Yleinen

Deepwater

tiistai, tammikuu 21, 2020

Kun vuosi 2020 alkoi tunsin pienen painon hyppäävän alas hartioiltani, se toivotti minulle hyvää matkaa ja sanoi olevansa kovin ylpeä siitä mitä olin vuonna 2019 saavuttanut. Se paino oli hypännyt kyytiini pitämään huolta siitä että teen oikeita valintoja, ja nyt vihdoin sain sen ymmärtämään ettei mikään oikeastaan voisi olla paremmin. Mutta nyt palataampa vielä hieman ajassa taaksepäin siihen kun lähdin joululahja ostoksille hyvissä ajoin jo marraskuu puolessa välissä en halunnutkaan ostaa kenellekkään yhtään mitään vaan avasin jekku kirjani ja aloin suunnittelemaan suunnitelmaa joka piti sisällään elämyksiä, yllätyksiä ja ennen kaikkea sen maailman jossa minä elän ja jonka halusin nyt avata perheelleni.

Lentokentältä saakka saatoin nähdä kuinka kuuman ilman hönkäykset ja auringon säteet nauttivat valkoisten Suomalaisten ilahduttamisesta, uutta nahkaa poltettavaksi tähän jo niin ruskettuneiden ihmisten maahan ja uusia hymyjä ja ihmettelyjä paikkaan jossa kaikki on jo koettu.

Vein koko konkkaronkan rannalle jossa hienoakin hienompi hiekka vinkui jokaisen askeleen alla ja sai meistä jokaisen leikkimään ja hyppimään. “Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa…” soi laulu korvissani kun isä ja äiti näyttivät siinä hetkessä taas 20 vuotta nuoremmilta.

Näytin perheelleni kaupungin jossa asun ja kaikki ne paikat jotka kuuluvat jokapaivaiseen elämääni, jopa työpaikkani johon vanhempani tulivat pällistelemään aamu neljältä ja kuin järjestetysti kolme suurta kengurua näyttivät aamuiset rutiininsa ja pomppivat ohi vain muutaman metrin päästä. Näytin hevoseni joka sai joululahjaksi kokonaisen pussillisen porkkanoita ja kävimme aamupalalla paikallisessa kylässä jossa nautimme uuni tuoreet liha piirakat.

Jokainen näistä hetkistä oli jo itsessään korvaamattomia sillä aika perheeni kanssa jää kovin vähiin eläessäni täällä maailman toisella puolella, mutta se minkä oikeasti halusin perheeni kokevan ja näkevän oli vasta tuloillaan.

Deepwater

Pieni kylä neljä ja puoli tuntia Brisbanesta johon minä ja John päädyimme aivan sattumalta noin kolme vuotta sitten. Maatiloja silmän kantamattomiin, vuoria ja kumipuita. Roadhouse josta ei saa edes gluteenitonta leipää ja kaksi pubia josta suosimme vain toista. Top Pub jossa on aina tuttuja ja jossa pahakin kalja maistuu kovin raikkaalta pitkän päivän jälkeen. Paikallinen panimo jonka pizza illat myyvät loppuun jo kuukautta ennen ja pieni antiikki kauppa josta ei tarvitse ostaa mitään. Golf kenttä jonka manageri on myös naapuri joten pelaamaan saa mennä milloin vain ja laukkarata jolla kisataan vain kerran vuodessa. Kaupan kassa joka kysyy aina milloin palaamme pysyvästi ja vanha teatteri rakennus joka kaunistaa koko kylää. Deepwater joka joskus oli pienien jokien ympäröimä ja jonka elämä kuivuuden takia on hiljentynyt vuosi vuodelta, Deepwater joka joskus voisi olla minunkin kotini. Deepwater jossa kaikki tuntevat toisensa ja aina kun sataa pitää soittaa jokaiselle naapurille vain kysyäkseen kuinka monta milliä kukakin on saanut.  Sinne halusin viedä perheeni, sinne jossa minä olen vuosien aikana oppinut olemaan kuin kotonani ja sinne missä myös muut kysyvät: “When are you coming home for good?”

Saavuimme myöhään illalla, siihen aikaan kun pitää ajaa varovasti jottei osu kenguruihin, kettuihin tai jäniksiin, ei onneksi hirviin. Majoituimme hökkeli mökkiin jossa minä ja John asuimme reilut 10kk. Kaikille sängyt, lakanat, tyynyt, pikaiset hampaiden pesut ja sitten nukkumaan yllättävän mukaviin ja kotoisiin huoneisiin. Herätyskelloa ei täällä tarvita sillä kookaburrat tai muut äänekkäät linnut sekä ajoissa nouseva aurinko pitävät huolen päivän rytmistä. Muutama pikakahvi naamaan ja sitten touhuamaan, niin täällä päin maailmaa eletään päivästä toiseen. Yritimme salaa pakata autoihin makuupusseja ja lämpimiä vaatteita kunnes päätimme ilmoittaa yllättyksen jota olimme pitäneet salassa jo vaikka kuinka pitkään,

menisimme yöpymään vuorelle uuden vuoden yöksi ja osa meistä matkaisi sinne hevosilla. “WAU” sain vain vastaukseksi ja monta paria suuria silmiä kun koko konkkaronkka yritti ymmärtää mitä oli tapahtumassa. Siinä tulikin sitten pieni hässäkkä kun yhtäkkiä piti etsiä hyttysmyrkkyjä ja kosteuspyyhkeitä sun muuta sellaista mitä vain äitini muistaisi huolehtia mukaan camping reissulle, aamupalaa, hedelmää ja vaikka mitä. Kun sitten ilmoitin vielä veljelleni että hän pääsisi ratsastamaan sinne Archie hevosella ei hän miettinyt edes kahteen kertaan vaikkei koskaan ole oikeastaan kunnolla ratsastanut. En tiedä kenellä oli eniten hauskaa, minulla katsoessani veljen touhua joka uskokaa tai älkää sujui oikein näppärästi kunhan pääsimme vauhtiin vai Archiella joka on jo viidentoista vuoden ajan matkannut noilla samoilla vuori poluilla eri tasoisten ratsastajien kanssa vaiko veljelläni joka ei välillä saanut sanaakaan sanottua kun ympärillä hyppi kenguruita ja alla hevonen joka aika ajoiin päätti itse vauhdistaan, joka tapauksessa me kaikki matkasimme noin tunnin verran ylös vuorelle hymyssä suin ja kun vihdoin saavuimme huipulle, oli meitä odottamassa kylmät oluet.

Päivän kulkiessa kohti iltäpäivää meistä jokainen oli jo kovin juhla tuulella. Miehet grillasivat upean näköalan auetessa eteensä, naiset ja lapset vaihtoivat juoruja ja kuulumisia jopa koirat nauttivat toistensa seurasta puun varjossa. Vuorelta alas laaksoon oli myös hyvä pelata golffia vaikkei peliin oikeita sääntöjä keksittykkään, kenen pallo vain näytti menevän pisimmälle kelpasi voittajaksi. Myös lapsuudesta tuttu mölkky oli tullut mukaan jota innostuimme pelamaan illan muuttuessa yöksi. Täytyy sanoa että ne ilmeet joita ihmiset kantoivat kasvoillaan koko päivän riittävät hyvin muistuttamaan koko seuraavan vuoden, että elämä voi olla aivan täydellistä.

Pimeän tullessa luksusta kaipaavat lähtivät yöpymään neljän seinän sisään ja meidän perhe jäi vuorelle nauttimaan laskevasta auringosta ja lämmöstä jota he tulevat kaipaamaan takaisin Suomessa. Pelasimme pelejä lempi biisejemme tahtiin, pidimme huolta että mukaan tulleet virvoikkeet ja snacksit tuli syötyä ja juotua ja kerrankin vain olimme olemassa. Äiti, joka täytti 50vuotta uuden vuoden päivänä ei toivottavasti tule koskaan unohtamaan yötä Australian tähtien alla ja pienen pientä lahjaa jonka hän sai avata auton valojen valaisemana. Rakensimme vanhemmilleni myös hyttysverkko systeemin jotta he saisivat viiden tähden majoituksen pick-upin lavalla Asutralian outbackissa ja kyllä taisi kelvata ainakin hymyistä päätellen.

Ja kun minä laitoin pääni tyynyyn ja saatoin auton kattoikkunasta nähdä tuon uskomattoman taivaan mietin, tämän minä halusin näyttää perheelleni. Halusin näyttää kukkulat, lehmät ja hevoset. Halusin näyttää kenguru laumat, koalat ja värikkäät linnut, kumipuut ja kookaburrat nauruineen ja halusin näyttää ihmiset joita voin kutsua perheeksi ja joiden luokse myös koko perheeni oli enemmän kuin tervetullut. 

 

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply