Tiibet

Ajomatka Tiibetin pääkaupungin Lhasan vanhan alueen ytimestä kaupungin läntisten kiinalaisosien läpi on silmät avaava kokemus.

Talojen koko kasvaa ja persoonallisuus katoaa sitä mukaa, kun tiibetiläisosat jäävät taakse. Pienten kauppakujien ja Potalaa kohti matkaavien pyhiinvaeltajien sijaan katseltavana on Toyotan ja Volkswagenin autokauppoja, masentavanharmaita kerrostaloryhmiä ja loputtomia rakennustyömaita.

Ero on niin valtava, ettei sen nähtyään voi välttyä ajattelemasta Lhasan ja koko maan tulevaisuutta.

Jututin Lhasassa erästä paikallista, jonka nimeä tai muitakaan tietoja en voi julkaista. Kesti kauan saada hänet vakuuttuneeksi, etteivät viranomaiset pysty jäljittämään häntä. Se saattaisi tietää erittäin suuria vaikeuksia, mahdollisesti koko perheelle.

Kutsun häntä Chenmoksi, joka tarkoittaa kiinaksi hiljaisuutta.

– Tulevilla sukupolvilla tulee olemaan erittäin vaikeaa, Chenmo huokaa.

Hän viittaa alkuperäisiin tiibetiläisiin, omiin ja sukulaistensa jälkeläisiin, joiden asema käy koko ajan ahtaammaksi kiinalaistuvassa Tiibetissä.

Kiinalaisten lukumäärästä Tiibetissä on vaikea saada tarkkoja lukuja.  Tiibetin pakolaishallituksen mukaan esimerkiksi Lhasassa on jokaista tiibetiläistä kohtaan jo kolme kiinalaista. Heitä houkutellaan maahan erilaisilla eläke- ja muilla eduilla, jotka eivät koske alkuperäisiä tiibetiläisiä.

Maassa vierailevien kiinalaisturistien määrä maalaa karua kuvaa Tiibetin tulevaisuudesta. Kiinalaisten tavoitteena on lisätä turistien määrää vuoteen 2020 mennessä 20 miljoonaan, josta suurin osa siis kiinalaisia.

Maassa, jossa asuu hieman laskutavasta riippuen alle 3-5 miljoonaa ihmistä, tällaisen turistimäärän vaikutuksia voi kuvitella vain villeimmissä unissaan. Esimerkiksi Thaimaassa vieraili vuonna 2010 ”vain” reilut 15 miljoonaa turistia.

Tämä kaikki on osa prosessia, jolla Tiibetistä pyritään tekemään lopullisesti pysyvä ja vakaa osa Kiinaa.

Kiina miehitti Tiibetin 1950-luvun alussa, minkä jälkeen ote alueesta on vaihdellut munkkien teloituksilla ja luostareiden tuhoamisella harjoitetusta tyranniasta lempeämpään kulttuurilliseen ja taloudelliseen riistoon.

Myös tiibetiläisten oman uskonnon harjoittaminen on vaikeaa, sillä kaikkein pyhimpinä pidetyt henkilöt ovat pakon edestä jossain aivan muualla kuin Tiibetissä.

Länsimaissa Tiibet tunnetaan parhaiten vuonna 1959 maanpakoon lähteneen hengellisen ja poliittisen johtajan, dalai-lama Tenzin Gyatson, kautta. Hän on tiibetiläisbuddhalaisuuden johtavan suuntauksen, Gelugin, tärkein opettaja eli lama. Gyatso on elänyt maanpaossa jo vuodesta 1959. Hänen ei anneta palata Tiibetiin.

Toiseksi tärkeintä Gelug-suuntauksen johtajaa kutsutaan panchen-lamaksi. Nykyinen panchen-lama valittiin nuorena lapsena asemaansa dalai-laman antamien merkkien perusteella. Pian tämän jälkeen hän katosi maan päältä.

Kukaan ei tiedä, missä Gedhun Choekyi Nyim on. Edes siitä ei ole varmuutta, onko hän ylipäätään elossa. Hänen epäillään kuitenkin olevan vangittuna jossain päin Kiinaa.

Kiinalaiset nimittivät kadonneen panchen-laman tilalle oman nukkejohtajan, jonka kuvia myös Tiibetiin matkaava löytää buddhalaisista luostareista. Hän on tälläkin hetkellä Kiinassa opiskelemassa.

Kiinalaisten linjalle on vaikea keksiä muuta järkevää selitystä, kuin varoittavan esimerkin antaminen.

– Edes munkit eivät pidä häntä oikeana panchen-lamana, mutta heidän on pakko, Chenmo sanoo.

Kaksi punaisiin kaapuihin pukeutunutta buddhalaista munkkia kävelee kesken keskustelun ohitsemme. Chenmo hiljenee ja katselee muualle.

– Osa munkeista puhuu englantia. Nämä aiheet voivat tuoda vaikeuksia, hän mutisee.

Hyvien journalistisien tapojen mukaan puheenvuoro pitäisi antaa myös vastapuolelle, tässä tapauksessa kiinalaisviranomaisille.

En kuitenkaan ollut maassa toimittajana vaan opiskelijana. Tämä kirjoitus ei siis täytä esimerkiksi lehtijutun kriteerejä, eikä sen ole tarkoituskaan. Kirjoitan verkkoblogiin siitä, mitä näin ja kuulin maassa ollessani.

En myöskään yritä maalata kuvaa Kiinasta täydellisenä riistäjänä enkä kehottaa olemaan matkustamatta Kiinaan tai Tiibetiin. Jokaisella maalla on omat luurakonsa kaapissa. Mutta on hyvä tiedostaa, että Tiibetiin matkustamisella saattaa olla jopa negatiivisia vaikutuksia paikallisten elämään.

Loppuen lopuksi vain yhdellä asialla on merkitysta. Miltä tämä kaikki tuntuu tiibetiläisestä, jonka omaa maata ja kulttuuria ollaan kovaa vauhtia kiinalaistamassa?

Chenmo hakee hetken oikeaa sanaa ja katsoo maahan.

– Pahalta.

Shigatse jäi siis yhden yön pikavisiitiksi, jonka perusteella on mahdotonta saada kaupungista kunnollista kuvaa.

Odotin jotain vanhempaa, aidompaa ja tiibetiläisempää, mutta kaupungissa odotti loputon määrä kiinalaisravintoloita ja Shanghai Center -tyyliin nimettyjä, lasisia ostoskeskuksia.

Shigatse on kuitenkin tiibetiläisille tärkeä paikka, sillä kaupungissa sijaitsee panchen-laman asuinpaikkana toiminut Tashilhupnon luostari. Panchen-lama on dalai-laman jälkeen Gelug-koulukunnan toiseksi korkein johtaja. Tiibetinbuddhalaisuudessa on erilaisia koulukuntia ja haaroja, joista tärkein ja tunnetuin on siis Gelug.

Aikaisemmin panchen-lamalle kuului läntisen Tiibetiin hallinnointi, Shigatsen toimiessa alueen pääkaupunkina. Dalai-lama puolestaan johti muuta Tiibetiä Lhasasta käsin.

En nyt aio kerrata koko monimutkaista historiallista kuviota, mutta eräs panchen-laman tärkeimmistä tehtävistä on tunnistaa dalai-laman uusi inkarnaatio edellisen maallisen kehon muuttuessa tomuksi. Panchen-lama myös opettaa uutta dalai-lamaa aina siihen asti, kunnes korkein johtaja saavuttaa 18 vuoden iän.

Nyky-Tiibetissä tämäkään ei ole aivan niin yksinkertaista.

Nykyisellään panchen-lamoja on nimittäin kaksi, joista toinen on valittu nykyisen dalai-laman antamien ohjeiden perusteella ja toinen on kiinalaishallinnon nimittämä. Dalai-laman nimeämän kakkosmiehen olinpaikasta ei ole varmaa tietoa, mutta hänen arvellaan olevan vangittuna jossain päin Kiinaa.

Tähänkin sekavaan tilanteesen lupaan palata myöhemmin, sillä aihe on lähes yhtä arka kuin dalai-laman maanpako ja koko kiinalaisten läsnäolo Tiibetissä.

Tänäänkin oli aamuista Tashilhupno-visiittiä lukuun ottamatta ajontäyteinen päivä.

Alkupätkä Shigatsesta Lhasaan oli kunnoltaan yksi matkan huonoimmista, ellei huonoin. Eilinen reitti kulki sentään osan ajasta hengästyttävien vuoristomaisemien läpi, mutta tänään kuljimme halki ruskean hiekan värjäämien laaksojen, eikä nähtävää juuri ollut.

Silloin tällöin vuorien keskeltä putkahti pieniä tiibetiläiskyliä, joissa elämä on edelleen hyvin perinteistä. Siat, kukot, koirat ja jakit juoksentelevat vapaina autoteiden yli ja polttoaineeksi tarkoitetut lantapaakut kuivuvat matalien, harmaista harkoista rakennettujen talojen edustoilla.

Reitti oli sentään 90 kilometriä lyhyempi, ja loppupäässä myös eilistä vuoristotietä nopeampi. Ajoa kertyi lähes viisi tuntia vähemmän kuin eilen.

Aamupäivän köröttely oli aasialaista bussimatkailua puhtaimmillaan, mutta toinen päivä putkeen tärinää ja kolinaa oli monelle turhankin raskas. Varsinkin kun matkalaisten keskuudessa pyörii edelleen flunssaa, josta itse olen onneksi pääsemässä eroon.

Tämä on siis viimeinen yö Tiibetissä, valitettavasti. Reilun vuorokauden kestävä junamatka takaisin Lanzhouhun starttaa Lhasasta puolenpäivän aikoihin.

Tiibet on jo nyt antanut paljon, mutta tuskin edes murto-osaa siitä, mitä se voisi antaa. Liian vähän aikaa, liikaa asioita omaksuttavaksi. Liikaa historiaa, hitaasti avautuvaa hengellisyyttä, ärsykkeitä kaikille aisteille. Muutaman päivän maassa vierailleen matkaajan on turha esittää, että olisi saanut valaistumisen kokemuksia tai muutenkaan otetta tiibetiläisyydestä.

Surullisen tilanteesta tekee se, että pian tänne on turha palata. Jos haaveissasi on vierailla Tiibetissä ja löytää tiibetiläisyyttä muualtakin kuin postikorteista, suosittelen toimimaan hyvin, hyvin nopeasti.

Hyvin levätyn vuorokauden sekä tymäkän nappikuurin jälkeen alkavat elonmerkit palailla kehoon. Olo on parempi kuin päiväkausiin.

Tapasimme toissapäivänä Jokhangin temppelillä pari shanghailaista opiskelijaa, jotka kertoivat, että Lanzhoussa liikkuu ärhäkkä flunssa, joka liittyy ilmeisesti myös kaupungin saasteisiin. On mahdollista, että osa porukasta on saanut tartunnan. Myös minulla alkoi kuumeilu Lanzhoussa.

Kohentunut vointi tuli erittäin hyvään saumaan, sillä päivän ajourakka starttasi kello 8.00 kohti Shigatsea. Eikä alla ollut enää loputtomia levyttely- ja rötväysmahdollisuuksia tarjoava Ajokki, vaan paikallinen, huonosti jousitettu pikkubussi. Onneksi kyseessä ei sentään ole pahamaineinen aasialainen minibussi, vaan hieman pidennetty ja levennetty versio.

Melko pian Lhasan jälkeen tie alkoi kohota erittäin jyrkkää serpentiinitietä, ja matkanteko oli luonnollisesti hyvin hidasta. Kuten eilen kuumepäissäni uumoilinkin, näkymät vuoren rinteiltä olivat kaiken vaivat arvoiset.

Noin puolentoista tunnin ja 1000 metrin nousun jälkeen avautui yksi hienoimmista näkemistäni maisemista. Kirkkaansininen taivas, jäätyneenäkin turkoosi Yamdrok-järvi sekä reiluun 7000 metriin kohoava, ikilumen peittämä Nyenchen Kangsang -vuori muodostivat ikimuistoisen tiibetiläiskuvan jonneki syvälle sisimpään. Harva näkymä maailmassa on niin puhdas, kuin hiljaisena ja ikuisena seisova, lumihuippuinen vuori.

Edes näköalapaikalla notkuneet, jakkeja ja koiria maksusta vastaan kuvattavaksi tarjonneet heymisterit eivät onnistuneet pilaamaan maagista tunnelmaa. ”Lumista vuorta”, kuten huipun nimi kääntyy suomeksi, päästiin vielä katselemaan lähempääkin, kun tie kohosi lähes 5000 metriin.

Näillä korkeuksilla alkoi jo tuntea kehossaan ohuen ilman vaikutukset hyvin konkreettisesti. Oli pakko liikkua todella hitaasti, muuten iski kova päänsärky ja heikotus.

Vähäisellä hapen määrällä on muitakin mielenkiintoisia vaikutuksia. Esimerkiksi ruokailun jälkeen saattaa pulssi kohota erittäin korkeaksi, kun elimistö alkaa pilkkomaan ateriaa energiaksi. Korkealla merenpinnan tasosta ei saisikaan syödä itseään kovin ähkyyn, vaan nautiskella sapuskat pieninä annoksina pitkin päivää.

Tärinän täyteinen ja raskas ajopäivä päättyi vasta 20.00 illalla, kun saavuimme Shigatseen. Päivän urakka oli hyvä muistutus siitä, miten miellyttävää matkanteko on tutussa ja turvallisessa Ajokissa. Keskipenkillä makoillessa on vahingossa ehtinyt tottua liian hyvään.

Pikaisen tuntuman mukaan Shigatse on yllättävänkin moderni, ehkä suurimmaksi osaksi voimakkaan kiinalaistumisen ansiosta – tai syystä. Kiinalaisravintoloita oli huomattavasti helpompi löytää, kuin jakinlihalla täytettyjä taikinanyyttejä tarjoilevia tiibetiläisruokaloita.

Matka jatkuu jo huomenna takaisin Lhasaan, sillä Lanzhouhun vievä juna starttaa jo ylihuomenna puolenpäivän aikaan pois Tiibetistä. Nämä muutamat päivät eivät millään riitä edes raapaisemaan maan ainutlaatuista pintaa. Se vaatisi paljon, paljon enemmän aikaa hengittää ja kuunnella Himalajalta kirkkaana laskeutuvaa ilmaa.

Viimeistään jylhinä kohoavia vuorenhuippuja tuijotellessa syntyi paljon ajatuksia Tiibetistä, Lhasasta ja maan tulevaisuudesta. Niiden aika on kuitenkin myöhemmin, kun olemme poistuneet Kiinasta.

Eilen illalla ja yöllä iski kova kuume, minkä vuoksi sunnuntaipäivä kului Himalaja Hotellin huoneessa vällyjen välissä. Joskus se on tällaista, ei voi mitään.

Kävimme paikallisen oppaan ja säätömiehen Dashin kanssa hetki sitten tiibetiläismamman klinikalla, josta irtosi sellainen satsi kaikkea mahdollista silmätipoista mystillisiin mustiin yöpillereihin, että varmaan alkaa tukkakin kasvaa uudestaan päässä. Nappikourallisen jälkeen olo on jo huomattavasti parempi, ilmeisesti perinteinen Burana-kuuri ei riittänyt selättämään flunssaa.

Myös vasen silmäni on ilmeisesti tulehtunut. Iskin silmän uutenavuonna Suomessa muuttoapuna ollessani eräästä laitteesta irronneeseen letkunpätkään, ja nyt silmä on kipeytynyt uudestaan.

Pelkäsin ensin, että silmässä on painetta, joka on laajentunut, kun nousimme yläilmoihin. Lekurin mukaan tästä ei onneksi ole kyse. Olin hieman elätellyt toiveita tyylikkäästä silmälapusta, mutta sellaistakaan ei valitettavati irronnut.

Hieman harmittaa tuhlata muutenkin tiiviistä Tiibetin-osuudesta kokonainen päivä hotellilla rötväilyyn, mutta kehon ääntä on pakko kuunnella.

Varsinkin kun huomenna on edessä raskas ajopäivä. Suuntaamme Shigatseen, joka sijaitsee noin 250 kilometriä Lhasasta lounaaseen. Vaikka kilometrejä ei ole kovin kummoinen määrä, ajonopeus tuskin huimaa päätä.

Matkalla käväistään kuitenkin yli 5000 metrissä, joten maisemat palkitsevat vuoristotiellä köröttelyn moninkertaisesti.

Muu joukkue on kierrellyt tänään kaupungilla kamerani kanssa, joten pääsette edes katselemaan kuvia, vaikka muu anti jääkin melko sisältököyhäksi. Kuvat ovat Suvin ottamia.