Yleinen

Olenko meteopaatti?

sunnuntai, marraskuu 25, 2018

Ei olekaan niin helppoa sinkoutua seitsemäksi työpaikalle. Ei ole edes kovin helppoa päästä sängystä ylös 25 minuuttia ennen kuin pitäisi istua jo työpöydän takana suhteellisen tervejärkisen näköisenä hampaat pestynä, tukka suitussa ja keliin sopivat vaatteet päällä. Lounaaseen mennessä on ehkä kunnolla vasta silmät auki, kunhan saa tarpeeksi kahvia. Viimeistään viideltä alkaa jo haukottelu. Ihan kaikki on tuntunut jotenkin todella raskaalta viimeisen kuukauden aikana. Ihan kuin sitä ei koko kuluvan kuukauden aikana olisi ollut tuntiakaan hereillä.

Mie rakastan Lapin talvea. Tai ainakin joskus rakastin. Ja ainakin osaa siitä. Lumi, aurinko kinoksilla. Kirpeä pakkanen ja tähtikirkas yö on toisinaan parasta mitä tiedän. Nyt ei tunnu talvelta. On vain loputtoman pitkä ja pimeä syksy. Ja se pimeys vaikuttaa minuun ihan suoraan. Henkisesti ja fyysisesti.

Kuulin taannoin käsitteen meteopaatti. Kuulostaa pahalta. Sanalla on sama kaiku kuin psykopaatilla tai muilla negatiivisesti latautuneilla ihmistä koskevilla määritteillä.

Meteopatia ei ole kuitenkaan niin pahaa miltä se kuulostaa. Kyse on nimittäin sääherkkyydestä.

Omalla kohdalla herkkyys ilmenee kaamosmasentuneisuutena ja kesäisin valoahdistuksena. En kestä pimeää enkä valoa liikaa. Olisi ihanteellista asua jossain, missä olisi suhteellisen tasaiset vuorokausirytmit. Valoa ja pimeyttä sopivissa määrin. Yötön yö ja kaamos ovat eksoottisia ja upeita luonnon ilmiöitä, mutta minun vointiini ne vaikuttavat pahimmillaan todella negatiivisesti.

Pimeänä ja lumettomana ajanjaksona (kuten nyt) tuntuu, etten oikeastaan pääse hereille koko päivänä sarastusvalosta huolimatta. Arkipäivisin on pimeää kun kävelee töihin, ja aurinko on laskemassa kun tulee takaisin. Vuorokauden ainoasta valoisasta hetkestä saa sen neljän minuutin annoksen kävellessä pikapikaa lounaalle. Järkyttävää. Olo on jatkuvasti väsähtäneen lamaantunut ja mitään ei jaksa tehdä. Huvittaisi, mutta mihinkään ei jaksa liikahtaa. Oma kyvyttömyys taas aiheuttaa apeutta ja pimeys vielä korostaa mielenmaisemaa.

Kesällä en vastaavasti pysty nukkumaan. Auringon helotukseen ei auta edes unimaski, koska minun kroppa vain tietää auringon paistavan. Viime kesä oli, kuin olisi helvettiin joutunut. En kestä hyvin kuumuuttakaan. Koska aurinko ei laske hetkeksikään, ei saa minkäänlaista rauhaa tuijotukselta.

Tampereella päivän pituus on tänään 6h 31min ja Rovaniemellä 4h 38min. Olen onneksi etelässä. En voi kuvaillakaan miten suuresti pilvettömästä lauantain auringosta olen nauttinut. Ihan kuin olisi hengittänyt valoa.

Ei ihme, että nautin syksystä ja keväästä suuresti, kun valo ja pimeys vuorottelevat suhteellisen normaalisti. Ensi kevääseen asti koitan saada energiani D-vitamiinipurkista ja viikonloppuun sijoittuvista kauniista päivistä. Postauksen kuvat viime viikonlopulta Ounasvaaran näkötornilta Rovaniemeltä ja tältä aamulta Tampereelta.

Otsikkoon vastauksena: olen aivan ehdottomasti meteopaatti. Saa tarjota vertaistukea!

Ja luojan kiitos: olen lähdössä ensi viikonloppuna Sonjan kanssa Tallinnaan. Tammikuussa kutsuu taas Lontoo ja Guernsey. Ehkä tässä taas keppuroi tämänkin kauden läpi. Odotan sitä hetkeä, kun (jos) ikinä työpaikassani saisi luvan tehdä etätöitä ulkomailla. Siinä vaiheessa lähtisin talveksi vaikka Guernseyhin tai Espanjaan valohoitoon!

Seuraa blogia facebookissa, bloglovinissa ja instagramissa!

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply