Suomen suurin matkablogiyhteisö
bloggaaminen haaste Valokuvaus

Totuus blogikuvien takaa

18.10.2021

Tiesitkö, että kiiltäväpintaisten somekuvien takana on usein verta, hikeä ja kyyneleitä? Niin, ja vähintäänkin yksi koko touhuun kyllästynyt, kuvaajana toimiva puoliso.

Selailin yhtenä päivänä blogikuvia pitkälle taaksepäin ja useamman otoksen kohdalla huomasin miettiväni, että ”kunpa lukijat tietäisivät, mitä tämänkin kuvan ottaminen on vaatinut”. Siispä tuumasta toimeen, ja jakamaan ne oudoimmat tarinat ja kommellukset siloiteltujen otosten takaa!

Perheriita melontaretkellä

Ihanan värikäs melontakuva; aurinko paistaa, vesi kimmeltää sinisenä eikä taivaallakaan näy pilviä. Voisi luulla, että koko melontareissu oli yhtä hattaraa ja vaaleanpunaista unelmaa – todellista parisuhteen laatuaikaa siis. Totuus on kuitenkin ihan toinen! Kyseisenä päivänä tein juttua paikallislehteen ja jouduin sen takia kiertämään useamman luontokohteen samana päivänä. Melontareissu oli päivän viimeinen aktiviteetti, ja ilman lepoa tai kunnollista ruokataukoa olimme molemmat aivan loppu. Olen itse innokas meloja, mutta miehelleni kokemus oli ensimmäinen laatuaan. Kuvan takia minun oli pakko istua edessä, eikä aikaakaan, kun ajelehdimme päämäärättömästi vaarallisen lähellä kiviä, uppotukkeja ja rantoja. Hermoilin aikataulun, kameran ja pystyssä pysymisen puolesta samalla, kun mieheni yritti parhaansa mukaan opetella melomaan. Voin kertoa, että nautinto oli tästä reissusta kaukana, ja touhu meni lähinnä tiuskimiseksi. Lopulta pysähdyimme johonkin sopivalle metsärannalle vain todetaksemme, että maaperä muistutti lähinnä suota, ja heti noustessamme kanootista, kastelimme kenkämme läpimäriksi. Se, jos mikä kruunasi muutenkin huonosti menneen reissumme, emmekä loppumatkasta juuri puhua pukahtaneet. Tämän kyseisen reissun jälkeen en myöskään ole saanut miestäni enää ylipuhuttua melontaretkelle… Jännä juttu.

Vaatteiden vaihtoa keskellä suota

Tämä reissu oli yksi erikoisimmista aikoihin – harvoin nimittäin tulee raahattua luontoretkille mitään vettä ja kameraa kummempaa mukaan. Mutta tälle toukokuiselle suoretkelle raahasin repullisen vaatteita mukaan, sillä en osannut arvioida, mikä vaate näyttäisi kuvissa parhaimmalta. Oli varsin eksoottista vaihtaa vaatteita pitkospuilla ja toivoa, ettei suolla olisi muita lenkkeilijöitä. Yksi pyörä tuli vastaan, kun yritin vauhdissa tempoa jotain rintsikoiden peitoksi – siinä kuitenkaan onnistumatta. Toivottavasti en aiheuttanut kyseiselle fillaroijalle loppuelämän traumoja…


Paniikkia aiheuttaneet kaatuilevat puut

Onneksi tämä kuva on otettu takaapäin, etteivät meidän kauhistuneet naamat näy. Kävi nimittäin niin, että Repoveden kansallispuiston kallioilla istuessamme havahduimme ensin ihmeelliseen narinaan ja sen jälkeen kamalaan rysäykseen. Huomasimme, että takanamme oli kaatunut puu lähellä reittiä, josta ihmiset kulkivat. Kyseisenä päivänä ei ollut mitenkään järkyttävän tuulista: emme ennen puun kaatumista olleet edes kiinnittäneet tuuleen erityistä huomioita. Voin kertoa, että kyseisen rysäyksen jälkeen tuijotimme jatkuvasti puiden latvoja ja pelkäsimme liiskautuvamme seuraavan kaatuvan puun alle… Loppuretki ei siis ollut niin kovin nautinnollinen ja seesteinen, mitä kuvista olisi ehkä voinut luulla. Oikeastaan olimme todella onnellisia, kun vihdoin pääsimme autolle ja turvallisen matkan päähän huojuvista puista.

Mitä vaan Instagram-kuvan takia

Olin käymässä vanhemmillani, ja siinä sohvalla Instagramia selaillessani törmäsin muutamaan kivaan pilkkikuvaan – ja siitähän se ajatus taas lähti. Kaivoin varastosta isän vanhat pilkkivermeet ja suuntasin viereiselle järvelle kaira kainalossa. Koska tarkoitus ei suinkaan ollut saada saalista, ei koukkuun päätynyt minkäänlaista syöttiä. Pilkkireissu taisi muutenkin kokonaisuudessaan kestää maksimissaan vartin verran, sillä olin lähtenyt kiireellä aivan liian ohkaisissa vaatteissa, eivätkä kenkänikään pitäneet vettä loskaisella jäällä. Kaikessa kiireessä kuitenkin unohdin kameran kotiin, joten jouduin tyytymään kännykkälaatuun (tai oikestaan Instagram-laatuun, sillä sieltä löytyi kiva filtteri). Kuva jäi kuitenkin kovin rakeiseksi, eikä se siitä syystä koskaan päätynyt Instagramiin asti. Reissu, jossa ei taaskaan ollut mitään järkeä, mutta tulipahan testattua pilkkimistä vuosien tauon jälkeen.

Perseelleen mennyt kuukkelijahti

Uskon, että aika moni törmäsi viime talvena suloisiin kuukkelikuviin, joissa lintu söi kuvaajan kädestä. Kehitin tällaisesta(kin) kuvasta itselleni pakkomielteen, ja kun varasimme mökin Saariselältä, aloin heti selvittämään, mikä olisi paras paikka kuukkelijahtia ajatellen. Ahkera googlettelu ja Instagramin selailu tuntuivat kannattavan, sillä törmäsin päivitykseen, jossa kerrottiin takuuvarmasta kuukkelipaikasta. Tuntui olevan aivan sama, mihin kellon- tai vuodenaikaan paikalle saapuisi, niin kuukkeleita olisi jo oksilla odottamassa. Kuulostaako muidenkin mielestä liian hyvältä ollakseen totta? Kirpeänä talvipäivänä, jolloin pakkanen laski lähes kolmeenkymmeneen, lähdimme rämpimään kuukkelipaikalle. Toppautumisesta huolimatta olimme aivan jäässä ja jouduimme hyppelemään koko ajan paikallamme, ettemme olisi jäätyneet pystyyn. Ettei reissu olisi aivan turha, yritin houkutella kuukkeleita esiin monin eri keinoin: viheltelin ja koetin matkia kuukkelin ääntä (tietämättä tässä kohtaa, miltä kyseinen lintu edes kuulostaa), soitin kuukkeliääniä YouTubesta, rapistelin siemenpussia ja rämmin umpihangessa päämäärättömästi sinne tänne toivoen, että bongaisin jonkun kuusen oksalta kuukkelin. Pahimpaan ketutukseen (ja pysyäkseen lämpimänä) mieheni päätti tehdä hangesta löytyneestä risusta itselleen makkarakepin, johon kaiversi nimikirjaimensa. Koko kurjuuden kruunasi kuitenkin se, että nuotion sytytettyämme huomasin, että olin unohtanut makkarat vuokramökin pöydälle… Retken lopputulos: 0 x kuukkeli, 0 x kuukkelikuva, 0 x paistettu makkara, 1 x nälkäkiukku, 4 x jäätynyt käsi, 20 x jäätynyt varvas.

Kovia kokenut kamera

Tällä reissulla kamera koki kovia. Vaikka kuva saattaa jälleen kerran näyttää ihanan rauhalliselta ja seesteiseltä, totuus on aivan toinen. Liedon Vanhalinnan kukkulalla oli kyseisenä kesäiltana aivan järjetön ruuhka: porukkaa tuli ja meni, ja kaikki halusivat ikuistaa kauniin auringonlaskun. Hieman häpeissäni asettelin kameran ja tripodin heinikkoon ja annoin itselaukaisimen laulaa. Juuri samalla hetkellä paikalle pamahti lapsijoukkio, jotka sinkoilivat sinne tänne kukkulalla. Voitte vaan arvata, oliko kamerani myös tulilinjalla. Kauhunsekaisin tuntein katselin, kun kamera pyöri heinikossa ensimmäisten lasten jyrättyä sen jalkoihinsa. Kun sain tarkastettua, ettei kameralle ollut käynyt mitään, pyysin lapsosia hieman katsomaan jalkoihinsa. Pyyntöni kaikuivat kuitenkin kuuroille korville, joten päätin odottaa, että lapset lähtisivät. Kun kukkula jälleen hiljentyi, asettelin kameran uudestaan kuvausvalmiuteen. Juuri, kun olin rynnistänyt paikalleni istumaan, Dodo tempaisi yhtäkkiä aivan täysillä taaksepäin. Se oli löytänyt itselleen leikkikaverin suloisesta pienestä terrieristä, mutta voitte vaan arvata, missä koirakaksikko kohtasi toisensa. Kameran vieressä tietenkin. En ehtinyt tehdä tai sanoa mitään ennen kuin kamera pyöri jälleen heinikossa vaarallisen näköisesti… Tämän jälkeen sulloin kameran ja tripodin reppuun, enkä enää yrittänyt kuvata yhtään mitään. Kotona katselin hieman harmistuneena tärähtäneitä kuvia (, joista osassa kamera osotti suoraan kohti taivasta), mutta onneksi joukosta löytyi edes yksi julkaisukelpoinen otos.

Ihan muina moottorikelkkakuskeina

Jälleen kerran yksi lavastettu kuva. Vuokrasimme Saariselällä moottorikelkan, mutta kaikesta alkuinnosta huolimatta en lopulta uskaltanutkaan itse ajaa kelkalla: lunta oli monissa paikoissa niin vähän, että kivet ja kannot olivat aivan pinnassa. En uskaltanut vuokravehkeillä lähteä testaamaan ajotaitojani, vaan jätin homman suosiolla mieheni vastuulle. Halusin kuitenkin kivan kelkkakuvan, joten pysähdyimme keskelle metsää poseeraamaan. Tilanteesta hullunkurisen teki se, että juuri kun mieheni oli ottamassa kuvaa, paikalle ajoi takaapäin toinen kelkkakuski. Olin keskellä ajoväylää, enkä todellakaan osannut siirtää kelkkaa yhtään mihinkään. Menin ihan paniikkiin ja hyppäsin vain pois kelkan kyydistä – mikä ei varsinaisesti auttanut tilannetta. Onneksi kelkkakuski oli varsin ymmärtäväinen, enkä saanut raivohuutoa osakseni (, vaikka sen toki olisinkin ajattelemattomalla käytökselläni ansainnut).

Siivoustalkoot Norjan rannalla

Ensikosketuksemme Norjaan ei ollut kaikkein ruusuisin. Saapuessamme ensimmäisenä iltana rannalle, joka ainakin kauempaa näytti todella kauniilta, koimme lähemmän tarkastelun jälkeen aikamoisen järkytyksen. Kaikkialla oli roskia. Tarkemmin suomalaisten roskia, kuten Pirkan oluttölkkejä ja karjalanpiirakkapusseja, Valion jogurttipurkkeja ja Rainbown valmisaterioita. Suuttumus oli suuri, ja niinpä ensitöiksemme siivosimme koko rannan. Kuvat otettiin totta kai vasta siivoustalkoiden jälkeen (paitsi tämä yllä oleva, jossa näkyykin vielä muutamia roskia). Muistan, miten pettyneitä olimme suomalaisiin retkeilijöihin, mutta myös Norjaan: olivatko kaikki kauniit Instagram-kuvat pelkkää huijausta? Toki matkan aikana löysimme monta loistavaa ja roskatonta kohdetta, mutta tuolloin pettymys oli päällimmäisenä tunteena, ja mietimmekin jopa hetken kääntävämme auton nokan takaisin Suomeen.

Hiekat kuvaajan naamalle

Tarpoessamme Kuurinkynnään aavikkomaisissa maisemissa Liettuassa, keksin muka hienon kuvaidean. Ajatuksena oli siis taiteellisesti nostaa maximekon helmaa ja potkaista hiekkaa kauniissa kaaressa ylöspäin. Homma ei kuitenkaan mennyt suunnitellusti, sillä sen kummempia ajattelematta potkaisin hiekkaa niin vauhdikkaasti, että osansa saivat sekä kuvaaja että kamera… Hiekkakuvia ei tämän jälkeen enempää otettu, sillä jouduin nopeasti tutkimaan, minkälaisia vaurioita kamera sai… Kerrottakoon, että vieläkin kameran koloista löytyy hiekanjyviä, ja jouduin ostamaan reissun jälkeen päivittämään kuvauskalustoani, sillä en enää luottanut kovia kokeneeseen matkakaveriini. Myös kuvaaja-raukka sai osansa hiekasta, mutta onneksi hänet oli huomattavasti helpompi puhdistaa.

Ryytynyt retkikoira ja epäonnistunut teltan pystytys

Yllä oleva kuva on viimeisimmältä telttaretkeltämme. Otimme reissusta upeita ”nukuin yön teltassa järvenrannalla ja elämä on ihanaa” -kuvia, mutta totuus näkyy oikeastaan tästä kuvasta: teltta oli tungettu puiden väliin – ja kuten huomaatte, se ei oikein meinannut mahtua. Lisäksi teltan pystytys vei todella kauan aikaa, ja jouduimme turvautumaan YouTubeen ohjeita etsiessämme. Lopulta saimme teltan pystyyn, mutta kuten retkikoira Nalan ilmeestä näkee, homma ei oikein missään vaiheessa ollut hanskassa…

Sellaista tällä kertaa! Olisi kiva päästä lukemaan samanlaisia postauksia myös muista matkablogeista, joten tässäpä postausideaa muillekin! Tai jos olette jo vastaavanlaisen tehneet, niin linkatkaa postauksenne kommentteihin.

Kanta-Häme vinkit

Tiirinkosken tehdas Hämeenlinnassa – pysähdy täällä

14.10.2021

Kun on käytännössä koko aikuisikänsä asustanut Turussa, ruuan ja juoman luvatussa maassa, jonka kadun ja joen varret ovat täynnä toinen toistaan persoonallisempia ravintoloita ja kahviloita, sitä on ehkä huomaamattaan tullut hieman ronkeliksi. Ronkeliksi siinä mielessä, että enää pelkkä kiva astiasto kahvilassa ei säväytä, vaan paikalta haluaa paljon enemmän.

Hämeenlinnan ruoka- ja kahvilakulttuuri on jäänyt harmittavan vähälle, mutta kun nyt vihdoin löysin suosittelujen kautta varsinaisen helmen, halusin heti päästä jakamaan sen myös teille. Ehkäpä sieltä ruudun toiselta puolelta löytyy samanlaisia haihattelijoita, jotka haluavat juoda chai lattensa kivassa ympäristössä, kauniiden koriste-esineiden ympäröimänä ja poiketa sen jälkeen pihalle rapsuttelemaan lampaita.

Mikä Tiirinkosken tehdas siis on? Se on sopivan harmoninen sekamelska kauppaa, kahvilaa ja maatilaa. Paikka, jossa voisi käyskennellä tuntikausia, sillä joka kulman takana tuntuu olevan jotain uutta ja jännittävää. Paikka, missä voi hetken kuvitella olevansa maatalon isäntä tai emäntä, ja jonne on hurjan helppo tulla ja aavistuksen vaikeampi lähteä. Paikka, jossa voi rakastua palavasti maljakkoon (näin kävi minulle), nauttia härkäpapujauhoista valmistettuja vohveleita ja ostaa oman tilan tuotteita kotiin. Paikka, joka on sopivasti persoonallinen, mutta kuitenkin loppuun asti mietitty.

Tiirinkosken pihapiiristä löytyy myös monenlaisia eläimiä: parisataa lammasta, ylämaankarjaa, kissoja, koiria ja kanoja. Se, mikä erityisesti ilahdutti, oli eläinten laidunten koko. Kerrankin näki lampaita ja karjaa, joilla oli oikeasti lääniä liikkua. Luin nettisivuilta, että lampaat ovat alkuperäisrotuisia Ahvenanmaan saaristolampaita sekä jalostettuja Gotlannin turkislampaita. Lampaat hyödynnetään tilalla monipuolisesti, sillä niistä saatavat villa, talja ja liha ovat myynnissä myymälässä.

kansallispuisto luontopolku Päijät-Häme Suomi

Päijänteen kansallispuisto – Päijät-Hämeen paratiisi

10.10.2021

Kauniita harjumaisemia ja vettä molemmin puolin tietä. Kauas horisonttiin jääviä, viipyileviä katseita, ilmassa tuoksuva talvi, muuttolinnut ja auringon viimeiset säteet. Niistä koostui meidän lokakuinen syysretkemme Päijänteen kansallispuistoon. Vaikka olin kuvitellut sydämeni sykkivän pohjoisen tai merien kansallispuistoille, tuntui myös Päijät-Hämeen luonnossa ihmeen kotoisalta. Oli hurjan helppoa hengittää ja mieli oli utelias. Olisin halunnut kiivetä jokaiselle nyppylälle ja jatkaa mutkittelevia polkuja aina vain pidemmälle. Harjumaisemat lumosivat minut kilometri toisensa jälkeen, emmekä meinanneet päästä määränpäähämme, sillä koko ajan oli pysähdyttävä ihastelemaan edessä aukeavia näkymiä.

Joutsenet ja kanadanhanhet olivat kokoontuneet läheiselle lammelle tekemään muuttoa. Samalla kun katselin niiden lähtemistä, kurkkua kuristi. Siinä hetkessä, kirpeän syystuulen puhaltaessa ja auringon maalatessa maisemaa viimeisillä säteillään, olisin niin kovasti halunnut lähteä lintujen mukaan. Levittää käteni, nousta taivaalle ja jatkaa kohti valoa ja lämpöä. Hetken aikaa tuntui äärettömän epäreilulta, että toiset saavat lähteä ja minun pitää jäädä. Jäädä, vaikka jokainen solu minussa huutaa, että on päästävä pois. Jonnekin muualle. Palata vasta sitten, kun ilmassa on taas lupaus keväästä ja valosta.

Päijätsalon ympyräreitillä pääsee kiipeämään

Olin kovasti miettinyt säästäväni Päijänteen kansallispuistoa kesälle, sillä olisin halunnut päästä tutustumaan puistoon meloen, mutta niin me vain suunnistimme sinne edellisenä viikonloppuna. Päätimme kiertää Päijätsalon ympyräreitin, sillä sen varrelta löytyi kiinnostavan oloinen näköalatorni, jota on sotavuosina (1939-1944) käytetty myös lennonvalvontatehtävissä.

Mutta palataanpas lähtöpisteesen eli parkkipaikkaan, joka sijaitsee Sorolantiellä. Parkkipaikan opastetaulussa kerrotaan Päijätsalon alueesta, ja kartasta näkee hyvin kansallispuiston puolelle kulkevat polut välimatkoineen. Päijätsalon ympyräreitti ei siis kokonaan kulje kansallispuiston alueella, vaan sinne pääsee pujahtamaan vasta hetken metsässä talsittuaan. Lyhyin reitti pysäköintipaikalta Päijätsalon näkötornille on noin puolentoista kilometrin mittainen, mutta halutessaan tornille voi kiertää rantamaisemien ja Pyydysniemen tulipaikan kautta. Tällöin menomatkalle tulee mittaa reilut pari kilometriä. Koska nälkä kurni pitkän ajomatkan päätteeksi, päätimme suunnata lyhintä reittiä näkötornille, jossa olimme suunnitelleet syövämme retkieväät.

Näkötornin polku on samalla luontopolku, jonka varrella kerrotaan kasveista ja eläimistöstä, ja mahtuipa reitille muutama kysymystaulukin, jotka ovat osa Suomen Ladun Hyvinvointia luonnosta -työryhmän tuottamaa materiaalia, joka johdattelee kulkijaa herättelevillä kysymyksillä mielen ja hyvinvoinnin maisemiin. Reitin ensimmäiset metrit kuljettiin valoisassa kangasmetsässä, josta löytyy myös sadan linnunpöntön muodostama Pömpelikylä. Kyseessä on tempaus, jossa Päijätsalon vakituiset asukkaat ja lomailijat pystyttivät metsään eräänlaisen lintujen lomakylän saaren sirkuttajille. Maasto oli melko juurakkoista, ja polulle oli kaatunut muutama kuusikin. Luin Luontoon.fi-sivustolta, että reitti olisi merkattu punaisin ja sinisin merkein, mutta ne menivät itseltäni täysin ohi. Maasto on kuitenkin niin hyvin tallattu, ettei eksymisvaaraa ole. Ehkä tästä syystä omakin huomio kiinnittyi kaikkeen muuhun, paitsi merkintöihin…

Hetken metsässä tallusteltuamme aloimme ihmetellä, miksi ihmeessä reitti oli luokiteltu keskivaativaksi. Mietimme virnistellen, voisiko pelkkä juurakkoisuus aiheuttaa sen, ettei reitti ollutkaan vaativuudeltaan se kaikista helpoin. Hetken päästä hymy kuitenkin hyytyi, sillä tasaisen kangasmetsäosuuden jälkeen reitti lähtee kohoamaan jyrkästi ja pitkästi. Samalla astuimme myös kansallispuiston puolelle. Mäessä sykkeet kohosivat mukavan korkeiksi, ja olikin ihan kiva jäädä välillä keräilemään mustikoita ja katselemaan metsämaisemaa ihan muuten vaan (ja samalla yrittää saada läähätystä laantumaan).

Kiipeäminen kuitenkin kannatti, sillä mäen päällä pääsimme vihdoin näkemään monien hehkuttaman näköalatornin. Kapusimme tornin huipulle varovasti, sillä askelmat olivat kapeat ja jyrkät. Pariin otteeseen jäimme myös isoine reppuinemme kiinni portaikkoon, joten mikään tilaihme ei ole kyseessä. Tornin huipulla ollaan 180 metrin korkeudessa, ja kun vihdoin pääsimme kaikki ylös asti (pidimme kunnon välimatkat kiivetessä, sillä emme halunneet pudota toistemme syliin), aukesi edessämme huikeat näkymät Päijänteen suurimmalle selälle, Tehinselälle. Päätimme lennättää tornista myös dronea, sillä tuuli oli juuri sopivasti hetkeksi tyyntynyt.

Retkikeitin testissä

Olin ottanut matkalle mukaan uuden retkikeittimen, jonka testausta odotin vähintään yhtä innoissani kuin Päijänteen maisemiakin. Norjassa meillä oli mukana kaverini keitin, ja olenkin siitä asti aina enemmän ja vähemmän vakavissani harkinnut kapistuksen ostoa itsellenikin. Nyt kesän pitkään jatkuneet maastopalovaroitukset ja toisaalta myös monituntisiksi venyneet ruuanlaittoyritykset nuotiolla olivat tehneet oman tehtävänsä, ja raaskin vihdoin ostaa oman retkikeittimen.

Olinkin lapsellisen innoissani, kun levittäydyimme kallioille tornin juureen ja aloitimme ruuanlaiton. Lähdimme liikkeille maailman helpoimmista retkieväistä eli tuunatusta pussicarbonarasta sekä kaikkien retkeilijöiden hehkuttamasta leipäjuustosta kinuskikastikkeella. Tuntui oudolta ja jotenkin väärältä, kun sapuskat valmistuivat niin vaivattomasti ja nopeasti – eivätkä vaatteet haisseet reissun jälkeen savulta. Toki nuotiolla istuskelussa on oma tunnelmansa, mutta näin nopeahkolla päiväretkellä (olimmehan lähteneet reissuun ihan liian myöhään) keitin vei ehdottomasti voiton.

Innostuimme touhusta melkoisesti, ja uskonkin, että keittimelle tulee paljon käyttöä retkillä. Enää pitäisi löytää kivoja ja helppoja ohjeita! Tarkoituksena on siis jatkossa tehdä retkiruuat alusta asti itse ja jättää pussipastat kaupan hyllylle. Toivotaan, että tämä into kantaa paria seuraavaa reissua pidemmälle, haha.

Luontopolku lumosi

Päijätsalon luontopolku oli positiivinen yllätys, ja me kaikki olimme siitä innoissamme. Vaikka metsäosiot eivät olleetkaan kovin vaihtelevia tai erikoisia, näkötorni ja sen maisemat olivat huikeat. Reitillä riitti nousua ja laskua, mutta ehkä juuri se teki polusta mielenkiintoisen. Oli myös kivaa, ettei polulla ollut ruuhkaa, vaikka parkkipaikka olikin lähtiessämme ollut täynnä autoja. En tiedä, minne autoilijat olivat piiloutuneet, mutta me emme retkemme aikana törmänneet kuin muutamaan ulkoilijaan.

kaupallinen yhteistyö reissupaku

Ensimmäiset askeleet kohti omaa reissupakua

3.10.2021

Kaupallinen yhteistyö: Sortter

Matkailussa minua on aina kiehtonut vapaus ja huolettomuus. Vapaus tulla ja mennä juuri niin kuin itse haluaa, huolettomana ilman aikatauluja tai tarkkoja päivämääriä. Pysähtyä, kun siltä tuntuu, mutta toisaalta halutessaan jatkaa nopeastikin matkaa. Tästä syystä olen kokenut pidennetyt viikonloput ja etukäteen ostetut lennot hieman hankaliksi. Miten ihmeessä voisin tietää, missä tunnen oloni milloinkin parhaimmaksi tai milloin tarkalleen haluan palata? Tällainen nuuskamuikkustelija haluaa nähdä ja kokea, kulkea omia polkujaan juuri niin ripeästi tai hitaasti kuin vain ikinä haluaa.

Palattuamme asuntoautoretkeltä Saariston Rengastieltä, aloimme ehkä hieman yllättäen kumpikin haaveilla reissupakusta. Projektista, jonka parissa voisimme ahkeroida talven ja jollaisen kokoamiseen meillä olisi enemmän intoa kuin aikaa tai osaamista. Hetken pallottelimme myös ajatuksella asuntoautosta tai valmiista pakusta, mutta kumpikaan ei tuntunut meiltä. Halusimme jotain keskeneräistä, sellaista, jonka kanssa kaikki olisi mahdollista. Halusimme autolta jotain samaa, mitä ehkä etsimme toisistamme.

Onneksi olemme siinä mielessä loistava pari, että minä suorastaan pursuan ideoita, kun taas mieheni toimii projekteissa järjen äänenä ja toteuttajana. Siinä missä itse saatan etsiä inspiraatiokuvia netistä, hän usein on jo vasara kädessä toteuttamassa niitä. On hurjan turvallista haihatella, kun vierellä on tyyppi, joka varmistaa, etten nouse liian korkealle maanpinnasta.

Viime kuukausina olen siis istunut lukemattomia tunteja koneen äärellä etsiessäni tietoa reissupakuista: olen linkkaillut miehelleni iltalukemiseksi ja -katsomiseksi videoita, artikkeleita ja mielenkiintoisia keskusteluja. Loin jopa oman WhatsApp-ryhmän pakuprojektille. Siihen kuuluu lisäkseni vain mieheni, joka tosin on mykistänyt ryhmän, eikä aina muista reagoida kaikkiin viesteihini… Olen myös kirjoittanut vihkooni muistiinpanoja sormet kipeinä milloin eristämisestä, milloin ilmastoinnista, ja välilehdiltä löytyy useampi sisustussivusto, josta löytyisi kaikkea täydellistä pakuumme.

Toisinaan, kun en ole jaksanut olla järkevä ja etsiä faktatietoa, olen leikitellyt ajatuksella siitä, minkälaisen roadtripin voisimme järjestää ja mistä reittimme mahdollisesti kulkisi. Tällaisena haihattelijana ja haaveilijana olen jo maalannut meidät mielessämme niin Italian kapeille kujille kuin Sveitsin vuoristoonkin.

Jos haaveilu on minun juttuni, niin toista se on uusien alkujen kanssa. Olen hurjan huono ottamaan ensiaskeleita tai tekemään suuria päätöksiä – ainakaan, jos on kyse rahasta. Haluan, että tililtä löytyy aina tietty puskuri, ja pyrin muutenkin välttämään turhia ostoksia. Olen isojen asioiden edessä myös hieman arka. On hurjan paljon helpompaa seikkailla siellä täällä vailla päämäärää kuin varata pankista aika asuntolainaa varten. Olen myös juuri se tyyppi, joka haluaisi, ettei mihinkään koskaan tarvitsisi ottaa lainaa.

Olikin oikeasti hieman pelottavaa, kun mieheni alkoi puhua autolainasta, jotta unelmamme reissupakusta olisi mahdollista toteuttaa jo ennen kesää. Kurkkua kuristi ja tuntui, että nyt oltiin liian isojen ja hankalien asioiden äärellä. Jouduin useampaan kertaan esittämään itselleni kysymyksen, haluanko tätä oikeasti näin paljon. Ja kun kerta toisensa jälkeen huomasin vastaavani myöntävästi, oli pakko ottaa ensimmäinen askel. Itse olisin suunnannut omaan kotipankkiini, jossa olen ollut asiakkaana aina ja jonka työntekijät tunnen nimeltä. Pankkiin, jonne aina lapsena marssin säästöpossuni kanssa ja jonka sisällön halusin tyhjentää mahdollisimman kovaäänisesti tiskille.

Mies kuitenkin toppuutteli ja kehotti kilpailuttamaan lainan. Niinpä me sitten yhtenä iltana istuskelimme sohvalla ja tutustuimme Sorteriin, jossa pääsi muutamalla klikkauksella helposti kilpailuttamaan autolainan. Periaate on sama kuin monilla hotellien vertailusivustoilla, sen verran minäkin ymmärsin jo lyhyen tarkastelun jälkeen. Tutkailimme alkuun lainalaskuria, ja oli mielenkiintoista saada hinta-arvio omille suunnitelmille ja haaveille. Sivuilta löytyy omat kilpailutuskohdat lähes kaikelle mahdolliselle, luottokorteista asuntolainoihin ja remonttilainoista puhelinliittymiin. Myös autolainalle on oma sivunsa, jossa pääsee tekemään ilmaisen hakemuksen – joka ei sido mihinkään. Hakemuksessa kyseltiin muun muassa ammattia, siviilisäätyä sekä työ- ja tuloasioita. En tiedä miksi, mutta on aina jotenkin yhtä kuumottavaa kirjoittaa johonkin virallisiin papereihin olevansa yrittäjä. Ja samalla tajuta, että tässä on kohta jo pari vuotta yrittäjyyttä takana, ja että hengissä ollaan.

Lainahakemuksen lähetyksen jälkeen sain välittömästi useamman lainatarjouksen: lähes kaikilta lainantarjoajilta olisin saanut hakemani summan, mikä tuntui todella hyvältä. Veikkaan kuitenkin, että yrittäjätaustani vaikutti loppuihin päätöksiin negatiivisesti: olenhan melko tuore yrittäjä, ja siten tietynlainen riski. Toki olisin voinut kilpailuttaa lainan yhdessä puolisoni kanssa, mutta halusin katsoa, mihin omat rahkeet tällä kertaa riittävät.

Nyt on siis ensimmäiset konkreettiset askeleet otettu matkalla kohti omaa reissupakua. Tuntuu, että projekti otti harppauksen eteenpäin, vaikka vielä jäimmekin punnitsemaan muutaman lainatarjouksen välillä.

Olisi kiva kuulla, jos sieltä ruudun takaa löytyy tyyppejä, jotka ovat toteuttaneet haaveensa lainarahalla.