Liettua road trip Šiauliai

Baltian road trip: Liettuan aavemainen Ristikukkula

15.2.2020

En tiedä, mitä pelkäsimme tai juoksimme karkuun, mutta kauhea kiire meillä tuntui olevan. Lähdettyämme aikaisin matkaan Viron Ääsmäeltä, pysähdyimme seuraavan kerran vasta Liettuassa. Matkasimme läpi Latvian, jossa kirosimme reikäisiä teitä ja epämääräisiä bensa-asemia, joiden hinnasto tuntui kallistuvan aina, kun auton kaarsi mittarille. Natustimme naurettavan onnellisina valkosipulileipiämme, keksimme epämääräisille liikennemerkeille merkityksiä ja rajanylityspaikoilla mietimme, mahdoimmeko virkailijoiden silmissä näyttää jotenkin epäilyttäviltä ilman aikatauluja tai määränpäätä.

Yritin ikuistaa jokaisen haikaranpesän ja kaurislauman reitillämme. Halusin täyttää mieleni kauniilla maisemilla, loppukesän viljapelloilla ja laskevan auringon värjäämillä vaaleanpunaisilla pilvenhattaroilla, vaikkei kaikki näkemämme todellakaan ollut yhtä helppoa ja huoletonta. Halusin sulkea silmäni aina, kun näin liian lyhyisiin liekoihin kahlittuja lehmiä tai langanlaihoja koiria juoksentelemassa tienvierustoilla, ja sydämeni särkyi yhä uudestaan ja uudestaan. Itkulle ei meinannut tulla loppua, kun tajusin, että ajan saatossa sortuneiden talojen sisällä oli vielä elämää ja että hylättyjen autiotalojen näköisissä hökkeleissä todella yritettiin pysyä elämänsyrjässä kiinni.

Tuntui äärettömän epäreilulta, että me kaksi saatoimme vain jatkaa matkaamme ja ehkä myöhemmin unohtaa näkemämme, mutta heillä ei ollut sitä mahdollisuutta.
IMG_4925IMG_4924

Ehkä näennäinen kiireemme johtui siitä, että olimme molemmat seikkailleet Viroa ja Latviaa ristiin rastiin niin monta kertaa aiemminkin. Meillä oli palava halua nähdä ja kokea jotain uutta, ja se jokin sijaitsi Liettuassa. Kiiruhdimme kohti Šiauliaa, jossa sijaitsi ensimmäinen varsinainen pysähdyspaikkamme, Ristikukkula, joka jo kuvien perusteella muistutti Hiidenmaan Ristimäkeä. Kilpailimme laskevan auringon kanssa lähestyvää yötä vastaan siitä, kumpi ehtisi ensin kukkulalle.

Jätimme automme parkkiin tienpientareelle, sillä tuntui, ettei minuutteja ollut hukattavaksi. Liukastelimme tallatuilla poluilla, jonne aamupäivän sadekuuro tuntui jääneen lammikoiksi jumiin. Ristit, pyhimyksenkuvat ja rukousnauhat alkoivat piirtyä horisonttiin, ja käsi kädessä ruohikossa kävellessämme meidät valtasi yhtäkkiä outo rauhallisuus.

_DSC4921

Tuntui hurjalta seistä jättimäisen ristimeren edessä tietäen, että neuvostoaikana paikka oli tuhottu peräti neljään kertaan ja kerran koko kukkula risteineen oli tasoitettu olemattomaksi. Että ilman sinnikkäitä liettualaisia, jotka kerta toisensa jälkeen pystyttivät ristit uudelleen, koko paikkaa ei enää olisi olemassa. Kaikkien ahmimieni tiedonmurusten ansiosta tiesin, että alun perin ristejä oltiin pystytetty neuvostoaikana kadonneiden ja kuolleiden muistoksi, ja että nykyään kaikenlaiset kulkijat turisteista paikallisiin saattoivat poiketa tuomassa paikalle oman ristinsä. Ilta-auringossa hiljaa kuiskaillen ihmettelimmekin, miten kaikkein suurimmat ja painavimmat ristit oli edes saatu kuljetettua paikalle. Sillä mikäli ristien pintoihin raapustettuihin teksteihin oli uskominen, niitä oli tuotu Australiasta ja Yhdysvalloista asti.

Kukkulalla liikkui lisäksemme muitakin. Kukaan ei puhunut mitään, ja sama hiljaisuus tarttui meihinkin. Paikalla olleet turistit puristivat Raamattuja käsissään, tekivät ristinmerkkejä ja suutelivat rukousnauhoja samalla kun mietin, että olisipa tässä maailmassa jotain, mihin voisin itse uskoa yhtä vahvasti. Kaikkialla leijailevan rauhallisen hiljaisuuden rikkoi vain tuulikellojen ääni, joka loi paikkaan aavemaista tunnelmaa. Sellaista, joka sai ihokarvat pystyyn ja kylmät väreet kulkemaan pitkin kehoa.

Kaiken sen keskellä tunsin itseni kovin pieneksi. Ja onnekkaaksi. Jostain syystä tunsin suurta riemua siitä, että olimme tulleet paikalle. Että saatoin vaellella paljain jaloin ristiviidakossa, pysähdella ihailemaan kauniita yksityiskohtia ja sitä nerokkuutta, miten kulkijat olivat muovanneet erilaisista materiaaleista omannäköisiään ristejä sinne tänne. Ihailin koukeroisia kirjaimia, puun pintoihin ikuistettuja rakkaustarinoita sekä toiveita paremmasta huomisesta.

Kuten edelliselläkään kerralla Hiidenmaalla, meillä ei taaskaan ollut omaa ristiä tai edes rukousnauhaa mukana. Varjojen pidentyessä ja tuulikellojen kilkattaessa aavemaisesti taustalla saatoimme vain toivoa, että elämä olisi silti meille jatkossakin suotuisa.

IMG_4940IMG_4943

Ääsmäki road trip Viro

Baltian road trip: reittisuunnitelma

11.2.2020

Kyselin aiemmin tänään Instagramin puolella, kumpi seuraajia kiinnostaisi enemmän, Baltian road trip vai kootut vinkit Berliiniin.  Road trip voitti ylivoimaisesti, joten saamanne pitää! En millään saanut koko reissua mahtumaan yhteen tai edes kahteen postaukseen, joten näitä tulee nyt hieman tiputellen pitkin kuukautta.

Kesäaikaan minusta kuoriutuu aina huoleton haihattelija. Mitä pidemmiksi päivät venyvät, sitä villimmiksi ajatukseni muuttuvat. Maalaan maailmaa aina vain suuremmalla siveltimellä ja ajattelen kaiken olevan mahdollista. Tuntuu, että kaikki maailman aika on vihdoin käsissäni ja voin tehdä sillä mitä ikinä haluan.

Tämäkään kesä ei ollut poikkeus, ja kaikki lähti liikkeelle eräänä elokuisena iltapäivänä. Olimme lähdössä määrittelemättömäksi ajaksi Viroon viettämään kesälomaa, ja siinä sitten pari päivää ennen lähtöä aloimme miettiä, pitäisikö suunnistaa hieman Ääsmäkeä kauemmaksi, kun olimme kerran autolla liikenteessä. Kuten aina, ideoita oli enemmän kuin järkeä, ja niin me sitten lähdimme kohti satamaa sillä asenteella, että Baltian maat tulee tällä reissulla kierrettyä. Tarkempaa reittisuunnitelmaa tai aikataulua ei ollut, ja maailman parhaalle koiranhoitaja-siskollekin huikkasin lähtiessäni, että palaamme viimeistään silloin, kun pureva syysilma kellastuttaa lehdet ja muuttolinnut kokoontuvat parviksi lähipelloille.

Koko laivamatkan ajan vatsanpohjassani asusteli perhosia. Sen hetken, kun netti suostui tekemään yhteistyötä, yritin kuumeisesti etsiä muiden tarinoita Baltian road tripeistä. Tajusin melko pian, ettemme olleet varustautuneet yhtään niin hyvin kuin tällaisille reissuille tulisi varustautua. Emme olleet vaihtaneet öljyjä, tehneet autohuoltoa, päivittäneet ensiapulaukkua tai pakanneet edes makuupusseja mukaan. Emme tienneet, milloin lähtisimme Virosta ja miten pitkälle matka meidät lopulta veisi. Reitistä saati majoituksista ei ollut tietoakaan, sillä halusimme nuuskamuikkustella menemään ilman suunnitelmia tai velvollisuuksia. Emme halunneet olla kahlittuja tiettyyn paikkaan tai päivään, sillä kokemuksesta tiesimme, että meidän oli toisinaan vaikea pysyä paikoillamme.

Kun pääsimme Viron puolelle, teimme ostoksia, joissa ainakaan näin jälkeenpäin ajateltuna ei ollut mitään suurempaa ajatusta taustalla. Ostimme uuden vesipullon kahden muun pullon kaveriksi sekä harmaan jättipeiton, jonka alle mahtuisimme hätätapauksessa molemmat nukkumaan. Tyynyt ja oikeat peitot jätimme kuitenkin kaupan hyllylle, ja hymyilimme hiukan vaivautuneina, kun myyjä kertoi peiton olevan loistava piknik-alusta. Ostimme myös kirsikkamehua ja ison pussillisen kuivattuja valkosipulileipiä ja kuvittelimme naiivisti niiden riittävän reissuevääksi. Ehkä se, ettemme tienneet milloin lähtisimme ja minne suuntaisimme aiheutti meissä levottomuutta: emme osanneet asennoitua oikein ja tuntui helpommalta ostella turhanpäiväisyyksiä ja siirtää vaativammat mietinnät tulevaisuuteen ja siihen hetkeen, kun kaikki olisi jotenkin varmempaa.

Ne pari päivää, kun maltoimme pysyä Ääsmäellä, tuntuivat menevän hujauksessa ohi. Bongailimme haikaranpesiä, uimme soramontuissa ja tutkimme kotialbumeita. Vasta lähtöä edeltävänä iltana maltoimme istua alas, avata kartat ja Google Mapsin ja miettiä, mikä olisi järkevin reitti matkallemme. Onneksi emme olleet siinä tilanteessa yksin, vaan pöydän ääressä meitä neuvomassa istui kaksi automatkustamisen mestaria. He olivat vuosien varrella kierrelleet siellä ja täällä ympäri maailmaa, ja heidän reissutarinoistaan oli aistittavissa samanlaista paloa, jota mekin nälkäisinä metsästimme.

Ja yhtäkkiä me kaksi, joilla ei aiemmin ollut reittiä varten mitään vaatimuksia tai odotuksia, keksimme kaikkia kummallisuuksia. Emme halunneet tulla samoja reittejä takaisin emmekä ajella liiaksi isoilla teillä. Puola taas tuntui hypähtäneen puheisiimme hieman salakavalasti, emmekä lopulta kumpikaan edes yrittäneet poistaa sitä puheistamme. Mitä kauemmin lueskelin netistä erilaisia artikkeleja, sitä pidemmiksi nähtävien paikkojen lista kasvoi. Kurkkua alkoi kuristaa, sillä välimatkoja mittaillessani tajuntaani iski tieto siitä, ettei meillä ollutkaan kaikkea maailman aikaa käytössämme. Että luultavasti emme ehtisi kiertää kaikkea, vaikka kuinka yrittäisimme. Ja niin minä, jolle luopuminen on muutenkin vaikeaa, vedin yli nähtävyyksiä, jotka eivät ehkä olleet niin kiinnostavia kuin muut tai jotka poikkesivat liiaksi reitiltämme.

Ja niin elokuun pimeässä yössä sirkkojen sirittäessä ja kellon ollessa pitkälti lähtöpäivän puolella, reittisuunnitelmamme alkoi vihdoin näyttää joltakin:

Viro: Tallinna – Pärnu – Ikla
Latvia: Riika – Iecava
Liettua: Šiauliai – Vilna
Puola: Augustów – Suwałki – Bartoszyce
Liettua: Kaunas – Klaipėda
Latvia: Liepāja – Ventspils – Kolka – Roja – Jürmala – Riika
Viro: Valga – Tartto – Tallinna

Kaikesta yöllisestä työstä huolimatta aamulla tuntui oudolta lähteä liikkeelle, kun emme yhtään tienneet, missä seuraavan yönä nukkuisimme tai minne lopulta edes päätyisimme. Edellisyön piirroksista ja muistiinpanoista huolimatta kaikki oli jotenkin niin suunnittelematonta, että jopa tällaisen huolettoman heinähatun otsalle ilmestyi pari ylimääräistä ajatusryppyä.

Ilmassa oli edelleen asitittavissa tietynlaista päämäärättömyyttä. Sellaista, jonka tiesimme leijuvan mukanamme koko reissun ajan. Tiesimme, että olimme starttaamassa kohti yhtä elämämme suurimmista seikkailuista ja ettei sellaista tilaisuutta saanut päästää valumaan sormien välistä vain sen takia, että kaikesta seikkailunhalusta huolimatta hiukan pelotti. Niinpä sumuisena elokuun aamuna totesimme toisillemme, että nyt jos koskaan oli parempi nostaa tassut pystyyn ja antaa mennä.

Valokuvaus

Etsintäkuulutetaan reissukamera!

7.2.2020

Monen vuoden jälkeen huomaan olevani siinä tilanteessa, että etsin itselleni pelkkien objektiivien sijaan täysin uutta kameraa. Rakkaat Canonin ja Nikonin järjestelmäkamerat tuntuvat auttamatta liian isoilta ja painavilta möhkäleiltä, eikä niitä todellakaan tee enää mieli raahata reissuissa mukana. En tiedä, muistaako joku, miten kamerattomuus aiheutti stressiä Prahassa vuosi sitten? Kyseisen reissun jälkeen olen raahannut selkä mutkalla järkkäreitä mukana, mutta innostunut kuvaamaan myös ihan vaan puhelimella. Haluaisin kuitenkin löytää välimuodon, joka mahdollistaa paremmat kuvat ja videot kuin kännykkä, mutta joka kulkisi järkkäriä helpommin ja huomaamattomammin matkassa mukana.

Tällä hetkellä pallottelen kahden kameran välillä. Koska Canon tuntuu aina vetävän minua oudolla tavalla puoleensa, niin pohdintalistalta löytyvät sekä Canon PowerShot G7 X Mark II sekä uudempi Canon PowerShot G7 X Mark III. Laadukkaan kuvanlaadun lisäksi kääntyvä näyttö sekä mikrofoniliitäntä ovat asioita, jotka kiinnostelevat erityisesti. Sekä tietenkin WiFi-yhteys puhelimeen – jospa vihdoin saisin reissukuvia reaaliajassa (tai ainakin melkein reaaliajassa) myös Instagramin puolelle. Lisäksi bongasin Canon EOS 200M:n, mutta mietin, että onko tämä jo liian pilipali omiin tarkoituksiini nähden?

Koska valinnanvaikeus on suuri (ja tietämättömyys sitäkin suurempi) ongelma, ajattelin kääntyä teidän puoleen. Etsintäkuulutan siis kompaktin reissukameran, joka soveltuu myös videokuvaukseen. Minkälainen kuvausarsenaali teillä kulkee matkoilla mukana? Nyt saa kehua ja haukkua – sana on vapaa!

P.S. oikeasti olen avoin muillekin kuin Canonin kameroille, haha!

luontopolku Suomi

Tulviva Uikkupolku

6.2.2020

Alkuvuosi on ollut kiireinen: Olen sinkoillut paikasta toiseen ja koettanut pitää itseni mahdollisimman kiireisenä. Matkustaminen ei ole ollut ensimmäisenä mielessä, sillä reissuissa on yleensä ihan liikaa aikaa ajatella, ja juuri sitä olen nyt koettanut viime aikoina vältellä. Pitänyt vauhdin niin kovana, että iltaisin olen voinut kirjaimellisesti vain kaatua sänkyyn.

Sen verran olen kuitenkin ehtinyt itseäni kuunnella, että luontoon on ollut pakko päästä. Siellä saan aivot nollattua ja oltua paremmin läsnä hetkessä. Olen aina ollut mestari hukuttautumaan töihin, ja kotona etätyöpäivät venyvät helposti todella pitkiksi. Sitä yrittää olla niin hemmetin tehokas. Silläkin uhalla, että unohtaa välillä itsensä ja kaikki muut, eikä oikein malta keskittyä kehenkään. Koko ajan on muka joku mielenkiintoisempi ja tärkeämpi juttu meneillään.

Ulkoilusta olen kuitenkin pitänyt kiinni – ihan jo koiruudenkin takia. Olemme mäyrinkäisen kanssa rämpineet lähinnä Turun seudun luontopoluilla, ja viime viikonloppuna suuntasinkin pitkästä aikaa Raision Uikkupolulle. Kyseessä on vanha tuttu reitti, jossa olen pariin otteeseen käynyt muun muassa päivittämässä Facebookin kansikuvan. Jostain syystä lintutornille johtava  silta on aina ollut mielestäni kuvauksellisessa mielessä todella kaunis – vuodenajasta riippumatta.

Uikkupolulle on helppo löytää, kun laittaa navigaattoriin määränpääksi Raision lintutornin, jolloin auton saa kätevästi parkkeerattua heti polun alkuun. Olen aina kiertänyt lenkin myötäpäivään (, koska lintutorni on vetänyt puoleensa), mutta kylteistä päätellen oikea suunta olisi kuitenkin vastapäivään… Kyseessä on lyhyt, noin neljän kilometrin mittainen rengasreitti, joka kiertää Raisionlahden pohjukan. Lopun lyhyttä polkuosuutta lukuun ottamatta maasto on täysin tasaista ja hieman tylsää: osa reitistä kuljetaan kävelytietä ison tien varressa, jonka lisäksi matkaan mahtuu useampia kohtia omakotitalojen takapihoilla tepastellen. Luultavasti juuri sijaintinsa takia polku on myös todella ruuhkainen, ja lenkkeilijöiden lisäksi kävelijänä saa ihan tosissaan varoa ohi suhahtelevia pyöräilijöitä. Kyseessä ei siis tosiaankaan ole rauhallisin tai rentouttavin lenkkipolku, mutta kerran vuodessa -reittinä se on erinomainen.

Mikäli suunnitelmissa on suunnata Uikkupolulle kannattaa muistaa, että tähän aikaan vuodesta polku on paikoitellen veden peitossa, jonka takia asvalttititen osuus lenkistä oli nyt normaalia pidempi. Tulvivat ojat ovat nousseet poluille asti, ja ainakin mäyrinkäinen joutui uimahommiin parissakin kohtaa, kun taas meiltä kaksijalkaisilta kastuivat lopulta onneksi vain sukat ja kengät.