Browsing Category

Yleinen

Yleinen

Deepwater

tiistai, tammikuu 21, 2020

Kun vuosi 2020 alkoi tunsin pienen painon hyppäävän alas hartioiltani, se toivotti minulle hyvää matkaa ja sanoi olevansa kovin ylpeä siitä mitä olin vuonna 2019 saavuttanut. Se paino oli hypännyt kyytiini pitämään huolta siitä että teen oikeita valintoja, ja nyt vihdoin sain sen ymmärtämään ettei mikään oikeastaan voisi olla paremmin. Mutta nyt palataampa vielä hieman ajassa taaksepäin siihen kun lähdin joululahja ostoksille hyvissä ajoin jo marraskuu puolessa välissä en halunnutkaan ostaa kenellekkään yhtään mitään vaan avasin jekku kirjani ja aloin suunnittelemaan suunnitelmaa joka piti sisällään elämyksiä, yllätyksiä ja ennen kaikkea sen maailman jossa minä elän ja jonka halusin nyt avata perheelleni.

Lentokentältä saakka saatoin nähdä kuinka kuuman ilman hönkäykset ja auringon säteet nauttivat valkoisten Suomalaisten ilahduttamisesta, uutta nahkaa poltettavaksi tähän jo niin ruskettuneiden ihmisten maahan ja uusia hymyjä ja ihmettelyjä paikkaan jossa kaikki on jo koettu.

Vein koko konkkaronkan rannalle jossa hienoakin hienompi hiekka vinkui jokaisen askeleen alla ja sai meistä jokaisen leikkimään ja hyppimään. “Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa…” soi laulu korvissani kun isä ja äiti näyttivät siinä hetkessä taas 20 vuotta nuoremmilta.

Näytin perheelleni kaupungin jossa asun ja kaikki ne paikat jotka kuuluvat jokapaivaiseen elämääni, jopa työpaikkani johon vanhempani tulivat pällistelemään aamu neljältä ja kuin järjestetysti kolme suurta kengurua näyttivät aamuiset rutiininsa ja pomppivat ohi vain muutaman metrin päästä. Näytin hevoseni joka sai joululahjaksi kokonaisen pussillisen porkkanoita ja kävimme aamupalalla paikallisessa kylässä jossa nautimme uuni tuoreet liha piirakat.

Jokainen näistä hetkistä oli jo itsessään korvaamattomia sillä aika perheeni kanssa jää kovin vähiin eläessäni täällä maailman toisella puolella, mutta se minkä oikeasti halusin perheeni kokevan ja näkevän oli vasta tuloillaan.

Deepwater

Pieni kylä neljä ja puoli tuntia Brisbanesta johon minä ja John päädyimme aivan sattumalta noin kolme vuotta sitten. Maatiloja silmän kantamattomiin, vuoria ja kumipuita. Roadhouse josta ei saa edes gluteenitonta leipää ja kaksi pubia josta suosimme vain toista. Top Pub jossa on aina tuttuja ja jossa pahakin kalja maistuu kovin raikkaalta pitkän päivän jälkeen. Paikallinen panimo jonka pizza illat myyvät loppuun jo kuukautta ennen ja pieni antiikki kauppa josta ei tarvitse ostaa mitään. Golf kenttä jonka manageri on myös naapuri joten pelaamaan saa mennä milloin vain ja laukkarata jolla kisataan vain kerran vuodessa. Kaupan kassa joka kysyy aina milloin palaamme pysyvästi ja vanha teatteri rakennus joka kaunistaa koko kylää. Deepwater joka joskus oli pienien jokien ympäröimä ja jonka elämä kuivuuden takia on hiljentynyt vuosi vuodelta, Deepwater joka joskus voisi olla minunkin kotini. Deepwater jossa kaikki tuntevat toisensa ja aina kun sataa pitää soittaa jokaiselle naapurille vain kysyäkseen kuinka monta milliä kukakin on saanut.  Sinne halusin viedä perheeni, sinne jossa minä olen vuosien aikana oppinut olemaan kuin kotonani ja sinne missä myös muut kysyvät: “When are you coming home for good?”

Saavuimme myöhään illalla, siihen aikaan kun pitää ajaa varovasti jottei osu kenguruihin, kettuihin tai jäniksiin, ei onneksi hirviin. Majoituimme hökkeli mökkiin jossa minä ja John asuimme reilut 10kk. Kaikille sängyt, lakanat, tyynyt, pikaiset hampaiden pesut ja sitten nukkumaan yllättävän mukaviin ja kotoisiin huoneisiin. Herätyskelloa ei täällä tarvita sillä kookaburrat tai muut äänekkäät linnut sekä ajoissa nouseva aurinko pitävät huolen päivän rytmistä. Muutama pikakahvi naamaan ja sitten touhuamaan, niin täällä päin maailmaa eletään päivästä toiseen. Yritimme salaa pakata autoihin makuupusseja ja lämpimiä vaatteita kunnes päätimme ilmoittaa yllättyksen jota olimme pitäneet salassa jo vaikka kuinka pitkään,

menisimme yöpymään vuorelle uuden vuoden yöksi ja osa meistä matkaisi sinne hevosilla. “WAU” sain vain vastaukseksi ja monta paria suuria silmiä kun koko konkkaronkka yritti ymmärtää mitä oli tapahtumassa. Siinä tulikin sitten pieni hässäkkä kun yhtäkkiä piti etsiä hyttysmyrkkyjä ja kosteuspyyhkeitä sun muuta sellaista mitä vain äitini muistaisi huolehtia mukaan camping reissulle, aamupalaa, hedelmää ja vaikka mitä. Kun sitten ilmoitin vielä veljelleni että hän pääsisi ratsastamaan sinne Archie hevosella ei hän miettinyt edes kahteen kertaan vaikkei koskaan ole oikeastaan kunnolla ratsastanut. En tiedä kenellä oli eniten hauskaa, minulla katsoessani veljen touhua joka uskokaa tai älkää sujui oikein näppärästi kunhan pääsimme vauhtiin vai Archiella joka on jo viidentoista vuoden ajan matkannut noilla samoilla vuori poluilla eri tasoisten ratsastajien kanssa vaiko veljelläni joka ei välillä saanut sanaakaan sanottua kun ympärillä hyppi kenguruita ja alla hevonen joka aika ajoiin päätti itse vauhdistaan, joka tapauksessa me kaikki matkasimme noin tunnin verran ylös vuorelle hymyssä suin ja kun vihdoin saavuimme huipulle, oli meitä odottamassa kylmät oluet.

Päivän kulkiessa kohti iltäpäivää meistä jokainen oli jo kovin juhla tuulella. Miehet grillasivat upean näköalan auetessa eteensä, naiset ja lapset vaihtoivat juoruja ja kuulumisia jopa koirat nauttivat toistensa seurasta puun varjossa. Vuorelta alas laaksoon oli myös hyvä pelata golffia vaikkei peliin oikeita sääntöjä keksittykkään, kenen pallo vain näytti menevän pisimmälle kelpasi voittajaksi. Myös lapsuudesta tuttu mölkky oli tullut mukaan jota innostuimme pelamaan illan muuttuessa yöksi. Täytyy sanoa että ne ilmeet joita ihmiset kantoivat kasvoillaan koko päivän riittävät hyvin muistuttamaan koko seuraavan vuoden, että elämä voi olla aivan täydellistä.

Pimeän tullessa luksusta kaipaavat lähtivät yöpymään neljän seinän sisään ja meidän perhe jäi vuorelle nauttimaan laskevasta auringosta ja lämmöstä jota he tulevat kaipaamaan takaisin Suomessa. Pelasimme pelejä lempi biisejemme tahtiin, pidimme huolta että mukaan tulleet virvoikkeet ja snacksit tuli syötyä ja juotua ja kerrankin vain olimme olemassa. Äiti, joka täytti 50vuotta uuden vuoden päivänä ei toivottavasti tule koskaan unohtamaan yötä Australian tähtien alla ja pienen pientä lahjaa jonka hän sai avata auton valojen valaisemana. Rakensimme vanhemmilleni myös hyttysverkko systeemin jotta he saisivat viiden tähden majoituksen pick-upin lavalla Asutralian outbackissa ja kyllä taisi kelvata ainakin hymyistä päätellen.

Ja kun minä laitoin pääni tyynyyn ja saatoin auton kattoikkunasta nähdä tuon uskomattoman taivaan mietin, tämän minä halusin näyttää perheelleni. Halusin näyttää kukkulat, lehmät ja hevoset. Halusin näyttää kenguru laumat, koalat ja värikkäät linnut, kumipuut ja kookaburrat nauruineen ja halusin näyttää ihmiset joita voin kutsua perheeksi ja joiden luokse myös koko perheeni oli enemmän kuin tervetullut. 

 

Yleinen

Aikuisia lapsia

sunnuntai, tammikuu 12, 2020

.

Vajaan viikon verran olen sinnitellen toipunut kahdeksan tunnin aikaerosta.

Illalla nuupahdan ja aamuyöstä heräilen, molemmissa päissä ihan liian aikaisin. Mietin että kuinka aikaisin kehtaisi mennä työpaikalle ja vastaavasti, voisiko sitä lähteä jo puolilta päiviltä kotiin. Voisinko vielä hetken ajan elellä samassa rytmissä kuin muruseni toisella puolella palloa.

Paluu Brisbanesta on vielä vähän kesken.

Loppusyksystä kun lentoliput oli hankittu ja loma-aika varmistunut, vannoin että en enää ikinä halua olla kokonaista vuotta halaamatta omaa lastani. Odottavan aika on joskus turhan pitkä vaikka edellisen, Suomessa vietetyn joulun avantouinnit, poroajelut, hiihtoretket ja koko perheen yhteinen ajomatka etelästä pohjoiseen olisi vielä kirkkaassa muistissa. Vaikka maistaisi suussa joulun ajan herkuttelut, ja kuulisi korvissa Monopoli pelin katujen nimet lausuttuna aussie aksentilla. Kaikesta siitä oli yksinkertaisesti ihan liian pitkä aika. Muistelin myös loman loppua ja itkuista oloa Helsinki-Vantaan lentokentällä.

Ihmeellistä on että kaikkeen tottuu, kuten yhteydenpitoon kuvan ja äänen avulla. Kaukana asuvan rakkaan ihmisen tuoksut ja eleet on niin tutut että yhdessä olon voi jollain tavoin korvata radioaaltoja pitkin. Ainakin hetkeksi.

Siihenkin tottuu että lapset kasvaa.

Ovat yhtäkkiä aikuisia.

Aikuisia lapsia .

Päätin että tänä jouluna en mieti kuinka kauan ja kuinka paljon ehdimme nauttia toistemme seurasta. Tällä kertaa vain olen ja nautin. Elän hetki kerrallaan. Annan toisten suunnitella ja nautin siitä että koko perhe on saatu saman ruokapöydän ääreen. Se riittää että olemme yhdessä.

Ja niinhän siinä kävi, yhtäkkiä meistä vanhemmista pidettiin huolta. Roolit ovat pikkuhiljaa alkaneet muuttumaan. Meidän puolesta suunniteltiin ja toteutettiin. Yhdessä selvittiin kylmän rauhallisesti harvinaisen stressaavista lennoista ja odottamattomista vastoinkäymisistä auton kanssa. Huolehdittiin ruokailuista ja vaihtolakanoista kun loman aikana vaihdettiin kolmesti majoituspaikkaa. Brisbanen city:stä siirryttiin nauttimaan Gold Coastin rantaelämästä ja sieltä neljäksi päiväksi vielä Deepwateriin, maaseudulle vuoristoon. Kaikki oli suunniteltu valmiiksi.

Jos aikaisempina vuosina perhematkoilla on ollut eri suuntiin säntäileviä, mielentilaansa avoimesti ilmaisevia lapsia ja teinejä, niin heistä ei tällä reissulla näkynyt jälkeäkään.

Vaikka ajatus aikuisista lapsista heitä itseään huvittaakin, voin todeta että totta se on. Tällä reisulla oli mukana solidaarisia, tilanteisiin sopeutuvia ja yhteisestä ajasta nauttivia tyyppejä. Ja me, vielä ihan skarpit mamma ja pappa, jaksettiin sportata ja pysyä vauhdissa mukana. Ainakin omasta mielestäni ihan kiitettävästi.

Muutama viikko sitten en meinannut enää millään jaksaa odottaa matkan alkua kohti Australiaa. Kaukana asuvan lapsen luokse. Harjaamaan hiuksia ja hieromaan hartioita. Yhdessä kokkaamaan ja ajamaan autolla pitkin maaseutua. Höpöttelemään ja makaamaan lattialle vierekkäin. Vaikka se on tällä erää jälleen taakse jäänyttä elämää, uskon että nautin siitä juuri niin täysin rinnoin kuin suunnittelin. Itselleni aina haasteelliset hyvästinjättö hetket onnistuivat myös kevyemmin kuin yleensä. Ilman hallitsematonta tunteenpurkausta ja nenäntukkoisuutta. Australiaan asettuneella lapsellani on kaikki hyvin ja tällä kertaa halasin itsevarmasti hymyillen. No ehkä pari kyyneltä vuodatin kuitenkin. Kaipuuvarastot oli saatu täytettyä.

Olen siis takaisin koti Suomessa. Arjessa.

Ajatukset ja keho täytettynä ihanilla muistoilla.

Ihon pinnalla aurinkoa ja suolaista merivettä. Varpaiden välissä hiekkaa ja suussa juustoisen vegemite rollin maku. Muistoissa perheen ja ystävien kanssa käydyt keskustelut ja tulevaisuuden suunnitelmat.

Olen juuri täyttänyt viisikymmentä ja yllätettynä herännyt uuden vuosikymmenen alkuun miljoonien tähtien ja hyttysverkon alla, pick-upin lavalla.

Tervetuloa 2020 ja aikuisten lasten kanssa elämän ihanuuden jakaminen.

Nina

Yleinen

Isin tytto

sunnuntai, marraskuu 10, 2019

Valehtelisin jos väittäisin että tämän tekstin kirjoittaminen oli leppoisaa sunnuntai tekemistä. Tähän kului muutama kyynel ja muutama lenkkitauko. Katselin kuvia ja muistelin aikaa jolloin isä kertoi etta illalliseksi on apinanpääsoppaa. Ja vaikka tämä blogi kertookin minun ja äidin matkasta Suomessa ja maailmalla, on isä ihan yhtä tärkeä osa meidän seikkailua. Hyvää isänpäivää, kohta nähdään !

“Haluan ratsastaa hevosella” sanoin kun en vielä osannut edes pitää haarukkaa oikeinpäin, silti isä vei minut tallille. Kaato- sateella ja aikaisin sunnuntai aamuisin isä hyppäsi autoon ja vei minut tallille. Kiiltävissä kengissään isä tuli tallille ja kysyi saisiko hän syöttaa hevosia. Puku päällä jo hieman myöhässä aikataulusta isä edelleen tuli tallille ja vielä silloinkin kun nälkä vaivasi ja kiukku oli pukkaamassa molempien mieliin, hän silloinkin tuli mukaan ja vaikkemme olisikaan puhuneet sanaakaan matkalla kotiin, tiesin että isä tulisi aina uudestaan .En tiedä kuinka monta kirjaa isäni on lukenut ratsastus- areenan katsomossa ja kuinka monta paitaa hän on liannut syöttääkseen heinää ja porkkanoita hevosilleni, en tiedä kuinka monta kilometriä isä on ajanut viedäkseen minua milloin työhaastatteluun ja milloin valmennukseen tai leirille, mutta tiedän että hän varmasti tekisi sen kaiken uudelleen ja uudelleen. Espanjassa, Abu Dhabissa ja ihan missa vain.

Kukapa olisi arvannut että kaikki ne vuodet ja tunnit johtaisivat siihen, että nyt ratsastan ammatikseni ja uskokaa tai älkää, ensimmäinen hevonen jolla ratsastin olikin nimeltään: Isin tyttö. Uskon ettei isä halua tietää milloin olen pukittelevan hevosen selässä tai milloin mikäkin sormistani on poikki, mutta tiedän että hän haluaa aina nähdä kuvia hymyilevästä tytöstä hurjan tai kesytetyn hevosen selässä. Se saa minut onnelliseksi.

Isän kanssa on helppo unohtaa järkevät päätökset ja vastuulliset valinnat. Isän kanssa voi ostaa isoimman ja kalleimman Jeepin vaikkei se edes toimisi kunnolla ja nauraa jälkikäteen omalle tyhmyydelleen. Isän kanssa ruokakauppaan mennessä koriin ei koskaan tullut mitään mitä listassa luki vaan aina jotain uutta ja erikoista jota kukaan ei lopulta edes pystynyt syömään. Kerran jopa ostimme suurimman ravun joka kotimatkalla onnistui nappaamaan minua pohkeesta muovipussin läpi, silloinkin naurettiin yhdessä. Isä saattaa unohtaa aivan kaiken oleellisen mutta silloin kun tapahtuu jotain merkittavää, osaa isä järjestää parhaimmat yllätykset.

Isä ei koskaan sanonut etten voisi tehdä jotain koska olen tyttö. Päinvastoin. Kuntosalilla isä laittoi lisää rautaa tankoon ja sanoi “uudestaan!” Isä kutsui minua apinaksi ja kutsuu edelleen ja leuanvetoja tehdessä aina yllytti parempaan suoritukseen. Silloin kun aloin salaa vilkuilemaan omia kurvejani peilistä, isä totesi että kyllä minunkin perseeni joskus vielä levenee, noh, ei siinä niin käynyt. Ja silloinkin kun muut ikäiseni tytöt vahtivat kilojaan ja minä olin huolissani leveistä hartioistani, isä oli se joka sai minut syömään illalliseni.  Jos hän joskus näki minut kadulla han saattoi sanoa äidille että tunnistaisi minut ihan milloin vain mistä vain sillä kuulemma kävelen “munat edellä”. Kiitos isä. Opettelin nyrkkeilemään ja lyömään kunnolla jos joskus moista taitoa tarvitsisin.

Kun menin ottamaan ensimmäistä tatuointiani, kerroin ekana isälle ja kerran isä myös suunnitteli minulle tatuoinnin. Täällä maailmalla tytöt ovat hoikkia ja kauniita, minä olen lyhyt ja lihaksikas ja vaikka joskus saankin kuulla etten ole tarpeeksi “tyttömäinen” muistan aina että siellä Suomessa on isä joka on eri mieltä.

Kun lähtee isän kanssa hakemaan venettä naapuri kunnasta, saattaa eksyä ihan vain siksi että on niin mukavaa veneillä kahdestaan. Ja kun ostimme irtokarkkeja isä antoi ostaa niin paljon kun halusimme ja innostui itsekkin maistelemaan niitä ällöjäkin valintoja. Ja kun aloimme maistelemaan kaljoja ja viinejä oli isä samantien mukana jutussa ja kertoi mitä kannattaa ostaa ja mitä ei. Ja silloinkin kun isä oli rehtorina samassa koulussa ja ehkä salaa tiesin etten joutuisi ihan niin isoon pulaan vaikka tekisinkin jotain hieman tuhmaa, niin silloinkaan en ollut nolona olevani rehtorin tytär sillä kaikki tiesivät että isä on tosi cool. Ja jos joku sattuu näkemään kuvia isästäni nuorempana, ovat kaikki ihan silmät pyöreinä ja sanovat ”you’re dad still looks just as good as before!”

Kun aloin matkustamaan ja kulkemaan omia polkujani, aloin luonnollisesti näkemään isää vähemmän. Tiesin isän olevan ylpeä, sillä vaikka hän on akateemisesti kovin korkeasti koulutettu ja opiskellut, hän ei koskaan sanonut olevansa tyytymätön valintoihini. Silloinkin kun kotiin tuli poikaystaviä hän taisi tietää keneen kannattaa tuhlata aikaa ja kehen ei.  Lopulta kun minua ei enään saanut Suomeen niin usein, isä tuli maailmalle. Sademetsässä hän kysyi ekana, saako täältä kaljaa ja teki niin myos kiinassa vaikkei ollut edes saanut käteistä vielä mistään.

Isä ei tule lenkille tai patikoimaan, mutta silloin minulla on äiti. Isä ei kiinnostu tyttöjen jutuista mutta kiertää kaikki Dubain vaatekaupat kun täytyy löytää sopiva mekko ylioppilas- kirjoituksiin ja kiertää vielä muutaman lisää jotta löytyisi kengätkin.

Isällä ja minulla on ihmeellinen tapa saada molemmat meistä hermostumaan ja kiukuttelemaan tyhmistä asioista mutta kunhan ukkospilvet ovat hälvenneet lähdemme taas yhdessä salille nostamaan rautaa tai youtubeen kuuntelemaan AC/DC.n vanhoja kappaleita. Voin täysin sanoa että olen aikamoinen isin tyttö vaikken loistanut matematiikassa tai historiassa vaikka kuinka yritit minua opettaa. En koskaan istunut siinä opetettavanasi oppiakseni mitään, vain ollakseni sinun kanssa ja se saattoi näkyä numeroissa. En ehkä innostunut kun halusit ostaa meille kilpikonnan mutta innostuin kahta kauheammin kun saimme koiran. Ja nyt täällä kaukana kun ihmiset kysyvät olenko urheilija leveine hartioineni, sanon että olen, mutta näkisitpä isäni.

Niin, olen täällä kaukana. Olen täällä ihanien ihmisten ympäröimänä ja elän elämää joka saa sinut ylpeäksi. Taukoamatta haaveilen että ehkä hakisit töihin viereiseen yliopistoon tai tulisit vaikka vain päiväksi kertomaan minulle miten uida paremmin. Ehkä voisit vierailla salillani ja yllyttää kovempaan suoritukseen jotta viimeisetkin pojat alkaisivat aliarvioimaan itseään. Tai ehkä voisimme mennä ostamaan jonkun uuden harvelin ja tutkailla sitä yhdessä ja jättää kauhea sotku autotalliin. Kun törmäsin kenguruun ja jouduin ostamaan uuden auton, tiesin että vähemmän bensaa syövä, halpa korjattava olisi paras vaihtoehto mutta silti olisin mielummin mennyt autokauppoihin isän kanssa ja ostanut jonkun joka olisi myöhemmin osoittautunut huonoksi valinnaksi.

Ja kun viime viikonloppuna osallistuin rodeoon en halunnut kertoa isälle ennen kuin tiesin olevani kunnossa sillä olen aikuisena oppinut että myös isät ovat huolissaan, ei vain äidit. Ja kun perjantaina olin rodeossa juuri hyppäämässä tuon hurjan hevosen selkään mietin, jos isä olisi katsomassa hän olisi varmasti kauhuissaan mutta kertoisi kaikille baarissa oleville etta seuraavaksi ratsastaa hänen tyttärensä. Kun minun sykkeeni oli varmasti 250 olisi hänen ollut ainakin yhtä korkea. Vaikka olen täällä kaukana enkä ole enään 15, olen edelleen ihan yhtä paljon isin tyttö.

Yleinen

Hei mutsi, täällä kaukana kaikki on vähän erilaista

lauantai, marraskuu 2, 2019

Auton mittari näyttää 22 astetta lämmintä vaikka kello on vasta 3.30am. Huh taitaa tulla kuuma päivä, tuumaan ja siemaisen kahvia. On marraskuu eikä tänäkään vuonna tarvitse miettiä tulevia pakkasia, talvivaatteita tai mitään muutakaan talveen liittyyvää. Sen sijaan saan kaivaa esiin tuulettimet ja alkaa pakastamaan vettä kuumien päivien varalle. Täytyy myös piilottaa kaikki hupparit ja villapaidat ja ehkä hankkia muutamat uudet bikinit. Ehkä tänä vuonna ehdin myös ruskettumaan, mutta en ota siitä mitään stressiä.

Viimeiset puolitoista vuotta tässä kovin ihmeellisessä maassa ovat opettaneet minulle vaikka ja mitä,  ja sisälleni on alkanut kasvaa pieni australialainen. Olen oppinut ymmärtämään lyhenteitä ja slangia vaikka alussa olinkin kovin hämmentynyt farmareiden kielenkäytästa. Edellinen pomoni sanoi aina : “Okay smoko time, see you soon!” ja jätti minut yksin hevosten kanssa. En todellakaan tiennyt mistä oli kyse joten jatkoin työskentelyä kunnes han palasi ja sanoi: “Did you have a good smoko?” nyökkäsin vain ja jatkoin töiden tekoa. Näin kului muutama viikko kunnes ymmärsin että silloin pitää mennä aamupalalle eika ratsastaa lisää hevosia.

Toinen vanha ukko ajoi aina aamuisin ohitseni ja kysyi: “ Have you seen the pelicans?” Tosiaan, lammessa asui kaksi pelikaania jotka olin nähnyt tuhat ja sata kertaa, mutta silti kysymys kuului joka ikinen aamu. Jossain vaiheessa ymmärsin aussien hassun tavan vain sanoa jotain. Ihan mitä tahansa vain sanoakseen jotain silloin kun me suomalaiset mielummin emme sanoisi mitään. Eikä siihen välttämättä edes oikeasti tarvitse vastata muuta kuin ”jep jep”.

Aksenttini on kuulemma parantunut kovasti ja aina silloin tällöin kuulostan kovinkin aussielta. Asiaa varmasti helpottaa se että työskentelen erittäin paksu aksenttisien ihmisten kanssa.

Tulin ensimmäistä kertaa tänne ihan vaan vierailemaan, reppu selässä ja pankkitili melkein tyhjänä. Heti ensimmäisellä vierailulla tykkäsin maasta kovasti mutten koskaan tiennyt että seuraavasta reissusta tulisi näin pitkä. Olen nähnyt Sydneyn oopperatalon ja Great Ocean Roadin apostolit. Olen syöttänyt kenguruita kädestä ja silittänyt koalaa. Olen uinut Bondi Beachilla ja surffanut Bells Beachin aallokossa. Olen nähnyt ja kokenut vaikka ja mitä turistioppaat kehottavat kokemaan, mutta se ei ole minun Australiani.

Minulle Australia on karjan paimentamista ja lehmien raskauden testaamista. Lampaiden merkkaamista ja kuivaan talveen valmistautumista. Hevosten kouluttamista ja kahvi- taukoja. Uusia ystäviä ja ihmisiä joita kutsua perheeksi. Työpaikka jossa en ole vain joku satunnainen ulkomaalainen. Sanojen lyhenteitä ja jatkuvaa muistutusta siitä että olemme Australiassa.

Minulle Australia on loputon safari kaikkien villieläinten seassa. Aamuisin näen kenguruita tien varressa ja töissä laukkaradalla. Välillä näemme koalan juoksevan tai kiipeävän puuhun ja päivän aikana kaiken maailman papukaijat ja linnut pyörivät ympäri tallia. Kerran jo törmäsin kenguruun matkalla töihin. Molemmat kuolivat, auto ja kenguru, mutta työkaverit sanoivat että nyt olen vähän enemmän australiainen.

Edelleen ihmettelen kookaburrien naurua ja sitä miten kummallisia koalat oikeasti ovat.

Australia on uusia kokemuksia ja aikuistumista. Auto -vakuutuksia ja nopeussakkoja. Urheilua ja seikkailua ja monta ihanaa sunnuntaita. Uskomattomia auringonlaskuja ja kaikkea sitä mitä voi nähdä elokuvissa. Voisin kirjoittaa pitkiä tekstejä kaikesta tästä kauneudesta, vegimitesta ja aussie bbqsta, mutta kaikki se on jo koettu ja nähty niin televisiossa kuin kaikkien maailman matkaajien blogeissa.

Minulle elo täällä on aiheuttanut sykkeen kohoamista ja kunnon kasvamista.  Täällä innostuin triathlonista, ostin käytetyn pyörän ja opettelin uimaan. Ostin myös oikeat pyöräilyvaatteet vaikka edelleen naurankin kaikille niille sunnuntaiurheilijoille joilla on varusteet kohdillaan mutta nopeutta ei tunnu löytyvän ollenkaan, mutta eihän kaikki oikeasti edes halua urheilla varsinkin jos voi vain näyttää hyvältä. Sitten kun luulin jo tehneeni kaikkea hauskaa ja hullua, työkaverini yllytti minua osallistumaan rodeoon. En miettinyt kahta kertaa vaan ilmottauduin naisten sarjaan, hankin satulan ja lähdimme viikonlopuksi rodeoon. Kun on hypännyt taivaalta 200km tuntinopeudella, asunut Ecuadorissa, lasketellut Kiinassa, eksynyt Indonesiassa, surffannut, kouluttanut laukkahevosia ja asunut Tammisaaressa ei yksi rodeo voi olla niin paha.

Perjantai-iltapäivänä istuimme kaljalla ja sain sata eri ohjetta mitä pitää tehdä kun hyppään hevosen selkään ja sata lisäohjetta mitä teen ennen sitä. Äiti sattui sopivasti olemaan Kiinassa, joten ei tarvinnut aiheuttaa sydämentykytyksiä sinne päin maailmaa.  Kerroinkin suorituksestani sitten vasta kun olin turvallisesti selvinnyt. Työkaverini ja muutama pro cowboy tulivat paikalle auttamaan minua ja antoivat vielä viimehetken vinkkejä ennen kuin oli aika satuloida tuo hurjapää hevonen.

Jo silloin tunsin sydämeni lyövän liian kovaa ja muistelin aikoja esteradalla.  Viimein oli minun vuoroni, kuuluttaja oli ihmeissään kansainvälisestä osallistujasta ja nimeni sanomiseen meni muutama yritys. Sitten hyppäsin sen puolivillin hevosen selkään, sykkeeni oli varmasti 250 mutta tiesin tekeväni jotain mistä olisin ylpeä jälkeenpäin ja huusin :” OUTSIDE!”

Ja niin olin kovin ylpeä itsestäni ja niin oli myös kaikki minua kannustaneet ja mukana olleet. Taas yhtä kokemusta rikkaampana lampsin baariin ja tilasin niin monta kaljaa kuin pystyin kantamaan. En voittanut mutta kuulemma ratsastin paljon paremmin kuin muut tytöt. Hevoseni vain sattui olemaan hieman muita hurjempi ja vaikka olin luvannut Johnille tämän jäävän vain “once in a lifetime” kokemukseksi, taidan osallistua myös ensivuonna ja voittaa. Ainakin olin ensimmäinen ja ainoa suomalainen tyttö joka on koskaan ratsastanut Australian toiseksi suurimmassa rodeossa. Juhlintamme jälkeen jäimme katsomaan pro ratsastajia koko viikonlopuksi, nukuimme autossa ja ostin cowboy hatun.Tunsin olevani jossain elokuvassa kun aamulla kahvia ostaessamme muutama cowboy käveli kahvilaan hevostensa kanssa ja viereisissä autoissa nuoret cowboyt valmistautuivat uuteen päivään.

Taisimme Johnin kanssa kumpikin olla aivan yhtä ihmeissämme ja innoissamme . Tuon viikonlopun aikana tunsin niin monta tunnetta kehossani että nyt voin hyvin mielin odottaa ja miettiä mitä hullua teen seuraavaksi.