IKÄVÄ
Ikävä maailmalle, no kyllä, ihan niinkuin varmasti jokaisella joka matkablogeja kirjoittaa tai tämän julkaisun lukee. Minullakin alkaa selvästi matkakuume nousemaan, huomaan viime viikkojen aikana maininneeni sanan matka tai lento jo useammin kuin kerran mutta otsikossa mainitsemani ikävä on kuitenkin toista laatua.
Minun ikävä on ikävä rakasta äitiäni. Äitini nukkui pois kesäkuun alussa ja hänen poismenonsa lamaannutti osaksi toimintani ja erityisesti tämän blogin. Innostus hävisi ihan kokonaan, ei minkäänlaista mielenkiintoa edes avata ja yrittää kirjoittaa mitään. Olen aikaisemmin innokkaasti lukenut ja kommentoinut muiden kirjoituksia mutta äidin poismenon jälkeen en ole kommentoinut mitään ja hyvin harvakseltaan edes lukenut muiden julkaisuja.
Äiti oli ehdottomasti innokkain lukijani, joka jaksoi analysoida jokaista kuvaa ja tekstiä kyllästymiseeni asti. Nyt kaipaan hänen pitkiä jaaritteluja ja analysointejaan niin, että en meinaa kyyneleiltäni saada näitäkään sanoja tähän kirjoitettua. Surutyötä olin joutunut tekemään jo pitkään, sen kanssa pystyin elämään raskaan kesän, mutta se ikävä, se on suunnaton edelleen. Minun ikuinen tuki, hänen rakkaus minua kohtaan, se johon turvautua ilossa ja surussa, yhtäkkiä kaikki on tyhjää, ihan tyhjää.
Olimme ehtineet äidin kanssa P U H U A voisin sanoa kaikesta, joten moni käytännön asia, jota jouduin hoitamaan hoitui itsestään ilman minkäänlaisia suurempia tunnekuohuja. Joitakin isoja päätöksiä jäi tehtäväksi, muun muassa lapsuuden kotini. Minähän olen näihin vuosiin asti ilmoittanut olevani vannoutunut kerrostalo eläjä. Ikinä kuuna päivänä en tule muuttamaan vanhaan kotiini, näin sanoin aina. Never say never pitää kyllä niin paikkansa. Korona kevät sai minut haikailemaan jotain pientä tekemistä. Aloitimme yhdessä äidin kanssa valmistelemaan hänen puutarhaansa kesää varten. Toinen asia jonka olin ilmoittanut jättäväni kokonaan muille – puutarhanhoito! Siinä sitä äidin ohjeistuksella puuhastellessani huomasin nauttivani siitä. Korona vai ikä, kuka tietää mutta niin siinä kävi, että päädyin remontoimaan lapsuudenkotini katosta lattiaan uusia sähköjä myöden. Puutarhaakin hoidin rakkaudella siinäå sivussa ja nyt teen niitä aikaisemmin inhomani lumitöitä. Kerrostaloasujasta tuli rivitalossa eläjä.
Suuret tehtävät ja päätökset äidin poismenon suhteen on nyt tehty ja elämä jatkaa kulkuaan, Ikävä kulkee rinnalla mutta niin se saakin tehdä. Nyt olisin taas valmis valloittamaan erityisesti Eurooppaa, mutta saa nähdä koska se on taas mahdollista.
Miten tämän blogin käy ? En osaa siihen vielä vastata. Löytyykö innostus taas kun maailma jollakin lailla avautuu vai eikö innostusta löydy kun äiti ei ole enää lukemassa ? Aika tulee näyttämään miten tässä käy.
Puss & Kram Piyya
2 Comments
Piyya, hyvin pystyn samaistumaan surullisiin tunnelmiisi ja alakuloosi. Menetin itse äitini yllättäen 10 vuotta takaperin ja vieläkin muistan kuinka elämältä putosi hetkeksi pohja pois. Meni pitkään ennen kuin pystyin keskittymään mihinkään, saati tuntemaan mielihyvää minkään tekemisestä. Suru oli läsnä joka hetkessä. Tuo käyttämäsi sana lamaannus kuvaa niin hyvin sen hetkistä tunnetilaa.
Aikaa vaadittiin paljon ennen kuin sain taas arjesta kiinni, mutta usko pois, sekin hetki koittaa, vaikka ikävä ei koskaan katoakaan. Elämässä on aina äidin kokoinen aukko, mutta sen kanssa pystyy elämään. Anna itsellesi aikaa, päivä kerrallaan. Ikävistä fiiliksistä huolimatta yritä tuoda elämääsi iloa tuottavia asioita. Toivottavasti piakkoin myös matkoja.
Lukijana toivoisin, ettet jättäisi blogin kirjoittamista 🙂 Kaikesta huolimatta inspiroivia remonttihetkiä.
Olen puolestani luonteeltani sellainen että ryhdyn heti hommiin ja niin tein nytkin ja sen vuoksi pystyin varmasti kirjoittamaankin aiheesta vasta nyt kun olen aidosti joutunut vähän pysähtymään.
Ikävä tosiaan on, mutta sen halaunkin pitää tuossa lähellä koska seikävä tuo myös uskomattoman rakkauden lähelleni, jota ei voi muuten koskaan kokea.
Toivottavasti tosiaan päästään vaikka nostamaan malja elämälle seillä Andalusian auringon alla. Taidan ottaa sen nyt tähtäimeen ja yhdeksi askeleeksi kohti uutta elämää 😉
KIITOS kaikista kauniista sanoistasi Annemaria, ehkä blogiksin jatkaa elämää kun matkustelu taas tulee ajankohtaiseksi.