Suomen suurin matkablogiyhteisö
All Posts By

ohana

Yleinen

Onnen ongintaa

perjantai, 26 kesäkuun, 2020

onnen ongintaan voi ryhtyy missä vaan

koho keikkuu kohta nähdään mitä mä saan

¨Ja mä haluun oman lentokoneen¨ Oli äidillä tapana sanoa silloin kun me lapset halusimme koiria, hevosia,vaatteita ja milloin mitäkin. Nyt minua harmittaa etten koskaan pyytänyt omaa lentokonetta, sillä sellainen olisi kovin kätevä. Nyt haluan pienen kapselin jonka sisään mahtuisi vain minä ja koirani ja jolla voisin hetkessä suhauttaa maailman eri kolkkiin ihan vain sanomaan moi heille joita kaipaan ja joita rakastan. Haluan oppia taikoja, loitsun jolla voisin hups vain herätä jossain muualla tai taikasanan jonka avulla voisin siirtää mantereita lähemmäs toisiaan. Haluan jälleen herätä aikaisin aamulla passi ja lentolippu valmiina, haluan juoda viimeisen kupin kahvia jossain ja ensimmäisen jossain muualla, haluan muistuttaa itseäni siitä että elämä on oikeasti todella ihanaa ja siitä saa myös nauttia. Haluan mennä Iso mummin kanssa kansallisteatteriin katsomaan balettia ja syömään herkkuja ja haluan viedä koirani Tammisaaren pihalle jahtaamaan peuroja ja jäniksiä. Onneksi kaikelle on aikansa.

Viime aikoina olen viettänyt liian paljon aikaa tyytymättömänä itseeni, tyytymättömänä siihen mitä teen ja mihin olen menossa. Olen pohtinut onko ok olla tyytymätön vaikkei oikeasti mikään ole huonosti. Olen ollut kohtuuttoman jääräpäinen ja tehnyt liian paljon asioita joita en oikeasti olisi halunnut tehdä ja sen jälkeen lähtenyt taas juoksemaan kuin mikäkin mielipuoli. Olen kirjaimellisesti juossut pakoon itseäni ja vain odottanut että jotain tapahtuisi. Olen jossitellut ja miettinyt että jos korona ei olisi koskaan tullut niin olisin kohta matkalla Suomeen.En ole ikinä ennen jossitellut. Koronan aikaan aloin kuuntelemaan suomalaisia podcasteja ja aloin tuntea jonkinlaista kaipuuta tuota kulttuuria kohtaan, kyynisiä, melankolisia ja kaiken tavoin muulle maailmalle selittämättömiä juttuja, niitä olen kaivannut täällä ikuisen auringon maassa. Olen kai ollut paikallani liian pitkään ja nyt on aika muuttaa jotakin jotta jaksan eteenpäin yhtä tomerasti kuin olen tähänkin asti tullut. En tarvitse suurta muutosta, pienen vain, vaikka uusi duuni tai uusi kaupunki.

Sunnuntaina juoksin uuden ennätyksen 10km matkalla ja päätin nostaa pääni ylös sieltä jostain ja alkaa elämään niin kuin parhaiten osaan, täysillä. Kirjoitin kalenteriin ensimmäiseen kertaan pitkään aikaan ¨LOMA¨ ja aloin suunnittelemaan road trippiä pohjoiseen päin. Samalla soitin vanhalle pomolleni ja päätin että joskus on ihan ok mennä taaksepäin päästäkseen eteenpäin.

On täällä myös eletty. Nyt kun Korona ajat näyttävät olevan ohitse, olemme päässeet sosialisoitumaan ja tekemään niin sanotusti normaaleita asioita. Ollaan järjestetty picnickejä puistoihin perheen ja ystävien kanssa, herätty aikaisin aamulla hakemaan ensimmäiset uunituoreet muffinsit viereisestä kahvilasta ja nautittu siitä ettei enään tarvitse miettiä kahteen kertaan että kehtaako mennä ulos vai ei.  Ollaan kokattu ja kokeiltu vaikka mitä uusia reseptejä. Olen käynyt pienissä liha putiikeissa ja paikallisissa hedelmä myymälöissä vain kannattaakseni paikallisia tuotteita ja nauttinut siitä että vihdoinkin voin rahallisesti näin tehdä.

Olemme vieneet koiraa erilaisiin viikonloppu kohteisiin ja nauttineet pitkistä kävelyistä metsissä ja rannoilla. Olen nykyään yksi heistä jotka ottavat koiransa mukaan kaikkialle, ravintoloihin, bussiin ja jopa uberiin. Varmaan juuri siksi koirastani on tullut varjoni. Kotona ollessani en mene edes vessaan enään yksin enkä edes saa kirjoittaa rauhassa sillä se on kuulemma epäsosiaalista pienen beaglen mielestä ja siksi tämänkin tekstin kirjoittamiseen on taas mennyt kohtuuttoman paljon aikaa.

Viime viikonloppuna ajoimme rannalle pitkästä aikaan ja ensimmäistä kertaa yöpyisimme jossain muualla sitten koiran perheeseen tulon. Vaikka onkin talvi, oli tarpeeksi lämmin lähteä kävelemään paljain varpain rantaviivaa pitkin. Koira sai juosta mielin määrin ja istahdimme jopa oikeille hana kaljoille ranta baariin, se oli mukavaa. Aamulla juoksin auringon vasta noustessa ja nautin jokaisesta askeleesta. Kävimme aamupalalla surffi clubin kahvilassa, tilasin mustan kahvin ja banaani toffee muffinsin koska minun teki sellaista mieli juostuani kuin hullu. Illalla pelasimme korttipelejä viinin ja oistereiden kera ja menimme nukkumaan vähän liian aikaisin. Ja vaikka koira piti meitä hereillä koko yön syötyään hiekkaa rannalla ja heräsimme väsyneinä seuraavaan aamuun, olin sunnuntaina kovin latautunut ja valmis kohtaamaan maanantain. Tosin täytynee myöntää että parkkeerasimme itsemme sänkyyn katsomaan elokuvia ja syömään karkkia jo aikaisin iltapäivästä eikä pieni koirakaan halunnut lähteä yhtään mihinkään tapahtuma rikkaan viikonlopun jälkeen.

Vaikken koskaan toivonut lentokonetta, sain lentolipun sekä rohkeuden tehdä asioita omalla tavallani. Hetkeksi unohdin tuon rohkeuden ja huomasin olevani täysin jumissa. Nyt kun kalenterissa on jotain mitä odottaa ja jota kohti kulkea, on paljon helpompi nauttia niistä pienistä hetkistä jotka tekevät arjestani oikeastaan aika kivaa. Aikaiset aamut, ahaa elämykset nuorten laukkahevosten kanssa ja jäähyväiset niille hevosille jotka lähtevät meiltä eteenpäin jatkamaan uraansa oikeina laukkahevosina joka maanantaina. Toki olen aina tästä kaikesta nauttinut mutta nyt kun tiedän ettei tämäkään ole ihan ikuista niin nautin vielä enemmän.

Seuraavan kerran teille kirjoittaessani olen taas kokemusta rikkaampi sillä parin viikon päästä lähdemme telttailemaan pohjois Australiaan kolmistaan minä, John ja Wolf. Siitä jos jostain tulee mainio seikkailu ja aivan varmasti vallan mainio tarina teille kerrottavaksi. Joten siihen saakka, pitäkää hatuistanne kiinni tilanteessa kuin tilanteessa sillä koskaan ei voi olla varma kuinka kovaa tuuli seuraavaksi puhaltaa.

Yleinen

Elämää tässä ja nyt

sunnuntai, 10 toukokuun, 2020

Mielen ikuinen kaipuu johonkin toisaalle.

Johonkin missä taustalla soi kaunis musiikki ja maisemat kiertelevät ja kaartelevat lintuperspektiivistä pitkin rantoja ja vuorenrinteitä. Lentokoneessa matkustaminen saa kenet tahansa haaveilemaan ja samalla tähyilemään samettiselta kalvolta näyttävää merenpintaa johon alukset, purjeveneet, rahtilaivat ja moottoriveneet muodostavat auramaisia vanoja. Matkalla saariin ja satamiin, keskelle avomerta.

Hassua kyllä mutta korkealta haaveilen merenpinnalle, tuulen ja pärskeiden tuivertamalle kalastusalukselle ja päinvastoin, maanpinnalta tähyilen taivaalle. Mietin yli lentävän lentokoneen määränpäätä ja sen matkustamossa matkaavia ihmisiä.

Tiedän tiedän, hyvinkin yksipuolisesti kuvittelen matkalla olevien suuntaavan kohti jotakin onnellista ja kauan odotettua. Tapaamista rakkaan ihmisen kanssa. Matkalla johonkin onnelliseen paikkaaan jossa iloisesti pulputtavat ihmiset istuvat kaduilla ja kahviloiden terasseilla korvapuusteja näykkien ja maitokahveja siemaillen. Puheensorinan lomassa olo on kodikas ja jotenkin niin turvallinen. Voisin helposti antautua katusoittajan melankoliseen tai vaikka ilakoivaankin soittoon. Kunhan vain taas olisi oikeaa kaupunkielämää.

Haaveilen myös retkestä viinitilalle. Olen tuntenut siellä oleskelun hyvin rauhoittavaksi ja kotoisaksi ennenkin. Pukisin ylleni lappuhaalarit ja ruutupaidan, painaisin olkihatun päähäni ja nahkasaappaat jalkaan. Olisin valmis kävelemään pitkin tilan loputtoman pitkiä ja suoria kujia. Arvioisin kasvuston edistymistä ja kukintojen määrää. Auringon ja sateiden sopivalla suhteella ravittua satoa ja sen onnistumista. Myöhemmin nauttisin valmiin viinin mausta ja sen aikaansaamasta keveyden tunteesta. Elämänmakuisesta elämästä.

Haaveilujeni keskellä hyppään pyörän selkään ja hurautan vaihteettomalla monarkillani selkä suorassa ja pystypäin kuten kaikki muutkin vaihteettomilla pyörillä rauhakseen ajelevat. Pyörän etukoriin kerään paikallisen torikauppiaan valikoimasta perunoita, yltä päältä multaisia porkkanoita, kymmenen ruskeaa kananmunaa ja kassillisen kevään ensimmäisiä orvokkeja, punaisia, liloja ja oransseja. Epidemiasta huolimatta tori on täynnä keväisestä lauantaista huulantuneita ihmisiä. Ostoksilla, seurustelemassa, jätskillä. Pikkukaupungin tunnelma on vakuuttavan hellyttävä ja kiehtova. Tiedän olevani oikeassa paikassa.

Rantaviivan löydän ihan tuosta, kivenheiton päästä. Tai kuten viime viikonloppuna mantereen eteläisimmästä kärjestä. Sieltä löytyy aikakausien muokkaamaa kalliota, tuoksuvaa mäntymetsää ja etelän rannoilta tuttua hiekkarantaa. Jopa suomalaisella sisulla varustettuja vesiurheilijoita alle viisi asteisessa vedessä. Täysissä märkäpuvuissa, kasvot punaisen ahavoituneina. Täällä onnelassa voin kotimatkalla työpäivän jälkeen poiketa maatilalla ostamassa jauhot, kaurahiutaleet ja pastat. Ja jos Mörby Gårdin myyjä ei ole juuri sillä hetkellä tiskin takana, ohjeiden mukaan kirjoitan nimeni ja ostosumman pöydällä olevaan ruutuvihkoon ja sujautan tasarahan metalliseen lippaaseen.

Kaikesta ympärilläni olevasta huolimatta yritän lievittää matkakuumetta muilla keinoilla. Olen ilmoittautunut virtuaalimatkalle viinien maailmaan. Ottanut askeleen kohti unelmia työskennellä joskus vielä viinitilalla. Imen uutta tietoa, mutta harjoittelen myös huolehtimalla ja seuraamalla kasvihuoneessani kasvavaa valkoista viinirypälelajiketta jonka nimeä en edes tiedä.

Jos voisin, ilmoittautuisin juuri nyt oikealle reissulle joko eteläiseen Eurooppaan tai jos matkustaminen olisi nyt todella mahdollista niin kirisin noin seitsemän tunnin aikaeron kunnes olisin Australiassa lapseni luona. Alueelle jossa kasvatetaan joko mehevän punaista tai pirskahtelevan kuplivaista, vaaleaa rypälettä. Asettuisin aloilleni ja tutustuisin viinituotannon jokaiseen yksittäiseen vaiheeseen. Lopuksi myös siihen johon koko prosessi tähtää, maisteluun ja aistinautintoon. Nautiskeluun hyvässä seurassa.

Muistelen vaalean hailakkaa valokuvaa isovanhemmistani joskus -80 luvulla heidän ollessa parhaisiin sonnustautuneina matkalla Bulgariaan, Mustanmeren rannalle. Yritän kuvitella famun ajatuksia keskittyneen ilmeen takana hänen seisoessa tienposkessa pyhävaatteissa, nahkainen matkalaukku jalkojensa edessä. Voin kuvitella taksin tai linja-auton pian saapuvan ja ajavan heidät Helsinki-Vantaan lentoasemalle. Arvokkuutta passin tarkastuksessa ja jännitystä ilmaan nousussa. Kaikki sujui tietääkseni ihan hyvin, vaikka se jäikin famuni ensimmäiseksi ja ainoaksi lomaksi jonka hän teki lentäen. Auto-laiva ja junamatkustus oli hänelle lopulta paljon mieluisampaa. Tamppausperiaatteella.

On selvää että tästä eteenpäin matkakohteita ja matkareittejä on parempi miettiä tarkasti. Jos mahdollista, niin ainoastaan mahdollisimman suoria ja ekologisia reittejä. Ehkä pidempiä perillä olemisia. Tarkkaan harkittuja ja haluttuja kohteita.Voin olla äärimmäisen onnellinen jokaisesta mantereesta ja maankolkasta jossa olen tähänastisen elämän aikana saanut käydä. Ilman huolen häivää.

Toivon lapseni ja heidän jälkeläistensä saavan saman mahdollisuuden nähdä ja kokea maailmaa vaikka se ei ole enään samanlainen kuin ennen.
Vaikka ei matkustaminen ole aikaisemminkaan ollut samanlaista sukupolvien välillä.

Nina

Yleinen

Nyt on aikaa

perjantai, 27 maaliskuun, 2020

Jokainen minut tunteva varmasti tietää, että olen aina menossa. Nukkumaan mennessänikin olen jo matkalla jonnekin ja vaikkei olisi mitään tekemistä, keksin jonkun pienen askareen kuluttamaan aikaani. Juoksen päivittäin, ratsastan tuhat hevosta ja hoidan koiran sekä koti askareet. Soitan äidille kun on tylsää ja opettelen uuden tavan punnertaa jos äiti ei vastaa. Puen sukat jalkaan samalla kun kahvikone keittää kahvia, siinä on tasan 15 sekuntia aikaa saada sukat jalkaan ennen kun läikkyy yli. Teen ruokaa ja opetan koiralle uusia temppuja ja kun juoksen, mietin kuinka monen askeleen päästä ohitan edellä juoksevan. Kun allani on pukitteleva hevosen, saatan katsella maisemia ja nähdä kauniin perhosen lepattavan ohitse ja kun laukkaamme täysillä kuuntelen hevosen hengitystä ja mietin mitäköhän se ajattelee juuri nyt.

Haaveilen mutten ole haaveilija. Haaveilen ja kun haaveilen, toteutan ja kas kummaa taas haavestani tuli totta. Kun haluan oppia jotain, opettelen niin kauan kunnes osaan varmasti ja jos en halua oppia, en tuhlaa siihen aikaani vaan keksin jotain muuta. Olen kuin muurahainen työssään, kortta kekoon yksi toisensa jälkeen. Jokaisen päivän 24 tuntia on aina kovin hyvin käytetty ja jos mietin tekeväni jotain rutiineistani poikkeavaa, usein saatan sanoa ettei juuri nyt ole aikaa, että sitten viikonloppuna kun ei ole ¨mitään¨ tekemistä.

No nyt on aikaa.

Nyt on aikaa juoda se toinen kupillinen kahvia ja laittaa viestiä iso vanhemmille. Nyt on aikaa ajaa nopeus rajoitusten mukaan, aikaa olla hetki paikallaan ja opettaa sille koiralle uusia temppuja. Nyt voidaan kokata yhdessä ja kerrankin siivota se sekava vaate komero. Ehkä mopata lattiat ja kiillottaa auto. Ehkä voisin ottaa pienet päiväunet ja leipoa jotain hyvää. Varsinkin nyt on aivan mainio aika opettaa uusi koiramme hyville tavoille ja viettää paljon aikaa yhdessä sen kasvaessa. Nyt on aikaa lepuuttaa kireitä lihaksia ja lukea kaikki ne naisten lehdet jotka äiti on minulle lähettänyt.

Olen onnellinen että voin itse käydä vielä töissä ja asioida normaaliin tapaan, mutta silti monet aikaa vievät päivittäiset ja viikottaiset askareen sain unohtaa sunnuntai iltana kun Australia viimeisenä alkoi sulkea saleja, ravintoloita ja kahviloita. Nyt ei ole tiedossa nyrkkeilytunteja, ei salitreenejä eikä illalliskutsuja. Ei viikonloppu reissuja mihinkään tai kavereita katsomassa rugbya. Myöskään töideni jatkumisesta ei ole tarkkaa tietoa vaan nyt mennään päivä kerrallaan kuunnellen pääministerin käskyjä. Mutta kuten yksi Queenslandin johtavista laukkahevosten kouluttajista sanoi ; ¨Racing got us trough war, racing will get us trough this¨ Joten vielä on toivoa.

   Ehkä on hyvä että istumme hetken miettimässä maailman menoa. Hetken vain, sillä kuusikin kuukautta maailman tuhansien vuosien seassa on vain pieni tee hetki. Sen hetken voimme tukea toisiamme, istua kotona kulahtaneissa verkkareissa ja ulkoilla sydäntemme kyllyydestä tyhjissä metsissä ja lenkkipoluilla. Sen pienen hetken vain voisimme kuunnella lintujen laulua ja miettiä kuinka koko maailma kiittää liikkumattomuudestamme. Voimme viettää viisi minuuttia pidempään aamulla ennen sängystä nousua ja ehkä voimme tehdä pidemmän lenkin ihan vain siksi ettei oikeasti ole kiire mihinkään. Ehkä tarvitsemme aikaa vain olla, ikäänkuin talvehtia niin kuin karhut ja käärmeet koloissaan uutta tulevaa suunnitellen. 

Vaikka tiesin jo viikkoja sitten maailman menosta, täällä elämä pysyi normaalina. Ainoastaan kauppojen tyhjät hyllyt ja huhut lockdownista saivat meidät miettimään että pitäiskö toimia vaiko eikö. Australia viimeisenä kaikista muista maista alkoi sulkemaan rajojaan vasta tällä viikolla. Yhä useammat ovat jääneet työttömiksi tai siirtyneet kokonaan koti toimistoihin mutta minä ja John elämämme elämää lähes normaalista poikkeamatta. 

Työttömyys, opiskelu kotona, epäsosiaalinen elämä. Pienyrittäjät hädässä, me kaikki epätietoiset ja he jotka juuri tekivät uuden vuoden lupauksen paremmasta tulevaisuudesta, sori nyt on vähän vaikeaa. Tilanteessa voi olla joko tilanteen herra tai sitten heittäytyä aivan selälleen ja jäädä maahan makaamaan. Kumpikaan ei ole helppoa.

Isä aina sanoi että tilanteessa kannattaa toimia ja äiti sanoo edelleen että kaikella on tarkoitus. Ehkä en voi nyt suunnittella kesää Suomessa, patikointia Norjassa ja laskettelua Uudessa Seelannissa mutta ainakin kävin ostamassa nyrkkeilysäkin jota hakkaan nyt kun en voi oikein muutakaan. Hankin toiset juoksu shortsit sillä juokseminen on nyt enemmän kuin in. En pääse nyt matkustamaan mihinkään mutta niin kauan kun hevoset saavat laukata on minulla töitä ja niin kauan kaikki on hyvin. Ja juuri nyt enemmän kuin koskaan olisin halunnut varata sen lentolipun kotiin suomeen, syödä mummin tekemiä korvapuusteja ja kuunnella iso mummin tarinoita menneestä. Olisin halunnut juosta äidin kanssa kotona Tammisaaressa vaikka olisinkin joutunut juoksemaan edestakaisin ja olisin ehkä jopa halunnut lähteä veneilemään vaikka se hemmetin vene on joka kesä rikki. 

Mutta nyt on näin. Ehkä nyt on se aika kun kiitämme sosiaalisen median olemassa oloa ja kaikkia niitä aplikaatioita jotka pitävät meidät yhdessä kun olemme erillämme. Nyt voimme olla onnekkaita että pystymme olemaan osana toistemme arkea vaikkemme tiedä milloin tapaamme taas. 

 

Kuvituksena koirani Wolf, hänellä on kaikki hyvin ja hän nauttii yhdessä olostamme täysin siemauksin. Wolf lähettää kaikille rakkautta

 

Nora

Yleinen

Virta vie viidakkoon

sunnuntai, 15 maaliskuun, 2020

Voisin aloittaa klassisella kliseellä,

rakas päiväkirja, siitä on kulunut ihan liian pitkä aika kun viimeksi kirjoitin.

Sen sijaan että olisin kirjoittanut, olen kuluttanut aikaani toisten teksteihin ja myönnän, välillä myös shakin pelaamiseen. Kun täytin pyöreitä päätin opetella uuden taidon ja nyt olen ihan koukussa. Olen kai vähän koukussa myös työhön. Viimeajat olen antanut aikaani työelämälle silkasta ilosta leppoisien kotirouvavuosien jälkeen.  Omasta tahdosta ja rakkaudesta tietenkin. Välillä aika intohimoisestikin.

Luettuani Mia Kankimäen teoksen Naisia joita ajattelen öisin, eri aikakausina seikkailevien naisten matkakertomus kerrallaan olen asettanut elämäni uudenlaisiin mittasuhteisiin. Miettimällä miten vaikkapa matkan varaaminen tai matkalla oleminen eroaa eri aikoina?

Nyt, lapsuudessani tai viime vuosituhannella.

Esimerkiksi valokuvaaminen. Yhteydenpito kotimaahan. Hygienia. Valuutan käyttäminen tai tuliaisten osto. Turvallisuus?

Ollappa tällä hetkellä matkakirjailija ja maailmanmatkaaja Isabella Bird joka 1800-luvun lopulla matkusti ympäri eri maanosia kun ei voinut muutakaan. Lääkärit eivät keksineet minkäänlaista järkevää lääkitystä tai hoitoa hänen jatkuviin päänsärkyihin ja sairasteluihin, luultavasti enemmän tai vähemmän psykosomaattisiin oireisiin, joten kemikaalien sijaan hänelle ehdotettiin vaihtoehdoksi ilmastonvaihdosta. Skotlannin ylämailta palattuaan Isabella sairastui jälleen ja lääkärit olivat yhtä ymmällään. Ei auttanut kuin uuden reseptin määrääminen jossa luki “merimatka” ja taas oli Isabellan lähdettävä. Tällä kertaa laivalla kohti Amerikkaa.

Mitähän Mehiläisen työpaikkalääkäri olisi mieltä jos nyt ehdottaisin samaa reseptiä vaikka oireita ei olekaan. Ihan ennaltaehkäisyn kannalta, voisiko lääkäri kirjoittaa edes lyhyen ilmastonvaihdoksen tai merimatkan ennen mahdollisen valmiuslain käyttöönottoa. Vaikkapa pohjoisen jäämeren suuntaan jos saan toivoa?

Autolla ajaessani olen kuunnellut Kari Lumikeron Uutismiestä ja seikkaillut hänen kanssaan Lähi-idässä, Ruotsissa ja täällä kotimaassa. Missä ikinä tuo nopealiikkeinen reportteri onkaan uhmannut omaa henkeään samalla kun on tuottanut uutisia meille tiedon nälkäisille. En kadehdi Karia, ihailen vain ja onnittelen ammatinvalinnasta. Oletpahan kerännyt kokemuksia!

Ja sitten ihan sattumalta, samalla kun tyhjensin lasten vanhaa kirjahyllyä, jalkojeni eteen putosi Eva Ibbotsonin tarkkaan luettu ja reunoista rispaantunut lasten-ja nuorten kirja Virta vie viidakkoon.

Kaikki loksahti paikalleen. Niinpä niin.

Tarina orpotyttö Maiasta ja hänen kotiopettajattaresta neiti Mintonin matkasta kohti Amazonin viidakkoa on niin kiehtova että muistan sen melkein ulkoa. Tiedän tartuttaneeni tuon viheliäisen kaukokaipuun lukemalla ääneen juuri Ibbotsonia jokaiselle lapselleni. Eipä ihme miten perheessämme on sittemmin reissattu. Jopa Amazonin sademetsissä Ecuadorissa, kosteassa ja luonnonäänien täyttämässä Misahuallissa missä oli suositeltavaa välttää koskemasta puiden runkoja ja oksia ellei halunnut pikkuötököitä matkakumppanikseen. Sadetta pitämässä jättimäisten banaaninlehtien alla ja juuri Ecuadorissa olen saanut eteeni ehkä kaikkein eksoottisimmat gastronomiset kokemukset ikinä. Suolet ja vatsalaukut poikineen.

Täytyy tunnustaa että juuri näinä aikoina mieleni harhailee jossain muualla kuin siellä missä olen. Olisinpa Maiana maailmalla. Lipuisin kanootilla Negro-jokea pitkin kohti alajuoksua repussa kookospähkinä ja suuntana brasilialainen kaupunki nimeltä Manaus. Tai kahvifarmarina Nairobissa kuten tanskalainen Karen Blixen 1900-luvun alkupuoliskolla. Vai olisinko sittenkään valmis käymään läpi ne lukuisat malaria ja syfilislääkitykset. Arsenikkihoidot, taloudelliset katastrofit ja hankalat miehet jotka Karen joutui kohtaamaan. Tai ehkäpä juuri arsenikki auttaisi pysyvästi COVID 19 virukseenkin jos sellainen osuisi kohdalle?Jos saisin mahdollisuuden äkkilähdölle, pakkaamisen suhteen voisin kokeilla journalisti Nellie Bly:n yhden käsilaukun taktiikkaa jota hän noudatti vuonna 1889 kun hänet haastettiin yksin kiertämään maailman ympäri 72:ssa päivässä. Omat toilettivälineet, aamutakki ja tohvelit mukana tietenkin.

Sekin sopisi jos voisin olla reidet hapoilla, reppu selässä kipuamassa kohti kaltevan vuoren huippua Uudessa Seelannin eteläsaarella, kaukana kaukana asuvan tyttöseni kanssa. Tai vaikka koko perheen voimin seikkailemassa Portugalin autioilla rannoilla keräämässä simpukoita.

Olisinpa korkeissa korkkareissa ja tyköistuvassa mekossa pehmeällä matolla, ihanien ystävien kanssa pitkillä ja vielä pidemmillä brunsseilla. Tosiaan, eksoottisessa AbuDhabissa voisinkin piipahtaa taas tauon jälkeen. Pikku hiprakkakin voisi olla nyt mieluisa olotila.

Mutta nyt ei ole sopivaa suunnitella matkoja. Nyt kannattaa muistella vanhoja reissuja ja oikein hartaasti. Nauttia ja arvostaa jokaista kohdetta jonka on tähän mennessä saanut nähdä ja kokea.

Nyt kannattaa hamstrata reissukirjoja ja katsella reissukuvia.

Nyt kun kalenterissa on tilaa. Ei kulttuuritapahtumia. Ei työmatkoja tai kokouksia. Sosiaalisia kohtaamisiakin joutuu nyt tarkkaan harkitsemaan. Kauan odotettu oopperailta 90-vuotiaan mummin kanssa siirtyy hamaan tulevaisuuteen ja uimahallin Uimalla kesäkuntoon-kampanjakin lässähti heti alkuunsa.

Mutta ulkovedet kutsuvat karaistumaan. Ja sitä nyt tarvitaan.

Mia Kankimäen sanoin,

Ole rohkea. Ei haittaa vaikka pelkäät. Jos menetät kaiken, ala kirjoittaa.

Olen valmis.

– Nina-

 

P.S.

”Luulet tietäväsi mitä matka voi tarjota, mutta itse asiassa juuri sitä et tiedä.”

Karen Blixen kirjeessään Afrikasta 18.1.1917

Kuvat: Eränpalo albumi