Pilkillä erämaassa

Ensimmäisten kunnon yöpakkasten kunniaksi palatkaamme maaliskuun loppuun, kun Nuorgamissa oli kevään täydellisimmät talvikelit. Vastoin kaikkia odotuksia meitä hemmoteltiin auringolla ja tyynellä säällä, vaikka olimme nimenomaan toivoneet tuulta leijahiihtokokeilua varten. Vaihtoehtoiset aktiviteetit suuntautuivat moottorikelkalla kohti laajaa erämaata.

Vuopme-Galddojavri keskellä Kaldoaivia kumusi kun laskettiin pilkkimme jään alle. Ihmettelin jo aikani mistä oikein kuuluu sellainen jyly, kuin matkan päässä olisi ammuntakilpailut menossa. Ei se ääni aseesta tullut, vaan jostain ihan muualta! Järven jää päästi sellaista kumua ja meteliä, kuin olisi jättiläinen hitaasti askeltanut selän takana. Mistäpä mie sen tiiän vaikka olisikin. Siinä vaiheessa kun on kymmenien kilometrien päässä lähimmästä autotiestä keskellä erämaata saamelaisten alueella, en ala kyseenalaistamaan! 😀 Kaloja ei jään paukkuminen ilmeisesti haitannut, sillä syötillä olivat. Ei tarvinnut kauaa istuskella, kun vetäisin ensimmäisen sintin kuiville ja kohta jo ison harjus-vonkaleen.

Saatiin me jopa pientä kilpailuakin porukalla aikaiseksi. Minun saalis jäi kahteen kalaan, mutta Markku vetäisi neljä pienempää. Minun harjus ei voittanut kokonsa puolesta viimeiseksi ylösvedettyä madetta, mutta olin silti tyytyväinen. Muutamat kalat kerkesimme paistellakin. Ihan tuore valkoinen kala oli verrattoman hyvää! Varsinkin itse pyydetty sellainen.

Pari tuntia moottorikelkan kyydissä tunturimaastossa suuntaansa sai takapuolen puuduksiin, mutta kelit olivat uskomattoman hienot nauttia maisemista ja perillä kalastuksesta. Ei ollut pitkään aikaan ollut niin hiljaista. Tai sitten en itse ole ollut niin hiljaisessa ja syrjäisessä paikassa. Myöhemmin kartalta tuli tarkistettua, etten varmaan koskaan ole Suomessa ollut niin syrjässä ja korvessa tiettömän taipaleen takana. Silti sanonta ”keskellä ei mitään” ei kyllä pätenyt. Erämaa oli niin paljon kaikkea!

Kalastelun lomassa herkuteltiin kalakeitolla, suklaalla ja ruisleivällä. Tunnustan myös, että silloin maaliskuun lopussa otin ensi kertaa tälle vuodelle aurinkoa. Nukahdettiin Markun kanssa molemmat vuoron perään lämpöpeitteille suoraan auringonpaisteeseen. Muistona tästä oli ehkä komeimmat pisamat, mitä näissä kasvoissa on nähty! Ne oli ehkä erikoisimmat päikkärit hetkeen. Siinä vaiheessa kun pään laski jään tasolle, alkoi vihdoin kunnolla kuuntelemaan sitä suoraan korvani juuresta jäältä kuuluvaa töminää ja kuminaa. Ihmeellinen on luontoäiti.

Kaldoaivi näytti poronsa, kymmeniä riekkoja ja sen omaleimaisen kumpuilevan maaston kun komoteltiin kelkoilla läpi. Varpaat oli vähän kohmeessa, mutta sieltä täältä esittäytyvät eläimet ja linnut aina sykähdyttivät maastossa matkailevan mieltä. Tuolla sai olla kaukana kaikesta. Ei stressiä, edes autokyytiä, tai välttämättä edes sitä puhelinverkkoa. Kerkesi keskittyä kerrankin olennaiseen. Itse keskittymiseen, maisemiin, makuihin ja kalastukseen. Pääsispä taas Nuorgamiin ja Norjaan ihan ajan kanssa. Hektinen syksy on saanut vain haaveilemaan kunnon luontoretkistä.

*Nuorgamin reissun retket ja majoituksen tarjosi Alma Arktika*