Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Category

Tiibet

Tiibet

Lutuuria, lutuuria

12.2.2011

Pyhiinvaeltajat osoittavat uskonnolista omistautumistaan Jokhangin temppelin edustalla.

Tuhannet buddhalaiset pyhiinvaeltajat kiertävät aamuauringossa kylpevää Potalan palatsia, joka levittäytyy Lhasan keskustan Marpo Ri -kukkulan rinteille, loistaen punamullan, okran ja puhtaan valkoisen väreissä.

Rukouskellot helisevät ja myötäpäivään palatsia ympäröiviä katuja kiertävät pyhiinvaeltajat mumisevat ääneen pyhiä säkeitä. Vannoutuneimmat liikkuvat suoristaen itsensä vaakatasoon kadulle jokaisen askelman jälkeen. Liikkeen nimi on chak tsel, ja sen eri vaiheet osoittavat kunnioitusta lamalle, Buddhalle, dharmalle sekä munkeille.

Jotkut ovat kulkeneet ainoastaan chak tsel –liikkeellä palatsille kotoaan Lhasasta, toiset jopa tuhansien kilometrien päästä muualta Tiibetistä. Äärimmäisen rankka matka voi kestää kuukausia.

Vaikka suurimpiin intohimoihin ei kuuluisikaan juosta kamera kourassa nähtävyydeltä toisella, on maailmassa joitain paikkoja, joiden väliin jättäminen on kokemusten ja henkisen pääoman kartuttamisen kannalta typerää.

Potalan palatsi Lhasassa on yksi näistä paikoista.

Vaikka Potalaa kuvaillaankin virallisesti museoksi, ei sisällä tarvitse odottaa väsähtäneitä muinaismuistoja tai huonolla englannilla opaskylttien tekstejä molkottavia, säriseviä ääninauhoja.

Niitäkin saa halutessaan, mutta Potalan ydin on jossain muualla.

Palatsi toimi Tiibetin poliittisena ja hengellisenä keskuksena 1600-luvulta aina vuoteen 1959, jolloin Tiibetin epäonnistuneen kansannousun seurauksena nykyinen dalai-lama, Tenzin Gyatso, pakeni Tiibetistä Intiaan.

Vaikka poliittista valtaa ei Potalassa enää käytetäkään, palatsin hengellinen merkitys tiibetiläisille on tänäkin päivänä ilmiselvä.

Kun palatsiin haluava on ensin kiivennyt huipulle vievät 300 kiviaskelmaa, jotka Lhasan ohuen ilman vuoksi saavat kovakuntoisemmankin huohottamaan holtittomasti, avautuu aikamatka menneisiin aikoihin. Kaikkialla ahtaiden sisätilojen käytävillä kiertää pyhiinvaeltajia, jotka lahjoittavat jumalkuville pieniä seteleitä ja polttavat rasvaa siihen tarkoitetuissa astioissa. Liekin on tarkoitus ohjata heitä seuraavassa elämässä.

Loputtomasti jatkuvat kammiot ovat katosta lattiaan pullollaan koristeellisiin rasioihin säilöttyjä dalai-lamojen kirjoituksia sekä maalauksia ja veistoksia, jotka kuvaavat menneiden dalai-lamojen elämää, buddhalaisuuden symboleita ja erilaisia jumalolentoja. Potalassa on myös kuolleiden dalai-lamojen haudat, joista tärkeimmät on vuorattu tonneilla kultaa. Epäselvää on, mihin nykyinen dalai-lama haudataan hänen maallisen taipaleen päätyttyä.

Käsin kosketeltavan hengellisen tunnelman kruunaa kaikkialla leijaileva palavan rasvan ja suitsukkeiden makea tuoksu.

Palatisissa sijaitsee myös dalai-laman asuin- tai työskentelytilat, jotka hämmästyttävät vaatimattomuudellaan. Hämärät salit on toki koristeltu kauttaaltaan värikkäillä symboleilla ja tiibetinkielisillä teksteillä, mutta kaikki ylimääräinen hienostelu puuttuu. Talvisin kalseankolkossa kivipalatsissa on myös korkeimman hengellisen johtajan ollut tyytyminen vaatimattomaan elämään.

Kuvaaminen on sisätiloissa kielletty, minkä ymmärtää hyvin, kun yrittää luovia hartaasti meditoivien tiibetiläisten keskellä. Salamavalon kanssa säheltävä turisti olisi hieman kuin suomalaisiin häihin tai hautajaisiin eksynyt, eksotiikannälkäinen kuokkavieras. Hyvin epätoivottu, siis.

Pikavuoro vietti tänään todellista kulttuuripäivää, mikä on Tiibetissä lähes pakollista tai ainakin hyvin, hyvin palkitsevaa. Potalan lisäksi piipahdimme Jokhangin temppelissä, joka sijaitsee keskellä vanhaa Lhasaa.

400 000 asukkaan Lhasahan jakautuu uuteen ja vanhaan puoleen, joista uusi, läntinen puoli on vahvasti kiinalaistunut. Itä-Lhasa pyrkii pitämään kiinni tiibetiläisestä identiteetistään, talot ovat vanhempia ja ihmiset pukeutuvat perinteisiin tiibetiläisasuihin.

Päivän kiertely auttoi ymmärtämään, miten konkreettista, arkipäiväistä ja aitoa tiibetiläisten suhtautumineen uskontoon on. Täällä ei tarvita kampanjoita kirkosta eroamisen tai siihen liittymisen puolesta eikä pohdiskella lehtien yleisönosastokirjoituksissa, mikä säkeistö vanhoista virsista on soveliasta laulaa koulun kevätjuhlassa ja mikä ei.

Uskonto on osa elämää, elämä on osa uskontoa. Myös tällaisen vanhan pakanan on pakko arvostaa hengellisyyttä, joka perustuu kaiken olevaisen kunnioittamiseen, itsensä tutkimiseen ja omien juuriensa arvostamiseen.

Yhden päivän perusteella on Lhasasta vielä vaikea sanoa mitään järkevää ja lopullista, enkä aio esittää, että olisin saanut jonkinlaisen kokonaiskuvan kaupungista. Hengellistä, hieman mystistä, aasialaista – tässä järjestyksessä. Mutta myös pikaruokaloita, Apple Storeja sekä kiinalaispankkien valtavia konttoreita.

Ehkä päivän suurin oivallus on, ettei Lhasaa tai Tiibetiä voi ymmärtää kulkemalla yhtäkään helppoa tietä.

Pyhiinvaeltajien massa kiertää aamuista Potalaa myötäpäivään.

Potala kylpee aamuauringossa. Palatsi oli koko Tiibetin poliittinen ja hengellinen keskus, kunnes 14:s dalai-lama lähti maanpakoon Intiaan.

Tiibetiläisperhe saapuu raskaan nousun jälkeen Potalan päärakennusten porteille.

Sininen taivas, tummina nousevat Himalajan vuoret ja valkoisena hohtava Potala ovat lyömätön yhdistelmä.

Palatsin valkoisessa osassa sijatsi dalai-laman asuin- ja työskentelytilat. Tämän pidemmälle ei kuvaaminen ollut sallittua.

Näkymä Potalasta Lhasan ylle.

Suurin osa sankareista Potalan edustalla. Yksi pitkätukkainen ja viiksekäs eksynyt lammas oli jossain teillä tuntemattomilla kuvaa otettaessa.

Vanhan Lhasan keskusaukio kuvattuna Jokhangin huipulta.

Innokas paikallinen halusi Suvin kanssa samaan kuvaan. Iso osa tiibetiläisistä, tai ainakin lhasalaisista, suhtautuu kuvaamiseen negatiivisesti. Syitä voi vain arvailla, ehkä alati kasvavan turismin vaikutukset kaupunkilaisten elämään eivät ole niin auvoiset, kuin viranomaiset haluaisivat uskoa.

Tiibet

Lanzhou-Lhasa

11.2.2011

Lhasan-juna ohittaa kollegansa matkalla vuorten yli.

Kulunut reilu vuorokausi kului junamatkustamisen merkeissä.

Lhasan-junassa oli tyypilliseen kiinalaiseen tapaan kolme eri luokkaa: pehmeät ja kovat makuupaikat sekä istumapaikat. Hinnat menevät tässä järjestyksessä kalleimmasta halvimpaan.

Kalleimmissa hyteissä on neljä leveää makuupaikkaa, televisiot, pistokkeet ja muut herkut. Siitä seuraavassa luokassa on kuusi makuupaikkaa per osasto, ja muu luksus puuttuu. Loput ovat tavallisia junan istumapaikkoja, joissa 32 tuntia putkeen saattaa olla monelle turhan kova suoritus.

Toki lyhyillä etapeilla halvimmat liput ovat mainio tapa heittäytyä paikalliseen elämänrytmiin, tämänkin junan istumapaikat ovat kansoittaneet tiibetiläiset, jotka hörppivät teetä ja lätkivät korttia iloisessa sekamelskassa. Valkoista, parrakasta vierasta katsotaan pitkään ja hartaasti.

Itse suosin pitkillä junamatkoilla halvempaa makuupaikkaa, jossa hinta ja laatu kohtaavat parhaalla tavalla: punkassa saa oikaistua itsensä suoraksi, mutta turha luksustelu ja sen mukanaan tuoma hinta puuttuvat. Paremmat nukkupaikat maksavat kaksinkertaisesti halvempaan vaihtoehtoon verrattuna, mikä on turhan paljon, sillä niin merkittävästä erosta ei ole kyse.

Kiehuvaa vettä on junissa tarjolla ilmaiseksi, joten evääksi kannattaa varata teetä ja esimerkiksi purkkinuudeleita, joista saa nopeasti rakennettua pienen lämpimän aterian.

Junassa on toki myös ravintolavaunu, jonka tarjonta oli jopa yllättävän hyvää, joskin hintavaa. Annos porsasta, paprikaa ja riisiä maksoi noin neljä euroa eli vähintään tuplat normaaliin ravintolaan verrattuna. Ravintolavaunun suolaiset hinnat eivät toki ole suomalaiselle mikään uusi asia.

Flunssa ei vieläkään hellitä, joten lähes koko junamatka kului nukkuessa. Tätäkin kirjoittaessa väsyttää niin, etteivät silmät tahdo pysyä auki.

Koko matkaa Lhasaan ei kuitenkaan kannata käyttää pää tyynyssä, vaikka henki menisi, sillä maisemat ovat häikäisevät.

Rata kulkee suurimman osan ajasta laaksoissa, joita ympäröivät lumihuippuiset vuoret ja matalista taloista rakennetut tiibetiläiskylät. Matkan aikana ei jää epäselväksi, mikä on tiibetiläiselle ruokavaliolle ja maaseudun elämälle tärkein otus: talvisin keltaruskean karua maisemaa elävöittää parhaimmillaan tuhansien jakkien laumat, joita yksinäiset paimenpojat ohjailevat oikeaan suuntaan.

Näky on kaikessa ajattomuudessaan äärimmäisen rauhoittava. Tiibetiin matkaava on todennäköisesti satojen vuosien ajan kohdannut tismalleen saman näyn. Jotkut asiat muuttuvat onneksi hitaasti, vaikka Tiibetin bruttokansantuotteen kasvu on Kiinan voimakkaimpia.

Muuten junamatkailu on tapahtumaköyhää notkumista: syömistä, kirjoittamista, lukemista ja nukkumista.

Lhasaan matkaava juna kulkee keskimäärin reilun 3000-4000 metrin korkeudessa. Parhaimmillaan rata käväisi 5000 metrissä Tiibetin ja Kiinan rajalla – jos nyt voidaan puhua rajasta, kun virallisesti kyse on yhdestä ja samasta maasta.

Siinä Lhasan-juna eroaa perusaasialaisista kollegoistaan, että korkean ilmanalan vuoksi jokaisessa makuuosastossa on liitännät, joista saa tarvittaessa lisähappea. Happihelppejä on lisäksi junan käytävillä.

Juna on lentokonetta huomattavasti parempi vaihtoehto tulla Lhasaan. Junassa elimistö tottuu hiljalleen vähenevään happeen, kun taas paineistetusta lentokoneesta poistuessa kroppa joutuu ottamaan muutoksen vastaa kerralla.

Lhasaan on helppo tulla junalla. Esimerkiksi Pekingistä junia kulkee päivittäin. Matka kestää pari vuorokautta ja maksaa paikasta riippuen noin 40-130 euroa. On huomioitava, että Tiibetiin matkustamiseen tarvitaan lupa, jonka pystyy hankkimaan paikallisten matkatoimistojen kautta.

Matkan Lanzhousta Lhasaan piti kestää ennakkotietojen mukaan 32 tuntia, mutta matka taittui noin 27 tunnissa. Syytä tähän en tiedä.

Iltapäivän valossa kylpevään Lhasaan oli kuitenkin huomattavasti miellyttävämpi saapua, kuin iltamyöhään rättiväsyneenä. Nyt on ylimääräinen iltapäivä aikaa tutustua kaupunkiin, yksinkertaiset ohjeet ”Kävele hitaasti, älä rasita itseäsi turhaan” kirkkaana mielessä.

Seuraavat kuvat on otettu liikkuvan junan ikkunasta, joten kuvissa saattaa olla heijastuksia sun muita ikävyyksiä.

Vuoristokylä jossain matkalla Lhasaan.

Jakki on tiibetiläisille tärkein kotieläin. Parhaimmillaan jakit elelevät tuhansien yksilöiden laumoissa.

Lhasan rautatieasemalla riitti kuhinaa, kun tiibetiläiset sykkivät ulos kantamustensa kanssa.

Ajokki Royal Info Kiina Tiibet

Info Helsingissä 24.10. – Tarkennusta Tiibetin matkasuunnitelmaan

25.10.2010
Etukäteen suurinta mielenkiintoa Pikavuoron reitillä on herättänyt mahdollisuus päästä vierailemaan Tiibetissä ja Mount Everestin base campissa.

Käytännön seikoista liittyen Tiibetissä matkaamiseen on tullut runsaasti kyselyitä, joihin saatiin vastauksia sunnuntaina 24.19. Helsingissä Elielinaukion bussiparkkipaikalla pidetyssä infotilaisuudessa.

Ensinnäkin: linja-auton vieminen Kiinaan on kauniisti sanottuna haastavaa, mutta mahdollista.

Paperityön sekä erilaisten tulli- ja muiden maksujen määrä on kuitenkin mittava. Esimerkiksi linja-autosta ja matkustajista on toimitettava tarkat tiedot Kiinan viranomaisille kymmeniä päiviä ennen matkaa, minkä vuoksi lopullinen lähtijälista lyödään lukkoon lähipäivinä.

Sen sijaan Tiibetiin Royal-bussilla ei ole asiaa.

Tähän vaikuttaa paitsi byrokraattiset koukerot, myös vuoriston karut olosuhteet.

Tiibetiä ei turhaan kutsuta maailman katoksi, sillä maa sijaitsee keskimäärin yli 4000 metriä meren pinnan yläpuolella. Pääkaupunkiin Lhasaan puksuttava juna käy korkeimmillaan yli 5000 metrissä, korkeammalla kuin yksikään juna maailmassa.

Ohut ilma saattaa aiheuttaa vuoristosairautta, minkä vuoksi junassa jaetaan matkustajille tarvittaessa lisähappea. Tätä mahdollisuutta ei Pikavuoron bussissa ole. Jyrkkien vuoristoteiden kapuaminen asettaa myös auton ominaisuuksille huomattavasti kovempia vaatimuksia, kuin reitin muut osuudet.

– Ei ole myöskään mitään tietoa, miten auton tekniikka käyttäytyy korkeassa ilmanalassa, Jani Laine muistuttaa.

Tämän vuoksi Ajokki Royal jätetään parkkiin Chengdun kaupunkiin, joka sijaitsee keskisessä Kiinassa melko lähellä Tiibetin rajaa. Samalla myös kuljettajat saavat ansaitun tauon ajosta.

Chengdussa matkustajilla on useita vaihtoehtoja: osa voi jäädä kaupunkiin lepäämään ja tutustumaan lähialueeseen – tai jos siltä tuntuu, ottaa lentokoneen alle ja viettää humuviikonlopun Pekingissä tai Shanghaissa.

Suurin osa kuitenkin tehnee Chengdusta retken Tiibetiin. Lhasaan pääsee bussilla, jeepillä, junalla tai lentämällä. Lopullinen matkustapa selviää vasta paikan päällä, sillä se riippuu mm. siitä, kuinka paljon kiinnostuneita lähtijöitä Tiibetiin on.

Tiibetissä on tarkoitus viettää alustavien suunnitelmien mukaan noin 10 päivää. Sivuhypyn jälkeen matkaa jatketaan taas Chengdusta Royalin kyydissä kohti etelää, Laosia ja aikanaan Bangkokia.

Siihen on kuitenkin vielä matkaa.

Seuraavaksi listalla on Kazakstanin, Venäjän ja Kiinan viisumeiden hankinta. Laosiin ja Thaimaahan saa viisumit vaivatta rajalta, joten niistä ei tarvitse tässä vaiheessa huolehtia. Myös mahdollisten rokotteiden tarve kannattaa selvittää Matkaajan rokoteoppaasta.

Jos matkakuumeen voisi mitata kainalosta, en pystyisi käyttämään ainakaan vanhanmallista elohopeamittaria.

Niissä nimittäin asteikko päättyy jo 42:een.

Infossa oli esillä myös matkaan lähtevä GPS-paikannin. Laite lähettää paikkatiedot GPS-yhteydellä kymmenen minuutin välein, mikä mahdollistaa matkan seuraamisen kartalta lähes reaaliaikaisesti.