Suomen suurin matkablogiyhteisö

Kommentti: Bosnian sota heijastuu edelleen koulumaailmaan – ja se on järjetöntä

07/02/2017

Kun lapsi Bosnia ja Hertzegovinassa aloittaa koulun, tulee vanhempien ilmoittaa, onko lapsi kroaatti, serbi vai bosniakki. Tästä riippuen lapset saavat hivenen erilaista opetusta aineissa, joita nyt ylipäänsä voi opettaa subjektiivisesta vinkkelistä. Eli siis vaikkapa uskonnossa, historiassa ja kielissä.

Ymmärtääkseen, miten tähän on päädytty, joutuu palaamaan ajassa taaksepäin aina 90-luvun alkupuolelle saakka. Jugoslavian hajoamista seurannut Bosnian sota laittoi vastakkain nämä kolme aiemmin mainittua ryhmää, Bosnian muslimit (bosniakit), katoliset (kroaatit) ja ortodoksit (serbit). Aluksi bosniakit ja kroaatit taistelivat serbejä vastaan, mutta myöhemmin myös nämä kaksi ajatuivat keskinäisiin taisteluihin.

Vuosina 1992-1995 käyty sota jakoi maan lopulta kahteen osaan: Bosnia-Hertsegovinan federaatioon ja Bosnian serbitasavaltaan. Molemmilla on omat hallintoelimensä, minkä lisäksi maalla on yhteinen parlamentti ja presidenttineuvosto. Maan politiikka vaikuttaakin melkoiselta sekamelskalta. Mainittakoon muun muassa, että maassa on 700 kansanedustajaa, 140 ministeriä sekä kolmihenkinen presindenttineuvosto, jonka puheenjohtaja vaihtuu kahdeksan kuukauden välein.

Tavalliselle turistille Bosnian sota näkyy lähinnä muistomerkkeinä ja siellä täällä talojen seinistä löytyvinä luodinreikinä. Ihmisten mielissä ja asenteissa sota on kuitenkin edelleen vahvasti läsnä. Sodasta puhutaan paljon, mutta toisaalta joukosta löytyy myös heitä, jotka tahtoisivat jo unohtaa koko asian.

Nyt uusien sukupolvien myötä olisi helppo haudata sotakirveet. Nykyinen koulujärjestelmä kuitenkin tukee etnisten ryhmien eritymistä ja luo me vastaan muut -asetelman.

Kaikilla tuntuu olevan eri käsitys siitä, kuka tai ketkä olivat sodan paha osapuoli. Tämä heijastuu edelleen myös koulumaailmaan, jossa vaikkapa serbeille opetetaan bosniakkien ja kroaattien olleen kaiken pahan takana – ja toisin päin.

Nyt uusien sukupolvien myötä olisi helppo haudata sotakirveet. Nykyinen koulujärjestelmä kuitenkin tukee etnisten ryhmien eritymistä ja luo me vastaan muut -asetelman.

Vanhemmat ovatkin nyt kinkkisessä asemassa joutuessaan tekemään valinnan lapsensa koulutuksen suhteen. Nämä vanhemmat ovat kuitenkin vielä itse oppineet koulussa asiat monelta kantilta. Lisäksi moni oppi on puhtaasti käytännöllinen. Esimerkiksi kielellisesti kroatia, serbia ja bosnia ovat hyvin lähellä toisiaan ja eri kieliä puhuvat voivatkin helposti ymmärtää toisiaan. On sääli, jos lapset eivät enää opi näkemään tätä yhtäläisyyttä. Muutenkin vastuu oppimisesta siirtyy enemmän kouluilta vanhemmille – ainakin jos asioita tahtoo tarkastella objektiivisemmalta kantilta.

Csángót: unohdettu kansa Karpaattien rinteillä

01/02/2017

Vähemmistökansan aseman vuonna 2003 saavuttaneet csángót eivät vieläkään saa harjoittaa uskontoaan omalla kielellään. Rikas kulttuuri on vaarassa kadota yhdessä csángójen kielen kanssa.

Mies on ollut ystäviensä kanssa juomassa palinkaa, paikallista kotitekoista pontikkaa. Miehet juopottelevat kukin omissa hevoskärryissään, kunnes yksi heistä sammuu. Miehen hevonen on kuitenkin niin fiksu, että vie sammuneen miehen takaisin kotiinsa.
Oli tarina sitten tosi tai ei, ainakin hevoskärryt ovat käytetty kulkuväline kylissä edelleen.

Csángót ovat Romaniassa, pääasiassa Moldavian alueella, asuva vähemmistökansa, joka on lähtöisin Unkarista. He puhuvat omaa kieltään, csángóa, joka on vanhaa unkarin murretta.
Vierailimme Pusztinassa syyskuussa. Samalla tutustuimme myös naapurikyliin ja csángójen kulttuuriin.

Csángójen asema ei ole aina ollut hyvä. Heitä ei ole pidetty oikeana vähemmistönä, vaan Romaniassa on jopa ajateltu, että he ovat romanialaisia, jotka haluavat vain esittää unkarilaisia. Csángót saavuttivat virallisen vähemmistöaseman vuonna 2003.
Entinen kansanedustaja ja kulttuuriministeri Tytti Isohookana-Asunmaa on vieraillut csángókylissä useamman kerran, ja kirjoittanut vierailujensa pohjalta kirjan Pieni tarina csángóista. Isohookana-Asunmaa on pyrkinyt edistämään csángójen asemaa Euroopassa, ja kyläläiset muistelevat häntä yhä lämmöllä.

Kun meidät esiteltiinn uusille ihmisille, pystyimme tunnistamaan meille vieraan kielen seasta, kuinka nimi Tytti toistui puheessa. Löytyipä majapaikkamme seinältä ryhmäkuvakin, jossa Isohookana-Asunmaa poseeraa csángójen keskellä.

Samaisen majatalon pihalla on puutarha, jossa monet ruokapöydän antimista kasvavat. Pusztinassa csángót elävät melko omavaraisesti, etenkin kasvisten suhteen. Aamupalapöydän tomaatit, luumut ja kananmunat ovat kaikki majapaikkamme takapihalta, ja maku on sen mukainen.

csangoja7
Paikallinen koulukirja. Unkarinkielinen opetus oli pitkään kiellettyä. Nykyäänkin opetus tulee järjestää ennen varsinaisen opetuksen alkua. Tämä tarkoittaa, että tunnit alkavat unkaria opiskelevilla jo aamuseitsemältä.

Isohookana-Asunmaa sanoo kirjassaan, että csángójen todellista määrää on vaikea selvittää. Vanhat väestönlaskennat 1800-luvulta kertovat, että Moldaviassa on tuolloin asunut noin 50 000 ihmistä, joista lähes 40 000 oli unkarinkielisiä. Vuonna 1959 äidinkielekseen unkarin ilmoitti 18 000 ihmistä. Kymmenen vuotta myöhemmin saman ilmoituksen teki vain noin 9000 ihmistä.

Yhdeksänkymmentäluvun alussa Romaniassa toteutettiin virallinen väestönlaskenta, jossa vain noin 2000 ihmistä ilmoitti itsensä csángóksi. Tuossa väestönlaskennassa csángókylistä löytyi vain noin viisisataa unkarinkielistä csángóa. Laskenta ei kuitenkaan ollut luotettava, sillä vaikka csángóilla oli periaatteessa vapaus valita kansallisuudekseen romanialainen, unkarilainen tai csángó, oli valinnanvapaus vain näennäinen. Paikalliset viranomaiset saattoivat uhkailla jopa pakkosiirrolla Unkariin, jos vastaaja ilmoittaisi identiteetikseen unkarilaisen tai csángón.

Vielä viisikymmentäluvun alkupuolella csángót saivat opettaa kouluissa omalla kielellään, kunnes vuosikymmenen puolivälissä päättäjät halusivat sulkea unkarinkieliset koulut. Unkarinkielinen opetus oli kiellettyä aina vuoteen 2002 saakka, jonka jälkeen muutama unkarinkielinen koulu avattiin uudelleen.

Lespezin kylän koulu on yksi uudelleenavatuista. Pihalla ja koulun käytävillä on tyhjää, sillä opetus on jo siltä päivältä päättynyt. Vain siivooja kulkee käytävillä. Luokan seinillä roikkuu perinteisiä csángójen kansallispukuja. Harjaantunut silmä voi tunnistaa pukujen kirjailuista muun muassa puvun kantajan kotikylän. Ennen pukuja pidettiin päivittäin, mutta nykyään se laitetaan päälle lähinnä vain juhlatilaisuuksiin.

csangoja4

Csángójen kansallispuvut tehdään käsin. Ennen jopa lanka kehrättiin ja värjättiin itse, itsetehdyillä kehruuvälineillä tietenkin. Itsensä lisäksi csángót koristelevat myös kotinsa näyttävillä kankailla.

Silloin, kun unkarin opettaminen oli Romaniassa kiellettyä, kotiopettajat kävivät opettamassa kieltä salaa. Kaikkia aineita ei nykyäänkään saa opettaa unkariksi, vaan esimerkiksi maantieto ja historia on edelleen opetettava romaniaksi. Vaikka unkarin opiskelu on nykyään mahdollista, sitä ei ole tehty oppilaille helpoksi.
– Unkarin tunnit alkavat jo seitsemältä, kun muuten opetus alkaa vasta kahdeksalta, yksi Lespezin koulun opettajista kertoo.

Lespezin kolmestatuhannesta asukkaasta vanhimmat puhuvat vain unkaria. Nuoremmat taitavat myös romanian kielen. Nuoria halutaan kannustaa kaksikielisyyteen, sillä se avaa ovia opiskeluun sekä Romaniassa että Unkarissa. Lespezin koulussa on jopa tehty yhteistyötä romanialaisen koulun kanssa, josta muistona on seinällä kuva sulassa sovussa hymyilevistä opettajista ja oppilaista.

Kylissä on yhteensä noin 2000 unkaria opiskelevaa oppilasta. Kielelle ja perinteelle kylissä on yhteensä 47 opettajaa. Yksi heistä on Ilona Nyisztor, pusztinalainen csángólaulaja. Hän opettaa kylässä viikonloppuisin unkaria ja csángó-kulttuuria lapsille ja nuorille. Nyisztor käy myös esiintymässä yksin ja yhdessä nuorten kanssa erilaisissa tapahtumissa, ja ryhmiä saapuu myös Pusztinaan nauttimaan esityksistä.
– Kulttuurimme periytyy sanallisesti, joten erilaiset laulut ja tarinat ovat tärkeä osa kulttuuriamme, Nyisztor sanoo.

Laulut kertovat usein aivan arkisista asioista, kuten siitä, kuinka ensimmäinen peili saapui kylään. Vaikka laulujen aiheet ovat monesti iloisia, on lauluissa silti jotain melankolista ja kaihoisaa. Pienistäkin ihmisistä laulu kajahtaa hämmästyttävän suureen ääneen.
Nyisztorin laulaessa Pusztinan kirkossa kylmiltä väreiltä ei voi välttyä. Naisen ääni kaikuu komeasti kirkon seinistä ja resonoi kehossa. Ei voi kuin ihmetellä, kuinka yksi ihminen pystyy täyttämään suuren kirkon pelkällä äänellään.

csangoja6

Ilona Nyisztor, pusztinalainen csángólaulaja.

Toinen tärkeä osa csángójen kulttuuria on roomalaiskatolilainen uskonto, joka on vahvasti mukana arjessa. Kylien teiden varsilla on eri pyhimysten palvontapaikkoja, joiden luona paikalliset rukoilevat. Myös jumalanpalveluksissa käydään säännöllisesti.
Romanialaisista suurin osa on ortodokseja, eikä csángójen katolilaisuutta ole aikojen saatossa aina katsottu hyvällä.
– Roomalaiskatoliset olivat 1900-luvun alkupuolella paikallishallinnossa virkakiellossa. Tuolloin heitä yritettiin taivuttaa ortodokseiksi, mutta monet halusivat muuttaa mieluummin Unkariin kuin taipua painostukseen, Isohookana-Asunmaa kertoo kirjassaan.

Jumalanpalvelukset pidetään csángókylissä edelleen romaniaksi. Vieressämme istuva Unkarista Pusztinaan opettamaan tullut nainen seuraa jumalanpalvelusta unkarinkielisestä Raamatustaan, sillä hän ei ymmärrä romaniaa. Isohookana-Asunmaa kertoo, että csángót ovat viime vuosina yrittäneet saada unkarinkielisiä pappeja kyliin, mutta yritykset eivät ole tuottaneet tulosta. Arkkipiispa ei ole suostunut pyyntöön, sillä kylissä ei kuulemma ole unkarinkielisiä.

Csángót ovat vuosisatojen saatossa omaksuneet uskontoonsa tapoja myös ortodokseilta, Isohookana-Asunmaa kertoo. Esimerkiksi vainajaa pidetään avoimessa arkussa ennen hautajaisia.

Äkkiarvaamatta avonainen arkku ammottaa meidänkin edessämme, kun olemme tutustumassa Lespezin kirkkoon. Arkun ympärillä ihmiset rukoilevat, kuten tapaan kuuluu.

Kun csángó kuolee, häntä pidetään kotona kolme päivää, jonka aikana vainajan puolesta rukoillaan. Romanian liittyessä osaksi EU:ta vuonna 2007 vainajille piti järjestää oma paikka, eikä heitä saanut pitää enää kotona.
– Kylissä kunnioitetaan silti edelleen perinteitä, ja usein vainajaa pidetään kotona, Nyisztor sanoo.

pusztina09
Pusztinan kylä sijaitsee Romaniassa lähellä Moldovan rajaa. Lähin kaupunki on noin 130 000 asukkaan Bacau.

Aika Pusztinassa tuntuu kuin pysähtyneen jonnekin menneisyyteen. Kanat juoksentelevat pitkin kyläteitä, välillä tienpientareella on porsas. Paikalliset käyttävät kulkemiseen usein hevoskärryjä. Toisinaan kärryjä vetää lehmä. Eläimet laiduntavat vuorten rinteillä ja paimen kerää vuohiaan aitaukseen.

Toisaalta kylä elää vahvasti nykyajassa; hevoskärryissä istuva ihminen saattaa näprätä älypuhelintaan ja lähes joka talosta löytyy nettiyhteys. Toivottavasti tämä epätavallinen menneen ja nykyhetken yhdistelmä säilyy elinvoimaisena vielä pitkään.

Jutun lähteenä on käytetty Tytti Isohookana-Asunmaan kirjaa Pieni tarina csángóista (2011).

Erään aikakauden loppu

05/11/2016

Reissun päättymisestä on nyt tasan kuukausi, joten on hyvä aika muistella hieman menneitä. Tämän postauksen myötä blogimmekin hiljenee, ainakin hetkeksi.

Anski:

Suosikkipaikaksi on tässä reissun jälkeen tarinoidessa ehdottomasti muodostunut Bosnia. Joku siinä maassa vain viehättää kovin paljon, ja haaveilen koko ajan uudesta reissusta vuorille. Mieli halajaisi sekä vaeltamaan että tutustumaan maan kiinnostavaan historiaan vielä enemmän. Sarajevossa iskenyt flunssa vei voimat, emmekä siksi kyenneet juuri tutustumaan kaupungin historiallisiin nähtävyyksiin.

Muistan varmasti pitkään sen, kuinka tuijottelin niitä samoja harmaita villasukkia junassa, kun oli välillä pakko heittää jalat kohti kattoa ja tuntui, ettei matka lopu koskaan. Kuinka kuuntelin paljon Samae Koskista ja ajattelin, että onneksi kuitenkin tuli lähdettyä. Kuinka kävelimme kolmatta tuntia Sarajevon mäkisiä katuja ja katse vihdoin tavoitti hostellin kyltin näköpiirissä. Kuinka Romaniassa seisoimme vuoren rinteellä, katsoimme auringon painuvan horisonttiin ja mietin, miten kaukana kotoa sitä voikaan olla. (Paljonkin kauempana, sehän on selvää.)

Parasta reissussa olivat ehdottomasti paikalliset ihmiset. Muistelen edelleen lämmöllä muun muassa Romaniassa Teiuksen juna-asemalla meitä neuvonutta naista sekä csángójen ylenpalttista ystävällisyyttä. Reissuissa sitä muutenkin unohtaa usein olevansa ujo suomalainen, jolloin tuttavuuksia syntyy helpommin. Väittäisin, että ei ole suurempaa rikkautta kuin se, että on ympäri maailmaa ihmisiä, keiden luokse mennä kylään.

Yllätyin eniten ehkä siitä, että meillä pelasi Sallan kanssa kemiat niin hyvin yhteen. Toki puolentoista vuoden yhdessä asumisella on varmasti sormensa pelissä, mutta odotin silti, että kuukaudessa ehtisi syntyä edes jonkinlainen kärhämä. Kertaakaan emme kuitenkaan olleet äkäisiä toisillemme, vaikka toisinaan ketuttikin. Silloinkin kyse oli aina tilanteesta, sillä kukapa sitä jaksaisi olla kauhean pirteä, jos viidettätoista tuntia puksuttava juna on vielä pari tuntia myöhässä.

Jos voisin tehdä jotain toisin, viettäisin enemmän aikaa Belgradissa ja jättäisin Montenegron kokonaan välistä. Toisaalta reilaamisen pointtina mielestäni onkin, että pääsee kartoittelemaan kivoja paikkoja sen sijaan, että viettäisi yhdessä paikassa koko lomansa. Koska takaisin pääsee aina ja ei toisaalta myöskään tarvitse jäädä jossittelemaan. Ja saimmepahan Kotorissa nauttia vielä viimeisistä hellepäivistä ennen syksyn saapumista.

14971504_10207874242233331_391511728_o
Kotor, Montenegro

Salla:

Suosikkipaikkani oli ehdottomasti pieni Pusztinan kylä Romaniassa. Karpaattien syleilemässä kylässä aika tuntui hyvällä tavalla kuin pysähtyneen jonnekin menneeseen. Olo oli hieman epätodellinen kun kanat juoksentelivat vapaana ja ihmiset kulkivat hevoskärryillä, mutta silti lähes jokaisesta talosta löytyi nettiyhteys. Myös csángójen vieraanvaraisuus oli aivan omaa luokkaansa ja majapaikkamme pitäjän lämpimät halaukset lämmittävät mieltä edelleen.

Muistan varmasti pitkään sen, kuinka heräsin ensimmäisen junassa vietetyn yön jälkeen vuorten takaa nousevan auringon valoon. Kuinka junan valojen yhtäkkiä sammuessa säikähdin, tökin Anskia ja hädissäni kuiskasin  ootko sää vielä siinä. Kuinka luulin, että mikään ei voisi säikäyttää enempää, mutta muutamaa tuntia myöhemmin poliisin kysellessä reissumme syitä sykkeeni nousi ennennäkemättömiin lukemiin. Ja ennenkaikkea, kuinka hyvältä suoraan viiniköynnöksistä poimitut rypäleet voivatkaan maistua.

Parasta reissussa oli kaikki uudet tuttavuudet ja avuliaat ohikulkijat. Voi, kun osaisi yhtä helposti tutustua ihmisiin myös arkisen aherruksen keskellä. Parasta oli myös huomata se, kuinka matkailu todella avartaa. Emme olleet tajunneetkaan, kuinka typeriä ennakkoluuloja meillä oli ollut.

Yllätyin eniten siitä, mistä Anskikin. Olin valmistautunut siihen, että reissussa tulee otettua yhteen, mutta huoli osoittautui turhaksi. Ihmisten kysellessä reissukokemuksia, kuuluu kysymyksiin aina riitelittekö te usein Anskin kanssa. Välillä tuntuu kuin tuottaisi kysyjälle pettymyksen, kun vastaus on ei kertaakaan.

Jos voisin tehdä jotain toisin, viettäisin minäkin enemmän aikaa Belgradissa. Sighisoaran kaupungin Romaniassa voisin jättää kokonaan väliin, sillä kaupungilla ei tuntunut olevan meille juuri annettavaa. Toisaalta pieni tauko junassa istumiseen oli paikallaan, sillä matka-aika Budapestista Bacauhun olisi kasvanut turhan suureksi ilman välietappeja.

14923054_10202469524494988_1397908505_o
Pusztina, Romania

Radiokurssilla meille opetettiin, että lähetystä ei saa koskaan lopettaa hyvästeihin. Vaikka lähetys siltä päivältä loppuukin, jatkuu kuulijan päivä normaalisti eteenpäin.

Siispä emme sano hyvästejä, vaikka tämä toistaiseksi viimeinen postaus onkin. Kuka tietää, ehkä tulemme jakamaan tarinoita tulevilta seikkailuilta, sillä eivät reissukohteet vielä tähän lopu.

Eikä sovi unohtaa artikkeleita! Kannattaa seurata meitä Facebookissa, niin tiedätte, milloin ja missä artikkelit julkaistaan.

Kiitos, että olette lukeneet, tykänneet ja kommentoineet.

yhteinenallekirj

Suuri budjettipostaus eli mitä reilaaminen Balkanilla maksaa

03/11/2016

Säästetään teidät heti alkuun suurimmalta jännitykseltä ja paljastetaan lopputulos:

Kuukausi Balkanilla maksoi yhdeltä henkilöltä 1450 euroa.

Tähän summaan sisältyy matkat, ruoat, majoitukset ja muut välttämättömyydet. Ei siis vielä tuliaiset ynnä muut ostokset, joiden hinnaksi tuli yhteensä noin 100 euroa.

timisoara4

14881423_10202460197661823_1524550299_o

Alunperin budjetti oli noin 1650 euroa per henkilö, joten se alittui, jos ei reippaasti, niin vähintäänkin kohtalaisesti. Miten tuo summa sitten jakaantui? Katsotaanpa.


budjetti

RUOKA

516 euroa. Olimme etukäteen määritelleet päivittäiseksi ruokabudjetiksi 20 euroa. Varsinkin alkuun söimme aika paljon ulkona, ja vasta jossain reissun keskivaiheilla aloimme hyödyntämään hostellien keittiöitä ja markettien valikoimia enemmän. Jälkikäteen ajateltuna tätä olisi voinut tehdä enemmän säästääkseen ruokakuluissa. Toisaalta lähdimme matkaan sillä ajatuksella, että syödään kaikkea mitä mieli tekee eikä liikoja mietitä kustannuksia. Päiväbudjetissa pysyimme, joten ihan hyvinhän se meni.

MAJOITUS

266 euroa. Majoitukset olimme laskeneet reippaasti yläkanttiin, 15 euroa per yö. Ainoa ylitys tapahtui Berliinissä, jossa hostelli kustansi peräti 16 euroa yöltä. Aiemmat majoitukset olivat kuitenkin olleet pääsääntöisesti kympin luokkaa, joten kaikenkaikkiaan budjetti alittui. Yövyimme yleensä hostelleissa muutamaa juna- ja bussiyötä lukuunottamatta.

MATKAT

Aikaa säästääksemme lensimme ensin Oulusta Budapestiin ja reissun lopuksi Berliinistä Ouluun. Lennot maksoivat yhteensä 239 euroa per henkilö. Tämän lisäksi matkakustannuksia syntyi reilipassista, muutaman junan pakollisesta paikkavarauksesta sekä parista bussimatkasta. Reilipassi 22 päivälle kustansi 374 euroa. Paikkavaraukset puolestaan vaihtelivat 3-6 euron välillä. Bussia jouduimme hyödyntämään Montenegrossa, sillä maassa ei ole kuin yksi junarata. Bussi Kotorista Sarajevoon maksoi 26 euroa. Yöbussi kompensoi kuitenkin yöpymiseen meneviä kustannuksia.

PAIKALLISLIIKENNE

Liikuimme pääsääntöisesti kävellen, joten paikallisliikenteen kustannukset jäivät melko pieniksi, yhteensä 57 euroa. Eniten lipuista sai pulittaa Berliinissä. Ostimme siellä kaksi päivälippua (á 7 euroa). Tuohon reiluun viiteenkymppiin sisältyy myös taksimatkat Sarajevosta Vukov Konakiin, yhteensä 20 euroa.

 

Onhan kyseessä toki jälkikäteen ajateltuna iso summa, mutta äkkiseltään meistä kumpikaan ei keksi parempaa kohdetta, johon rahansa laittaa. Ja kyllä, kakkupala silloin tällöin on välttämättömyys.

yhteinenallekirj