Suomen suurin matkablogiyhteisö
Suomi Varsinais-Suomi

Uhlu ja Hilloisten louhos: Varsinais-Suomen salatut timantit

23.7.2021

Oletko koskaan uinut louhoksella? Ellen olisi saariston kasvatti ja addiktoitunut äärettömältä tuntuvaan merimaisemaan, päätyisin varmasti aina uimareissuillani jonkinlaiselle louhokselle. Niissä vesi on turkoosia ja tarpeeksi syvää, jotta voi hypätä korkeammaltakin, eivätkä sandaalit täyty hiekasta joka askeleella.

En tiedä, johtuuko se vallitsevasta maailmantilanteesta vai mistä, mutta huomaan louhosten tulleen itselleni entistä tärkeämmiksi. Huomaan jollain tavalla hakevani niistä samaa fiilistä, mitä saattaisin saada varmemmin Suomen rajojen ulkopuolelta: turkoosia vettä, mielettömiä maisemia ja juuri sellaista pientä vaaran tuntua, kun hyppää alas hieman liian korkealta kallionkielekkeeltä.

Viime viikolla Saariston rengastietä kiertäessämme kaksi hyvin erilaista maailmaa kohtasi – hieman rajustikin. Minä, jolla on aina tukka takussa merituulen jäljiltä ja paljon seikkailumielistä pilkettä silmäkulmassa, sain vastaani hitaat sisämaan hämäläiset. Yhtäkkiä huomasin olevani ainoa, joka intoili merivedestä ja sen tarjoamista mahdollisuuksista. Sen sijaan seurueemme muut jäsenet, sisämaan kasvatit, alkoivat äkkiä kaivata kirkkaampaa ja vähäleväisempää uintipaikkaa nopeiden meripyrähdysten jälkeen. Niinpä päätin avata varsinaissuomalaista salaisuuden verhoa ja esitellä heille Uhlun. Paikan, josta ainakin joskus piti olla ihan hiljaa ja jota ei missään nimessä saanut mainostaa vääräpaikkakuntalaisille.

Ehkei Uhlu ole enää kovin salainen. Se vilahtelee yhä useammin Instagramin Storyissa ja on päätynyt jopa uutisiin – harmillisesti tosin negatiivisessa mielessä. Muun muassa Turun Sanomat kirjoitti jo viime vuonna roskaamisesta Uhlun ympäristössä. En varmaan koskaan lakkaa ihmettelemästä, miten osa ihmisistä kyllä jaksaa kantaa esimerkiksi uimarannoille tai laavuille ruokaa, muttei saa kannettua roskia mukanaan pois.

Hilloisten louhos – kalakavereita ja kivenjärkäleitä

Ennen kuin suuntasimme Uhluun, päädyimme toiselle louhokselle Taivassalossa. Löysimme Hilloisten louhoksen vauhdissa kesken ajon, Google Mapsia selaillessa. Paikka osui sopivasti reitin varrelle, joten päätimme käydä kurkkaamassa sen matkalla Uhluun. Nopealla googlettelulla selvisi, että Hilloisten louhos on vanha avokaivos, jonka pohjalla makaa edelleen satoja kivenjärkäleitä ja jossa veden maksimisyvyys on noin 19 metriä. Alueen mukavuuksiksi oli mainittu iso penkki sekä uudehkot rappuset veteen, joten paikka oli kuin tehty pientä iltapäiväpulahdusta varten.

Louhokselle oli yllättävän helppo löytää. Mutkitteleva hiekkatie piti huolen siitä, että vauhti pysyi maltillisena. Vatsanpohjassa kipristeli, kuten aina, kun tiedossa oli jokin uusi paikka. Sitä jotenkin asettaa tahtomattaan ihan mielettömät odotukset ja samaan aikaan pelkää pettyvänsä pahemman kerran. Lyhyen ajomatkan aikana ehdin kuvitella hiljaisuuden, turkoosin veden ja kiireettömän iltapäivän.

Kerrankin en joutunut pettymään.

Meillä toden totta kävi tuuri, sillä louhoksella ei ollut lisäksemme muita. Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta, ja oli helppoa kuvitella olevansa jossain muualla kuin Suomessa. Turkoosina hohtava vesi suorastaan kutsui uimareita puoleensa. Asettauduimme penkin läheisyyteen ja mietimme ääneen, mahtaisiko vesi lainkaan viilentää näillä keleillä.

Nappasimme mukaamme uimalasit, joiden turvin oli helppoa sukeltaa. Kaikkialla oli kirkasta, ja bongailimme pohjasta yksittäisiä esineitä ja kivipaaluja. Loikimme lohkareilta toisille ja tunsimme lapsenomaista intoa. Sellaista, mitä vanhemmiten on enää vaikea tavoittaa. Hetken saatoimme kuvitella, että oli vain tämä hetki ja kesäpäivä ja etteivät aikuisuuden vastuut ja velvollisuudet koskeneet meitä. Että olimme päässeet karkuun kaikkea sitä pakkoa, mikä aikuisuutta pyörittää. Että meillä oli kaikki maailman aika käytettävissä ja oli vain tämä louhos, sen turkoosi vesi ja punertavat reunat – eikä millään muulla ollut merkitystä.

Mielikuvitusleikkimme kuitenkin keskeytyi, kun kuulimme hiekkatieltä auton ääniä. Toisin kuin olimme ajatelleet, auto ei jatkanutkaan matkaansa ohitsemme, vaan kaarsi alas uimapaikalle. Pakettiauton kuljettaja paljastui paikan omistajaksi, joka oli tullut katsastamaan, keitä paikalle oli oikein löytänyt ja millä asioilla liikuimme alueella. Hän mittaili meitä katseellaan ja selkeästi teki arviota siitä, olisiko meistä suurtakin haittaa. Vastailimme kysymyksiin ja esitimme omiamme. Minulle tuli aivan erityinen tarve näyttää, että olemme ihan mukavia ihmisiä ja että enemmän kuin mitään muuta, tarvitsimme tämän uintihetken.

Ilmeisesti läpäisimme testin, sillä saimme jäädä luvan kanssa uimaan, mikäli huolehtisimme siitä, että veisimme omien roskiemme lisäksi myös ajotielle kertyneet roskat mennessämme. Diiliin oli helppo suostua. Mies jäi vielä juttelemaan kanssamme, ja oli mukavaa kuulla alueen historiasta. Hän kertoi, että nykyään louhoksella käy paljon sukeltajia treenaamassa. Ja että hän ottaisi mielellään myös uimareita vastaan, mutta roskaamisesta on tullut todellinen ongelma alueella. Surukseni kuulin, että Uhlussa tilanne olisi vielä pahempi. Kurkkua kuristi kun ajattelin, miten minun kaunis Uhluni olisi roskan peitossa…

Miehen poistuttua lähdimme luvan kanssa kiertämään aluetta. Paljastui, että louhos on huomattavasti isompi kuin mitä ensisilmäyksellä voisi luulla. Alue nimittäin jatkuu niemekkeen taakse, ja sieltä löytyy lisää hyvää uintialuetta ja kauniita maisemia.

Joihinkin paikkoihin on erityisen helppo ihastua. Hilloisten louhos on juuri sellainen. On vaikeaa kuvitella, ettei joku viihtyisi niin kauniissa ympäristössä, sopivan piilossa muulta maailmalta. Me ainakin saimme alueella kulutettua useamman tunnin ihan vain ihmettelemällä ja kiertelemällä. Uinti oli vain kiva lisä kaiken muun päälle.

Erityisen hauskan uintipaikasta tekevät kesyt kalat, jotka käyvät tervehtimässä uimareita ihan lähietäisyydeltä. Louhoksella tuskin on niille luonnollisia saalistajia, joten ne eivät ole yksinkertaisesti oppineet pelkäämään.

Uhlu, uimahyppääjän unelma

Hilloisten jälkeen matkamme jatkui Uhluun. Paikkaan, jonka aitojen taakse olen Turku-vuosinani pujotellut niin monta kertaa, etten ole enää aikoihin pysynyt laskuissa mukana ja jonka jyrkänteiltä olen loikkinut alas milloin missäkin seurassa. Uhluun liittyy paljon muistoja niin onnellisista alkukesän päivistä kuin hämärtyvistä elokuun illoistakin. Ja vaikka normaalisti olen juuri se, joka välttelee väkeä ja meteliä, Uhlussa on jotain, mikä saa minut hakeutumaan sinne varsinkin silloin, kun tuntuu, etteivät stressitasot enää voisi olla korkeampia. Ja silti samaan aikaan, kun olen tuijotellut turkoosia vettä ja hengitellyt syvään, sykkeeni on aina ollut hieman koholla. Olenhan ollut luvattomilla mailla, nauttinut hetkestä paikassa, jossa en oikeasti edes olisi saanut olla. Tai niin ainakin luulen.

Sillä vieläkään, helteisenä heinäkuun päivänä en ole aivan varma siitä, mikä on oikein ja mikä ei. Mitä saa tehdä ja mitä puolestaan ei. Uhlu sääntöineen on ja pysyy mysteerinä. Siihen liittyy monia kieltoja, mutta väkijoukon keskellä huomaan kyseenalaistavani ne. Ihmisiä tulee ja menee, eikä kukaan osaa sanoa varmaksi, saako louhoksella olla.

Tienvierusta on pitkältä matkalta täynnä autoja. Parhaat hyppypaikat on varattu, ja paikka suorastaan kuhisee nuoria. Vedessä on kuitenkin mukavan rauhallista ja tilavaa, sillä ainoastaan pyyhepaikoista joutuu hieman taistelemaan, kun laskutilaa ei juuri ole. Sieltä täältä kuuluu kiljaisuja, kun joku lopulta uskaltaa hypätä veteen. Veden lämpötila tuntuu yllättävän positiivisesti jokaisen sinne loikkaavan, ja jyrkät seinämät saavat uimarit suunnittelemaan mitä erikoisempia hyppytemppuja.

Samaan aikaan kun mietin, miten korkealta ja millä tyylillä sitä tällä kertaa itse hyppäisi, huomaan pohtivani myös onnettomuuden todennäköisyyttä. Ikä on tehnyt tehtävänsä tässäkin lajissa, eikä enää tee mieli päättömästi lähteä hyppimään vieraisiin vesiin. Koska sellainen Uhlu on, vuodesta toiseen. Vieras ja hieman etäinen. Sellainen hyvän päivän tuttu, jonka luulee tuntevansa, mutta josta ei tosiasiassa tiedä yhtään mitään.

Helteinen päivä on saanut erityisesti nuoret liikkeelle. Olenkin pitänyt Uhlua aina nimenomaan nuorten ja nuorten aikuisten paikkana. Pystysuorine seinämineen ja korkeine nousuineen se tuntuu liian rajulta ja kovalta ollakseen koko perheen uintipaikka. Askeleitaan saa varoa ja jalkoihinsa katsoa, mikäli ei halua kaatua tai tippua veteen. Vaikka juuri tippua minä ehkä haluankin. Pelästyä hetkeksi niin, että koko muu maailma unohtuu. Sinkoutua hetkeksi niin kauas kaikesta, että kaikki tuttu ja turvallinen tuntuu hyvältä sen jälkeen. Haukkoa henkeä ja todeta, että tästäkin selvittiin.

Kotimatkalla hymy oli herkässä. On mahtavaa, kun pääsee toimimaan eräänlaisena oppaana ja näyttämään uusia paikkoja. On aina yhtä mielenkiintoista nähdä, miten muut ottavat vastaan itselle rakkaat paikat. Monesti tuntuu, että niissä hetkissä sitä on auki enemmän kuin koskaan muulloin. Mutta ainakin tuon kyseisen päivän jälkeen voin todeta, että kannatti avata itseään. Meillä kaikilla oli huikea päivä, ja tiedän, että palaamme louhoksille vielä tämän loman aikana toistekin.

Minkälaisissa paikoissa te tykkäätte käydä uimassa? Löytyykö teiltäkin jotain piiloteltuja tai vähemmän tunnettuja helmiä vai hakeudutteko aina yleisille uimarannoille polskimaan?

Matkustaminen Suomi

Karu juhannus: kun vuokramökki ei ollutkaan sitä, mitä oli luvattu

10.7.2021

Eihän se ole juhannus eikä mikään, jos siihen ei liity mökkihuijausta, uhkailua ja poliisipartiota.

Nyt seuraa tarina siitä, miten juhannuksen vuokramökkirumbassa voi kaikki mennä pieleen. Kuten osa varmaan Instagramin puolelta huomasikin, vuokrasimme juhannusviikonlopuksi mökin, mutta hommasta kehkeytyi farssi jo ennen aikojaan. Liekö sattumaa, että allekirjoittaneelle tuntuu aina juuri juhannuksena sattuvan ja tapahtuvan: yhtenä juhannuksena sotkeennuin tietämättäni koirien laittomaan maahantuontiin ja vietin en-niin-mukavia päiviä raivotautihoidossa TYKSissä, kun taas viime juhannuksena entuudestaan tuntematon mies tulee lepuuttamaan sukupuolielintään olkapäälleni ja hieromaan sitä naamaani…

Mutta palataan takaisin tähän juhannukseen. Heti alkuun kättä pystyyn virheen merkiksi sen suhteen, että olimme auttamatta liian myöhään liikenteessä. Koska suunnitelmamme olivat eläneet koko ajan ja porukka vaihtunut pariinkin kertaan, tuskailimme vielä torstai-iltanakin sen kanssa, mitä tekisimme. Alunperin tarkoituksenamme oli vuokrata vene, mutta lähimaakunnista ei löytynyt ainuttakaan venettä vuokralle, joten aloimme selailla vuokramökkitarjontaa. Eipä meillä ollut suuria odotuksia ja ymmärsimme kyllä, että parhaat oli jo viety päältä. Moni sivusto myi eioota ja epätoivo alkoi hiljalleen iskeä. Olimme jo varautuneet kotijuhannukseen, kun sitten torstai-iltana yksi porukastamme löysi yllättävän lupaavan oloisen mökin: saaristossa sijaitsevasta mökistä löytyisi majapaikat kymmenhenkiselle porukallemme, pääsisimme nauttimaan meri-ilmasta sekä saariston juhannuksesta. Kuulostaa jo lähtökohtaisesti hieman liian hyvältä ollakseen totta, eikö vain?

Koska kello oli jo paljon, laitoimme omistajalle varovasti viestiä soiton sijaan. Kyselimme varaustilannetta ja sitä, onnistuisiko mökin vuokraus vielä näin lyhyellä varoitusajalla. Vastaus tuli nopeasti. Kyllä onnistuisi, mutta mökkipihan nurmikko oli leikkaamatta. Kun kyselimme viikonlopun hintaa, mies sanoi palaavansa asiaan seuraavana aamuna puhelun merkeissä.

Aamu koitti, mies saatiin kiinni ja homma eteni. Omistaja tuntui puhelimessa todella sanavalmiilta, puhui meitä suorastaan pyörryksiin ja näennäisellä avoimuudellaan antoi varsin luotettavan kuvan itsestään. Koska kello oli jo paljon ja edessä tulisi olemaan vielä pitkä ajomatka, emme halunneet käyttää enää turhaan aikaa jaaritteluun, joten sovimme ottavamme mökin ja lähtevämme heti ajomatkalle. Kun lopulta, tuntien päästä, pääsimme perille, meitä vastassa oli keski-ikäinen mies. Ulosanti oli hieman piikittelevää ja ulkonäkökeskeistä, mutta tuossa vaiheessa annoimme juttujen mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Jatkoimme matkaamme alas satamaan, jossa odotti pieni moottorivene. Lastasimme purkin tavaroillamme kuunnellen samalla omistajan kommentointia siitä, miten emme osanneet pukeutua saaristoon oikein sekä ihmettelyä siitä, miten paljon ruokaa oikein jaksaisimme syödä…

Tervetuloa työleirille

Kiusallisen venematkan jälkeen saavuimme vihdoin saareen. Ilmoituksessa mökin mukavuuksiksi oli mainittu muun muassa astianpesukone, juokseva vesi, kahvinkeitin, televisio ja mikro. No, ei ilmoittaja varsinaisesti valehdellut, sillä mökeistä löytyi useampi parhaat päivänsä nähnyt kuvaputkitelevisio, joista osa näytti jo päällepäin rikkinäisiltä, astianpesukoneen virkaa toimitti pelkkä hyllykkö (ilman etukantta), kahvinkeittimestä oli jäljellä pelkkä suodatinpussin pidike ja hanasta tuli vähintäänkin epäilyttävän näköistä vettä, vaikka omistaja oli kertonut, että saareen tuleva kunnan vesi olisi vaatimattomasti ”koko Suomen parasta.” Pyykinpesukone löytyi pienen etsimisen jälkeen ulkoa ja luvatusta sisävessasta puuttui vesisäiliön kansi, joten sekin oli käyttökelvoton. Pihavajasta löytyi kyllä ulkohuussi, mutta sinne päästäkseen olisi pitänyt raivata tiensä viidakon läpi… Omistajan mainitsema leikkaamaton nurmikko tarkoitti tässä tapauksessa umpeen kasvanutta pihamaata, jossa heinikko oli pidempää kuin osa meidän porukasta. Heinikkoa piti kaataa ensin mönkijällä, ennen kuin pihalla pystyi kävelemään. Jalkoihinsa sai tästäkin huolimatta katsoa koko ajan, sillä (oletettua) pihatietä kuoppineen oli koetettu korjailla epämääräisillä lautavirityksillä, jotka nekin olivat umpilahoja ja niiasivat epäilyttävästi jalkojen alla. Myös mökkirakennusten portaat olivat joko rikkinäisiä tai ne puuttuivat kokonaan.

Esiteltyään tilukset, omistaja käski meidän luututa kaikkien mökkien lattiat ennen kuin saisimme viedä niihin tavaroitamme. Moppi ja ämpäri löytyisivät ylämökistä, ja moppaus tietenkin kuuluisi meille naisille. Miehet kun saisivat tehdä ”miesten työt” ja tyhjentää muun muassa nukkumamökit, jotka olivat sisällöstään päätellen toimineet lähinnä lautatavaran säilytyspaikkana sekä jonkinlaisena pahvinkeräyspisteenä. Lisäksi porukkamme miehiä juoksutettiin kantamaan omistajan omia tavaroita, kuten halkomakonetta ja tuulettimia, veneestä maihin. Omistajalle oli iskenyt yllättävä selkäkipu, jonka takia hän pystyi ainoastaan ajelemaan mönkijällä pitkin pihaa… Meille myös vihjailtiin, että mökkien pakollisten lattianpesujen lisäksi voisimme ajaa nurmikkoa (paikka olisi kyllä mielestämme kaivannut enemmänkin puimuria) sekä halutessamme ruopata myös rantaa uintikuntoon. Kyseisellä hetkellä rannoilta ei siis päässyt veteen, vaan mahdollinen uinti piti hoitaa laiturin kautta. Tämä oli yksi niistä harvoista asioista, mikä oli kerrottu meille rehellisesti etukäteen.

Naisvihaa ja painokommentteja

Miehen lähtiessä hakemaan loppuporukkaa, teimme nopean päätöksen olla jäämättä paikkaan. Emme todellakaan olleet valmistautuneet tällaiseen työleiriin eikä paikka muutenkaan vaikuttanut yhtään siltä, mitä oltiin luvattu. Kaikki oli rempallaan, ja paikka vaikutti muutenkin lähinnä hylätyn tavaran säilytyspaikalta. Yritimme tavoittaa omistajaa, mutta hän ei vastannut puheluihimme. Vasta kun omistaja saapui takaisin satamaan, loput porukastamme pääsivät kertomaan, että tyyppi saisi kääntyä samantien takaisin ja hakea meidät maihin.

Siitäkös se riemu repesi. Omistaja kaasutti takaisin saareen, toi sinne jälleen omia tavaroitaan (, mutta oli ilmeisesti parantunut pahasta selkäsärystään, sillä jaksoi yllättävän helposti kantaa romppeita veneeltä mökkeihin) ja kielsi meitä astumasta jalallakaan laiturille, sillä jokainen meistä kuulemma painoi ”monta sataa kiloa, ja laituri saattaisi hajota hetkenä minä hyvänsä.” Emme kuulemma muutenkaan olisi osanneet pakata venettä oikein. Lisäksi mies oli varma, että porukkamme naiset olivat koko jutun takana, sillä ”tällaisia temppuja tekevät vain naiset” ja että ”kyllä miehet olivat aina viihtyneet saaressa ja keksineet itselleen tekemistä.” Omistaja yritti kovasti provosoida meitä jutuillaan, mutta pidimme suumme tiukasti supussa, sillä halusimme päästä mahdollisimman pian takaisin maihin. Omistaja kuitenkin vitkutteli saarella todella pitkään, käyden kaikki nurkat tarkasti läpi. Ilmeisesti epäili, että me olisimme puolituntisen aikana, jonka hän oli muualla, rikkoneet paikkoja tai vieneet mökeistä jotakin. Mehän emme siis olleet ehtineet purkaa edes tavaroita – saati tarttua moppiin tai ryhtyä siivoustouhuihin.

Lopulta saimme omistajalta luvan alkaa lastata venettä. Laiturilla sai edelleen olla vain yksi kerrallaan, ja veneeseenkin kiipesimme liioiteltujen turvavälein. Kuulimme jälleen mutinaa tavaroiden määrästä sekä siitä, miten hitaasti puimme pelastusliivit päällemme. Itse venematka oli todella hiljainen ja vaivaantunut. Katselimme kaikki merelle, emmekä puhuneet mitään. Omistaja ei enää varoitellut meitä aallokosta, joten osalle meistä veneen äkilliset poukkoilut tulivat täytenä yllätyksenä. Mieheni ei myöskään enää kelvannut kaljatölkin ojentajaksi, mikä toki oli aikamoinen pestin alennus, muttei tuntunut miestäni erityisemmin vaivaavan. Kun pääsimme ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen takaisin maihin, minun oli pakko lähteä pois. En jaksanut miehen syyllistämistä siitä, miten ”naiset pilasivat reissun” ja ”naiset olivat virittäneet hänelle ansan.”

Rahakeskustelu ja soitto poliisille

Kun vene saatiin purettua, alkoi kiusallisin vaihe – keskustelu rahasta. Alkuun omistaja tuntui olevan samalla aaltopituudella kanssamme ja lupasi palauttaa maksamamme rahat. Me puolestamme olimme valmiit tulemaan vastaan ja maksamaan venekyydeistä (, jotka myöhemmin paljastuivat täysin ryöstöhintaisiksi). Jos satamassa kaikki oli vielä hyvin, meno muuttui viimeistään omistajan talolla. Yhtäkkiä hän ei ollutkaan valmis palauttamaan rahoja ja alkoi lisäksi syyttää porukkaamme kotirauhan rikkomisesta. Poistuimme tontilta ja kun emme yrityksistä huolimatta päässeet yksimielisyyteen rahoista, jouduimme soittamaan poliisit paikalle. Koin tilanteen sen verran uhkaavana, että päätin jälleen poistua paikalta takavasemmalle. Muutenkin tuntui, että omistaja muuttui hetki hetkeltä aggressiivisemmaksi ja arvaamattomammaksi.

Jossain vaiheessa iltaa poliisipartio saapui viimein paikalle. Jututuksesta huolimatta mies ei ollut valmis palauttamaan rahoja. Poliisin kanssa vertasimme ottamiamme kuvia vuokrailmoituksen otoksiin ja olimme kaikki yhtä mieltä siitä, ettei paikka ollut ollenkaan sitä, mitä ilmoituksen tekstin ja kuvien perusteella oli luvattu. Kun paikan päällä ei useista yrityksistä huolimatta päästy sopuun, asiasta kirjattiin rikosilmoitus ja juttu siirtyi tutkijoille.

Puolenyön aikoihin pääsimme vihdoin lähtemään paikalta. Olimme kaikki todella väsyneitä ja pettyneitä päivän kulkuun, ja totta kai meitä harmitti myös se, että kaikki ostamamme juhannussapuskat olivat menneet piloille oltuaan koko päivän lämpimässä. Kotimatka sujui hiljaisissa merkeissä, ja koko kurjuuden kruunasi läheltä piti -tilanne moottoritiellä juoksentelevan hirven kanssa… Kotioven avaaminen ei ole varmaan koskaan tuntunut niin hyvältä kuin tuolloin.

Olisi mielenkiintoista kuulla, oletteko te koskaan joutuneet huijatuksi vuokramökkien kanssa tai onko varaamanne majoitus joskus ollut jotain muuta kuin sitä, mitä piti. Tiedän, ettei meidän kokemuksemme todellakaan ollut pahimmasta päästä ja että ihmisiä huijataan mökkivuokrausten yhteydessä huomattavasti pahemminkin.

Kanta-Häme luontopolku Suomi

Mantereen linnavuori tarjoilee yhdet Hämeenlinnan parhaista näkymistä

25.6.2021

Kuten olen täällä monta kertaa maininnut, joskus parhaimmat seikkailut ja näköalapaikat löytää ihan sattumalta. Meille kävi niin, kun eräänä kauniina arkiaamuna päätimme poiketa ihan kivan näköiseen mäntymetsään, jossa selkeästi risteili useita polkuja sinne tänne. Olimme ajaneet paikan ohi Turengintietä monen monta kertaa ja nähneet metsänpuoleisella levennyksellä usein autoja. Paikka oli kuitenkin nopealla vilkaisulla muistuttanut lähinnä epämääräistä metsähakkuualuetta, joten emme olleet uhranneet sille sen enempää aikaa tai ajatusta. Kuitenkin eräänä kauniina arkiaamuna, kun päivän ensimmäisten Teams-palaverien alkuun oli vielä useampi tunti aikaa, huomasimme miettivämme jotain uutta reittiä, josta Dodokin innostuisi. Paremman idean puutteessa päätimme vihdoin suunnata Katumajärven rantaan ja tutustua tarkemmin Mantereen linnavuoreen.

Kerrottakoon jo heti alussa, että paikka teki meihin molempiin suuren vaikutuksen ja että vierailimme siellä seuraavan viikon aikana useamman kerran ihan vain ihailemassa maisemia ja haaveilemassa omiamme. Siksi onkin hassua, että paikasta kirjoittaminen on tuntunut jotenkin hurjan hankalalta, ja postaus on roikkunut luonnoksissa lähes pari kuukautta. Ehkä se johtuu siitä, että paikan mielettömiä maisemia on todella vaikea saada ikuistettua kameraan tai siitä, että halusimme edes pienen hetken pitää paikan ihan vain itsellämme. Tai no, itsellämme ja itsellämme, sillä paikka on todella suosittu ulkoilualue ja varsinkin viikonloppuisin metsikössä voi olla jopa ruuhkaa.

Mikä ihmeen muinaislinna?

Ennen kuin hyppään kuvailemaan ja kertomaan Mantereen linnavuoresta, muutama sananen muinaislinnoista yleisesti. Muinaislinna (l. linnavuori) on korkealla kalliolla, harjunlaella tai saarella sijaitsevia vartio- ja pakopaikka, jonka loivimmat rinteet on vahvistettu puuvarustuksella. Jyrkkäreunaisia linnavuoria on luonnollisesti ollut varsin helppo puolustaa, sillä niistä on nähnyt pitkälle, eivätkä viholliset näin ollen ole päässeet kovin helposti yllättämään. Uhkatilanteessa muinaislinnassa sytytettiin näyttävät merkkitulet, jotka toimivat tehokkaana varoituksena kylien asukkaille. Tulien ansiosta asukkaille jäikin (useimmiten) riittävästi aikaa paeta joko linnavuorille tai metsän siimekseen turvaan.

Suomessa tunnetaan kaikkiaan noin sata linnavuorta, ja ne on rakennettu yleensä suojapaikoiksi vihollista vastaan joko rautakauden lopulla tai keskiajan alussa. Tuohon aikaan Suomi toimi eräänlaisena rajamaana, jonka kautta ruotsalaiset ja venäläiset hyökkäsivät toistensa kimppuun.

On kuitenkin hyvä muistaa, että kaikki Suomen linnavuori-nimiset paikat eivät suinkaan ole muinaislinnoja, vaan paikka on saattanut saada nimensä pelkän ulkonäkönsä ansiosta.

Historian havinaa Mantereen linnavuorella ja Katumajärvellä

Vanajaveden vesistön rantamilta löytyy poikkeuksellisen paljon kallio- ja harjulinnoja, ja Mantereenlinna onkin osa tätä vanhimman pysyvän hämäläisasutuksen linnavuoriketjua. Mantereen linnavuorelta on näköyhteys Hakoisten linnavuorelle (, joka on edelleen suljettu koronan takia), jota pidetään varhaisempana Hämeen linnan paikkana. Suunnatessaan katseensa pohjoiseen, voi nähdä Tenholan ja Aulangon linnavuoret, kun taas lännessä, Vanajaveden toisella puolella, näkyy Linnanpää eli Hakovuori.

Mantereen linnavuori on rautakautinen muinaislinna, joka sijaitsee Katumajärven länsirannalla Hämeenlinnassa. Vuori kohoaa yli 50 metriä järven pintaa korkeammalle, ja se koostuu kolmesta suuresta kallioalueesta. Pääasiassa mäki ja koko alue ovat mäntymetsää, jonka itä- ja eteläpuolen rinteet ovat äkkijyrkkiä ja paikoitellen vaikeakulkuisia, kun taas länsi- ja pohjoispuolella on huomattavasti loivempaa.  

Hämeenlinnassa sijaitseva Katumajärvi on tarinan mukaan saanut nimensä siitä, että ristiretkiaikaan käännytetyt hämäläiset kävivät pimeän tultua pesemässä kasteensa pois tuolloisessa erämaajärvessä. Toisen kansantarinan mukaan järvi on syntynyt Ilmattaren, ikuisen immen, kyynelistä.

Mantereenlinnan laella sijaitsee muinaislinnan suojavarustusten mahdollisia jäännöksiä. Ne ovat kivistä rakennettuja valleja, jotka sijaitsevat kahdessa notkelmassa: Mäen länsireunalta löytyy kaksi kivivallia, joissa on hyvin säilyneet porttiaukot. Näistä pohjoisosan aukko on ennallistettu vuonna 1973. Eteläisen portin kivivalli taas on 12 metriä pitkä, ja sitä voi pitää ainakin osittain luonnon muovaamana.


Loistopaikka haaveiluun

Mantereen linnavuori on hyvä paikka haaveiluun ja päämäärättömään vaelteluun. Metsikössä on helppoa loikkia kiveltä toiselle, ihailla järvelle avautuvia maisemia ja leikitellä ajatuksella siitä, miltä tuntuisi herätä joka aamu näin kauniissa paikassa. Kalliolta voi myös laskeutua ihan rantaan, kuunnella vesilintujen ääniä ja kuvitella hetken olevansa ihan yksin luonnossa – tai koko maailmassa.

Alueella ei ole sen kummemmin opasteita, mutta polkuja menee ylös mäkeen paitsi Turengintieltä myös Katumantien ja Turengintien risteyksen tuntumasta sekä ristiin rastiin ympäri metsää. Tien varresta vuoren päälle on matkaa noin 600-800 metriä riippuen siitä, mitä polkuja kulkee. Minkäänlaista eksymisvaaraa alueella ei opasteettomuudesta huolimatta ole, sillä polut ovat tallautuneet ja metsikkö valoisa. Päinvastoin, oli kiva valita jokaisella kerralla hieman eri reitti ja katsoa, minkälaiselle näköalapaikalle se meidät milloinkin veisi.

Alueelta ei löydy vessaa, laavua tai muitakaan ylellisyyksiä, mutta maasto itsessään tarjoaa useamman hulppean taukopaikan. Useammat kivet ovat kuin tehtyjä pysähdykselle, ja pienellä mielikuvituksella alueella saattaakin nähdä useita luonnon tarjoilemia pöytäryhmiä.

Kanta-Häme koiran kanssa Suomi

Koirakallion Metsä – huoletonta koirailua Jokioisilla

18.6.2021

Bongasin Naisyrittäjien Facebook-ryhmästä ilmoituksen, jossa mainostettiin vappuna avattua Koirakallion Metsää. Kyseessä on Forssan lähellä, Jokioisissa sijaitseva noin hehtaarin kokoinen aidattu metsäalue, jossa voi huoletta antaa koiransa temmeltää vapaana myös näin kiinnipitoaikana. Halusin lähteä ottamaan selvää, minkälaisesta paikasta oikein oli kyse ja olisiko kaikki niin uutta ja hienoa kuin mitä nettisivujen kuvat antoivat ymmärtää.

Hirviömäyrän väsytysyritys

Ennen kuin siirryn kertomaan Koirakallion Metsästä, minun täytyy hieman taustoittaa syitä sille, miksi olin paikasta niin kovin innoissani. Siirrytään siis mäyräkoiraani Dodoon. Dodo on konkari, mitä tulee koirapuistoiluun. Vanhemmiten siitä on kuitenkin tullut entistä enemmän puistopoliisi, eli se menee aina väliin, jos muilla on liian hauskaa. Ämmä, ilonpilaaja… Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Dodon mielestä jokaisen koirapuistolaisen pitäisi keskittyä vain omaan rauhalliseen tekemiseensä, eikä se voi sietää liian riehakkaita leikkejä tai nopeita liikkeitä.

Nykyisen asuinpaikkamme lähellä ei enää ole koirapuistoa, joten puistoilut ovat luonnollisesti vähentyneet todella paljon. Metsässä Dodoa ei voi pitää vapaana (eikä luonnollisesti tähän aikaan muutenkaan), sillä metsästyskoirana se lähtee taakseen vilkuilematta milloin minkäkin perään. Riistavietin herättämiseen riittävät kaikki sammakoista naapurin hevosiin ja kissoista lokkeihin. Dodolla on myös eräs hieman (ainakin näin omistajan näkövinkkelistä) epämiellyttävä tapa, sillä eksyessään / kadottaessaan jahtauksen kohteensa, se jää mököttämään paikoilleen. Se ei siis tule huudosta luokse, vaan neiti täytyy hakea sylikyydillä takaisin autolle. Pakko myöntää, että joskus joulukuusimetsällä meinasi hieman verisuoni pullistua ohimolla, kun draamalaama värjötteli kannon nokassa (karattuaan jonkun hajun perässä), mutta ei suostunut ottamaan askeltakaan meitä ihmisiä kohti. Saimme sitten loikkia ojien ja kantojen yli pelastamaan prinsessaa. Neiti pysyi tyytyväisenä niin kauan, kun sai olla sylissä, mutta autossa (, joka ei ilmeisesti ollut tarpeeksi lämmin) alkoi sen päiväinen huuto ja itku, että meidän kaksijalkaisten teki pariinkin otteeseen mieli heittää mustuainen ulos auton ikkunasta… Pentuaikoina taas pääsimme juoksemaan turhan innokkaan mäyrinkäisen perässä, joka oli päättänyt teurastaa naapurin ratsukon ja yritti näykkiä ravaavaa suomenhevosparkaa vuohisista. Voi niitä häpeän hetkiä.

Koirakallion Metsän mainos tuli siis oikein sopivaan saumaan, sillä olin juuri huokaillut ääneen, miten kivaa olisi, jos Dodoa voisi joskus pitää vapaana metsässä ilman pelkoa siitä, että se teurastaisi jonkun. Ilokseni saimme mukaan myös kaveripariskunnan ja heidän Nala-koiransa, joten myös koiraseura oli taattu. Karvakorvat eivät erityisemmin välitä toisistaan, mutta onhan se nyt kivaa, että on lajitoveri seurana (tai ainakin taistelemassa samoista makkaranjämistä leirinuotiolla).

Nokka kohti Jokioista

Koirakallion Metsän voi varata omaan käyttöönsä varauskalenterin kautta. Aikoja oli mukavasti tarjolla, ja päädyimme lopulta erääseen perjantai-iltaan, sillä päivälle oli luvattu hellettä. Puolentoista tunnin varauksesta, johon päädyimme, sai pulittaa 35 euroa. Tarjolla olisi ollut myös yhden, kahden ja kolmen tunnin varauksia (25-65 euroa) sekä kaikille avoimia koiratreffejä (5 euroa). Laitoimme auton navigaattoriin määränpääksi Varissaarentie 45 ja lähdimme matkaan.

Perille oli helppo löytää, sillä itse parkkipaikka sijaitsee lähellä asutusta, erään konehallin yhteydessä. Heti hallin nurkalta lähti noin 300 metrin pituinen polku kohti metsäaluetta. Matkan varrelle oli saatu mahdutettua muutaman metrin pituiset pitkospuut sekä pikkuruinen silta. Harvoin saa metsässä käyskennellä noin hienoilla ja viimeistellyillä alustoilla, ja koiratkin olivat aluksi hieman ihmeissään kuorikepolusta.

Muutaman minuutin kävelyn jälkeen Koirakallion metsä aukesikin edessämme. Tarhan ulkopuolelta löytyi huussi (, joka ei ollutkaan mikään ihan tavallinen tönö, vaan on lajittelevaa mallia ja tuoksui vieläpä ihan uudelle) ja itse tarhan sisäänkäynnin yhteyteen oli rakennettu niin sanottu eteinen, jollaista toivoisin jokaiseen koirapuistoon tai vastaavanlaiseen paikkaan. Portilta nousi portaat suoraan laavulle, jonka yhteydestä löytyi pieni nuotiopaikka, roskis sekä pöytä penkkeineen ja aurinkovarjoineen. Laavu teki meihin vaikutuksen ja haaveilimme jopa yöpyvämme siellä. Se toi myös kivasti suojaa vesisateelta, joka yllätti meidät heti alkumatkasta. Onneksi kyseessä oli lyhyt kuuro, jonka väistyttyä siirryimme tekemään tulet nuotiopaikalle. Paistoimme nopeasti makkarat pahimpaan nälkään ja lähdimme sitten kiertämään aluetta koirien kanssa (ne kun eivät itsenäisesti halunneet juurikaan poistua luotamme).

Hehtaarin kokoinen aidattu alue kuulosti ainakin omaan korvaani jättiläismäisen suurelta. Kuitenkin kallion päältä näki hyvin kaikkialle, ja varsinainen wow-efekti jäi ehkä hieman puuttumaan. Maasto oli kuvauksen kaltaisesti monipuolista puineen, juurakkoineen ja kallioineen. Siellä täällä risteili polkuja, joita pitkin oli helppo kävellä, ja hiljalleen koiratkin alkoivat tajuta jutun pointin. Mäyrinkäinenkin malttoi vihdoin kadota aina hetkittäin omille tutkimusmatkoilleen, mutta palasi yllättävän nopeasti takaisin, jos joku meistä avasi eväsrepun tai rapisutti paperipussia.

Ylihinnoiteltu koirapuisto vai ainutlaatuinen kokemus?

Puolitoistatuntinen oli oikein passeli aika, ja Koirakalliosta jäi hyvä fiilis. Oli kiva päästä tarjoamaan koiruuksille lajityypillistä tekemistä samalla, kun itse paistelimme makkaraa ilta-auringossa. Kaikki tarhasta laavuun ja ulkovessasta hakepolkuun olivat uusinta uutta ja se tuntui luonnonhelmassa luksukselta. Kerrankin ei tarvinnut käydä kyykkypissalla tai yrittää saada kuluneista opastetauluista selvää. Alueella oli myös tarjolla koirankakkapusseja ja roskiksia runsain määrin, joten paikka oli helppo pitää siistinä. Lisäksi vierailijoita varten löytyi polttopuita ja koirille juomavesipisteitä metallikuppeineen.

Jaoin paikan päältä videoita myös Instagramissa, ja paikka herätti paljon kiinnostusta seuraajien joukossa. Ehkä kysytyimmiksi kysymyksiksi nousivat, miten paikka eroaa tavallisesta koirapuistosta ja koinko saaneeni rahoille vastinetta. No, heti alkuun todettakoon, etten tiedä montaakaan koirapuistoa, joiden yhteydestä löytyisi laavu tai ulkovessa. Mutta olen kyllä useasti vieraillut metsäisissä koirapuistoissa, ja esimerkiksi Turun alueelta löytyy tällaisia. Entä sainko rahoilleni vastinetta? Kyllä ja en. Koirakallion Metsä oli ainutkertainen kokemus, ja olin valmis panostamaan siihen myös rahallisesti. Oli kivaa, että paikan sai varattua vain omalle porukalle, ja kerrankin saattoi olla varma, ettei laavulla ollut ruuhkaa tai ettei puistosta löytyisi vihaista koiraa. En tosin tiedä, vuokraisinko paikkaa enää uudestaan omaan käyttöön, mutta jotkin seniorikoiratreffit voisin käydä ilomielin vielä testaamassa.

Ehkä ainoa miinus (tai no, ei varsinainen miinus, mutta miettimisen arvoinen seikka) alueella oli maasto. Koirakallion Metsä sijaitsee nimensä mukaisesti metsässä, joten aidatulta alueelta löytyy kalliota, kantoja, puita ja isoja kiviä. Tasaista aluetta ei oikeastaan ole, ja se saattaa (ainakin näin tappijalkaisen, pitkäselkäisen ja iäkkään koiran omistajan näkökulmasta) olla ongelma siinä vaiheessa, jos alueella on paljon riehakkaita ja/tai toisille entuudestaan tuntemattomia koiria ja meno äityisi villiksi. Totta kai monipuolinen maasto kasvattaa motoriikkaa, mutta siinä on aina omat vaaran paikkansa – kuten aina koirien kanssa. Nettisivuillakin muistutetaan, että kaikki ulkoilevat alueella koirinensa omalla vastuulla.

Dodo ja Nala -kokoonpanolla meno pysyi varsin maltillisena, joten suurempaa syytä huoleen ei ollut. Päinvastoin, välillä teki mieli jopa vähän villitä turhan viilipyttymäistä kaksikkoa. Jotenkin sitä ajatteli, että mäyrinkäinen olisi sinkoillut mustan kumiluodin lailla sinne tänne ja että sitä olisi saanut kotiinlähdön aikaan pyydystää useamman tunnin, mutta vielä mitä. Dodon mielestä parasta koko alueella olivat ruohomättäät, joilla se onnellisena laidunsi, sekä grillatut makkarat, jotka tuntuivat (kuolan määrästä päätellen) huutavan sen nimeä. Kolmanneksi parasta oli tietenkin se, kun alueelta sattui löytymään joku keppi tai karahka, jonka myös Nala olisi halunnut itselleen.

Vaikka meidän koiramme eivät varsinaisesti käyttäneetkään tilaa hyväkseen tai juosseet alueella hullun lailla, olivat ne molemmat kotimatkalla todella väsyneitä. Dodo kipittikin heti kotiin päästyään omaan pesäänsä, eikä olisi millään seuraavana aamuna jaksanut herätä aamupalalle (pakko myöntää, että tässä kohtaa oli pakko käydä tarkastamassa, että otus ylipäätään oli hengissä). Olen aina sanonut, että väsynyt koira on onnellinen koira, joten uskaltaisin väittää Koirakallion Metsän olleen ainakin tästä näkövinkkelistä täyden kympin paikka!

Onko täällä muita Koirakallion Metsässä vierailleita? Minkälaisia fiiliksiä paikka teissä herätti? Tai tiedättekö kenties muita koirille suunnattuja, käymisen arvoisia paikkoja?