Suomen suurin matkablogiyhteisö
Yleinen

Puolimatkaa Galdhøpiggenille

lauantai, syyskuu 26, 2015

Voihan Norja, huono kunto ja hurjan korkeat huiput!

Jotunheimen oli ollut minun ja Markun bucket-listalla niin kauan kuin jaksan muistaa ja oltiin tutkittu alueen karttaa jo kotona hyvissä ajoin mihin me oikein halutaan lähteä tallustelemaan. Tai me mitään tallusteltu, mie ainaki raahauduin.

Olen vieläkin niin tyytyväinen reissun ajankohdasta ja niistä ihan hurjan hienoista keleistä, mitä meille suotiin koko viikon ajaksi. Rondanessa oli aivan käsittämättömän kaunista, mutta Jotunheimenissä melkein jopa vieläkin viehättävämpää. Kerkesimme toki nähdä ja kokea koko kansallispuistoalueesta vain pienen pienen kaistaleen, mutta jo sen perusteella osaan sanoa, että takaisin tullaan. Halusimme lähteä yrittämään Galdhøpiggenille, Norjan korkeimmalle vuorelle. La Vida Loca -blogin Sari oli käynyt viime kesänä huipulla ja minua vähän jo etukäteen hirvitti. Valittiin nimittäin sama reitti kuin Sari miehensä kanssa. Nousu-lasku-nousu-lasku-nousu. Olen ollut kesällä työn puolesta jonkin verran maastossa, mutta väittäisin silti, että minulla on aika heikko kunto mitä tulee tällaisiin jyrkkiin nousuihin. Olin vielä onnistunut hankkimaan itselleni jo alkureissusta Luulajassa pakottavan korvasäryn, joka ei ottanut laantuakseen vielä reissun puolessavälissäkään. Kun ajoimme Spiterstulenin turistimökille alkuiltapäivästä olin vielä intopiukassa. Jee! Nyt ylös vuorelle! Spiterstulen sijaitsee kauniissa laaksossa, jonka pohjalla virtaa Visa-niminen joki. Ja niin kaunis joki. Väristä saattoi päätellä, että se ehkä oli peräisin jostain kaukaa jäätiköltä. Vesi loisti turkoosina auringossa. Maksoimme tuvalle parkkimaksun ja lähdimme sillan yli joen toiselle puolelle reitin alkupisteeseen.

Jo heti alkuun polku oli jyrkkä. Mitäpä sitä voi muuta odottaakaan, kun edessä oleva rinnekin näyttää negatiivisesti ajateltuna pystysuoralta. Puuskutin jo vartin nousun jälkeen. Onneksi kuvaustauot oli hyvä naamioida hengähdystauoiksi. Nähtävää ja kuvattavaa tosiaan oli eläinten, kasvien ja maisemien muodossa. Lampaat olivat valloittaneet rinteen ja niitä löytyi mitä ihmeellisimmiltä jyrkänteiltä pienissä jengeissä. Hulvattomat! Niitä ei yhtään kiinnostanut, vaikka turistit kulkivat metrin päästä ohi. Kaulassa kilkattavat kellot välillä paljastivat niiden piileskelevän jossain läheisessä puskassa suu täynnä ruohoa.

Teimme matkaa hyvin hitaasti. Norjalaiset päiväretkeläiset suunnilleen juoksivat ohi jyrkässä mäessä ja mie pyörittelin silmiäni. Jouduin jokaisen kiven kokeilemaan erikseen, että uskaltaako siihen jalkansa laittaa. Kivet keikkuivat ja hyvin helposti olisi varomattomana taittanut nilkkansa. Minun jämerillä vaelluskengillä ainakin. En voinut kuin ihmetellä norjalaisia. Osaako ne ulkoa tämän reitin ja jokaisen turvallisen kiven? Puolessa välissä rinnettä meidät saavutti muuan isämies lapsensa kanssa ja meitä moikattiin. ”Ette taida olla täältä, kun noin hitaasti etenette!” Joo, ei meillä ole Suomessa tällaisia nyppylöitä, joille kiipeämistä harjoitella. Pelkkää metsää ja suota vain! ”No etenette kuitenkin, nähdään sitten ylhäällä!” Phaha. Me jäätiin tapaamisen jälkeen rinteelle haukkaamaan sämpylöitä ja vähän venyyttämään kipeitä reisilihaksia. Ei voi olla totta miten jalat voikin mennä jumiin tuollaisesta. Lähtöpiste ja Spiterstulen näkyivät edelleen laakson pohjalla ärsyttävän lähellä. Matkaa ei oltu tehty paljon, mutta noustu senkin edestä.

Koko ajan näytti, että seuraavan jyrkän kohdan jälkeen ollaan jo Svellnosin, eli ensimmäisen vuoren huipulla, josta olisi enää yksi huippu jäljellä ennen Galdhøpiggeniä. Kun muutama valehuippu oli ohitettu ja päästiin lumelle, mulla loppui voimat. Taas oli sellainen fiilis, että heittäydyn vaan siihen lumelle ja alan vaikka vollottamaan jos on pakko jatkaa. Lumi lipsui kenkien alla ja vitutti aivan sietämättömästi. Olisin halunnut sinne ylös! Miksi nuo ihmiset tuolla huipulla (vai valehuipulla?) näyttää taas niin muurahaisen kokoisilta, en jaksa enää en jaksa enää en jaksa enää, enkä muuten liiku enää metriäkään! Taisi sillä isällä ja lapsella naurattaa, kun meitä ei näkynytkään enää sille päivälle.

Jotkut fiksummat olivat varustautuneet muovipusseilla ja laskivat pyllymäkiä tästä alas. Olin snadisti kade.

Tiedetään. Nämä minun patikkaretket noudattelee aina samaa kaavaa: innostus, alkuvaiheen reipas meininki ja sitten alkaa reppu painamaan ja mieli ahdistumaan. Kaiken takana on huono kunto ja liian suuret luulot omasta jaksamisesta. Kyllähän me nyt yksi Pohjois-Euroopan korkein vuori käydään iltapäiväretkellä vähän valloittamassa. No just joo ihan varmasti. 😀 Jos Kumputunturillekin nouseminen tuntui talviaikaan ylivoimaiselta, niin täytyy ens kerralla noiden vähän korkeampien huippujen kanssa miettiä aikataulutusta ja voimia etukäteen vaikka kaksi kertaa. Vaihtoehtona olisi ollut toki se helpomman reitin valitseminen, mutta silloin olisi pitänyt lähteä jäätikön ylitykseen oppaan kanssa. Olisimme auttamattomasti myöhästyneet tältä reissulta.

Ei reissu kohti Galdhøpiggeniä huono ollut! Aivan päinvastoin. Se pienen hetken kestänyt ahdistus kesti vain sen verran kun tajuttiin kääntyä takaisin ja nähdä kokoajan selän takana olleet maisemat. Ne olivat nimittäin aivan käsittämättömät. Siinä korkeimmalla kohdalla keskellä lumikinoksia piti vähän aikaa seistä ja ihmetellä tätä meidän omaa Äiti Maata. Melkoisen luonnollisen kauneuden lottovoiton saanut tämä meidän rakas naapurimme Norja! Olisi jättänyt vähän meillekin huippuja. Vau. Vau vau! Mikä pakko se loppujen lopuksi on päästä sinne kaikista korkeimmalle paikalle jos melkeimpä samat maisemat näkyy vain vähän alempaa? Majesteettista. En yhtään ihmettele miksi Jotunheimen on norjalaisessa mytologiassa peikkojen ja muiden haltioiden koti.

Siellä se päätepiste jo häämöttää, mutta matkaa vain oli ja oli.

Vaikka ei päästy edes sen pienimmän nyppylän huipulle, oli alas tullessa voittajafiilis. Jalat tärisi ja polvet kalisi. Tiesin, etten olisi varmaan selvinnyt alas, jos jotenkin ihmeellisesti olisinkin onnistunut pääsemään ylös. Alastulo oli melkeimpä vaikeampaa kuin nouseminen. Heiluvat kivet teki siitä ainakin mulle todella hankalaa. Jäykät vaelluskengät hankaloitti osaltaan tilannetta. Spiterstulen näkyi kokoajan, mutta ei tullut yhtään lähemmäksi! Onneksi samalla sai katsella maisemia ja olla vain aika tyytyväinen, että tänne vihdoin tultiin. Yksi viikko Sodankylästä Tukholmaan ajomatkoineen Etelä-Norjan halki ei oikein riitä jos haluaa seikkailla enemmänkin ja käydä oikeasti valloittamassa tällaisia huippuja. Kolmen vuoden haave on nyt kuitenkin toteutettu ja me ollaan käyty Jotunheimenissa.

And how cool is that?

 Bloggaaja on lähdössä seuraavaksi takaisin Islantiin! Pysy matkassa mukana 🙂

Seuraa blogia: *Facebook* *Bloglovin* *Instagram*

You Might Also Like

20 Comments

  • Reply Noora lauantai, syyskuu 26, 2015 at 20:15

    Pitäisi kyllä joskus saada itsensä tuonne naapuriin vuoria ihailemaan. Nuo maisemat on kyllä komeita! Vuorien valloittaminen on kyllä rankkaa. Itse viime vuoden kesällä olin samoissa hommissa, tosin Itävallassa ja Sveitsissä. Toisessa mentiin alkumatka gondolalla, mutta noustiin siitä sitten huipulle asti. Ja toisessa noustiin ihan koko matka. Tosin siinä lähtökorkeuskin oli jo 1000 metrissä. Mutta ei se helppoa ollut. Jalat lauloi hoosiannan lisäksi puolet virsikirjasta. Ja lämpöä toisella reissulla riitti lähemmäs 30 astetta, vaikka yritettiin sniikata matkaan heti aamusta. Mutta aivan mielettömiä maisemiahan siinä näki, kaiken sen hampaidenkiristelyn arvoista. Jospa ensi kesänä ehtisi Norjaan : )

    • Reply Maarit Johanna lauantai, syyskuu 26, 2015 at 22:26

      Ei meilläkään mennyt suunnittelussa ja idean toteutuksessa kuin se kolme vuotta 😀 Norja kyllä kannattaa, melkein ihan sama mihin päin maata lähtee, niin on mielettömiä maisemia tarjolla. Keski-Euroopassa olen käynyt korkealla vain Grossglocknerilla Itävallassa, mutta sinnekin lähelle huippua mentiin ihan bussilla. Ei tarvinnut kiivetä metriäkään.
      Kuulostaa siltä, että mun jalat tarvis vähän ennakkotreeniä ennen kuin uskaltaisin tuollaisille poluille! Ehkä pitää harjoitella vähän täällä Lapissa ensin 😀

  • Reply sarrrri lauantai, syyskuu 26, 2015 at 21:25

    Oh no! 😀 Mä suosittelen, että syytät vain miestä päättäväisyyden puutteesta. ;D Mä olin itse aivan katkeamispisteessä Svellnosin jälkeen, mutta J ykskantaan totesi että tässä ei nyt aleta nynnyilemään vaan ylös asti mennään vaikka väkisin, joten ei auttanut kuin mennä… 😀

    • Reply Maarit Johanna lauantai, syyskuu 26, 2015 at 22:28

      No huh mikä patistaja sulla matkassa 😀 Mie olisin siinä tapauksessa varmaan oikeasti heittäytynyt lumelle ja jäänyt vain siihen. Se on jännä kun voimat vain loppuu ja jalka ei enää nouse. Kumputunturilla oli sama tilanne, mutta huipulla olevalle majalle ei oikeasti ollut enää kuin 100m matkaa. Tuolla oli vielä ainakin 200m nousua! Jos Markku olis päättänyt lähteä ylös, se olis saanut kantaa mut :p
      Nostan kyllä hattua teidän suunnattomalle reippaudelle!

  • Reply Meri / Syö Matkusta Rakasta sunnuntai, syyskuu 27, 2015 at 05:12

    Huh, mä palasin just vuorireissulta kotiin täällä Kiinassa ja oli RANKKAA! Joten I feel you sister… En oo ennen oikeastaan patikoinut missään vuorilla tai edes tuntureilla. Nyt on reidet piikkusen hellänä.

    • Reply Maarit Johanna sunnuntai, syyskuu 27, 2015 at 20:39

      Ihanaa, että meitä tottumattomia vielä on, eikä kaikki oo ihan ultimate pro-haikkereita 😀
      Kyllä tuntui ennen tuonne nousemista, ettei näillä Suomen tuntureilla voi oikein edes harjoitella tuollaisia varten, sen verran jyrkkää rinnettä! Huh huijakkata.

  • Reply Annemaria/Samppanjaa muovimukista sunnuntai, syyskuu 27, 2015 at 08:49

    Voi noita maisemia! Ja kaksi vuodenaikaa samalla reissulla 🙂 Ensi kesänä Norjaan on kyllä ihan pakko päästä.

    • Reply Maarit Johanna sunnuntai, syyskuu 27, 2015 at 20:40

      Jotunheimen pääsi yllättämään! ^^ Pääsispä itsekin pienelle retkelle edes hetkeksi Norjaan! Ens vuonna haluttais ajaa taas pohjoiseen, ehkä Pohjois-Ruotsin kautta. 🙂

  • Reply Marika sunnuntai, syyskuu 27, 2015 at 10:36

    Norjalaisilla on parempi kunto, kun niiden kotikylätkin on täynnä mäkiä ja ne jumppaa niitä ylös ja alas ihan normaaleilla työmatkoilla. Ovat vaan tottuneempia niihin ja siellä ipanatkin on mukana paljon luontevammin. Kunto kasvaa lapsesta saakka. Kun tuolla Jotunheimenissa pyörii viikon rinkan kanssa ja tassuttelee niitä mäkiä ylös ja alas, on kotona Suomessa seuraava tasainen juoksulenkki aivan todella lentävä 😀 Siis ei mitään haastetta sellaisessa.

    Seuraavalla kerralla käy huipulla asti. Toisella puolella on paremmat maisemat, ja lumista huippua huipun perään. Se varsinainen vuoristo näkyy paremmin huipulta sinne toiseen suuntaan. Ja käteisellä saa kokista. 🙂

    http://ainaylamaki.blogspot.fi/2013/07/makia-jotunheimenissa.html

    • Reply Maarit Johanna sunnuntai, syyskuu 27, 2015 at 20:48

      No se se on! Norjassa on kaikki paremmin ja kuntokin kasvaa kuin itsestään 😀 Oli kyllä niin pöljä olo siellä olympiatason juoksijoiden keskellä, ettei tosikaan. Onneksi kirjoitit, ettei se oo mun vika, etten ole norjalainen! :p
      Aivan varmasti ensi kerralla me huiputetaan. Aloitetaan jo aamulla ja pidetään paljon taukoja. Syödään hyvin, mutta ei liikaa ja otetaan ne kolikot matkaan kokista varten!
      Pitää heti kattoa tuo sinunkin postaus!

  • Reply Saana · Live Now - Dream Later sunnuntai, syyskuu 27, 2015 at 11:19

    Mielettömiä maisemia. Ruotsin vuoristovaelluksella sorruin itsekin pyllyliukuun, ihan ilman muovipussia kylläkin. Oli mukavan liukaspintainen vaelluspuku päällä, tosin ekaa kertaa käytössä, joten luojan kiitos se säilyi pyllyliu’usta ehjänä. Olis harmittanut muuten! 🙂 Oli ihan pakko kokeilla, kun vastaan tuli pidempi luminen pätkä alamäkeen mentäessä. Kivasti kulki, ja sain samalla pienen levähdystauon, kun odottelin kävellen laskeutuvaa loppuseuruetta.

    • Reply Maarit Johanna sunnuntai, syyskuu 27, 2015 at 20:49

      Mun fjellut ei oikein kestä pyllylaskuja, hitsi vie! Mulla on Björkliden niiiin suurella mielenkiinnolla listalla seuraavana. Kerran käyneenä on pakko päästä uudelleen. 🙂
      Hengähdystauot on tällaisilla retkillä ihan elinehto 😀

  • Reply Jenni / Globe Called Home maanantai, syyskuu 28, 2015 at 05:44

    Sarin blogista löysin vihdoin etsimäni eli matkan pituuden ja nousun määrän, ja toihan on aika kunnioitettava urakka, suunnilleen sama kuin meidän taannoinen Yosemite Half Domen keikka. Ja me treenattiin sitä varten koko kesä… että toi on jo ihan hyvä saavutus ja näkymät upeita!

    • Reply Maarit Johanna keskiviikko, syyskuu 30, 2015 at 19:30

      Tuolla ei kyllä pysynyt yhtään kärryillä paljonko sitä matkaa tuli tehtyä.
      Pitäis oikeasti alkaa vähän treenailemaan, mutta ei täällä ole mitenkään paljon sellaisia paikkoja. Pitäis kyllä tulla sinne Yosemiteenkin haikkailemaan! Vois harrastaa muutakin kuin huiputuksia 🙂

  • Reply marikaw maanantai, syyskuu 28, 2015 at 22:16

    Joo I feel you… Mä oon aina lähössä haikkaamaan ties mitä vuoria ja reittejä ja unohdan, ettei kunto ehkä ihan riitä. 😀 Lofooteilla jäi Ryten valloittamatta kun ennen sitä oli jo reilu tunti haikattu ja takaisin olisi ollut sama matka + vuorelle nousu ja sieltä pois tulo. Joskus on ihan ok luovuttaa… Yosemitessa kävi myös kuolema pariin otteeseen, mutta palautumisajat oli siellä ehkä vähän liian lyhyet.

    Huikeilta näyttää maisemat vaikkette loppuun asti päässeetkään. 🙂 Ens kerralla sitten, lisää vaan treeniä niin jaksaa.

    • Reply Maarit Johanna keskiviikko, syyskuu 30, 2015 at 09:43

      Reenin puute se taitaa ollakin suurin syy tässä hommassa 😀 Hinku huipulle on kova, mutta kunto tulee vastaan.
      Lofoottien huiput onkin aika rankkoja! Suoraan merestä nousevat. Pitäis itekin päästä sinne taas. Edes kokeilemaan jotain patikoita 😀

  • Reply Johanna Hulda - Discovering Sunbeams maanantai, syyskuu 28, 2015 at 23:07

    Vautsi mitä maisemia! Kiitos tämän postauksen, aloin juuri haaveilemaan norjalaisista vuorenvalloituksista… 🙂 Korkein vuori jolle on tullut kavuttua on 2500-metrinen Rysy Tatravuorilla, mutta siellä päivämatkaan ei kuulunut kuin kilometrin verran nousua eikä juurikaan lunta. Tuo taitaakin olla jonkin verran vaativampi ponnistus!

    • Reply Maarit Johanna keskiviikko, syyskuu 30, 2015 at 19:32

      Oi sinne vain, Norjaan! Pitääpä googlettaa tuo Rysy, kuulostaa niin hauskalta 😀 Kilsa nousua on minusta aika melkoisesti! Uskaltaisinkohan :p Mulla asuu pari ystävää lähellä Tatravuoria. Sinnekin voisi joskus päästä. Olen käynyt Slovakiassa vain Bratislavassa ja ihan sinne asti ei tuo vuoristo näkynyt.

    Vastaa käyttäjälle Meri / Syö Matkusta Rakasta Cancel Reply