Suomen suurin matkablogiyhteisö
Liettua road trip Šiauliai

Baltian road trip: Liettuan aavemainen Ristikukkula

15.2.2020

En tiedä, mitä pelkäsimme tai juoksimme karkuun, mutta kauhea kiire meillä tuntui olevan. Lähdettyämme aikaisin matkaan Viron Ääsmäeltä, pysähdyimme seuraavan kerran vasta Liettuassa. Matkasimme läpi Latvian, jossa kirosimme reikäisiä teitä ja epämääräisiä bensa-asemia, joiden hinnasto tuntui kallistuvan aina, kun auton kaarsi mittarille. Natustimme naurettavan onnellisina valkosipulileipiämme, keksimme epämääräisille liikennemerkeille merkityksiä ja rajanylityspaikoilla mietimme, mahdoimmeko virkailijoiden silmissä näyttää jotenkin epäilyttäviltä ilman aikatauluja tai määränpäätä.

Yritin ikuistaa jokaisen haikaranpesän ja kaurislauman reitillämme. Halusin täyttää mieleni kauniilla maisemilla, loppukesän viljapelloilla ja laskevan auringon värjäämillä vaaleanpunaisilla pilvenhattaroilla, vaikkei kaikki näkemämme todellakaan ollut yhtä helppoa ja huoletonta. Halusin sulkea silmäni aina, kun näin liian lyhyisiin liekoihin kahlittuja lehmiä tai langanlaihoja koiria juoksentelemassa tienvierustoilla, ja sydämeni särkyi yhä uudestaan ja uudestaan. Itkulle ei meinannut tulla loppua, kun tajusin, että ajan saatossa sortuneiden talojen sisällä oli vielä elämää ja että hylättyjen autiotalojen näköisissä hökkeleissä todella yritettiin pysyä elämänsyrjässä kiinni.

Tuntui äärettömän epäreilulta, että me kaksi saatoimme vain jatkaa matkaamme ja ehkä myöhemmin unohtaa näkemämme, mutta heillä ei ollut sitä mahdollisuutta.
IMG_4925IMG_4924

Ehkä näennäinen kiireemme johtui siitä, että olimme molemmat seikkailleet Viroa ja Latviaa ristiin rastiin niin monta kertaa aiemminkin. Meillä oli palava halua nähdä ja kokea jotain uutta, ja se jokin sijaitsi Liettuassa. Kiiruhdimme kohti Šiauliaa, jossa sijaitsi ensimmäinen varsinainen pysähdyspaikkamme, Ristikukkula, joka jo kuvien perusteella muistutti Hiidenmaan Ristimäkeä. Kilpailimme laskevan auringon kanssa lähestyvää yötä vastaan siitä, kumpi ehtisi ensin kukkulalle.

Jätimme automme parkkiin tienpientareelle, sillä tuntui, ettei minuutteja ollut hukattavaksi. Liukastelimme tallatuilla poluilla, jonne aamupäivän sadekuuro tuntui jääneen lammikoiksi jumiin. Ristit, pyhimyksenkuvat ja rukousnauhat alkoivat piirtyä horisonttiin, ja käsi kädessä ruohikossa kävellessämme meidät valtasi yhtäkkiä outo rauhallisuus.

_DSC4921

Tuntui hurjalta seistä jättimäisen ristimeren edessä tietäen, että neuvostoaikana paikka oli tuhottu peräti neljään kertaan ja kerran koko kukkula risteineen oli tasoitettu olemattomaksi. Että ilman sinnikkäitä liettualaisia, jotka kerta toisensa jälkeen pystyttivät ristit uudelleen, koko paikkaa ei enää olisi olemassa. Kaikkien ahmimieni tiedonmurusten ansiosta tiesin, että alun perin ristejä oltiin pystytetty neuvostoaikana kadonneiden ja kuolleiden muistoksi, ja että nykyään kaikenlaiset kulkijat turisteista paikallisiin saattoivat poiketa tuomassa paikalle oman ristinsä. Ilta-auringossa hiljaa kuiskaillen ihmettelimmekin, miten kaikkein suurimmat ja painavimmat ristit oli edes saatu kuljetettua paikalle. Sillä mikäli ristien pintoihin raapustettuihin teksteihin oli uskominen, niitä oli tuotu Australiasta ja Yhdysvalloista asti.

Kukkulalla liikkui lisäksemme muitakin. Kukaan ei puhunut mitään, ja sama hiljaisuus tarttui meihinkin. Paikalla olleet turistit puristivat Raamattuja käsissään, tekivät ristinmerkkejä ja suutelivat rukousnauhoja samalla kun mietin, että olisipa tässä maailmassa jotain, mihin voisin itse uskoa yhtä vahvasti. Kaikkialla leijailevan rauhallisen hiljaisuuden rikkoi vain tuulikellojen ääni, joka loi paikkaan aavemaista tunnelmaa. Sellaista, joka sai ihokarvat pystyyn ja kylmät väreet kulkemaan pitkin kehoa.

Kaiken sen keskellä tunsin itseni kovin pieneksi. Ja onnekkaaksi. Jostain syystä tunsin suurta riemua siitä, että olimme tulleet paikalle. Että saatoin vaellella paljain jaloin ristiviidakossa, pysähdella ihailemaan kauniita yksityiskohtia ja sitä nerokkuutta, miten kulkijat olivat muovanneet erilaisista materiaaleista omannäköisiään ristejä sinne tänne. Ihailin koukeroisia kirjaimia, puun pintoihin ikuistettuja rakkaustarinoita sekä toiveita paremmasta huomisesta.

Kuten edelliselläkään kerralla Hiidenmaalla, meillä ei taaskaan ollut omaa ristiä tai edes rukousnauhaa mukana. Varjojen pidentyessä ja tuulikellojen kilkattaessa aavemaisesti taustalla saatoimme vain toivoa, että elämä olisi silti meille jatkossakin suotuisa.

IMG_4940IMG_4943

You Might Also Like

16 Comments

  • Reply Teija / Lähdetään Taas 15.2.2020 at 19:34

    En ole kuullutkaan tästä paikasta ennen. Vaikuttavan näköistä jo kuvista, ja varmasti upeampaa paikan päällä!

    • Reply EVELIINA / REISSUKUUME 16.2.2020 at 12:10

      Joo, oli kyllä ikimuistoinen kokemus! 🙂 Kannattaa ehdottomasti käydä Ristikukkulalla, jos Liettuassa liikkuu!

  • Reply Annukka 16.2.2020 at 19:42

    Tunnelma tuolla on ollut varmasti vaikuttava, vaikka risteillä ei itselle olisikaan hengellistä merkitystä. Pitää laittaa mieleen tää paikka, et jos joskus on tuolla päin käymässä.

    • Reply EVELIINA / REISSUKUUME 5.5.2020 at 01:01

      Joo, kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa 🙂 Tuonne on hyvät opasteet, hyvin parkkitilaa jne., joten on siinäkin mielessä vaivaton retkikohde.

  • Reply Taina / Seikkailupyöräilijä 17.2.2020 at 16:23

    Olipa kiva päästä lukemaan postaus tästä! Itselläni oli nimittäin vahva pyrkimys päästä tsekkaamaan tämä paikka, mutta toisin kävi. Olin Siauliaissa asti mutta tulin niin kipeäksi, että en pystynyt edes haaveilemaan Ristikukkulalle kapuamisesta. Sen sijaan nukuin kolme päivää ja yötä Siauliaissa ja sitten olikin aikataulusyistä pakko lähteä takaisin kohti Suomea. Kuvien ja tekstisi perusteella kyseessä on varsin vaikuttava paikka. Onneksi Liettua ei ole kovin kaukana, joten varmasti tulee vielä toinen tilaisuus tutustua tähän paikkaan. 🙂

    • Reply EVELIINA / REISSUKUUME 5.5.2020 at 01:01

      Voi ei, olit niiiiiin lähellä! No mutta, kuten itsekin sanoit, niin Liettua ei onneksi ole kaukana 🙂

  • Reply Pirkko / Meriharakka 18.2.2020 at 13:34

    Olen tästä lukenut kai muutamasta muustakin blogista, mutta on jäänyt näkemättä. Santiago de Compostelan varrella Espanjassa on yksi vähän vastaava, mutta se on kyllä enemmänkin kokoelma pyhiinvaeltajien sinne jättämiä kiviä kuin kovin montaa ristiä.

    • Reply EVELIINA / REISSUKUUME 5.5.2020 at 01:02

      Kannattaa ehdottomasti suunnata Ristikukkulalle, kun seuraavan kerran Liettuassa liikutte 🙂 Näitä ristikukkuloita (ja niiden eri muunnoksia) tuntuu olevan joka maassa 😀

  • Reply INDIVUE 19.2.2020 at 12:24

    Mainio tunnelmakuvaus ja sujuvastikirjoitettu reissutarina, joka tempaisi mukaansa – Seikkailun makua.

    • Reply EVELIINA / REISSUKUUME 5.5.2020 at 01:03

      Kiitos ihanasta kommentista 🙂

  • Reply Hanneli / toisiinmaisemiin 20.2.2020 at 07:47

    Mua kiehtoo paikat, joissa on läsnä jokin voimakas tunne. Tämä vaikuttaa sellaiselta. Tänne taatusti mennään, kun vihdoin saamme aikaiseksi lähdettyä Baltian kierrokselle. Viro kun alkaa olla jo melko tuttu, niin seuraavaksi on Latvian ja Liettuan vuoro.

    • Reply EVELIINA / REISSUKUUME 5.5.2020 at 01:04

      Joo, tää oli ehdottomasti sellainen paikka! Siellä vallitsevaa tunnelmaa on jotenkin vaikea kuvata sanoiksi: toisaalta olo on todella tyyni, mutta samaan aikaan myös hieman karmiva 😀 Suosittelen siis lämpimästi Ristikukkulaa, jos Liettuaan suuntaatte!

  • Reply Eija/Lentävä joogamatto 20.2.2020 at 17:53

    Olen käynyt Liettuassa vain Vilnassa, mutta kiitos tämän juttusi, Ristikukkulaankin olen nyt tutustunut. Varmasti vaikuttava paikka, vaikkei uskonnollinen olisikaan.

    • Reply EVELIINA / REISSUKUUME 5.5.2020 at 01:05

      Liettuassa on paljon mielenkiintoisia paikkoja 🙂 Harmittavan vähän mekään lopulta ehdimme. Mutta onneksi voi tosiaan harjoittaa tällaista virtuaalista ”mielikuvamatkailua” blogitekstien pohjalta 😀

  • Reply Kohteena maailma / Rami 23.2.2020 at 11:04

    Toi on kyllä upea paikka, omalla bucket-listalla ollut jo pitkään. Omalla autollahan tuonne pääsisi näppärästi.

    • Reply EVELIINA / REISSUKUUME 5.5.2020 at 01:05

      Jep, oma auto on kyllä kätevä! Sinne siis, kunhan koronarajoitteet helpottavat 🙂

    Vastaa käyttäjälle Hanneli / toisiinmaisemiin Cancel Reply