En tiedä, mitä pelkäsimme tai juoksimme karkuun, mutta kauhea kiire meillä tuntui olevan. Lähdettyämme aikaisin matkaan Viron Ääsmäeltä, pysähdyimme seuraavan kerran vasta Liettuassa. Matkasimme läpi Latvian, jossa kirosimme reikäisiä teitä ja epämääräisiä bensa-asemia, joiden hinnasto tuntui kallistuvan aina, kun auton kaarsi mittarille. Natustimme naurettavan onnellisina valkosipulileipiämme, keksimme epämääräisille liikennemerkeille merkityksiä ja rajanylityspaikoilla mietimme, mahdoimmeko virkailijoiden silmissä näyttää jotenkin epäilyttäviltä ilman aikatauluja tai määränpäätä.
Yritin ikuistaa jokaisen haikaranpesän ja kaurislauman reitillämme. Halusin täyttää mieleni kauniilla maisemilla, loppukesän viljapelloilla ja laskevan auringon värjäämillä vaaleanpunaisilla pilvenhattaroilla, vaikkei kaikki näkemämme todellakaan ollut yhtä helppoa ja huoletonta. Halusin sulkea silmäni aina, kun näin liian lyhyisiin liekoihin kahlittuja lehmiä tai langanlaihoja koiria juoksentelemassa tienvierustoilla, ja sydämeni särkyi yhä uudestaan ja uudestaan. Itkulle ei meinannut tulla loppua, kun tajusin, että ajan saatossa sortuneiden talojen sisällä oli vielä elämää ja että hylättyjen autiotalojen näköisissä hökkeleissä todella yritettiin pysyä elämänsyrjässä kiinni.
Tuntui äärettömän epäreilulta, että me kaksi saatoimme vain jatkaa matkaamme ja ehkä myöhemmin unohtaa näkemämme, mutta heillä ei ollut sitä mahdollisuutta.
Ehkä näennäinen kiireemme johtui siitä, että olimme molemmat seikkailleet Viroa ja Latviaa ristiin rastiin niin monta kertaa aiemminkin. Meillä oli palava halua nähdä ja kokea jotain uutta, ja se jokin sijaitsi Liettuassa. Kiiruhdimme kohti Šiauliaa, jossa sijaitsi ensimmäinen varsinainen pysähdyspaikkamme, Ristikukkula, joka jo kuvien perusteella muistutti Hiidenmaan Ristimäkeä. Kilpailimme laskevan auringon kanssa lähestyvää yötä vastaan siitä, kumpi ehtisi ensin kukkulalle.
Jätimme automme parkkiin tienpientareelle, sillä tuntui, ettei minuutteja ollut hukattavaksi. Liukastelimme tallatuilla poluilla, jonne aamupäivän sadekuuro tuntui jääneen lammikoiksi jumiin. Ristit, pyhimyksenkuvat ja rukousnauhat alkoivat piirtyä horisonttiin, ja käsi kädessä ruohikossa kävellessämme meidät valtasi yhtäkkiä outo rauhallisuus.
Tuntui hurjalta seistä jättimäisen ristimeren edessä tietäen, että neuvostoaikana paikka oli tuhottu peräti neljään kertaan ja kerran koko kukkula risteineen oli tasoitettu olemattomaksi. Että ilman sinnikkäitä liettualaisia, jotka kerta toisensa jälkeen pystyttivät ristit uudelleen, koko paikkaa ei enää olisi olemassa. Kaikkien ahmimieni tiedonmurusten ansiosta tiesin, että alun perin ristejä oltiin pystytetty neuvostoaikana kadonneiden ja kuolleiden muistoksi, ja että nykyään kaikenlaiset kulkijat turisteista paikallisiin saattoivat poiketa tuomassa paikalle oman ristinsä. Ilta-auringossa hiljaa kuiskaillen ihmettelimmekin, miten kaikkein suurimmat ja painavimmat ristit oli edes saatu kuljetettua paikalle. Sillä mikäli ristien pintoihin raapustettuihin teksteihin oli uskominen, niitä oli tuotu Australiasta ja Yhdysvalloista asti.
Kukkulalla liikkui lisäksemme muitakin. Kukaan ei puhunut mitään, ja sama hiljaisuus tarttui meihinkin. Paikalla olleet turistit puristivat Raamattuja käsissään, tekivät ristinmerkkejä ja suutelivat rukousnauhoja samalla kun mietin, että olisipa tässä maailmassa jotain, mihin voisin itse uskoa yhtä vahvasti. Kaikkialla leijailevan rauhallisen hiljaisuuden rikkoi vain tuulikellojen ääni, joka loi paikkaan aavemaista tunnelmaa. Sellaista, joka sai ihokarvat pystyyn ja kylmät väreet kulkemaan pitkin kehoa.
Kaiken sen keskellä tunsin itseni kovin pieneksi. Ja onnekkaaksi. Jostain syystä tunsin suurta riemua siitä, että olimme tulleet paikalle. Että saatoin vaellella paljain jaloin ristiviidakossa, pysähdella ihailemaan kauniita yksityiskohtia ja sitä nerokkuutta, miten kulkijat olivat muovanneet erilaisista materiaaleista omannäköisiään ristejä sinne tänne. Ihailin koukeroisia kirjaimia, puun pintoihin ikuistettuja rakkaustarinoita sekä toiveita paremmasta huomisesta.
Kuten edelliselläkään kerralla Hiidenmaalla, meillä ei taaskaan ollut omaa ristiä tai edes rukousnauhaa mukana. Varjojen pidentyessä ja tuulikellojen kilkattaessa aavemaisesti taustalla saatoimme vain toivoa, että elämä olisi silti meille jatkossakin suotuisa.
Uikkupolulle on helppo löytää, kun laittaa navigaattoriin määränpääksi Raision lintutornin, jolloin auton saa kätevästi parkkeerattua heti polun alkuun. Olen aina kiertänyt lenkin myötäpäivään (, koska lintutorni on vetänyt puoleensa), mutta kylteistä päätellen oikea suunta olisi kuitenkin vastapäivään… Kyseessä on lyhyt, noin neljän kilometrin mittainen rengasreitti, joka kiertää Raisionlahden pohjukan. Lopun lyhyttä polkuosuutta lukuun ottamatta maasto on täysin tasaista ja hieman tylsää: osa reitistä kuljetaan kävelytietä ison tien varressa, jonka lisäksi matkaan mahtuu useampia kohtia omakotitalojen takapihoilla tepastellen. Luultavasti juuri sijaintinsa takia polku on myös todella ruuhkainen, ja lenkkeilijöiden lisäksi kävelijänä saa ihan tosissaan varoa ohi suhahtelevia pyöräilijöitä. Kyseessä ei siis tosiaankaan ole rauhallisin tai rentouttavin lenkkipolku, mutta kerran vuodessa -reittinä se on erinomainen.