paikallisissa usein liian suurta mielenkiintoa. Myös taustapeilistä vilkuilut ja erilaiset kiertotievaihtoehdot tulivat vuosien saatossa tutuiksi. Meidät on myös lukemattomia kertoja yritetty pysäyttää mitä erikoisemmilla keinoilla, ja valepoliisit ovat milloin milläkin verukkeella yrittäneet saada meitä poistumaan autosta, luovuttamaan rahamme tai passimme – ja usein vieläpä kaikkia näitä.

Ajat ovat kuitenkin muuttuneet, eivätkä ajomatkat etelä-Viroon enää aiheuta ylimääräisiä sydämentykytyksiä. Niinpä lähdimme Baltian road tripillekin huolettomin mielin varmoina siitä, ettei mikään voi meitä satuttaa. Sopivasti takki auki ja vaaleanpunaiset lasit silmillämme. Mitä nyt elokuisen levollisuuden ja loputtomien viljapeltojen keskellä voisi tapahtua?

Puolalaisten ”poliisien” kynsissä

Kuten olen aiemmin kirjoittanut, vaeltelimme Baltiassa ja Puolassa ilman sen tarkempaa aikataulua tai reittisuunnitelmia. Ajelimme missä milloinkin ja toisinaan t-risteyksessä arvoimme kivi-paperi-sakset-menetelmällä, minne seuraavaksi suuntaisimme. Minun on aina ollut hieman vaikea keksiä Puolasta mitään muuta hyvää sanottavaa kauniiden maisemien ja luontopolkujen lisäksi. Ehkä siksi, koska tarkemmasta sijainnista huolimatta siellä on aina sattunut ja tapahtunut – eikä aina positiivisessa mielessä. Minulla ei ollut alunperinkään mitään mielenkiintoa mahduttaa Puolaa road tripillemme, mutta koska matkaseuralaiseni ei ollut koskaan käynyt Puolassa, päätin antaa maalle vielä kerran mahdollisuuden.

Emme päässeet kovin pitkälle Puolan puolelle, kun ensimmäinen ”poliisi” jo pysäytti meidät. Autoletkasta hän oli bongannut juuri meidän kilpurimme ja kertoi huonolla englannillaan, miten olimme ajaneet huomattavaa ylinopeutta. Mies olisi tarvinnut meidän passimme sekä paikan päällä tapahtuvan käteismaksun, jotta olisimme päässeet jatkamaan matkaamme. Emme suostuneet kumpaankaan vaatimukseen, jonka seurauksena mies alkoi huutaa jotain puolaksi, ja ränsistyneestä pakettiautosta (, joka ei ollut poliisiautoa nähnytkään) loikkasi ulos kolme muuta miestä. Emme jääneet kyselemään, keitä he olivat vaan painoimme kaasun pohjaan ja katosimme paikalta. Onneksemme miesjoukko ei kuitenkaan lähtenyt peräämme, vaan jäi ilmeisesti vaanimaan seuraavia turisteja.

Toinen kohtaaminen sattui vajaan tunnin ajomatkan päässä, kun jälleen automme pysäytti puolalainen mies. Hän loikkasi tienpientareelta automme eteen, joten meidän oli pakko jarruttaa. Mies viittoi suurieleisesti maahan, johon oli spreijattu pinkki viiva. Raotimme ikkunaamme sen verran, että poliisiksi tekeytynyt mies pystyi kertomaan, että mikäli haluaisimme ylittää rajan, meidän tulisi maksaa hänelle tietulli. Emme tälläkään kertaa olleet innokkaita maksamaan, jonka seurauksena mies alkoi repiä automme ovenkahvoja sekä hakata mielenosoituksellisesti nyrkillä konepeltiämme. Kun emme reagoineet uhitteluun mitenkään, hän päätti heittäytyä automme eteen ja alkoi tämän jälkeen linkata dramaattisesti edessämme – olimmehan ajaneet (pysäköidyllä) autolla hänen päälleen. Kun mies heittäytyi maahan toistamiseen teatraalisesti uikuttaen, pääsimme vihdoin pakenemaan paikalta.

Takaa-ajo Ventspilsista Kolkaan

Siinä missä puolalaiset valepoliisit herättivät meissä lähinnä hilpeyttä, Latviassa tapahtunut takaa-ajo kummittelee toisinaan mielessä vielä nykypäivänäkin. Kaikki alkoi siitä, kun meidän piti Kuurin kynnään jälkeen suunnata Liepājaan ja jäädä yöksi latvialaiseen vankilahotelliin Karosta Prisoniin, joka on toiminut entisaikaan armeijan kurinpitolaitoksena. Päivä oli ollut pitkä eikä Liepāja oikein tarjonnut sitä, mitä olimme etsimässä: Karosta Prisonissa ei ollutkaan huoneita tarjolla, emmekä löytäneet kaupungista ainuttakaan avoinna olevaa ruokapaikkaa – vessasta puhumattakaan. Niinpä päätimme jatkaa suoraan Ventspilsiin, josta toivoimme löytävämme yöpaikan, sillä automajoitus ei houkutellut.

Ventspils ei tehnyt meihin kummoista vaikutusta. Koko paikkaa leimasi välinpitämättömyys, ja katsoimmepa minne tahansa, silmät löysivät korjattavaa; pahvinpaloilla paikattuja ikkunoita, saranoiltaan irrotettuja ovia, hajonneita katuvaloja ja kävelyteiden varsille jätettyjä rikkinäisiä kodinkoneita… Suomalaisella rekisterikilvellä varustettu ajoneuvomme tuntui myös herättävän paikallisissa kiinnostusta, sillä pikkukivet lentelivät ja keskisormet heiluivat meidän ajaessamme laitakaupungilla. Huomasimme myös, miten parhaat vuotensa elänyt bemari tuntui juuttuneen taaksemme. Ihan sama mihin käännyimme, auto pysyi perässämme. Tässä kohtaa jaksoimme vielä vitsailla siitä, miten meidät seuraavaksi ryöstettäisiin ja miten joutuisimme liftaamaan rekkakuskeilta kyydin takaisin Suomeen. Päätimme kuitenkin yhteisymmärryksessä lähteä jatkamaan matkaa, sillä jostain syystä auton jättäminen parkkipaikalle yöksi ei enää houkutellutkaan.

Valmistautuessamme road tripille olimme tehneet sanattoman sopimuksen siitä, että ajaisimme öisin vain äärimmäisessä hädässä. Olimme lukeneet niin monia varoituksia öisistä ryöstöyrityksistä ja epämääräisistä kohtaamisista, että koimme turvallisemmaksi pysyä öisin paikoillaan. Mutta kuinkas kävikään, lähdimme yötä vasten ajamaan Ventspilsista reilun 70 kilometrin päässä sijaitsevaa Kolkaa kohti. Kai me hieman naiivisti uskottelimme itsellemme ja toisillemme, että takapuskurissa roikkuva bemari jäisi Ventspilsiin, ja saisimme jatkaa matkaamme rauhassa.

Jos olisimme etukäteen tienneet, millainen Kolkaan vievä tie oli, emme olisi lähteneet ajamaan sinne myöhään illalla. Reitti kulki valtavan metsän läpi eikä asutuksesta saati katuvaloista ollut tietoakaan. Olimme monta kertaa varmoja siitä, että navigaattorimme ei vain enää toiminut ja että ajaessamme yhä syvemmälle metsään harhauduimme aina vaan kauemmas oikealta reitiltä. Bemari roikkui sitkeästi perässämme, mutta kaikessa siinä epätietoisuudessa ja jännityksessä siitä, riittääkö bensa perille asti, emme ehkä osanneet antaa sille tarpeeksi painoarvoa.

Tapahtumasarja lähti liikkeelle siitä, kun käännyimme isommalta tieltä pikkutielle, ja bemari ampaisi välittömästi reipasta ylinopeutta ohitsemme. Olimme molemmat tyytyväisiä, kun perässäroikkuja teki vihdoin päätöksensä ja jätti meidät rauhaan. Riemu ei kuitenkaan kestänyt kauaa, sillä pian huomasimme saman auton pysäköitynä tienvarteen hätävilkut päällä. Hämärässä näkyi, miten mieshenkilö heilutti molemmilla käsillään yrittäen saada meidät pysähtymään. Vaistomaisesti painoimme kuitenkin kaasua ja saimme peräämme vihaiset torvensoitot. Ei mennyt kauaakaan, kun bemari oli jälleen takanamme. Meno oli huomattavasti aiempaa aggressiivisempaa ja nyt auto roikkui perässämme pitkiä valoja vilkuttaen. Koska emme taaskaan suostuneet pysähtymään, kuski lähti ohittamaan meitä, mutta jäikin ajamaan viereemme. Kyydissä istuva nainen yritti ensin huitoa meille ja lopulta jonkinlaisen reaktion toivossa alkoi riisumaan vaatteitaan. Meno alkoi olla todella ahdistavaa, sillä auto yritti myös kiilata meitä levennyksille. Lopulta päätimme tehdä äkkijarrutuksen, jolloin jäimme bemarin taakse pariskunnan jatkaessa matkaa ja kadotessa hetken päästä näköpiiristä. Päätimme hetkellisesti hidastaa ajonopeutemme mahdollisimman alhaiseksi, ettemme kohta taas ajelisi peräkkäin. Yllätys oli kuitenkin melkoinen, kun saavuimme muutaman kilometrin päähän, ja näimme auton jälleen odottavan meitä tienpientareella. Tällä kertaa autosta pomppasi ulos hantin puolella istunut nainen, jolla oli päällään pelkät alusvaatteet.  Vaaratilanne oli lähellä, kun nainen heilutteli ensin ”Stop or die” -kylttiä yrittäen saada meidät pysähtymään ja huomatessaan, että emme aikoneet hidastaa, päätti vielä viime hetkellä loikata automme eteen. Saimme onneksi väistettyä ja pääsimme taas parivaljakon ohi. Viimeisen kerran pariskunta yritti saada meidät pysähtymään ajamalla jälleen viereemme ja heittelemällä tavaroita voimalla autoamme päin… Meitä pommitettiin kengällä, jonkinlaisella peitolla ja vaatteilla sekä cd-koteloilla ja kaljatölkeillä.

Voin kertoa, etten ole hetkeen ollut niin paniikissa kuin Latvian mutkikkailla ja huonokuntoisilla teillä kaahtatessamme. En tiedä kumpaa pelkäsin enemmän, sitä että törmäisimme johonkin ja suistuisimme tieltä vai sitä, että pariskunta jälleen saavuttaisi meidät. Yö pimeni ja mietimme paniikissa jopa sitä, pitäisikö ajaa ilman valoja siinä toivossa, ettei takaa-ajajat kadottaisivat meidät näkyvistään.

Yhtäkkiä ei ollutkaan yhtään hauskaa leikkiä seikkailijatarta, ja ehdinkin kirota itseni ja typerät ideani ja koko road tripin moneen kertaan.

Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen pääsimme perille Kolkaan. Paniikkimme kasvoi kasvamistaan, sillä meitä seurattiin yhä intensiivisesti. Torvensoitosta ja valojen vilkuttelusta ei voinut erehtyä. Meiltä alkoivat loppua ideat, sillä aamuyön tunteina Kolkan kaupunki nukkui vielä sikeästi eikä missään näkynyt ketään. Kaahailimme liian lujaa kapeilla kaduilla ja yritimme lennosta keksiä sopivia piilopaikkoja. Bensamittarin punainen merkkivalo oli syttynyt jo kilometrejä aiemmin, emmekä tienneet, kauanko voisimme enää jatkaa hippaleikkiä ennen kuin jäisimme kiinni.

Vedimme muutaman ylimääräisen korttelikierroksen päätyen lopulta kirkon pihalle. Auto antoi viitteitä siitä, että bensa oli lopussa, joten meidän oli pysähdyttävä. Onneksemme parkkipaikka oli suojaisa eikä sieltä ollut välitöntä näköyhteyttä tielle, jossa kuulimme bemarin ajavan ohitsemme. Auringonnousuun oli vielä muutamia tunteja aikaa ja pimeys oli vihdoin puolellamme piilottaen meidät varjoihin. Tiesimme, että olisi pakko nukkua, jotta pääsisimme aamulla jatkamaan matkaa. Tiesimme myös, että jossain lähettyvillä pariskunta liikkui vihertävällä autollaan etsien meitä, ja se tieto sai kaikki aistit valppaiksi ja mielen käymään ylikierroksilla.

Minuutit kuluivat eikä mitään tapahtunut. Uni alkoi painaa silmiä, ja vaivuinkin jonkinlaiseen horrokseen. Heräsin kuitenkin jonkun ajan päästä siihen, kun lähestyvän auton valot valaisivat etupenkin. Tönin matkaseuralaiseni rivakasti hereille ja tuijotimme toisiamme silmät pyöreinä samalla, kun vieras auto lipui viereemme. Niiden muutamien sekuntien aikana ehdin jo miettiä, miten pariskunta teurastaisi meidät kirkon pihalle ja miten vanhempani saisivat tietää tästä vasta kuukausien kuluttua.

Auto ei kuitenkaan pilkkopimeässä näyttänyt vihreältä eikä edes BMW:ltä, joten saatoimme vihdoin huokaista helpotuksesta. Mikäli latvialaiset takaa-ajajamme palaisivat paloittelemaan meidät, meillä olisi silminnäkijät tapahtumalle. Vaikkei puolalainen rekisterikilpi varsinaisesti herättänyt luottamusta, halusimme uskoa, että kyseessä oli toinen samanlainen seikkailijapariskunta.

Vaikka loppuyö sujui rauhallisissa merkeissä, en  jostain syystä uskaltanut enää nukahtaa. Käytin hereilläoloajan hyödyksi googlettamalla turvallisia ja mahdollisimman nopeita reittivaihtoehtoja takaisin Viron Ääsmäelle…

Tallinna Viro

Tallinna meitä ennen ja meidän jälkeen

15.5.2020

Palasin Tallinnaan nopeammin kuin olin ajatellut. Palasin, vaikka kurkkua kuristi ja hengittäminen oli vaikeaa. Palasin, vaikka Tallinnan jokainen kadunkulma, äänet ja tuoksut muistuttivat minua sinusta ja siitä, mitä kaikkea meillä oli ollut ja ajasta, jota emme enää koskaan saisi takaisin. Palasin, vaikka pelkäsin uusien muistojen jättävän jälkeensä meidän yhteiset hetkemme. Sillä enemmän kuin mitään, pelkäsin muistini pettävän minut. En ollut valmis unohtamaan asioita tai luopumaan tarkoista yksityiskohdista. Halusin muistaa, miten humalluimme joulutorilla liian vahvoista glögilasillisista ja miten Koplin hämärillä kujilla kerroit minun olevan sinulle enemmän kuin kukaan muu koskaan aiemmin. Halusin muistaa kuoppaisen kotikatusi, isoäitisi karheat kädet ja pikkusiskosi kanin, joka juoksi vapaana takapihan liian pitkässä heinikossa. Tai sen, miten suunnittelimme muuttavamme kesäksi vanhempiesi keittokatokseen ja miten lopulta hylkäsimme ajatuksen, sillä emme halunneet kenenkään kuulevan aamuyöhön jatkuvia keskustelujamme. Halusin vielä kerran muistoissani palata siihen hetkeen, kun pujahdimme metalliaidan kolosta sisälle kuvaamaan hylättyä vankilaa, ja miten joka hetki pelkäsimme jäävämme kiinni. Tai siihen pieneen hetkeen, kun olit juuri pelastautunut tiputtuasi jäihin Hiidenmaalla: kun adrenaliini virtasi ja tiesimme tämän olevan vasta alkua seikkailuillemme.

Muistatko, miten innoissani bongasin haikaranpesiä ja tuulimyllyjä ja miten sinä kärsivällisesti osoittelit niitä minulle? Muistatko, miten ajoimme reikäisiä hiekkateitä, koska halusit jakaa minulle lapsuutesi maisemat? Tai sen, kun käänsit minulle kerta toisensa jälkeen samoja fraaseja viroksi, koska en periaatteesta suostunut oppimaan niitä? Muistatko, miten vannoimme, ettemme enää poikkeasi reitiltä, mutta poikkesimme kuitenkin ja olimme aina myöhässä kaikkialta?

Minä muistan. Kaikki ne hetket ja paljon enemmänkin, ja juuri se tekee niin kipeää. Muistot siitä, että yhdessä pystyimme joskus mihin tahansa ja että sinun kanssasi minä uskalsin. Ehkä juuri sitä minä kaipaan. Parempaa versiota itsestäni.

Palasin Tallinnaan, vaikka tiesin, ettei mikään koskaan ollut oikeasti mennyt niin kuin minulle oli uskoteltu. Palasin, vaikka suurin osa yhteisistä muistoistamme oli perustunut valheelle. Palasin, koska lopulta Viro oli ollut se paikka, jossa olimme päässeet karkuun kaikelta ja kaikilta ja jossa olimme olleet vain me kaksi. Paikka, jossa oli leijaillut loputtomasti korulauseita. Juuri sellaisia, joita minä kipeästi tarvitsin ja joihin minun oli helppo ripustautua.

Ja kun kaikki sitten loppui, olimme Suomessa. Kulissien ja maailmani romahtaessa tajusin, ettet ollut muita parempi. Olit samanlainen kuin he, joiden tekoja olimme aiemmin halveksineet. Sellainen, jota en enää halunnut päästää lähelleni ja jollaisen vastakohdaksi olit itseäsi kuvaillut. Sinusta löytyi outoja puolia, niin vieraita, että huomasin, etten enää tunnistanut sinua.

Ja ehkä juuri siksi en enää ikävöinyt sinua Tallinnan kaduilla.

Olin Tallinnassa liikkeellä ystäväni kanssa. Ystävän, jota näen aivan liian harvoin, mutta jonka kanssa on aina yhtä helppoa olla. Puhua ja toisaalta olla myös puhumatta. Ihana ystäväni tarttui minua kädestä, kun laivamme saapui satamaan. Kysyi olenko valmis ja hymyili kannustavasti. Ja voi, mikä tunneryöppy minut valtasikaan heti, kun astuimme ulos terminaalista. Minä, joka en ollut kuukausiin tuntenut yhtään mitään, tunsin yhtäkkiä kaiken niin vahvasti, että mahaan sattui. Yhtäkkiä kaikki oli siinä edessäni ja kaiken päällä leijui tieto siitä, että kaikki se mitä oli joskus ollut oli kadonnut ikiajoiksi.

Kiersimme ystäväni kanssa kaikki samat paikat, joissa mekin olimme käyneet. Kaikki sellaiset sopet ja umpikujat, jotka olivat joskus olleet meidän. Koko päivän minulla oli valtava tarve puhua. Kertoa hassuja yksityiskohtia Tallinnasta, kääntää kylttejä suomeksi ja selittää, mitä kaikkea olin vuosien varrella kaupungissa nähnyt ja tehnyt. Kerroin kaiken parantavasta särkylääkkeestä sekä niitä myyvistä mummoista, virolaisten oudoista tavoista sekä ruuista, joiden yksinkertaisuus oli joskus sekä kiehtonut että hämmentänyt minua. Kerroin virolaisista tosi-tv-sarjoista, joille olimme nauraneet katketaksemme ja autokorjaamosta, jossa yritettiin varastaa automme. Ystäväni imi kaiken tiedon itseensä ja kysyi tarkentavia kysymyksiä sopivissa väleissä.

Vanhankaupungin jälkeen johdatin meidät Telliskiven alueelle. Kävimme F-hooneella lounaalla ja mietimme, voiko ihminen juoda elämässään liikaa mustikkalimua. Kävimme Fotografiskassa ja pohdimme liian kauan kahden norsujulisteen välillä, päätyen lopulta kuitenkin leijonaan. Lopuksi söimme vielä ihan liian tuhdit palat suklaakirsikkakakkua ja ihmettelimme ääneen, mikseivät leivonnaiset Suomessa maistuneet koskaan yhtä hyviltä.

Huomasin, että mitä pidemmälle reissumme eteni, sitä helpompi minun oli olla ja hengittää. Sen sisäistäminen, ettei Viro olisi enää meidän maamme, ei tuntunut enää pahalta, sillä tiesin, että tulisin jatkamaan seikkailujani tässä maassa. Ehkä yksin, ehkä kaksin. Mutta jatkaisin kuitenkin. Tekisin itseni näköisiä reissuja, suuntaisin kiinnostaviin paikkoihin ja ikuistaisin niitä parhaani mukaan.

Ja juuri nyt tämä mahdollisuus tekee minut todella onnelliseksi.