Kazakstan

Keskiviikkopäivä kului tiiviisti ajon merkeissä. Sää oli suorastaan loistava: aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja lämpötila vain muutaman asteen pakkasen puolella. Auto toimi ongelmitta, ajonopeus on pysynyt kohtalaisena ja tietkin aivan siedettävässä kunnossa.

Venäläisrekkakuski neuvoi meille aineen, jota hän itse käyttää kylmässä varmistamaan moottorin toiminnan. Neuvoista kiitolliset pikavuorolaiset tietysti ostivat huoltoasemalta purnukan ja lisäsivät sen huoletta dieselin joukkoon.

Muutaman tunnin leppoisan ajon jälkeen Mikko viimein suomensi purkin tekstin: tankkiin oli kaadettu jarrunestettä. Kone kuitenkin toimi paremmin kuin moneen päivään, joten pullossa olisi saanut olla meidän puolestamme vaikka napalmia. Jarrunesteen käyttö on ilmeisesti paikallisten parissa hyvin yleistä.

Vielä kun hämyisestä tienvarsiruokalasta keskeltä aroa löytyi reissun parhaat gulassit, ei keskiviikkoinen ajopäivä olisi voinut sujua juuri paremmin.

Illan hämärtyessä pidettiin matkan etenemisen kannalta elintärkeä palaveri.

Kiinassa on nimittäin lähestymässä paikallinen uusivuosi, joka on kiinalaisille vuoden ylivoimaisesti tärkein juhla: ihmiset vaeltavat kaupungeista kotikyliinsä ryyppäämään ja rellestämään, useimmat kaupat, ravintolat ja virastot sulkeutuvat ja käytännössä koko maa pysähtyy muutamaksi päiväksi.

Meidän kannaltamme kaikkein olennaisinta oli, että myös Kazakstanin ja Kiinan välinen raja on viikonloppuna kiinni.

Vaihtoehtoja oli kaksi: joko tykittää rajalle jo perjantaihin mennessä tai käytännössä odottaa uudenvuoden yli pitkälle ensi viikkoon esimerkiksi Almatyssa.

Lisämausteensa keitokseen toi se, että Astanassa ja Almatyssa järjestetään sunnuntaista alkaen talvilajien Aasian-mestaruuskilpailut. Hotellien saatavuus oli hyvin epävarmaa, sillä tapahtuma vastaa kooltaan aasialaisten talviolympialaisia. Turisteja oli odotettavissa molempiin kaupunkeihin runsain määrin.

Huoltoaseman pihalla tehtiin vaikea päätös: meidän on pakko kiirehtiä rajalle ajoissa ja jättää Almaty kokonaan väliin. Almatyn kiertävälle kehätiellä käännyttäessä hieman kirpaisi, sillä monia olisi halunnut tutustua kaupunkiin, jota kazakstanilaiset itse arvostavat pääkaupunkia korkeammalle.

Täytyy kuitenkin olla realisti. Viikon ylimääräinen pysähdys ei olisi tässä vaiheessa mahdollista. Rajalle on varattava reilusti aikaa ja osalla porukasta on Suomessa velvollisuudet odottamassa, minkä vuoksi alkupeärisestä aikataulusta ei lähestymässä kovin montaa viikkoa.

Ajokki lähti siis tykittämään keskiviikkoyötä vasten kohti rajaa. Lepäsimme bussissa muutaman tunnin ajan Saryozekin kylässä, minkä jälkeen matka jatkui taas.

Ja millaisiin maisemiin.

Kazakstanille tyypillinen aromaisema on omalla tavallaan kiehtova, mutta rehellisesti sanottuna toisinaan melko yksitoikkoinen.

Saryozekin jälkeen alkoi maanpinta viimein kohota kohti taivasta. Kiharaisen vuoristotien kapuamisen jälkeen avautui hiljainen ylänkömaisema, jonka tasaista, hevosten, lehmien ja lampaiden kansoittamaa lääniä ympäröi molemmin puolin lumihuippuiset vuoret.

Aurinko paistoi täysin kirkkaalta taivaalta. Tunnelma oli käsittämättömän hieno.

Tänään yövymme Zharkentin kaupungissa, noin 30 kilometriä Kiinan rajalta. Reilun 30 000 asukkaan pikkukaupungissa on aito aasialainen tunnelma, kun katumyyjät kauppaavat höyryäviä lihavartaita autojen töötätessä kuulon turruttavaa kakofoniaansa.

Moni onkin bussissa puhunut, että Kazakstaniin täytyy päästä joskus uudestaan. Kuulun heihin: maa on jättänyt sieluun mystisen polttojäljen, jonka hoivaamiseksi täytyy vielä jonain päivänä palata aroille katsomaan, kuinka yksinäinen ratsumies kiitää halki päättymättömän tyhjyyden.

—

Nyt kun Kazakstan on jäämässä taakse, on aika summata maata matkailijan näkökulmasta.

Kazakstanilaiset opiskelevat koulussa englantia, mutta käytännössä kielen osaaminen rajoittuu usein muutamaan sanaan. Halvoissa hotelleissa ei puhuta englantia, ei myöskään ravintoloissa. Kalliimmissa ravintoloissa on myös englanninkieliset menut.

Venäjää puhutaan laajasti toisena kielenä, myös saksaa jonkin verran.

Kazakstan ei ole sen turvattomampi maa kuin mikään muukaan, jopa hieman turvallisempi, sillä vähäisen turismin vuoksi erilaiset turistikusetukset, joita esimerkiksi Thaimaa on pullollaan, puuttuvat.

Matkailijan perusvarovaisuus rahojen ja arvotavaroiden säilyttämisen suhteen pätee. Joissain suurien kaupunkien yökerhoissa ei länsimaalaista miestä katsota kovin hyvällä – varsinkin jos on onnistunut tekemään tuttavuutta paikallisten naisten kanssa.

Budjettimatkaaja pärjää Kazakstanissa noin 20 eurolla päivässä, jos välttelee yökerhoja ja tasokkaampia ravintoloita. Rahaa saa halutessaan palamaan paljon enemmänkin, jos haluaa laskea päänsä silkkilakanoihin ja syödä vain elävän pianomusiikin säestämänä.

Hintapoimintoja Pikavuoron reitiltä:

Hotelliyö: 5-450 €
Hotellien hinta- ja laatuhaitari on laaja. Tinkimisvaraa on pienemmissä hotelleissa. Noin kymmenellä eurolla saa perussiistin huoneen suihkuineen ja televisioineen, jos näkee hieman vaivaa etsintään.

Astanassa ja Almatyssa on myös mahdollista vuokrata kokonaisia asuntoja viikonlopuksi tai pidemmäksi ajaksi, mutta niiden löytäminen on tuurista kiinni. Taksikuskeilta voi yrittää kysellä.

Ravintola-annos: 2-10 €
Venäläisiä perusruokia, kuten borssia, gulassia, blinejä ja pelmeneitä saa halvemmista ravintoloista 200-400 tengellä eli parilla eurolla. Kanankoipi riisipedillä on noin 5 €. Astanan parempien ravintoloiden hinnat Suomen tasolla, ylikin.

Litra juomavettä: 50 snt
Litra olutta: 0,5-1,5 € (yökerhossa 2,5-5 €)
Puoli litraa vodkaa: 1,5-3 € (yökerhossa 5 €)
Tunti internet-kahvilassa: 1-2 €
Aski tuontitupakkaa: 1 €

Pyykkien pesu: ~10 €
Kazakstanissa on hyvin vähän backpacker-skeneä, joten halpoja pesuloita on turha odottaa teiden varsilla. Astanalaisessa hotellissa muutaman päivän vaihtovaatteiden pesu maksoi kymmenisen euroa, joten budjettimatkalaiselle nyrkkipyykki säästää pitkän pennin.

Paikallisbussin kertalippu Astanassa: 60 snt
Taksimatka Astanan keskustassa (~4 km): 2,5 € (yöaikaan tuplat)

Matka aasialaisuuden ytimeen jatkuu. 

Ympäri Astanaa pienissä erissä majoittunut Pikavuoro tapasi maanantaiaamuna Astanan maahanmuuttopoliisin luona, sillä ulkomaalaisen täytyy rekisteröityä viranomaisille viiden päivän kuluessa Kazakstaniin saapumisesta. 

Itse toimenpide oli leppoisan sujuva. Passien luovuttamisen jälkeen paperit olivat kunnossa noin puolessa tunnissa. Poliisit halusivat jopa yhteiskuviin harvinaisten vieraiden kanssa. 

Onneksi liikennepoliisi huolehti, ettei kazakkiviranomaisten imago päässyt lipsahtamaan liian hyväksi. Kun bussi starttasi huoltovarikolta, jossa se oli viettänyt viikonlopun kazakkien hellässä hoivassa, ensimmäinen salamapartio iski Ajokin takapuskuriin parissa minuutissa. 

Ajokortti pois ja keskustan pankkiin maksamaan karvalakista repäistyjä sakkoja, kuului teiden ritareiden tuomio. 

Pienen neuvottelun jälkeen tilanteesta selvittiin sakoitta. Kiitokseksi avusta Jani lahjoitti uusille ystävillemme aurinkolasinsa. Aasia on Aasia, kuten moneen kertaan todettu. 

Astanan poliisien jäätyä taakse matka eteni kohtalaisen sujuvasti. Tiet olivat hyvässä kunnossa, mutta sää edelleen hyvin kylmä. Päivisinkään lämpötila ei nouse aroilla pariakymmentä pakkasastetta lämpimämmäksi, öistä puhumattakaan. 

Mikko haastatteli paikallisia rekkamiehiä maanantain ja tiistain välisessä yöpaikassamme, Mirage-motellissa, Karagandan kaupungin liepeillä noin 250 kilometriä Astanasta. 

Pahempaa oli kuulemma luvassa. Meidän ja Almatyn välissä on tuhat kilometriä 35:een laskevaa pakkasta, huonoja teitä ja hyvin vähän mitään sivilisaatioon viittaavaa, miehet varoittivat. 

Onneksi kumpuilevan aron ylle nouseva aurinko lämmitti edes henkisesti aamu-unisia matkaajia. 

Rekkamiehet olivat tyytyväisiä, ettemme lähteneet Venäjältä Uralskin kautta tänne Kazakstaniin, vaan kiersimme pohjoisemman raja-aseman kautta. Eteläinen reitti on kuulemma erittäin huonossa kunnossa. Lisäksi teillä parveilee desperadoja, joille bussi täynnä kameroita ja kannettavia tietokoneita olisi todellinen lottovoitto. 

Matkateko oli Karagandan jälkeen erittäin hidasta. Ensimmäisen kerran bussi tarvitsi hengähdys- ja lämmittelytauon 60 kilometrin ajon jälkeen. Sama tahti jatkui koko päivän. Tavoitteena oli ehtiä Balkhash-järven rannoille illaksi, minne päästiinkin noin 19.00 aikoihin. Majapaikka löytyi Balkhash-järven mukaan nimetysta motellista, jonka hinta-laatusuhde ei tosin ollut reissun parhaasta päästä. Kahden hengen huoneesta joutui maksamaan 5000 tengeä eli 25 euroa, ja suihkusta viela erikseen päälle. 

Matka jatkuu huomenna kohti Almatya. 

Etelää kohti liikuttaessa aasialaiset vaikutteet alkavat näkymään yhä selvemmin niin ihmisissä kuin kulttuurissa ylipäätään. Esimerkiksi ”liha kazakstanilaisittain” tarkoittaa ravintolassa hyvin paljon kiinalaista tai vietnamilaista nuudelikeittoa muistuttavaa annosta. Toki myös blinejä, pelmeneitä ja muita venäläisiä ruokia on tarjolla useimmissa paikoissa. 

Tyypillistä kazakkiruoalle on runsas hevosenlihan käyttö. Itsekin ole syönyt hevosta gulassin, stroganoffin ja erilaisten keittojen muodossa. 

Hevonen on kazakstanilaisille tärkeä vapauden symboli: villihevosten laumat täplittävät muuten yksitoikkoista aromaisemaa ja satunnaisesti kukkuloiden päällä näkyy yksinäisiä ratsastajia, joiden perässä seuraa kulkukoirien lauma. Sumun takaa paistava aurinko kruunaa utuisen tunnulman. 

Bussissa leviää lievä köhäflunssa. Ajokissa on sen verran tiivis tunnelma, että bakteerit leviävät väkisinkin. Jos jotain vakavampaa alkaa ilmetä, täytyy kiinnittää enemmän huomiota siihen, että kaikki juovat omista vesipulloistaan ja niin edelleen. 

Tiistain ja keskiviikon aikana koettiin matkan ensimmäiset kriittiset hetket. Koko matka olikin sujunut niin hyvin, että vastoinkäymisiä oli odotettavissa.

Ensimmäinen vastoinkäyminen kohdattiin heti aamusta, kun bussin akut olivat tyhjentyneet.

Onneksi venäläinen vieraanvaraisuus näytti taas parastaan.

Mikko päätyi keskustelemaan tilanteestamme hotellimme omistajan, Viktor Okunenin, kanssa. Lopulta mies päätyi viemään meidät ja tyhjät akut trotskilaiselle bussivarikolle huoltoon. Hän myös maksoi akkujen latauksen.

Hiljalleen paljastui, että Okunen on yksi kaupungin valtaisimmista miehistä, jonka bisneksiin kuului hotellin lisäksi ainakin kauppoja, ravintoloita ja silmälääkäriasema. Hän oli itsekin opiskellut eläinlääkäriksi, mistä hänet palkittiin ns. punaisella diplomilla, joka myönnetään, jos opiskelija on suorittanut kaikki oppiaineet parhailla mahdollisista arvosanoista, kaikissa aineissa.

Mies oli kaupungissa todellinen tekijä, eivätkä suhteet rajoittuneet pelkästään liikemaailmaan. Myös miliisit jättivät hänet lompakkoa vilauttamalla rauhaan, kun jarrutus meni risteyksessä päin punaisia hieman liian pitkäksi. Käytännössä vastaavaa immuniteettia ei Venäjää saa kuin parilla tapaa.

Hän myös soitti tullin päällikölle, että olemme tulossa ylittämään rajaa. Venäjän puolella ylitys sujuikin kuin tanssi, mutta siitä lisää myöhemmin.

Itse Trotskin kaupunki oli huomattavasti varakkaampi kuin yksikään näkemämme paikka sitten Moskovan, mukaanlukien Samara. Vanhat Ladan rohmut vaihtuivat Trotskiin tultaessa länsimaalaisiin tuontiautoihin ja hämyiset kirpputorin luksusvaatekauppoihin.

Syynä parempaan elitasoon on rajan läheisyys. Läpiliikenne tuo kauppaa.

Akkuhuollon jälkeen Ajokki lähti iltapäivällä kolmen aikaan käyntiin kuin palmun alta. Syy akkujen tyhjenemiseen on edelleen epäselvä, sillä yön aikana ei autossa käytetty auton omaa sähköä vaan aggregaatteja. Syynä saattaa olla pakkanen tai jokin vakavampi vika. Akkujen reistailu oli kuitenkin vasta pientä verrattuna tulevaan.

Rajanylitys oli päivän toinen kriittinen hetki.

Matkustajien kanssa ei ollut ongelmia, ei edes Kazakstanin epämääräisen ryhmäviisumin kanssa. Sekä Venäjän että Kazakstanin rajalta mentiin heilahtamalla läpi. Auto tutkittiin molemmilla rajoilla hyvin pintapuolisesti ja nopeasti.

Meininki rajalla oli aasialaisen leppoisaa. Rajavartijat olivat hyvällä tuulella ja halusivat opiskella muutaman sanan suomeakin samalla. Edes jonoja ei juuri ollut rajalla.

Pääsimme jo bussiin asti Kazakstanin puolella, kun Jani ja tulkkina toiminut Mikko pyydettiin vielä kerran raja-asemalle sisään.

Alkoi muutaman tuntia kestänyt näytelmä, jonka lopputuloksesta oli kiinni käytännössä koko matkan jatkuminen.

Meiltä puuttui eräs lupa, jota ilman autolla ei olisi asiaa maahan, viranomaiset ilmoittivat. Lupa olisi pitänyt anoa reilusti etukäteen. Lupa on ilmeisesti ihan aito ja lain mukaan vaadittava dokumentti, sillä paikallisilla rekkamiehillä oli näyttää sellainen.

Ilman lupaa vaihtoehtoina olisi hankkia jotain kautta Venäjälle uusi viisumi ja tykittää esimerkiksi Mongolian kautta Kiinaan. Vaikka uusi matkareitti olisikin löytynyt, käytännössä Kazakstanin jättäminen väliin olisi aiheuttanut vakavia ongelmia koko matkalle. Siperian halki ei kenelläkään ollut suurta halua lähteä ajamaan.

Riemuksemme kaikkien suuresti kunnioittamat viranomaiset olivat kuitenkin avuliaalla tuulella ja suostuivat kirjoittamaan tarvittavat paperit. Hinnaksi ilmoitettiin 110 dollaria.

Tietenkin paperin kirjoittaminen ja leimojen lätkiminen vaatisi runsaasti aikaa ja energiaa, joiden vastapainoksi tarvittiin jonkinlainen kiitollisuudenosoitus.

Tervetuloa Aasiaan.

Vaikeaksi tilanteen teki se, ettei vastaavasta ollut kenelläkään aikaisempaa kokemusta. Ruskeiden kirjekuorien kanssa leikkiminen on oma taitolajinsa, aivan kuin intialaisella bazaarilla tinkaaminen. Lahjuksien maksaminen ja vastaaottaminen on useimmissa maissa rikos, minkä vuoksi koko toimenpide täytyy naamioida absurdiksi näytelmäksi, jossa kaikilla on tarkkaan käsikirjoitetut roolinsa.

Meidän roolimme oli tällä kertaa esittää köyhää mutta avusta kiitollista suomalaisturistia.

Leimaveroista selvittiin lopulta melko vähällä. Uskon, että suuri syy tähän oli venäjää puhuva neuvottelukumppani.

Palvelumaksun hinnaksi tuli 100 dollaria, mikä on paljon vähemmän, kuin mihin oli pahimmillaan varauduttu. Yhteensä siis rajanylitys maksoi 210 dollaria ja kesti seitsemisen tuntia. Tunnelma oli bussissa kohtalaisen korkealla, kun Ajokki viimein lähti liikkeelle

Kazakstanin puolella kaikki näytti jo menevän paremmin. Ensinnäkin tie oli erinomaisessa kunnossa, paremmassa kuin Suomessa. Bussilla pystyttiin pitämään 90 kilometrin keskinopeutta, jota ei ole koettu sitten matkan alkutaipaleen.
Kostanaysta löytyi halpa ja hyvä hotelli, jossa itsekin yövyin valkoisissa lakanoissa pitkästä aikaa. Huone maksoi kahdelta hengeltä 3000 tengeä eli noin 15 euroa.

Hyvin levätty yö tuli tarpeeseen, sillä seuraavasta päivästä tuli koko reissun rankin.

Lähdimme ajamaan vasta kolmen aikaan iltapäivällä. Tarkoituksena oli tykittää yötä vasten kohti Astanaa siten, että olisimme perillä pääkaupungissa joskus yöllä. Matkaa oli kuutisensataa kilometriä.

Matka sujuikin aluksi hyvin, kunnes aamuyöstä yhden aikoihin tapahtui se pahin, jota oli pelätty: bussista katosi ensin tehot, minkä jälkeen se sammui keskelle silmänkantamattomiin jatkuvaa kazakstanilaista aroa. Edelliseen isompaan kylään oli matkaa kymmeniä kilometrejä, Astanaan noin 170.

Pelottavaksi tilanteen teki hyytävän jäinen ilma. Pakkasta oli noin 30 astetta ja tuuli todella navakka. Tähän kun lisättiin vielä ajon aiheuttama viima, ei Mersun polttoainesyöttö enää kestänyt.

En ole koskaan kokenut vastaavaa kylmyyttä, en Suomessa enkä muuallakaan. Ulkona ei pystynyt olemaan minuuttiakaan kerralla. Polttavan kylmä tuuli lävisti kaikki mahdolliset vaatteet ja lamautti ajattelun.

Lisähuolta aiheuttivat aikaisemmin reistailleet akut. Autoa ei uskaltanut käynnistellä kovin ahkerasti, jotta akut eivät tyhjentyisi.

Onneksi paikalle sattui Astanaan reittibussia ajava kuljettaja, joka tutustui ongelmaamme. Vika löytyi polttoaineensuodattimista, jotka eivät pysyneet pakkasen ja huonolaatuisen paikallisen polttoaineen yhteisvaikutuksesta puhtaina.

Putsauksen ja pienen lämmittelyn jälkeen Ajokki saatiin jälleen liikkelle. Todellista vaaraa matkustajien terveydelle tai turvallisuudelle ei tilanne aiheuttanut, sillä bussin lämpötila pysyi koko ajan siedettävänä. Ajokin hyytyminen oli kuitenkin hyvä muistutus siitä, minkälaisten olosuhteiden kanssa olemme tekemisissä.

Ajonopeus oli loppuyön ajan pidettävä matalampana kuin tie olisi sallinut, sillä kylmyyden aiheuttamaa rasitusta ei enää haluttu lisätä ajamalla 90 kilometriä tunnissa.

Seuraavan kerran bussi hyytyi vain 15 kilometriä Astanasta. Meillä oli sovittuna tapaaminen Suomen suurlähettilään kanssa, mutta Jani joutui soittamaan ja perumaan tapaamisen. Auto oli saatava ensin huoltoon.

Sekin oli helpommin sanottu kuin tehty, sillä sopivaa huoltamoa etsittiin Astanan laitakaupungilta viitisen tuntia. Sellainen kuitenkin löytyi, ja auton pitäisi olla taas aamuun mennessä kunnossa.

Seuraavan kerran Pikavuoro liikkuu vasta sunnuntaina. Nyt nautitaan Astanan tarjonnasta ja otetaan rennosti. Ensitunnelma kaupungista on huikea. Jos ainoa mielikuvasi Kazakstanista on syntynyt Boratin kautta, tulet vielä yllättymään.

Tuntuu upealta olla täällä. Ensimmäiset kunnon vastoinkäymiset on kohdattu ja selätetty.