Yleinen

Aikuisia lapsia

sunnuntai, tammikuu 12, 2020

.

Vajaan viikon verran olen sinnitellen toipunut kahdeksan tunnin aikaerosta.

Illalla nuupahdan ja aamuyöstä heräilen, molemmissa päissä ihan liian aikaisin. Mietin että kuinka aikaisin kehtaisi mennä työpaikalle ja vastaavasti, voisiko sitä lähteä jo puolilta päiviltä kotiin. Voisinko vielä hetken ajan elellä samassa rytmissä kuin muruseni toisella puolella palloa.

Paluu Brisbanesta on vielä vähän kesken.

Loppusyksystä kun lentoliput oli hankittu ja loma-aika varmistunut, vannoin että en enää ikinä halua olla kokonaista vuotta halaamatta omaa lastani. Odottavan aika on joskus turhan pitkä vaikka edellisen, Suomessa vietetyn joulun avantouinnit, poroajelut, hiihtoretket ja koko perheen yhteinen ajomatka etelästä pohjoiseen olisi vielä kirkkaassa muistissa. Vaikka maistaisi suussa joulun ajan herkuttelut, ja kuulisi korvissa Monopoli pelin katujen nimet lausuttuna aussie aksentilla. Kaikesta siitä oli yksinkertaisesti ihan liian pitkä aika. Muistelin myös loman loppua ja itkuista oloa Helsinki-Vantaan lentokentällä.

Ihmeellistä on että kaikkeen tottuu, kuten yhteydenpitoon kuvan ja äänen avulla. Kaukana asuvan rakkaan ihmisen tuoksut ja eleet on niin tutut että yhdessä olon voi jollain tavoin korvata radioaaltoja pitkin. Ainakin hetkeksi.

Siihenkin tottuu että lapset kasvaa.

Ovat yhtäkkiä aikuisia.

Aikuisia lapsia .

Päätin että tänä jouluna en mieti kuinka kauan ja kuinka paljon ehdimme nauttia toistemme seurasta. Tällä kertaa vain olen ja nautin. Elän hetki kerrallaan. Annan toisten suunnitella ja nautin siitä että koko perhe on saatu saman ruokapöydän ääreen. Se riittää että olemme yhdessä.

Ja niinhän siinä kävi, yhtäkkiä meistä vanhemmista pidettiin huolta. Roolit ovat pikkuhiljaa alkaneet muuttumaan. Meidän puolesta suunniteltiin ja toteutettiin. Yhdessä selvittiin kylmän rauhallisesti harvinaisen stressaavista lennoista ja odottamattomista vastoinkäymisistä auton kanssa. Huolehdittiin ruokailuista ja vaihtolakanoista kun loman aikana vaihdettiin kolmesti majoituspaikkaa. Brisbanen city:stä siirryttiin nauttimaan Gold Coastin rantaelämästä ja sieltä neljäksi päiväksi vielä Deepwateriin, maaseudulle vuoristoon. Kaikki oli suunniteltu valmiiksi.

Jos aikaisempina vuosina perhematkoilla on ollut eri suuntiin säntäileviä, mielentilaansa avoimesti ilmaisevia lapsia ja teinejä, niin heistä ei tällä reissulla näkynyt jälkeäkään.

Vaikka ajatus aikuisista lapsista heitä itseään huvittaakin, voin todeta että totta se on. Tällä reisulla oli mukana solidaarisia, tilanteisiin sopeutuvia ja yhteisestä ajasta nauttivia tyyppejä. Ja me, vielä ihan skarpit mamma ja pappa, jaksettiin sportata ja pysyä vauhdissa mukana. Ainakin omasta mielestäni ihan kiitettävästi.

Muutama viikko sitten en meinannut enää millään jaksaa odottaa matkan alkua kohti Australiaa. Kaukana asuvan lapsen luokse. Harjaamaan hiuksia ja hieromaan hartioita. Yhdessä kokkaamaan ja ajamaan autolla pitkin maaseutua. Höpöttelemään ja makaamaan lattialle vierekkäin. Vaikka se on tällä erää jälleen taakse jäänyttä elämää, uskon että nautin siitä juuri niin täysin rinnoin kuin suunnittelin. Itselleni aina haasteelliset hyvästinjättö hetket onnistuivat myös kevyemmin kuin yleensä. Ilman hallitsematonta tunteenpurkausta ja nenäntukkoisuutta. Australiaan asettuneella lapsellani on kaikki hyvin ja tällä kertaa halasin itsevarmasti hymyillen. No ehkä pari kyyneltä vuodatin kuitenkin. Kaipuuvarastot oli saatu täytettyä.

Olen siis takaisin koti Suomessa. Arjessa.

Ajatukset ja keho täytettynä ihanilla muistoilla.

Ihon pinnalla aurinkoa ja suolaista merivettä. Varpaiden välissä hiekkaa ja suussa juustoisen vegemite rollin maku. Muistoissa perheen ja ystävien kanssa käydyt keskustelut ja tulevaisuuden suunnitelmat.

Olen juuri täyttänyt viisikymmentä ja yllätettynä herännyt uuden vuosikymmenen alkuun miljoonien tähtien ja hyttysverkon alla, pick-upin lavalla.

Tervetuloa 2020 ja aikuisten lasten kanssa elämän ihanuuden jakaminen.

Nina

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply