Monthly Archives

marraskuu 2017

Liikkuminen Lontoossa – unohda Oyster Card!

Jos jonkin kaupungin julkinen liikenne on minua ennakkoon jännittänyt, on se ollut Lontoo ja varsinkin sen ”mystinen” yli 150-vuotias tube. Pelkästään tuben liikenneverkosto muodostuu n. 270 asemasta ja n. 407 kilometrista raiteita! Tästä syystä luulin tuben tuottavan päänvaivaa enemmänkin meitsille, joka ei pahemmin kulje edes Helsingin metrolla. En voi ensi kertaa Lontoossa matkustaneena sanoa, että olisin nyt kouliintunut ammattilainen Lontoon liikenteessä, mutta ainakin tällä reissulla opin jotain ja kokenutkin Lontoon kävijä oppi uuden jutun julkisesta liikenteestä..

Älä jonota Oyster Cardia – maksa matkasi lähimaksulla

Kuinka moni myöntää jonottaneensa lentokentällä sinistä Oysteria tai saldon lataamista siihen? Mikäli kuulut tähän joukkoon, lopeta jonotus heti ja siirry suoraan julkisen liikenteen kyytiin lähimaksulla! Olin matkassa ystäväni kanssa, jolla roikkui kaksi Oysteria taskussa. Otin toisen kortin itselleni mukaan ja ajattelin että käytetään tätä nyt alkuun, latasin kortille hieman saldoa ja hajosin jo parin matkan jälkeen siihen että en ole perillä siitä mikä määrä rahaa Oysterilla on. Sitten muistin hämärästi lukeneeni lähimaksukortin toimimisesta Lontoon liikenteessä ja testasi, homma toimi. Siirryin siis hetimiten lähimaksuun. 

Lontoon julkisessa liikenteessä lähimaksu toimii yhtä helposti kuin pienten ostoksen tekeminen kaupan kassalla. Sinun ei tarvitse rekisteröidä korttia, eikä pimpuloida mitään ylimääräistä. Astele asemalle, vilauta kortti lukijaan ja astele porteista sisään, toista sama repertuaari kun lähdet ulos kulkuvälineestä – homma toimii tismalleen samalla tavalla kuin Oysterilla ja hinta on täysin sama. Summa veloitetaan kortilta automaattisesti. Ei enää Oysterin panttimaksua, ei kortille jumittuneita minisaldoja, ei taas yhtä ylimääräistä korttia, eikä todellakaan mitään ylihinnoiteltua päivälippua. Kätevää!

Itse julkisen liikenteen ymmärtämisestä pitää sanoa sen verran, että yllätyin esim. tuben helppoudesta. Sillä pärjää jo pitkälle, että tietää onko menossa itään, länteen, pohjoiseen vai etelään ja jos menee täysin sormi suuhun, kyllä joku asemalla auttaa. Tyypit oli niin ystävällisiä. Myös Tube Map -sovellus auttaa untuvikkoa, siinä näkee kätevästi kaikki linjat Lontoossa.

Uber – helppoa ja halpaa

Omat kokemukseni Uberista ovat olleet positiivisia ja tämä jatkui myös Lontoossa. Mikäli sikäli Uberin toiminta jatkuu Lontoossa, pääset sen kyydissä paikasta a paikkaan b halvalla, ainakin siis taksiin verrattuna. Vielä halvemmalla pääset kun jaat Uberin jonkun kanssa ja tilaat Uber Poolin. Usein, varsinkin illan tullen olen maailman laiskin sombailemaan pitkiä matkoja julkisilla, joten Uber oli helppo ja edullinen valinta.

Kysyin juuri Lontoossa asuvalta ystävältäni ja viimeisimmän tiedon mukaan Uber käy ja kulkee vielä Lontoon vilinässä. Jokin aika sitten uutisoitiin, että Uber ei enää pian kulje Lontoossa ja olisi siellä kielletty. Ainakin tällä hetkellä tämä on siis puppua, älä siis poista Uber-sovellustasi.

Lontoon punaiset bussit – ainakin pakollisen valokuvan verran

Lontoon ikoniset kaksikerrosbussit double-deckerit, pakkohan yhden kyytiin oli hypätä! Bussit toimivat hyvin mutta ovat suurimpaan ruuhka-aikaan todella hitaita verrattuna tubeen. Bussissa on kuitenkin ainutlaatuinen fiiliksensä, joten pomppaa kyytiin vaikka pienen kiertoajelun verran – näkeehän täältä paremmin kuin maan alta. Oysteriä ei tarvitse bussimatkallekaan, lyö vain lähimaksukortti lukijaan ja se on siinä.

 

Ja mikä on meikäläisen summa summarum Lontoossa liikkumisesta?

1. Unohda Oyster, käytä lähimaksua, 2. Tubella pääset kaikkialle minne pitää, uskalla käyttää sitä  ja 3. Uber toimii, uskalla käyttää sitä. 

Psst! Seuraathan meikäläistä ja blogia jo näissä kanavissa? Instagram: @miraorvokki, Facebook: @pondekengissa, Twitter: @miraorvokki

Dinner by Heston – Michelin-tähtiä Lontoossa

Lontoo on täynnä mitä mielenkiintoisempia ravintoloita. En tiedä, olisinko saanut itseäni koskaan niin helposti matkalle Lontoon vilinään, ellei ystäväni olisi ”aivopessyt” minua jo pidemmän aikaa yhdellä asialla, nimittäin Dinner by Heston Blumenthalin illallisella. Illallinen Hestonilla oli itselleni varsin uudenlainen kokemus, sillä en ainakaan muista että olisin koskaan aiemmin syönyt kahden Michelin-tähden ravintolassa. Jos juokset hyvien ruokakokemusten perässä tai jos matkaseuruueessasi on armoton MasterChef-fani, suuntaa ihmeessä Hestonille.

Olimme varanneet pöydän n. 1 kk ennen matkaamme. Olisimme voineet suorittaa pöytävarauksen aiemminkin, sillä inhimilliset illallisajat olivat jo loppuneet. (Pöytävarausmahdollisuus tänne aukeaa aina muutama kuukausi kerrallaan, joten pitkälle hamaan tulevaisuuteen varausta ei saa tehtyä). Suunnistimme illalliselle klo 23.30, joka on omalle vatsalleni aivan liian myöhään, mutta mitäs pienistä, nyt ollaan lomalla ja illallinen Hestonilla oli ystäväni pitkäaikainen haave.

Dinner by Heston Blumenthal
Osoite: Mandarin Oriental Hyde Park
66 Knightsbridge,
London

 

Alkuun: Roast Marrowbone ja Meat Fruit. 

Koska pöytävaraus oli tehty ajoissa ja halusin nauttia täysin siemauksin tästä ystäväni unelmoimasta illallisesta, suunnittelin (ja suunnittelimme) etukäteen, mitä aiomme tilata. Alkupalakseni valikoitui Roast Marrowbone (welsh cake, snails, piccalilli, anchovy, mace & pickled vegetables).  Listalla olisi myös ollut sammakon reisiä, mutta kokeilunhaluni ei ollut vielä näin pitkällä.

Tosifani oli tehnyt päätöksen jo vuosia sitten MasterChef -sarjan alkutaipaleella, ennen kuin illallisestamme oli tietoakaan. Tosifanin lautaselle päätyi legendaarinen Meat Fruit, joka näyttää appelsiinilta, mutta on sisältä samettisen pehmeää kananmaksaa (mandarin, chicken liver parfait & grilled bread). Erittäin hämmentävää ja kekseliästä.

Alkuruoat kustansivat yhteensä: 40,5 £ , silloisella kurssilla n. 45 € kahdelta.

 

Pääruoaksi: Cod in Cider ja Spiced Pigeon.

Pääruoka oli vaikein valinta, sillä tosifanikaan ei osannut nimetä niistä yhtä ylitse muiden, eikä näissä ollut ”MasterChef-mielikuvalisää”. Simpukoiden ystävänä omalle lautaselleni päätyi Cod in Cider (chard & flamed mussels) ja tosifanin lautaselle Spiced Pigeon (ale & artichokes). Lisukkeena meille tuotiin jaettavaksi erittäin etikkainen kaalikulho, joka oli mielenkiintoinen lisä muuten niin pehmeään annokseen.

Pääruoat kustansivat yhteensä: 79 £ , silloisella kurssilla n. 89 € kahdelta.

Jälkiruoaksi: Grande  finale – muna, jonka voimalla minut houkuteltiin Lontooseen. Eggs in Verjuice. 

Tosifanin vaahtoaminen Hestonin Eggs in Verjuicesta ei antanut mielleni varaa muuttaa jälkiruokavalintaa, sen oli pakko olla tämä. Jälkiruoka oli ensimmäinen asia joka päätettiin. Jälkiruoka oli päätetty itse asiassa jo ennen lentojen ostoa. Tämä, pieni sininen valkosuklaamuna on siis asia, jonka takia raahasin itseni Lontoon vilinään tosifanin kanssa. Uskomatonta, miten pieni valkosuklaamuna voi ohjata lentojen ostopäätöstä. (Tai sitten en vaan enää jaksanut kuunnella tosifanin vauhkoamista Hestonista ja annoin viimein periksi?)

No mutta, summa summarum. Oli se kyllä kokemus!

Eggs in Verjuice (verbena & coconut pannacotta, coffee parfait, verjus & citrus) vei kyllä pannacottan aivan uudelle tasolle. Sinisen valkosuklaamunan kuoren sisään kätkeytyi pannacotta, jonka halkaistua ulos valui keltaista nestettä. Ulkonäkö oli aivan kuin kananmunan, maku aivan muuta. Myös valkosulkaamunan alla oleva linnunpesä oli syötävää. Olen edelleen hämmentynyt.

Vinkkinä muuten se, että Hestonin porukka myi sitkeästi meille ja muihin pöytiin ”talon yllätystä” jälkiruoaksi, joka oli siis jäätelöä, joka tehtiin nestemäisestä typestä suoraan jälkiruokaa odottavan silmien edessä. Jos siis jostain annan miinusta, on se tuo ylenpalttinen nestetyppijäätelön myyminen. Toki myydä saa, mutta ”talon yllätys” ei kyllä ollut enää yllätys. Mitä eksklusiivista siinä enää on, kun jokainen ympärillä ottaa saman ”salaisen” annoksen ja näkee saman episodin illallisensa aikana n. 6 kertaa?

Jälkiruoat kustansivat yhteensä: 31 £ , silloisella kurssilla n. 35 € kahdelta.

Illallisen yhteenveto: homma toimii, luultavasti kerran elämässä -kokemus, ei liikaa pokkurointia ja pukukoodia ei tarvitse stressata. 

Kokonaisuudessaan illallinen toimi erittäin hyvin, tunsimme itsemme tervetulleeksi ja tunnelma oli lämmin. Valkoiset pöytäliinat puuttuivat, ilmassa ei ollut turhaa pokkurointia. Koska olen tunnetusti (hieman liiankin) miss. Vaatekriisi, mietin pitkään ja hartaasti, mitä puen päälleni kahden tähden Michelin-ravintolaan. Paikan päälle päästyäni tajusin kriisini olleen taas turha. Vieressämme istui keski-ikäinen pariskunta, toisella musta jakku, toisella pikkumusta mekko. Toisella puolella istui nuori pariskunta, toisella farkkutakki ja toisella läpinäkyvä pitsitoppi (oikeasti, näin liikaa). Pukupakkoa ei siis näyttänyt olevan.

Koko illallinen kustansi yhteensä: 266 £.  (235 £  alku- pää- ja jälkiruoka, koko aterialle käyvä Franciacorta -kuohuviini ja vesi + 31 £ lisätty palvelumaksu.) Silloisella kurssilla n. 300 € kahdelta.

Jottei totuus unohtuisi, tässä vielä kuva tosifanista, joka houkutteli minut Hestonille ja Lontoon tunnelmiin. Tyyppi on yksi maailman dramaattisimmista, jonka tiedän.. ja nyt se vielä aloitti matkabloggaamisenkin! Dramaattisen tosifani-ystäväni Drama on the Road -blogin löydät täältä ja Dinner by Hestonin pöytävarauksen pääset tekemään täältä.

 

Kokemuksena Hestonin ilallinen oli varsin loistava ja illallinen täällä kannattaa, mikäli haluaa kokea jotain uutta ja hämmentää aistejansa. Vaikka kokemus oli mahtava, ei minulle jäänyt fiilistä että haluaisin Hestonille heti uudestaan. Ehkä tämä ajatus johtuu myös hinnasta: vaikka ruoka olikin kuinka maistuvaa, en usein laita 150 € summaa illalliseen. Luultavasti palaan Hestonille vuosien kuluttua ruokalistan vaihtuessa, ihmettelemään uusia aisteja sekoittavia innovaatioita, jotka on taas ”pakko nähdä, kokea ja maistaa” omin aistein, eikä vain televisiossa.

Psst! Seuraathan meikäläistä ja blogia jo näissä kanavissa? Instagram: @miraorvokki, Facebook: @pondekengissa, Twitter: @miraorvokki